9.5.09

Voiton päivä, Eurooppa-päivä...

Toukokuun yhdeksäs on tärkeä päivä: se on vanhimman siskoni syntymäpäivä ja se päivä jona Venäjällä juhlitaan toisen maailmansodan päättymistä ja Euroopassa Eurooppa-päivää. Göteborgs Postenin suosikkikolumnistini Svetlana Aleksievitj kirjoitti eilen sodan epämiellyttävistä totuuksista ja lähinnä siitä kamppauksesta, joka käytiin Rzjevin luona. Miljoonan verran ihmishenkiä kuoli siinä ilman, että rintamalinja liikkui oikeastaan mihinkään suuntaan.

Kolumni sai minut ajattelemaan muita toiseen maailmansotaan liittyviä totuuksia kuten Neuvostoliiton ja Natsi-Saksan yhteistoimintaa Molotovin ja Ribbentropin tekemän sopimuksen puitteissa. Suomi joutui Neuvostoliiton etupiiriin monen muun reunavaltion tavoin, ja puna-armeija yritti valloittaa Suomen.

Tässä ei ole tarpeen selostaa talvisodan kulkua, koska siitä on riittämiin tietoa sekä Internetissä että kirjallisuudessa. Ehkä pari ajatusta voisi kuitenkin omistaa sille itsekkäälle kansallismielisyydelle, joka nyt vallitsee Venäjällä ja jonka tueksi se on valtavasti lisäämässä sotilaallista voimaansa. Sillä on esimerkiksi käytössään ydinkärkiraketteja, jotka yltävät paljon pitemmälle kuin usalaisten vastaavat sotakalut. Lännen lehdissä kerrotaan, että Venäjällä isänmaallisesta sodasta on puhuttava vain venäläisten suuria panoksia arvostavaan sävyyn. Puna-armeijan toiminnan jalojen tavoitteiden epäileminen ei tule kuuloon, saati että armeijan toimintaa toisen maailmansodan aikana saisi asettaa kyseenalaiseksi.

Ehkä tuo kuva pitää paikkansa tai sitten ei. En ole ehtinyt seurata Venäjällä käytävää keskustelua, joten en esitä siitä omaa mielipidettäni. Tänä voiton päivänä ajattelen vain mieli murheisena sitä, että emme ilmeisestikään kulje kohti rauhanomaista maailmaa, josta Berliinin muurin taannoinen sortuminen antoi toiveita, vaan kohti jotakin muuta, pimeämpää. Ehkä on hyvä, että meillä on Eurooppa-päivä, vaikka mikään onnellisen tulevaisuuden vankka tae se ei olekaan.

6.5.09

"Äidit vain nuo toivossa väkevät..."

Äitien päivää vietetään toukokuun viimeisenä sunnuntaina Ruotsissa, toukokuun toisena Suomessa, USA:ssa, Tanskassa ja Saksassa sekä lisäksi muina toukokuun pyhinä muissa maissa. Päivää alettiin juhlia ensinnä USA:n Philadelphiassa 1908. Encyclopaedia Britannican mukaan äitiys on ollut palvonnan kohde jo pitkään: antiikin Kreikassa ja Roomassa oli äitikullalle omistettu äitikultti, ja semmoinen tunnettiin laajalti myös lähi-idässä.

Niinpä onkin sitten sydäntäsärkevää lukea Maailman äitien tila-järjestön raporttia 2008, jossa verrataan äitien ja lasten hyvinvointia 146 maassa. Minulle, finn-fanille, on tärkeää, miten Suomi pärjää vertailussa. Ruotsi johtaa tilastoa, Suomi on sentään seitsemäntenä ja Niger on viimeisenä, sijalla 146. USA:n rankkaus pistää silmään: maailman vaurain kapitalistivaltio on sijalla 27. Mutta olennaista on tietenkin se, että rikkaiden hyvinvointivaltioiden ja köyhien maiden erot ovat niin puistattavan huikeat. Tänäkin vuonna yli miljardi lasta kärsii aliravitsemuksesta kotiplaneetallamme.

Keskimäärin maailmassa menehtyy 1 nainen 21:stä raskauteen liittyviin sairauksiin; lapsista joka kuudes kuolee ennen viidettä ikävuottaan ja joka kolmas on aliravittu. Koulunkäynnin suhteen on niin, että neljää poikaa kohden kolme tyttöä pääsee opintielle.

Ruotsissa lähes jokaiseen synnytykseen osallistuu joku terveyshenkilöstön jäsen, kun taas Nigerissä näin on vain 33 %:ssa synnytyksistä; Afganistanissa ja Tshadissa asiat ovat vielä heikommin: siellä prosenttiluku on 15. Ruotsalaisella naisella on keskimäärin 17 vuoden muodollinen koulutus; naisten elinajanodote on täällä 83 vuotta, ja vain 1 nainen 185:stä menettää lapsensa ennen tämän viidettä ikävuotta.

Nigerissä naisilla on yleensä vain neljän vuoden muodollinen koulutus, 4 % naisista käyttää asianmukaista ehkäisyä (Ruotsissa 72 %) ja joka neljäs lapsi ei näe viidettä syntymäpäiväänsä. Swazimaassa syntynyt tyttö ei elä tarpeeksi kauan viettääkseen 30. syntymäpäiväänsä, kun taas esimerkiksi Japanissa naiset elävät keskimäärin 86-vuotiaaksi. Ja niin edelleen und so weiter and so on och så vidare kaj tiel plu i tak dal'she ja nii edasi.

Yli puolet ihmiskunnasta on lapsia ja naisia. Missä mättää? Me olemme äitiemme lapsia, ja tietenkin tuommoiset vääryydet pitäisi korjata meidän kaikkien tulevaisuuden vuoksi. Jos lapset ja äidit voivat huonosti, me kaikki voimme ennemmin tai myöhemmin huonosti.

Mielemme herkistyy, kun luemme tai kuulemme semmoisia runoja kuin tämän Lauri Viidan runon, jonka hän kirjoitti Alfhild-äidilleen:
"Äidit vain, nuo toivossa väkevät / Jumalan näkevät.
Heille on annettu voima ja valta / kohota unessa pilvien alta / ja katsella korkeammalta// ... "

En ajattele ruveta muuttamaan maailmaa, siihen resurssini ja aikani eivät riitä. Koetan vain omalta kohdaltani tukea sen muuttamista meille kaikille kelvollisemmaksi paikaksi. Haluan että mahdollisimman monet äidit saattaisivat sanoa (jälleen Lauri Viidan sanoin):
- Oi kuinka on ihana elää / ja tuutia lastenlapsiaan / ja kertoa kauniita uniaan!/ Niin suuri on Jumalan taivas ja maa / oi lapseni, rakastakaa!

Tuliko teillä tippa silmään kuten minulla?

29.4.09

Kieli - eläimellinen kasvihuone

Totean toisessa tänäisessä pilkkeessäni, että kielessä on paljon kollokaatioita eli sanojen yhteisesiintymiä kuten "aurinko paistaa", "härski voi", "nythän on niin että" jne.. Kaikissa kielissä on kosolti aineksia, joita kielen puhujat usein ihan huomaamattaankin toistavat. Näihin kuuluvat kollokaatioiden lisäksi muunkinlaiset sanonnat, joita kutsutaan sananparsiksi, metaforiksi, vertauksiksi ym. vakiintuneiksi ilmauksiksi. 

Esitän joukon kasvi- ja eläinkuntaan kuuluvia vakioilmauksia toivoen, että lukijani vakuuttuu ilmaisuvarastojemme "vihannasta eläimellisyydestä". (Tulleeko tuosta uusi sanonta? Mene tiedä.)

Näin kasvikunta kukkii kielessämme:
Työ maistuu puulta. Jalka puutuu.
Asia ei mene kaaliin eli se ei mene jakeluun tai siis ei tule ymmärretyksi.
Jollakulla on peruna- eli pottunenä.
Kauniilla tytöllä on ehkä mantelisilmät.
Kurkussamme on aataminomena.
Lapsosilla on omena- tai kenties ruusuposket. Toisinaan heillä on myös pellavatukka.
Somaa suuta kutsumme ruususuuksi.

Monilla suomen metaforilla on vastineensa muissa kielissä. Esim. "perunanenä" on ruotsiksi "potatisnäsa", venäjäksi "nos kartoshkoj" ja viroksi "nina nagu kartul"; "aataminomena" taas on vastaavasti "Adams äpple", "aadamaõun" ja "Adamovo jabloko". Se että monet metaforat esiintyvät useassa kielessä, osoittaa, että kielet ovat vaikuttaneet ja vaikuttavat toisiinsa jatkuvasti.

Huomiota kiinnittää se, että kasvimetaforia ei ole esim. vatsasta eikä takapuolesta, vaikka ne hyvinkin voisivat antaa aihetta erikoisiin ilmauksiin. Ihon alla olevat elimet puuttuvat myös kasvimetaforien joukosta. Poikkeus on sydän: mehän kutsumme rakasta ihmistä "sydänkävyksi".

Aihepiiri josta on runsain mitoin kasvimetaforia, on värien nimitykset. Tässä vain muutamia esimerkkejä: "lehtivihreä", viroksi "leheroheline"; "ruiskukansininen", viroksi "rukkilillesinine"; "sitruunankeltainen", viroksi "sidrunkollane" ja venäjäksi "zheltij kak limon"; "liljanvalkoinen", ruotsiksi "liljevit", viroksi "liiliavalge", "ruusunpunainen", viroksi "roospunane".

Konkreettisten asioiden lisäksi kasvimetaforia käytetään usein myös silloin, kun kuvataan olemista ja toimintaa. Sekä luonto että ihminen voivat "puhjeta kukkaan". Jos joku on hermostunut, hän "vapisee kuin haavanlehti", minkä voi kääntää suoraan mainituille kolmelle muullekin kielelle: "darrar som ett asplöv", "väriseb nagu haavaleht" ja "rozhajet kak osinovyj list". 

