Tortillan pakastamisesta eri kielillä

Kuopukseni laittoi ruokaa, jossa hän käytti tortilla-levyjä otettuaan ne ensin ulos Santa Maria-yhtiön Super Soft Wrap Tortilla Original Tex Mex Wrapistä (suomennosyritys: Tosi pehmeä Aito Tortilla Teks Meks käärö). Käärin omaan tortilla-rullaani salaattia, kananlihaa ja avokadosta tehtyä kastiketta. Maiskis! Silmäilin tortillalevyjen muovipussia, jossa oli tuoteseloste eri kielillä. Aloin syötyäni tarkastella selosteita, sillä minua kiehtoo monikielisten tekstien vertaaminen etenkin silloin, kun niissä ainakin periaatteessa pitäisi lukea sama asia.

           Nyt kieliä oli kahdeksan: ruotsi, tanska, norja, suomi, puola, viro, latvia ja liettua. Tanskalla ja norjalla/bokmålilla oli yhteinen seloste, koska tanska on lähellä bokmålia. Minua kiinnosti selosteissa vain yksi kohta, joka koski tortilla-levyjen pakastamista. Siinä suomi näytti eroavan muista muovipussin kielistä.

       Aloitan suomenkielisestä versiosta: "Kuumentamattoman tuotteen voi pakastaa." Ruotsiksi asia ilmaistaan näin:"Kan frysas om den ej varit uppvärmd" ja tanska-norjaksi näillä sanoin:"Kan fryses hvis den ikke har vaeret opvarmet". Viro seuraa pitkälti skandinaavien esimerkkiä:"Võib külmutada, kui ei ole eelnevalt soojendatud" (Voi pakastaa, jos ei ole aiemmin lämmitetty). Sikäli kuin saan puolasta ja balttikielistä selvää, ne käyttävät samantapaista ilmaisukeinoa kuin edelliset kielet. Ensin latvia:"Var uzglabāt saldētà veidā, ja nav uzkarsēts" (Voi säilöä jäädytettynä, jos ei [ole] kuumennettu)", ja liettua:"Galima laikyti užśaldžius, jei prieś tai nebuvo śildyta" (Voi säilöä pakastettuna, jos aiemmin sitä ei-ole kuumennettu). Lopuksi puolankielinen versio:"Moźno przechowywać w zamraźalniku, jeśli produkt nie byl wcześniej odgrzewany" (Voi varastoida pakastimessa, jos tuotetta ei ole kuumennettu uudelleen aiemmin). 

        Kaikissa