Sekä suomessa että ruotsissa voimme "vetää kortemme kekoon" eli "dra vårt strå till stacken". Kaikissa neljässä kielessä "pistämme (toisinaan) päämme pensaaseen" ja hädän hetkellä "tartumme oljenkorteen". Samoin voimme sanoa itsetyytyväisestä ihmisestä, että hän "lepää laakereillaan", ruotsiksi "vilar på sina lagrar", viroksi "puhkab loorberitel" ja venäjäksi "pochivaet na lavrah". Jos joku kiinnittää huomionsa yksityiskohtiin eikä ymmärrä kokonaisuutta, "hän ei näe metsää puilta" eli "han ser inte skogen för alla träden" tai "ta ei näe puude tagant metsa".

Metaforat ovat tärkeitä silloin, kun muodostamme käsitteitä. Esim. tietokoneita vaivaavat erilaiset "virukset". Puhumme "sukupuusta" aivan kuin kyseessä olisi puu. Kun asiat eivät etene virastoissa, ne ovat jumiutuneet ehkä "pykäläviidakkoon".
Metaforia on muodostettu semmoisista asioista, jotka pistävät silmään. Esim. pitkät ihmiset kiinnittävät huomiota, ja sen takia heistä on metaforia ("hongankolistaja"); rahojen holtitonta käsittelyä paheksutaan, ja siitä syystä siitä on oma metaforansa ("kylvää rahaa").

Metaforien muodostumista ohjaa myös se, että asiaa ei aina haluta tai uskalleta sanoa suoraan. On hienotunteisempaa puhua, että joku on ruvennut lepäämään laakereillaan kuin sanoa, että hän on kovin tyytyväinen itseensä.

Ilmeikkyys on metaforien arvon mitta, mutta toisaalta metaforat haalistuvat eli ne menettävät mehunsa. Vanhojen ja kuluneiden tilalle ilmaantuu kuitenkin varmasti aina uusia.

Siirrymme sanontoihin, joissa hyödynnetään eläinmaailman olioita:
Kiukkuinen kuin ampiainen.
Vihainen kuin perseeseen ammuttu karhu.
Olla pukki eli olla seksuaalisesti toimelias.
Liikkua kuin norsu posliinikaupassa.
Kylmä kuin kala.
Olla porsas. Porsastella.
Sika, epämukava ihminen. 
Jokin asunto voi olla kuin sikolätti eli hirveän likainen. 
Tietyt ihmiset sikailevat. 
Joskus ärähdämme: "Sä olet täys sika!" ihmiselle, josta emme pidä. 
Puhekielessä ilmaus "Tää on sika hyvää" tarkoittaa samaa kuin ruotsin ja englannin "cool". 

"Pässinpää" on tyhmä. Jos kerromme, että jotakuta "voi vetää kuin pässiä narusta", tarkoitamme että hän on helposti johdateltavissa. Ilmiselvä tai helposti käsitettävä asia on "selvää kuin pässin liha". 

Joskus saatamme olla "kännissä kuin käki". "Olla käkenä" tarkoittaa, että olemme umpihumalassa.

"Viisas kuin koira" kuuluu myös suomen sanontoihin samoin kuin "Lauhkea kuin lammas".

"Olla kuin täi tervassa" ilmaisee selkeästi tilanteen tukaluuden.

Jos sanomme, että joku on "harmaa kuin hiiri", hän on huomaamaton ihminen. Tiukan vaikenemisen ilmaisemme sanonnalla "Olla hiljaa kuin hiiri".

Jos on "ahkera kuin muurahainen" on todella uuttera. Huomatkaa, että "työmyyrä" on kansanetymologia ruotsin ilmauksesta "arbetsmyra". "Myyrä" on ruotsiksi "sork" tai "mullvad". "Myyrä" muistuttaa ruotsin "myraa", joka tarkoittaa 'muurahaista'.

"Viekas kuin kettu" on todella juonikas ihminen. Luikertelevasta tyypistä sanomme taas, että hän on "liukas kuin ankerias".

"Itsepäinen kuin aasi" kertoo osuvasti semmoisesta ihmisestä, joka aina pitää päänsä.

"Uljas kuin kotka" kuvaa tietynlaista komeutta.
Ja sademetsän laiskiainen saa toimia "laiskurin" ilmauksena.

"Myrkyllinen kuin käärme" kuvaa hyvin epämiellyttävää henkilöä.

Kieli on eläimellisen vihanta kasvihuone, todella sikarikas ilmauksistaan.

Teloittajien jäljillä kevätauringossa

Kävin tänään pitkästä aikaa luennolla. Sen piti espanjalainen kielentutkija, ja se käsitteli englannin kielen kollokaatioita eli sanojen yhteisesiintymiä. Esimerkiksi jos mainitsen sanan "härski", teidän mieleenne tulee joko "härski voi", "härski juttu" tai ehkä "härski kaveri". Jos aloitan "Ja niin joulu", te jatkatte joko ääneen tai mielessänne "joutui jo taas Pohjolaan". On aika jännä juttu, että paljo siitä, mitä pistämme paperiin tai päästämme suusta, on tuolla tavoin valmiiksi pakattua. Vaikka voisimme huudahtaa: "Voi kuinka ihanasti aurinko loistaa!", me ehkä sittenkin hihkaisemme, että se paistaa ihanasti tai muuten vain suloisesti.

Luentoa seurasi keskustelu, jonka aikana kävi selville, että kielenopetuksessa kollokaatiot otetaan nykyään visusti huomioon käymällä läpi sopivina annoksina kielelle tyypillisiä sanayhdelmiä. Myös niitä, jotka kirjoittavat ja vallankin niitä jotka koettavat saada jotain aikaan tieteen rintamailla, opastetaan käyttämään kyseiselle kielivarieteetille tyypillisiä ilmauksia. Espanjalainen luennoijamme mainitsi, että hänen maanmiehensä (ja -naisensa) eivät osaa käyttää semmoisia tieteenenglannissa tavallisia sanontoja kuin "draw conclusions" 'tehdä johtopäätöksiä'.

Virkistyin luennosta ja sitä seuranneesta keskustelusta niin, että menin yliopiston kirjastoon. Selailin uutuuskirjoja, joiden joukossa oli Aapo Roseliuksen Teloittajien jäljillä-tutkimuksen ruotsinnos "I bödlarnas fotspår: massavrättningar och terror i finska inbördeskriget 1918". Luin sen johdannon ja selailin kuvat.

Ulkona oli ihana kevät. Kesä on tullut Göteborgiin. Yli 36 000 ihmistä tapettiin, nääntyi hengiltä, teloitettiin, kuoli valkoisten keskitysleireillä riehuneisiin tauteihin. Otin takin pois päältä, riisuin villatakinkin, kun tuntui, että muuten en sovi joukkoon mukaan: Carlanderskan puistossa loikoili monia auringonpalvojia sen kutsuvanvihreällä nurmikolla. Armoa ei annettu: Jämsä oli pahimpia valkoisten lahtauskyliä; sen kellotapuliin vietiin naisia, lapsia ja tietenkin punikkimiehiä. Soitin kännykällä kotiin: Emmeliina-tyttäreni vastasi, ja hän halusi tietää, minkälainen verokortti hänen pitäisi hankkia nyt, kun hän lähtee töihin Suomeen. Vastasin, että en tiedä; siitä on pitkä aika, kun viimeksi olin töissä Suomessa. Ja ketään valkoisten lahtareista ei asetettu oikeuden eteen, vaan heidät armahdettiin kaikki silloisen valtionpäämiehen Svinhufvudin toimesta.

Kotiin tultuani kuulin poikani huoneesta tuttua musiikkia: "El pueblo unido jamas vencido, el pueblo unido jamas vencido"... Sitä minä lauloin ja taisinpa itkeäkin kauan sitten. Ilmeisestikin sanaryväs "yhtenäistä kansaa ei voi koskaan kukistaa" on kollokaatio, jolla yhä on arvonsa.

24.4.09

Haikua

Haikulla tarkoitetaan japanilaista runoa, jossa on kolme riviä. Ensimmäisellä rivillä olevien sanojen tavumäärä on perinteisesti viisi, toisella seitsemän ja kolmannella taas viisi. Aina ei näitä ehtoja seurata eli japanilaisessakin runoudessa pätee licentia poetae, runoilijan vapaus. Ehkä kuuluisin kaikista haiku-runoista on 1600-luvulla eläneen Bashon (1644-94) laatima. Tässä haiku suomeksi - nyt hiukan eri muodossa kuin pilkkeessäni 29.11.2008:

On vanha pato,
noin se sammakko hyppää,
ja veden ääni

Haiku-runot viehättävät minua, koska niissä on vähän sanoja. Totta kyllä, ne voi lukea nopeasti, mutta hoppuilemalla jää ehkä jotain ymmärtämättä. Siis toppuutellaan. Otetaan taas yksi Bashon runo:

Luumun tuoksu
ja auringon nousussa
vuoristopolku

En saa nyt mieleeni luumun tuoksua mutta kylläkin monia muita tuoksuja, ja voisin ajatella vastaavani Basholle näin:

Kalan tuoksussa
jo kojuja suljetaan
sateinen tori.

Miten olisi: ehkä sinä joka luet tätä, voisit myös yrittää.
Pidä tauko! Keksi haiku!

23.4.09

Turpaanko Urbanille?

Paljastan: kirjoittelen juttuja myös kirjailijanimellä Urban Finne, ja aiheeni koskevat silloin paljolti samoja asioita kuin näissä pilkkeissäni eli blogeissani. Tässä vihainen reaktio yhteen suomenruotsalaisia puolustaneeseen juttuuni. Julkaisen sen, koska minusta avoin keskustelu ehkäisee parhaiten rintamien muodostumisen tai on ainakin omiaan lyömään niihin säröjä. Joku saattaa huokaista, emmekö ole jo sivuuttaneet kielitaisteluvaiheen? Eikö suomalaisten keskuudessa vallitse kielisopu - ja suomalaisiksi luen tässä sekä ruotsinsuomalaiset että Suomessa asuvat suomen- ja ruotsinkieliset henkilöt, suomenvirolaiset ja -venäläiset, saamelaiset, romanit, kuurot, monet vasen- ja oikeakätiset, ajokorttiset ja kortittomat, lesbot, homot ja useat muutkin ryhmät. Ilmesestikään ei. Kielikysymyksestä riittää keskusteltavaa, kuten tämä kirje osoittaa:

"Urban Finne kirjoittaa siihen tapaan, että ei muuta kuin Turbaan Finneä. Hurrit on rauhoitettuja. Finniä saa vetää turbaan mennen tullen, niin Suomessa kuin Ruotsissa ja välillä Ahvenanmaallakin.
Tämä Urban on ilmeisesti suuri lahja RKP:n ruotsinosastolle. Näin viilataan silmään yksinkertaista maahanmuuttaja finniä, ”työpakolaista”, jonka ainoa päämäärä maanvaihdokselle oli saada elanto perheelleen, sekä Volvo millä oli ylvästä käydä huristelemassa autioituneita kotitanhuvia leuhkimassa sukulaisille kuningaskunnan paremmuudesta. Suomi oli verissään, polvillaan, mutta ei lyöty se rakensi maan ilman näitä ”karkureita” siihen mitä se tänään on. ”Kurjuus” joka silloin oli onkin muuttunut 50-60 vuodessa ruotsalaisten kateuden kohteeksi.

Urban kirjoittaa: ”Samalla suhtaudun erittäin kielteisesti kaikkiin yrityksiin yksikielistää Suomi.” ”Ruotsi on suomalainen kieli.” ”On järjetöntä rakentaa muureja sinne, missä niitä ei tarvita.”

Kamrat Urbanin mielestä ei pitäisi yksikielistää suomea. Olen täysin samaa mieltä. Jos Urban vaivautuisi katsomaan ... Viri-lehtien sivustoja, niin ketkä suomessa haluaa rakennella muureja ja yksikielistää Suomea. Kysyn vaan.
Urban hallitsee loistavan kirjoittamisen taidon. Hän on ilmeisestikin akateemikko. Siitä huolimatta hänen dilemmansa onkin puutteellisuus omaperäisistä mielipiteistä. 

Mielipiteet jotka hän esille tuo tulevat suoraan RKP:n ja rantahurri järjestöjen propaganda julkaisuista joilla halutaan pitää kolmella % yksiköllä päätäntävalta vastaan 97 % suomalaista kantaväestöä vastaan. Kyseiset edut rantahurreille ja Ahvenanmaalaisille maksaa suomalainen veronmaksaja josta ei koskaan mainita RKP:n propakannassa.

Minä en rakentele ”muureja”hurreja vastaan, enkä myöskään näitä hurreille annettuja etuisuuksia vastaan, mutta tasapuolisuutta Urban, jos hurrit haluaa erottautua tästä pää- kansan proletaarisuudesta niin maksakoon hurrit itse viulunsa eikä ”suomalaiset”. Otetaan pois myös pakkoruotsi ja tilalle Englanti, ja miksi ei entinen ”isäimme maan” Venäjän kieli. Meillähän on huomattavasti pisempi maaraja Venäläisten kanssa kuin Ruotsalaisten kanssa Eller hur Urban?"

Kommenttini:

Minulle esitetään kaksi kysymystä, toinen suomeksi ja toinen ruotsiksi. Ensiksi suomenkielinen kysymys: "Ketkä Suomessa haluaa rakennella muureja ja yksikielistää Suomea." Jos tulkitsen oikein, kirjoittaja on sitä mieltä, että suomenruotsalaiset pyrkivät tuohon päämäärään. Mutta mitä kirjoittaja tarkoittaa yksikielistämisellä? Sitäkö että suomenruotsalaiset haluavat noin viiden miljoonan suomenkielisen vaihtavan kielensä suomesta ruotsiin? Vai sitäkö että suomenruotsalaiset haluavat ruotsin työntävän suomen syrjään maan (= Suomen) toisena virallisena kielenä? Tämä muutos palauttaisi meidät siihen tilanteeseen, joka Suomessa vallitsi 1800-luvun alussa. (Olen kirjoittanut suomen kielen asemasta Suomen suuriruhtinaskunnassa Språktidningen-lehden numerossa 2009/1.)

Kimppuuni käynyt kirjoittaja on esittänyt kysymyksensä kovin epäselvästi. Molemmat esittämäni tulkinnat - suomalaisten laaja kielenvaihto ja suomen syrjäyttäminen virallisen kielen asemasta Suomessa - ovat järjettömiä. Sen sijaan voidaan pohtia esimerkiksi sitä, tulisiko suomenruotsalaisille luoda Suomessa kuntia laajempi oma lääni tms. Ahvenanmaan lisäksi.

Toiseksi kirjeen kirjoittaja haluaa tietää, olenko hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että meillä on "huomattavasti pisempi maaraja Venäläisten kanssa kuin Ruotsalaisten kanssa". Olen samaa mieltä.

31.3.09

Täytän vuosia

Kristillisen perinteen maissa uusi vuosi aloitetaan taivaallisen talonvahdin Januksen kuussa. Iranlilaiset ja monet muutkin kansat juhlivat vuoden vaihtumista kevätpäivän tasauksen aikaan. Minun uusi vuoteni alkaa "kaikkien hullujen päivänä", sinä lotisevana auringonkierron hetkenä, jolloin juksattuja ihmisiä kiusoitellaan sanomalla että "Aprillii, syö sillii, juo kuravettä päälle."

Voin hyvin. Elän turvallisissa oloissa, katon alla, työtä riittää, ruokaa on kaapissa, Stina ja lapset, perhe, ovat ympärillä ja tukena, ilon lähteenä.

En ole yhtä mainio "elämän hullu" kuin isäni Jouko. Hän oli omalla erityisellä ja välillä eriskummallisellakin tavallaan ihmeellinen ihminen. Muistan lapsuuden kotini seinältä piirroksen, jonka hänen sodanaikaiset alaisensa olivat lahjoittaneet hänelle. Siinä isä kulkee kapteeniluutnantin univormussa piippu hampaiden välissä lauhkean näköisenä. Alla teksti: "Kun päällikkömme yritti olla vihainen."

Enkä ole yhtä laajatietoinen kuin Liisa-äitini, joka synnytti seitsemän lasta. Kieltämättä hän oli luonteeltaan hallitseva, piti ohjakset käsissään. Traagisia tapahtumia, jotka vaikuttivat perheemme elämään, oli vanhimman veljeni Laurin kuolema. Opin äidiltäni paljon: juurruin hänen avullaan ja hänen opastamanaan siihen henkiseen ympäristöön, jota kutsutaan eurooppalaisuudeksi.

En finne i Sverige med sin familj! Jo, det är jag ju. Min kära Stina, min soldadera, och jag har fyra barn: Terhiä, Illimar, Inkaliisa och Emmeliina. Igår samlades de och Terhiäs fästman Fredrik hemma hos oss och de pratade och pratade ända till sena timmar. Stina och jag gick och la oss men vi hörde hur de skrattade. Det var så härligt och höra. Livet har gett mig det jag inte kunde vänta: lyckan. När jag var nattvakt på en anstalt och hade det lite svårt skrev jag en kort dikt om lärkan uppe på vårhimlen:

Kiuru aamutaivaalla / Lärkan på morgonhimlen
olen täynnä / jag är fylld
keskeneräistä onnea / av ofullbordad lycka

Nog tror jag att jag inte längre behöver prata om att den är ofullbordad, lyckan. Den är närvarande, den här och nu. Tack!

Lapset kerääntyivät kotimme olohuoneeseen eilen illalla ja juttelivat yömyöhään saakka. Stina ja minä menimme maate, mutta kuulimme kun he nauroivat. Tuntui niin hyvältä. Olen saanut sen, mitä en osannut odottaa, onnen. Vaikeina hetkinäni runoilin "keskeneräisestä onnesta", mutta nyt minun ei tarvitse puhua siitä enää "keskeneräisenä". Onni on läsnä, se on tässä ja nyt. Kiitos!

27.3.09

Sirje syntyi junassa

Yhtenä sateisena syyspäivänä soi lapsuudenkotini ovikello. Äiti luki lehteä ja pyysi minua avaamaan oven. Yllätyin tai oikeastaan säikähdin. Edessäni seisoi kuluneeseen asuun pukeutunut mies tukka, takki ja housut märkinä. Hänen silmälasinsa olivat pisaroiden peitossa. Hän vaikutti hyvin epävarmalta, puhui ympärilleen vilkuillen nopeasti kieltä, jota en heti ymmärtänyt. 

- Kuka siellä on? äitini huusi olohuoneesta.
En vastannut, vaan pyysin miestä sisään. Tuttuun tapaansa äitini pisti töpinäksi: mies sai kuivat vaatteet, voileipiä ja kahvia ja myöhemmin kunnon ruokaa.

Kävi ilmi, että vieraamme oli juuri ollut ryhmänsä mukana katsomassa Temppeliaukion kirkkoa ja paluumatkalla hotelliin eronnut ryhmästään käydäkseen meillä. En tiedä, mistä hän oli saanut meidän osoitteemme. Ehkä se liittyi siihen, että isäni toimi sodan aikana Virossa, ja niiltä ajoin hänellä oli tuttuja virolaisten parissa. Olimme ilmeisestikin perhe, johon neuvostomiehittäjiä vastustavat virolaiset saattoivat luottaa.

Vieraamme kuva on säilynyt mielessäni kaikki nämä monet vuodet. Siinä hän seisoo hytisten märissä vaatteissaan lapsuudenkotini kynnyksellä. Ja miksi ajattelen häntä juuri nyt? Hän ja hänen vaimonsa kuuluivat niihin tuhansiin "kansanvihollisiin", jotka neuvostoviranomaiset pidättivät ja veivät karjavaunuissa vankileireille Siperiaan ja kauemaksikin 1940- ja 1950-luvulla. Vieraallamme oli tytär, Sirje, joka asuu Tallinnassa. Sirje syntyi junassa, kun perhe palasi takaisin Viroon karkoituspaikastaan.

Helsingissä on juuri järjestetty Neuvostoliiton Baltiassa tekemiä rikoksia käsitellyt seminaari, ja Putinin Nashi-nuoria oli paikalla osoittamassa mieltään tilaisuutta vastaan. Sílle me emme voi mitään, että joillakuilla venäläisillä ei ole tietoa maansa synkästä historiasta tai että he eivät halua ottaa sitä vastaan. Mutta on tärkeätä, että me emme unohda niitä lukemattomia kärsimyksiä, joita kommunistinen sorto aiheutti sekä Venäjällä että muissa Neuvostoliiton alistamissa maissa.
                       Neuvostokommunistien tappamien Viron hallintoviranomaisten muistolaatta Stenbocki  maja-rakennuksen seinässä Tallinnan Toompealla 
Lainaan lopuksi Bulat Okudzhavaa, joka Whitmanin ja muutaman muun kanssa on mielirunoilijoitani:

Ja odin. A ikh tak mnogo, i oni gordy soboj/ i vojennyje orkestry zaglashajut golos moj. (Olen yksin. Heitä on monta ja he ovat ylpeitä itsestään / ja sotilasorkesterit peittävät minun ääneni.)


Lisätietoa Neuvostoliiton rikoksista Virossa

Synnyttämisestä

Estonia-teatterista

Okudzhava, Parnassoon parhaita

17.3.09

Suomen ja ruotsin kielen vertailua

Björn Corander kiinnittää kotisivullaan huomionsa siihen, että suomi on paljon pitempää kieltä kuin ruotsi. Näin hän ei sanatarkasti asiaa ilmaise, mutta hän on koonnut sanakirjan avulla listan, jonka sadoista esimerkeistä se käy selkeästi ilmi. Tässä vähäinen otos tuosta pitkästä listasta, joka löytyy osoitteesta http://www.kolumbus.fi/bjorn.corander/ del_svenska.htm:

aallonmurtajalla varustettu satama = molohamn, ahdistusta lievittävä = ångestdämpande, ahkera kirkossakävijä = kyrksam, ahne pikkusielu = krämarsjäl, aika hyvin = skapligt, aikaisemmat vaiheet = förhistoria, aikansa elänyt = dammig, aikatauluun sidottu = schemalagd, schemabunden, aineellisista arvoista piittaamaton = världsfrånvarande, aivan lähellä = inpå...

Entäs nämä ajaa-verbin kanssa esiintyvät ilmaukset:
ajaa autolla = bila, ajaa häikäilemättömästi = blåköra, ajaa karille = grundstöta,
ajaa kolari = krocka, krascha, ajaa kovaa = kruta, ajaa pois = avhysa, förjaga, ajaa polkupyörällä = cykla, ajaa sängelle = stubba, ajaa takaa = förfölja, jaga, ajaa yhteen = kollidera

Ja nämä näppärät ruotsin ilmaukset: ajateltavissa oleva = tänkbar, upptänklig, ajatuksen selkeys = tankereda
------------------

Kaikkia Björnin käännöksiä ei pidä tietenkään purematta niellä: myös suomessa voi asiat toisinaan sanoa ytimekkäästi. Esimerkiksi "ajaa häikäilemättömästi" saattaa olla yhteydestä riippuen "paahtamista", "hurjastelua" tai "kaahaamista". Krocka-sana on suomennettavissa lyhyemmällä kolaroida-sanalla. "Skada" on Björnin listassa "aiheuttaa vahinko", mutta tilanteesta riippuen verbi "vahingoittaakin" käy. "Ajokortin hankkiminen" on hänen mukaansa "körkorta" mutta ainakin riikinruotsissa sanotaan yleensä napakasti "köra upp".

Vaikka tuommoisia huomautuksia voikin tehdä Björn Coranderin luetteloon, hänen päähuomionsa pitää paikkansa: me suomalaiset rakastamme pitkiä sanoja ja mutkikkaita ilmauksia. Pahemmaksi vakuudeksi epäuskoinen voi kurkistaa melkeinpä kenen tahansa viranomaisen tekstiin. Olen pohtinut syitä koukeroiseen esitystapaamme tulematta hullua hurskaammaksi. Emmekö kykene ilmaisemaan ajatuksiamme niin, että ne eivät huku sanapuuroon? Haluammeko käyttää koukeroisia ilmauksia mahtaillaksemme kielellä, kun kieltä pitäisi käyttää asialliseen viestimiseen?

Juontuuko kökkö kielenkäyttömme ja etenkin ns. virkakielemme Venäjän-vallan ajalta, jolloin omaksuimme (savolais-)venäläisen tavan puhua asioista kautta rantain? Venäläinen perinne yhtyi Suomessa Ruotsin-vallan aikaiseen kansliakieleen.

Onko syynä kielemme sinänsä: suomen sanat ovat luontojaan pitkiä, kun niissä on melko vähän eri äänteitä (oik. foneemeja) ja kun niihin joutuu laittamaan aina kaikenmoisia päätteitä? Lisäksi kieltämme venyttää sekin, että siinä on ns. kongruenssi: "MaahanmuuttajaT asuVAT noISSA vanhoISSA vuokrataloISSA."

Toki Björnin listaa tutkiessa juolahtaa mieleen myös suomelle myönteisiä mietteitä. Mielestäni ei ole lainkaan hullumpaa, että käytämme tavallisia verbejä kuten "ajaa" tai "mennä" käsitteitä sanallistaessamme. Ruotsin ilmaukset ovat lyhyempiä, mutta ne täytyy muistaa erikseen. Suomen ilmaukset ovat pitempiä, mutta ne muodostuvat taajoista sanoista; ne edustavat eräänlaista sanojen kierrätystä. Suomen eniten kierrätetty verbi on ilman muuta "olla" eri muodoissaan.

Muuten olen tässä unohtanut tyyten ilmaisuyhteyden. Me emme käytä sanoja yleensä irrallaan vaan lauseissa tai puhunnoksissa. Lauri Viita tiivisti tähän sopivasti: "Kieli ei ole sanavarasto vaan ajatuksen ilmaisuneuvo." Ja semmoisena neuvona suomi kelpaa siinä kuin ruotsikin.

13.3.09

Evakkojen muistoksi - En recuerdo de los evacuados

Näinä päivinä tulee kuluneeksi 68 vuotta siitä, kun talvisota päättyi. Sen sodan jälkeen syttyi vielä jatkosota, joka sai lyhyeksi jatkokseen Lapin sodan. Karjalan kannakselta evakuoitiin satojatuhansia ihmisiä muualle Suomeen. Yksi evakkoperheistä oli Pöyhösten perhe, joka asettui asumaan Vuorelan tilaa Vihdissä. Se oli meidän kesäpaikkamme naapurissa, ja lapsuuteni kesinä tulin tutuksi Pöyhösten vanhan isännän, isännän ja emännän sekä heidän kahden poikansa kanssa.

Monenlaiset muistot täyttävät mieleni, mutta ehkä kaikkein päällimmäisenä silmieni edessä väikkyy itse paikka, peltonäkymä, jossa tie johtaa kaivon ohitse navetalle ja ladolle ja edelleen puron rantaan rakennetulle saunalle. Kunnaalla vähän kauempana seisoo punamullalla maalattu valkonurkkainen talo, jonka vieressä on maakellari. Tuon kaiken muistan hyvin tarkkaan, ja ajatukseni viipyvät ihmisissä, jotka elivät elämäänsä siellä.

Muistikuvat mielessäni astelin parisen vuotta sitten katsomaan, mitä Vuorelaan kuuluu. Kulkiessani aloin ihmetellä, miksi tien keskellä kasvoi sankkaa pensaikkoa. Lopulta pääsin siihen kohtaan, josta peltonäkymän olisi pitänyt aueta. Järkytyin. Paikkaa ei ollut olemassa. Kaikki rakennukset oli purettu, niiden paikalla kasvoi korkeata ruohoa ja lepikkoa. Myöhemmin sain tietää, että tila on nykyään Helsingin kaupungin omistuksessa osana kansallispuistoa ja että virkamiehet olivat päättäneet "maisemoida" paikan eli palauttaa sen luonnontilaiseen kuntoonsa.

Tässä runoni siitä, mitä tunsin. Omistan runon Pöyhösille; olen käännättänyt sen espanjaksi ihan vain tunnustellakseni, miltä runon ajatukset kuulostavat sillä kielellä.

Sota sortaa, rauha rakentaa. Mutta se mikä on rakennettu, saattaa hävitä myös aikanaan. Palaamme vanhaan totuuteen: Panta hrei - kaikki virtaa.


Maa muistaa meidät

Juho Pöyhöstä ja hänen perhettään ajatellen. He lähtivät evakkoon Karjalan kannakselta 1944 ja asettuivat asumaan Vihdin Ollilan kylässä sijaitsevaa Vuorelan tilaa.

Heinikko miehenkorkuinen lepikko ja kaisloja
muistojeni pellolla kasvaa kuusikko
humiseva
ihmiset ovat poissa, talo, navetta, lato, sauna puron rannalla
ovat poissa ovat poissa,
kourat auran kurjessa, lehmien utareissa uutterat kädet ja tuo ikiaikainen keinuva liike
kun niitetään heinää,
ovat poissa ovat poissa,
hevosen askeleet metsätiellä, kun vietiin tonkat maitolaiturille
ovat poissa ovat poissa,
isännän lausahdukset kopukalle, vanhanisännän murahdukset rattaiden perältä,
tikka kolopuussa, käen kukahdukset – juhannus olisi kohta! -
ovat poissa ovat poissa

Pellonraivaajat, puiden kaatajat, lehmien lypsäjät, lasten synnyttäjät,
tuttavat ihmiset,
minä muistan teidät kun katson
heinikkoa miehenkorkuista, lepikkoa ja kaisloja
humisevaa kuusikkoa, sen tiheänvihreää muuria
siellä minne te kerran rakensitte
talonne, navettanne, latonne, saunanne puron rannalle,
siellä, missä teidän elämänne oli.
Minä katson ja näen teidät.

Ja vaikka tuuli käy meidän ylitsemme,
me emme katoa,
sillä maa muistaa meidät,
maa muistaa meidät.


La tierra nos recuerda

En recuerdo de Juho Pöyhönen y su familia, que fueron evacuados desde Karelia al pueblo Ollila en el sur de Finlandia 1944.

El pasto a la altura de un hombre, el junco
en el campo sembrado de mis memorias crecen bosques de abetos
susurrando
la gente desapareció, la casa, el establo, la sauna al lado del arroyo
desaparecieron, desaparecieron
los puños agarrando el mango del arado, las manos diligentes en las ubres de
las vacas y el antiguo movimiento balanceado
cuando uno siega paja
desaparecieron, desaparecieron
los pasos del caballo en el camino del bosque, cuando las lecheras eran
llevadas a la plataforma al lado de la carretera
desaparecieron, desaparecieron
las palabras concisas del amo hacia a su caballo, los grúdios del viejo
campesino en la parte trasera del carro,
el pájaro carpintero en el árbol hueco, el canto del cuco – pronto llegaró a
la Noche de San Juan -
desaparecio, desaparecieron

Los desbrozadores de los campos sembrados, taladores de bosque, las
ordeñadoras, las parturientas, la gente conocida,
yo me acuerdo de ustedes cuando miro el pasto a la altura de un hombre, el junco,
los bosques de abetos que susurran, su denso y apretado muro verde
donde ustedes una vez construyeron
la casa, el establo, la sauna al lado del arroyo,
alló estaban vuestras vidas
Yo miro y los veo.

Y aunque el viento golpea por encima de nosotros,
no desaparecemos,
porque la tierra se acuerda de nosotros
la tierra nos recuerda
La tierra nos recuerda

Yllä olevat runot ovat mukana myös blogissa Un poema en español y finlandés 2015-02-17
Supraj poemoj estas ankaúj en la blogo Un poema en español y finlandés 2015-02-17    

7.3.09

Arkaadia teel

Jatkan runoteemasta. Virolaisen Karl Ristikiven "Minagi olin Arkaadia teel" on puhuttanut minua aina siitä lähtien, kun kuulin Tõnu Tepandin laulavan sen Tallinnassa yhden hotellin ahtaassa huoneessa. Ystäväni Juhani Salokannel, joka silloin toimi YLE:ssä, haastattteli häntä, ja minä istuin siinä vieressä sohvalla. Tõnu seisoi, lauloi mahtavalla äänellään ja säesti esitystään kitaralla. Vuosi taisi olla 1972.

Yksi Tõnun lauluista oli tämä Arkadian tiellä-runo, jonka loppusäkeessä runoilija pohtii pitäisikö hänen kirota huonosta osastaan itseään vai kohtaloaan, ja päättää runon sanoihin: "Ärge vaid õelge, et nõnda on hea, Nõnda on elu ... Sest teie ei tea, Ei tunne mu isamaatust" (Älkää vain sanoko, että hyvä niin, sellaista elämä on ... koska te ette tiedä, ette tunne isänmaattomuuttani).

Karl Ristikivestä sanotaan ruotsalaisessa siirtolaiskirjailijoiden esittelyssä näin: Född i Varbla, Estland, , den 16 oktober 1912. Död 1977. Studerade (speciellt geografi) vid matematisk-naturvetenskapliga fakulteten i Tartu. Examen 1941. Assistent vid ekonomisk-geografiska institutet i Tartu. Bosatt i Sverige sedan 1944. Arbetat som tjänsteman vid försäkringskassan.

Kun Tõnu pääsi viimeiseen säkeeseen, hänen esitykseensä tuli hurjuutta tai ehkä se oli ahdistusta. "Ei tunne mu isamaatust" jäi soimaan mielessäni, kun haastattelu oli loppu ja palasimme omaan hotelliimme. Minusta tuntui, että meitä seurattiin, mutta ehkä vain kuvittelin. Niin paljon tapahtui suuressa neuvostojen maassa.

Olen kirjoittanut sisällön selvennyksiä säkeiden väliin, ja toivon, että se ei häiritse.Laulun voi kuunnella tästä.


Minagi olin Arkaadia teel

K. Ristikivi T. Tepandi

Minagi olin Arkaadia teel,
kuigi ma sündisin saunas.
Mõnikord mõtlen, ma läheksin veel,
Muretu nooruk Arkaadia teel,
Marssalikepike paunas.

Kaveri, köyhimys joka syntyi saunassa, lähti murheettomassa nuoruudessaan matkalle Arkadiaan, kreikkalaisten onnelaan. Repussaan hän kantoi kuten Napoleonin sotilaat marsalkan sauvaa.

Aga ma tean, et kaotasin käest
Tee juba enam kui ammu
ja et ma üksinda enese väest
Leiaksin tee, mille kaotasin käest,
Selleks ei ole mul rammu.

Hän kuitenkin kadotti tien jo kauan sitten eikä voimien hiipuessa pysty enää löytämään sitä.

Kuhu ka lähen, seal vesi on ees,
vesi ja kõledad kaljud.
lahkunud viimne kui lootsikumees,
Lahkunud lauldes, et vesi on ees,
nii nagu laulavad paljud.

Mihin hän sitten lähteekin, vesi ja kolkot kalliot ovat edessä, luotsimiehetkin ovat lähteneet ja laulaneet lähtiessään, että vesi on edessä.

Nõnda ma istun ja tõesti ei tea,
Vanduda ennast või saatust.
Ärge vaid õelge, et nõnda on hea,
Nõnda on elu ... Sest teie ei tea,
Ei tunne mu isamaatust.

Ma ei tunne mu isamaatust.

6.3.09

Ei elämää kuin peltoa voi ylittää / Жизнь прожить - не поле перейти.

On runoja, jotka käyvät mielessäni aina välillä. Yksi niistä on Pasternakin (1890 - 1960) Hamlet (Gamlet), jonka laitan tähän niiden iloksi, jotka osaavat venäjää. Kommenttini säkeiden välillä voi sivuuttaa.

ГАМЛЕТ

Гул затих. Я вышел на подмостки.
Прислонясь к дверному косяку,
Я ловлю в далеком отголоске,
Что случится на моем веку.

Boris pohtii tässä, mitä oikein tapahtuu hänen vuosisadallaan, kun etäältä kuuluu kumua.

На меня наставлен сумрак ночи
Тысячью биноклей на оси.
Если только можно, Aвва Oтче,
Чашу эту мимо пронеси.

Kärsimyksen maljan hän pyytää Isää viemään ohitseen.

Я люблю твой замысел упрямый
И играть согласен эту роль.
Но сейчас идет другая драма,
И на этот раз меня уволь.

Nyt on menossa näytelmä, josta hän ei halua itselleen roolia.

Но продуман распорядок действий,
И неотвратим конец пути.
Я один, все тонет в фарисействе.
Жизнь прожить - не поле перейти.

1946

Marja-Leena Mikkolan suomennokseen voi tutustua kirjassa Boris Pasternak, Sisareni elämä. Runoja. Laitan runon kokonaisuudessaan tähän:

Hamlet
Sorina vaimeni. Astuin näyttämölle.
Selkääni vasten oven kehyspuu.
Etäisen kaiun läpi koetan kuulla,
mitä vuosisadallani tapahtuu.
Yön pimeys on yksin minuun
tuhannet kiikarinsa tähdännyt.
Jos suinkin mahdollista, Isä, Abba,
vie tämä malja ohitseni nyt.

Rakastan itsepäistä hankettasi
ja suostun näyttelemään osani.
Nyt vain on näyttämöllä toinen draama,
siis sano minut irti työstäni.

Vaan kohtausten järjestys on valmis,
ja väistämätön loppu häämöttää.
Yksin. Ulkokultaisuuteen kaikki hukkuu.
Ei elämää kuin peltoa voi ylittää.

Hamlet-runo on aivan ilmeisesti merkinnyt paljon tietylle osalle venäläisiä. Wikipedia kertoo englanniksi asiasta näin:
 
"Pasternak's post-Zhivago poetry probes the universal questions of love, immortality, and reconciliation with God. Pasternak died of lung cancer on May 30, 1960. Despite only a small notice appearing in the Literary Gazette, thousands of people traveled from Moscow to his funeral in Peredelkino. "Volunteers carried his open coffin to his burial place and those who were present (including the poet Andrey Voznesensky) recited from memory the banned poem 'Hamlet'."

Olga Ivinskaya (1912 - 1995) joka oli Pasternakin muusa, Tohtori Zhivago-romaanin "Lara" esikuva, kertoo Pasternakin hautajaisista teoksessaan "A Captive of Time". Professori Astmus piti puheen haudan äärellä, jossa hän totesi vainajan olleen omaltatunnoltaan horjumaton ja selvillä vankumattomasta tehtävästään kirjailijana. "Hän oli hyvin vaatimaton ihminen, eikä hän halunnut ihmisten puhuvan hänestä liian paljon."Tämän jälkeen näyttelijä Nikolai Golubentsov astui esiin ja lausui Pasternakin runon "Kunpa olisin tietänyt" vuonna 1932 ilmestyneestä kokoelmasta "Toinen syntymä" (ei suomennettu)
          Internetissä on myös luettavissa tarkka selostus Boris Pasternakin elämästä ja hautajaisista. (*) Sekä Ivinskaya että Internet-lähde kertovat, että nuori mies hermostuneena ja ääni täristen luki Gamlet/Hamlet-runon, jota ei ollut koskaan julkaistu Neuvostoliitossa. Internet-lähde kertoo, että "tuhannet huulet alkoivat liikkua hiljaa ja yhteen ääneen runonlukijan kanssa. "Kohahdus kävi kerääntyneen väen läpi ja joku huusi: Kiitos sinulle työtätekevän ihmisen nimissä. Odotimme kirjaasi. Ikävä kyllä, meille tuntemattomista syistä, se ei ilmestynyt. Mutta sinä nostit kirjailijanimesi korkeammalle kaikkia muita." 
(*) http://www.rulit.me/books/zhivago-affair-the-kremlin-the-cia-and-the-battle-over-a-forbidden-book-read-350644-63.html (p. 63)

28.2.09

Kalevala-dagen

Kalevala är Finlands nationalepos. Eposet baseras på de anteckningar som Elias Lönnrot gjorde under sina sammanlagt elva resor i Finland och i Fjärrkarelen på 1830- och 1840-talen. Vi firar Kalevala och den finska kulturen den 28 februari då det var på den dagen 1835 som Lönnrot undertecknade förordet till den första upplagan av Kalevala. Med hjälp av senare fynd omredigerade han eposet till en ny upplaga 1849 som omfattar 22 795 åttastaviga versrader fördelade på 50 sånger.

Kalevalas stora hjältar är trollkarlen "den gamle, vise Väinämöinen", Ilmarinen som smitt himlavalvet och Lemminkäinen, eposets Don Juan. Bland kvinnofolket möter vi först Vattnets mor, som föder Väinämöinen, och Louhi, den elaka härskarinnan av Pohjola (Norden), Kalevala-folkets ärkerival. Louhi har en vacker dotter, Aino, som bl.a. Ilmarinen friar till. Som lösen för dottern smider Ilmarinen Sampo, ett rikedomsbringande föremål åt Pohjola. Tiden går, Sampo ger välstånd åt Pohjola, och Kalevala-folket blir avundsjukt. De seglar till Pohjola och lyckas stjäla tillbaka det. Men Louhi förföljer dem och i striden går Sampo sönder i havet.

Kalevala höjde finnarnas självkänsla under 1800-talet, eposet bevisade att det finns fantastisk diktning på detta språk, finskan, utan högkulturella traditioner. Kalevala inspirerade allt och alla, från Sampo-etiketten på tändsticksaskar till isbrytaren Sampo, för att inte tala om de många Kalevala-motiven inom olika konstarter. År 2003 sattes Kalevala upp på Stockholms stadsteater. Den har översatts till 60 språk, först av alla till svenska redan 1841. Jag är synnerligen glad över att den allra nyaste översättningen till svenska av Lars och Mats Huldén är väldigt lyckad.

Kalevala blev tvångsläsning för alla finska skolbarn. För att underlätta läsningen för dem förkortades Kalevala till Lilla Kalevala. Numera finns eposet även i serieform.

Kalevala slutar med att Väinämöinen stegar åt sidan för Marjatta (Maria) och dennas pojke (Jesus). Det finns inte längre plats åt den gamle vise och hans spel på kantele. Han lämnar kantelen och ger sig iväg men "Kantelen blev kvar i Finland, Suomis folk fick strängaspelet, till en outsinlig glädje, vackra sånger att bevara".

22.2.09

En finnes dröm

Jag brukar allt emellanåt surfa på Internet. Häromdagen råkade jag komma på en sajt på finska där man hade räknat upp alla de förmåner som finlanssvenskarna har fått och får bl.a. i fråga om utbildning och samhällsservice. Detta underförstått att det skett på den finskspråkiga majoritetens bekostnad. De finsktalande som har hållit och håller på svenskans ställning som ett med finskan jämbördigt språk i Finland – däribland jag själv – kallas på denna sajt för "ruskeakieliset", dvs. människor som slickat skit på tungan.

Sedan tittade jag på Uutiset, den finska nyhetssändning som vi har i Sveriges television. Det handlade bl.a. om kommunalval i en finländsk kommun där majoriteten är svensktalande. Enligt rapporten röstar man efter språktillhörighet och inte efter sakfrågor i denna kommun.

Och när det gäller andra konstiga företeelser som berör användning av finska och svenska, har jag hört att på ett åländskt dagis får man inte sjunga på finska. "Jänis istui maassa torkkuen" är alltså förbjudet för åländska barn. Ogrundad hörsägen? Jag hoppas det.

Varför tar jag nu upp allt detta? Jo. Det svider mig att märka att det fortfarande pyr motsättningar mellan de två största språkgrupperna i Finland. Man slösar bort en oerhörd tillgång då man inte bejakar den andra gruppens språk och tvåspråkighet i allmänhet. Tvåspråkigheten är en gyllene väg mot flerspråkighet, det har jag sett hos mina egna barn som är trespråkiga i finska, svenska och engelska. Tänk om alla de tiotusentals finländare som under 60- och 70-talet flyttade till Sverige, hade kunnat svenska! Man hade kommit fortare in i samhället och undvikit mycket lidande i form av utanförskap, psykisk och social stress och misär.

Tänk om jag kunde säga till mina vänner och bekanta på olika håll i världen och verkligen mena det: Finland är världsetta inte bara när det gäller skola och utbildning, ekonomisk effektivitet och ärlighet inom näringslivet utan också när det gäller kulturell och språklig tolerans. Där läser alla barn inte bara sitt förstaspråk, finska eller svenska, utan minst två språk till, nämligen engelska och svenska, Nordens lingua franca.

15.2.09

Stora Enso - historian raiskaaja

Olin Svärdsjössä muutama päivä sitten. Kylä sijaitsee parin peninkulman päässä Falunista. Osallistuin siellä illanviettoon, jonka aiheena olivat metsäsuomalaiset. Illan pääesiintyjä oli kansanheimon historiaan tarkoin perehtynyt tohtori Maud Wedin. Kuulijakunta oli minua lukuun ottamatta asianharrastajia, mikä ilmeni mm. heidän tekemistään kysymyksistä. Viihdyin tuossa seurassa: ihmiset olivat niin innostuneita aiheestaan, että innostus tarttui minuunkin.

Savolaiset ovat historiansa aikana kunnostautuneet monessa asiassa, kuten kaskiviljelijöinä. Heidän kaskeamalla tapahtunut rukiinviljelynsä oli aikanaan niin tuottoisaa, että se löi moninkertaisesti laudalta naapureiden peltoviljelyn. Kaskeamisen asiantuntijoina savolaiset levittäytyivät Ruotsin Itämaassa eli nykyisessä Suomessa erämaiden poikki aina Pohjanlahdelle saakka, mistä muistona on Pohjanmaan ns. savolaismurteiden kiila, joka työntyy Evijärvelle eli melkein Pohjanlahteen saakka.

Ruotsin kruunu halusi saattaa riikin laajat erämaat asutuksen piiriin, ja niinpä Kustaa Vaasa, joka toimi Ruotsin kuninkaana 1523-1560, yritti houkutella talonpoikia raivaamaan valtakunnan läntisen puolen erämaita. He olisivat päässeet maksamasta veroja kuudesta viiteentoista vuoden ajan, jos olisivat ryhtyneet uudisraivaajiksi. Peltoviljelyyn tottuneet talonpojat eivät napanneet houkutinta, mutta monet savolaiset perheet tarttuivat tilaisuuteen ja siirtyivät sankoin joukoin Savosta, Rautalammen suurpitäjästä ja Ruovedeltä valtakunnan läntiseen osaan, nykyiseen Ruotsiin.

Savolaisten asutus alkoi levitä 1500-luvun lopulla ja 1600-luvulla vaihe vaiheelta rannikon tuntumasta Gästriklannista yhä lännemmäksi Taalainmaahan ja Värmlantiin. Maud Wedin kuvasi tarkoin, miten tehokas ja tuottoisa savolaisten huuhta-viljely oli. Suuret sadot olivat menetelmän etuja, haittapuolia taas se, että kaskeamiseen tarvittiin aina vain laajempia aloja.

Metsäsuomalaiset ovat osa Ruotsin historiaa, ja luulisi, että Ruotsi kulttuuria arvostavana maana vaalisi tätäkin osaa menneisyydestään. Tuntuu kuitenkin siltä, että virallisen Ruotsin suhtautuminen metsäsuomalaisiin on ynseä. Maud Wedin kertoi minulle, että tutkimukseen ei ole herunut rahoitusta, vaan toiminta on edellä mainitsemieni innokkaiden asianharrastajien ilmaisten työpanosten varassa. Onneksi sentään metsäsuomalaisten historian harrastajat ovat organisoituneet FINNSAM-yhteisön ympärille: tutkimusta tehdään koordinoidusti, tapaamisia ja konferensseja on säännöllisesti; FINNSAM:lla on myös julkaisutoimintaa. Ensi syksynä Maud Wedin pitää Mälarinlaakson korkeakoulussa metsäsuomalaisia käsittelevän etäopetuskurssin, mikä tietenkin on hyvin ilahduttavaa.

Palattuani kotiin Göteborgiin metsäsuomalaishuumassa - Taalainmaan ihmiset tekivät minuun voimakkaan vaikutuksen - avasin tieturin ja luin Ruotsin Sisu-radion nettisivuilta tämän Finnstigen-ulkoilmamuseota koskevan uutisen:

"Finnstigenin metsät kohta hakattu
13.2.2009

Finnstigenin ulkoilmamuseota Hälleforsin Bergsjössä piirittää kohta suojaavien kuusten sijaan avohakkuu. Stora Enso kaataa monista vetoomuksista huolimatta kuuset metsäsuomalaisuudelle omistetun ulkoilmamuseon alueelta.

Bergvik Skog omistaa 1,9 miljoonaa hehtaaria entisiä Korsnäsin ja Stora Enson metsiä. Stora Ensolla on hakkuuoikeus muun muassa Finnstigenin viiden hehtaarin alueeseen. Monet vetoomukset eivät auttaneet metsän säilyttämiseksi ja kun rahaa metsän ostamiseksi ei löytynyt, metsäkoneet päästettiin myllertämään alueelle."

Sydäntä raastaa. Tekisipä mieleni... en sano mitä, etteivät nosta syytettä.

13.2.09

Helmikuun 12:nnen suuruuksia

Isoisäni Väinö Voionmaa (VV), Abraham Lincoln (Abe) ja Charles Darwin (Charlie) syntyivät samana päivänä, jos kohta eri vuosina. VV eli 1869-1947, Abe 1809-1865 ja Charlie 1809-1882; heidän tiensä eivät ristenneet, Charlie ei siis matkustanut Jyväskylään tapaamaan VV:tä, eikä VV tehnyt visiittiä Englannin Kentissä sijaitsevaan Down Houseen, jossa Charlie eleli.

VV:stä olen kirjoittanut jo yhdessä pilkkeessäni ("Väinö Voionmaan muisteluu" 26.10.2008). Dagens Nyheterissä oli eilen juttu Abesta, ja siinä kerrottiin, että yhdestäkään toisesta USA:n presidentistä ei ole kirjoitettu yhtä paljon. Kriittisiäkin arviointeja hänen toiminnastaan on, mutta yleisesti puhuen Abe on enemmän tai vähemmän arvostelun yläpuolella. Hänet on korotettu liki pyhimyksen asemaan Atlantin takaisessa demokratiassa. Hän istuu valkomarmorisena patsaana Memorial-muistorakennuksessan Washington D.C:ssä. Tietenkin hänestä on patsaita muuallakin; sen lisäksi hän on esiintynyt vitosen US-dollarissakin ja siis kiertänyt ja kulunut usa-laisten käsissä vuosikymmenestä toiseen.

Charliea ei näinä päivinä pääse pakoon missään. Ja ajattelin tässä hänen kunniakseen lainata itseäni. Kiistelin jokin aika sitten nimittäin raamatun ja Darwinin kertomusten todenperäisyydestä Göteborgs Postenin palstoilla.

Ikävä kyllä minulla ei ole käsillä vastapuoleni artikkelia, mutta koetan tehdä hänelle oikeutta tiivistämällä, mitä hän esitti väitteitäni vastaan.

Ensimmäiseen juttuuni sain herätteen siitä, että Hanne Södahl oli ihastuneena kirjoittanut GP:n yleisökirjoituksessaan. miten tarkoituksenmukaiseksi ja hyvintoimivaksi Jumala oli luonut maailman. Hänen mukaansa raamattu ja Darwin eivät oikeastaan ole ristiriidassa keskenään.

Minun vastaukseni Hannelle oli tämä:

Gud i denna värld

Det är vackra ord som Hanne Södahl skriver. Men är allt i minsta detalj så hisnande funktionsdugligt? Våra tänder blir sämre. Vi får allsköns krämpor och sjukdomar ju äldre vi blir. Vi ser och hör allt sämre. Vi har psykiska problem och vi har skapat ett högteknologiskt samhälle som ibland tycks vara för mycket för en enskild liten människa. Och det är delvis därför vi små människor söker tröst. Och det ger religioner för många.

Darwin och naturvetenskaplig forskning därefter hjälper oss att förstå evolutionens gång. Behöver vi Gud för att förstå evolutionen och dess mekanismer? En princip som jag tror är bra när man försöker förklara är att man inte bör anta flera saker än vad som krävs för att förstå ett fenomen. Gud behöver man inte för att förklara evolutionen. Hans/Hennes/Dess existens eller icke-existens är ett onödigt antagande, den gör varken till eller från.

Kaarlo Voionmaa

Ulf Lewin replikoi Hannen puolesta minua vastaan GP:ssä. Ulfin mielestä ajattelin väärin, sillä aivan niin kuin kirjalla on tekijänsä, maailmalla on luojansa. Darwinin ja hänen jälkeensä tulleiden luonnontieteilijöiden tutkimus kertoo kyllä todenperäisesti mm. lajien synnyn ja kehityksen, mutta ei sitä, miksi kaikki alkoi. Käynnistäjäksi tarvitaan joku, ja se joku on kaiken luoja, Jumala. Ulfin ajatuksiin annoin tämän vastauksen, jota GP ei julkaissut:

Jorden är inte platt

Ulf Lewins replik hade titeln "Var och en har sin bild av Gud" och UL fortsatte i bildspråkets anda genom att ge oss den "sanna" bilden av Gud som författare och om evolution som bok. Låt oss leka med bilden: Om Gud är författare, kan vi undra, vilka hennes/hans föräldrar var eller handlade det om en självfödelse? Denna fråga är lika konstig som ULs jämförelse.

Det finns troende naturvetare som t.ex. den katolske vetenskapsmannen Kenneth R. Miller. Han säger sig tro på "Darwins Gud" i boken "Finding Darwin's God". Ett citat i slutet av boken är intressant. I Millers boks citat står att "Skaparen blåste in livets olika krafter i några livsformer eller bara en". I den upplaga jag har av Darwins The Origin of Species står det ingenting om Skaparen. (På samma sätt i bokens nätupplaga http://www.toarchive.org/faqs/origin/chapter14.html.) Miller förefaller att utan att vara medveten om det ha skjutit in Skaparen i Darwins text. Detta är förståeligt: vi vill så gärna behålla de föreställningar och det bildspråk som vi har växt upp med.

Vi använder oss flitigt av bilder; språket är fullt av alla sorts liknelser som t.ex. "solens uppgång och nedgång". Dessa uttryck leder, om vi tar dem på allvar, till föreställningen att jorden är platt. Språket förvillar oss så lätt. I klarspråk: Gud är inte författare, evolutionen är inte en bok. Jorden är inte platt.

Kaarlo Voionmaa

Pienuutta ja tyhmyyttä on maailmassa paljon, mutta noita kolmea helmikuun kahdennentoista kaveria ajatellessani hellyn sentään ajattelemaan, että suuruuttakin on. Joskus jopa tuntuu kuin Beethoven olisi ollut oikeassa sanoessaan, että tiede ja taide kohottavat ihmisen jumaluuteen. Mutta luoja varjelkoon meitä ihmisistä, jotka kuvittelevat olevansa jumalia.

1.2.09

Säätykiertoa

Lähituttavani, joka taustaltaan on ns. tavallinen maalaispoika, kertoi, miten häntä karvasteli aikanaan, kun hän pyrki yhteen matematiikan tietoja edellyttävään oppilaitokseen niillä heikoilla eväillä, jotka hän oli saanut kotikauppalansa oppikoulun matikan opettajalta. "Mutta paremmin minä selvisin kuin moni pääsykokeisiin osallistunut kaupunkilainen," hän totesi syystäkin hyvin tyytyväisenä. Aivovoima ei ole asuinpaikasta kiinni, lahjakkuutta on muuallakin kuin yhteiskunnan varallisuus- ja julkkuportaiden yläpäässä - ehkä sitä juuri onkin niiden alapäässä, sillä mistäpä semmoinen köyhä ja syrjäinen maa kuin Suomi olisi muualta kyennyt ammentamaan menestymisensä eväät. Yhteiskunnan kaikkien tasojen ja ryhmien tietoa, taitoa ja tarmoa siihen on tarvittu, muuten olisi jääty mäkeen.

Se että kansan ns. syvien rivien lahjakkuusreservit ovat päässeet käyttöön, on vaikuttanut moneen seikkaan lukemattomilla elämänaloilla. Ehkä suomalaisten kuuluisa johtamistapa "management by perkele" on yhteydessä tähän. Kun säätykierto on käynnissä, tapahtuu paljon myös tapakulttuurissa,julkisessa keskustelutyylissä jne.

Tietenkään Suomi ei ole ainoa maa, jossa koulutustason nopea nousu, tuotantoelämän kiivas teknologisoituminen ja yhteiskunnan kaikkinainen modernisoituminen on johtanut siihen, että aiemmat vallasluokat eivät ole kyenneet pitämään entisiä asemiaan. Anand Giridharadas kirjoittaa aiheesta otsikolla "Meritokratia sysää sivuun vanhan eliitin" (Herald Tribune, 30. tammikuu 2009), ja "meritokratia" tarkoittaa tässä arvojärjestystä, joka perustuu ihmisten henkilökohtaisiin meriitteihin kuten koulutukseen ja työelämässä saavutettuun kompetenssiin. Modernit yritykset eivät palkkaa työntekijöitä sen mukaan, mikä heidän sukutaustansa on, vaan sen perusteella, mikä heidän tietotaitonsa taso on ja miten se hyödyttää yritystä.

Intiassa vanha eliitti on väistymässä; AG kuvaa, miten sen jäsenet tunsivat toisensa niin hyvin, että neuvoessaan tietä he käyttivät kiintopisteinä tuttaviensa taloja eivätkä katujen nimiä. "Tunnethan Anjun talon? Käänny siitä vasempaan. Rohanin paikka on siitä oikealla..."

"Quietly but unmistakably, a whole country is changing hands." Valkoisten tai vaaleiden käsien lisäksi ja enenevässä määrin niiden sijaan tietokoneiden näppäimistöjä suuryrityksissä naputtelevat ruskeat kädet, jotka kuuluvat usein erittäin köyhistä oloista tulleille henkilöille. Tietenkin tämä valtaisa sosiaalinen muutos, intialainen säätykierto, kuuluu ja näkyy myös kielessä, ei tosin "perkeleen" viljelynä, vaan hindin sekoittamisena intialaiselta kuulostavaan englannin kieleen. Oxford-aksentti tai sen mukaelma kuuluu menneisyyteen.

Säätykierto on hyvä asia. Enää poika (tai harvoissa tapauksissa tyttö) ei päädy tiettyy ammattiin suvun painostuksesta, vaan nyt ihmiset saavat työpaikan osoittamansa tietotaidon ansiosta ja näyttämänsä tarmon ja aloitekyvyn (lue: kunnianhimon) mukaan. Näin ainakin periaatteessa.

Koulutuksen takaaminen mahdollisimman monelle taustasta ja vanhempien tulotasosta riippumatta on tärkeää. Ilman sitä ei ole taloudellista eikä henkistä kehitystä. Johtaako tässä hahmoteltu muutos uuteen luokkayhteiskuntaan, jossa jako ei tapahdu varallisuuden vaan tietotaitotason mukaan, jää nähtäväksi. Toivon, että yhteiskunta ei koskaan sementoituisi tiettyyn tilaan vaan säilyttäisi aina taloudellisen, sosiaalisen ja henkisen dynaamisuutensa, puhtinsa.

Toivon myös - ja jos tämä toive pistetään humanistisen haihattelun piikkiin niin siitä vain - että vähitellen valtaisi alaa yleismaailmallinen solidaarisuus, ei vain Ihmisoikeuksien julistuksen hengessä vaan myös ekologian hengessä. Olemme Maa-nimisen avaruusaluksen matkustajia, ja kun sen oikein oivallamme, ehkä herkeämme tekemästä kaikenlaista tyhmää ja typerää luonnon pilaamisesta naapureittemme pilkkaamiseen saakka.

29.1.09

Stanislav Markelov? Zhiv! Anastasia Baburova? Zhiva!

Luen järkyttyneenä uutisia siitä, miten Venäjällä tapetaan yhteiskunnallisesti aktiivisia toimijoita. Viimeksi murhaajien uhreiksi ovat joutuneet Anastasia Baburova, vapaa toimittaja, ja Stanislav Markelov, asianajaja. Ne jotka uhkaavat sananvapautta Venäjällä, uhkaavat meitä, ja me muodostamme enemmistön, eivät ne, jotka haluavat vaientaa sananvapauden toteuttajien äänet. Sananvapaus on jakamaton, se ei kuulu millekään ryhmälle, ei millekään kielelle eikä mihinkään tiettyyn paikkaan. Se on kaiken sen perusta, mitä me haluamme: säädyllisen yhteiskunnan.

Stanislav Markelov ja Anastasia Baburova pysyvät mielessämme. Sit eis terra levis!

18.1.09

Kieli, todellisuuden rakennuspuu

Nuoruusvuosinani olin paljon meidän maapaikassamme Vihdissä. Yksi vuosittainen urakka oli metsästä tuomiemme rankojen sirklaaminen polttopuiksi. Sirklaamisen hoiti ystävämme maanviljelijä Topi Olin (olkoon maa hänelle kevyt!).

Kun sirkkeli oli saatu pystyyn, leveä hihna yhdistetty traktorin vetopyörään ja kun homman piti alkaa, Topi lausahti minulle ja mahdollisille muille miehisille apureilleen: "Ja nyt tytöt mielestä pois!"

Myöhemmin aloin miettiä tuota sanomusta, joka silloin tuntui hiukan hölmöltä: likkojako tässä ajattelisi, kun sirkkeli vinkuu ja terä pyörii! Myöhemmin suhtauduin siihen toisin, kypsemmin: se oli itse asiassa erittäin tärkeä kehotus, sillä sirkkeli "ei anna anteeksi". Kas, siinä toinen sanontatapa: tietty vaarallinen työväline "ei anna anteeksi", mikä tarkoittaa, että jos ei ole varppeillaan, vahinko voi sattua hyvin helposti vakavin seurauksin.

Kun alan muistella, mitä meillä on tapana sanoa eri tilanteissa, mieleeni ryöppyää valtaisa määrä ilmaisutapoja. Arkisia kuten "Joo joo, niinhän X:llä (naisilla, miehillä, suomalaisilla...) on tapana sanoa/tehdä", "Mitä sä pistät nokkasi joka asiaan!", "Anna mennä, ei sillä väliä!", "Onks tässä/tossa/siinä mitään järkeä?!", "Ja aina sä jaksat jankuttaa!", "Hyvä siitä/tosta/tästä tulee!". Vähän omaperäisempiä tai omalaatuisempia sanomuksia: "Hyvä siitä tulee ku mummon silmästä!", "Pysy pahvilla!" (= Voi hyvin!), "Tää on ku linnun maitoa!" (siis erittäin hyvää).

Olemme moraalisia sanontatapojen turvin: "Sanasta miestä, sarvesta härkää!" Velvoitamme itseämme ja muita sodista peräisin olevalla sanonnalla: "Toveria ei jätetä!" Vahvistamme sukupuolirooleja: "Ei mies itke!" Reagoimme toisen herkkyyteen: "Mitä sä pillität!" Pistämme pillit pussiin sanomalla: "Sillä sipuli" tai "Näin on näppylät, täten ovt tähkät!" En tiedä, onko suomen kielessä poikkeuksellisen paljon sanomuksia, mutta niitä on taatusti riittämiin.

Mikä sitten on kielen tehtävä esimerkiksi edellä käsitellyissä tapauksissa? Nuo sanomukset kai osoittavat, miten me kielen avulla ohjaamme omaa ja muiden tekemisiä. On ehkä hiukan hölmöä puhua kielestä toimijana, mutta haluan silti tiivistää ajatukseni niin, että kieli on arkisen todellisuutemme rakentaja. Kielen tarjoamien sanomusten avulla me toimimme niin kuin toimimme. Sanontatapoihin ja sananlaskuihin tiivistyy myös paljon siitä, mitä pidämme kansanperinteenä ja traditiona, joka siirtyy sukupolvelta toiselle. Siihen tulee tietenkin lisää aineksia koko ajan ja siitä karsiutuu tai unohtuu myös paljon pois. Toimintamme ohjaajina sanomukset ovat siis eräänlaisia viestejä kaukaisesta menneisyydestä.

Sainpahan sanotuksi! Menikö jakeluun vai oletko yhä ulkona kuin lumiukko? Älä sure! Ilmat lämpiävät.

13.1.09

Kirjavarkaus

On asioita, joita julkisuudessa ei pitäisi mennä toitottamaan, ja näihin kuuluu varastaminen. Mutta jos rikkeestä on kulunut jo pitkä aika tai jos sen todellinen tekijä on hämärän peitossa, ehkä silloin voi tuommoisestakin halveksittavasta tekosesta puhua.

Pöydälläni on runoteos Leaves of grass. A Gathering from Walt Whitman (= Ruohonlehtiä. Runokokoelma Walt Whitmanilta). Teoksen ensisivulla on suorakaiteen muotoinen leima, jonka sisällä lukee "Property of the Information Library of the United States of America Helsinki". Ilmeisestikin kirja on tarttunut ei tietenkään minun vaan jonkun lähisukulaiseni hihaan kauan sitten, sillä kirja on kiikkunut matkassani ainakin 28 vuotta. Jos kirjaston joku virkailija nyt sattumalta näkee tämän pilkkeen eli blogin, hän voi lähettää minulle palautusvaatimuksen. Toivon, että en joudu maksamaan tyhjästä pussistani sakkoja.

Miksi poimin Whitmanin runoteoksen esiin? Olin Göteborgin kaupunginkirjastossa pari päivää sitten ja siellä tuon teoksen ruotsinnos osui kuin sattumalta silmiini. Avasin sen ja lämpimät muistot hulvahtivat mieleeni. Whitman oli nuoruuteni Runoilija. Hänen sanansa ja säkeensä säväyttivät minua, opettelin hänen runojaan ulkoakin, koska rakastin niiden sisältöä ja nautin niiden poljennosta. "Poljento", mikä mainio sana! "Ruohonlehtiä" lukiessani tuntuu ihan siltä kuin Walt olisi pulputtanut tekstiä kävellessään. Tältä tuntui siis myös, kun luin hänen runojaan suomeksi, jonka poljento on minulle läheisin ja mieluisin.

Teos on suomennettu niin hyvin - luin alkuteosta ja Turtiaisen tekemää versiota rinnan -, että se on melkein parempi kuin lähtöteksti. Ikävä kyllä minulla ei ole Turtiaisen käännöstä, sitä en ole onnistunut saamaan kirjastosta enkä kirjavarkaalta. Siispä vaivaan teitä tällä englanninkielisellä tekstillä. Tuntekaa sen rytmi, kuunnelkaa sen sanomaa... Narsististako, oman itsen ympärillä pyörimistäkö? Kiltit ihmiset, koettakaa päästä ensireaktioittenne yli! Siirrän runon tiellä olevan kuivan vaahteranlehden sivuun. Ratsu Reima, eteenpäin, Forward ho!

Song of Myself

I celebrate myself, and sing myself; And what I assume you shall assume;
For every atom belonging to me, as good belongs to you.

I loafe and invite my Soul;
I lean and loafe at my ease, observing a spear of summer grass.
...

Luulenpa että toppuuttelen. Hankkikaa tai lainatkaa tuo teos, sillä se virkistää sielua. Sen ruotsinnokseen en ole perehtynyt, mutta eiköhän sekin menettele. Jos saatte käsiinne Stadin Arskan suomennoksen, tuntekaa itsenne onnenkantamoisen hellimiksi.

Kiitos Helsingissä sijainnut Yhdysvaltain tiedustelu-, tai siis tietokirjasto!
Teillä oli hienoja runoteoksia!

10.1.09

Hasta la victoria siempre

Amanda Peralta on kuollut.

Kuka hän oli? Amanda oli Argentiinasta Ruotsiin tullut poliittinen pakolainen, Göteborgin yliopiston aatehistorian opettaja, Nestor Verdinellin Compañera ja minun hyvä ystäväni.

Maailman vapaamielisimmässä maassa Ruotsissa on meihin maahanmuuttajiin vihamielisesti suhtautuvia ihmisiä, rasisteja. Ja rasismi johti 80-luvulla meihin kohdistuneisiin väkivallantekoihin. Järjestin Amandan kanssa tällaisten tapahtumien takia solidaarisuuskonsertin Göteborgin yliopistossa, jossa ruotsinsuomalainen yhtye piti huolen musiikista ja jossa Amandan ja minun lisäkseni yksi Upsalan yliopiston opettaja puhui mieleenpainuvasti maamme synkästä, rasistisesta menneisyydestä. Tähän sisältyy mm. rotuhygienian tutkimus Upsalassa.

Keskustelin Amandan kanssa aina tavatessamme ja surukseni huomasin, että hänen terveytensä alkoi viimeisinä vuosina kovasti heiketä. Amanda edusti niitä ajatuksia ja tuntemuksia, jotka ovat minullekin kalliita ja jotka tiivistän sanoihin Vapaus, Veljeys ja Tasa-arvoisuus. Vapaus ympäristön tuhoon johtavan kapitalismin kahleista. Veljeys eli ihmisten välinen solidaarisuus ja ihmisoikeuksien ehdoton kunnioittaminen. Tasa-arvoisuus joka tarkoittaa ihmisten taloudellista, sosiaalista, poliittista ja koulutuksellista yhdenvertaisuutta.

Onko tuo vain vasemmistolaista idealismia? Ovatko Amandan, Nestorin ja minun tapaiset ihmiset vain joutavia haihattelijoita? Kun katson ympärilleni, huomaan että asun lähes kaikin tavoin hyvin hoidetussa maassa. Onnellinen tai jotakuinkin onnellinen elämä on siis luotavissa, kuten pohjoismaat ja ehkä muutamat muutkin maapallomme maat osoittavat. Kun seuraan uutisia, huomaan, että asun maailmassa, jossa ihmisten vapautta rajoitetaan hirvittävällä tavalla, jossa veljeyden henkeä poljetaan raa'asti ja jossa tasa-arvoisuus on kaukainen haave.

Parempi maailma on mahdollinen.

La lucha continua, taistelu jatkuu, hasta la victoria siempre, aina voittoon saakka.

Amanda, gracias por su amistad, gracias a la vida.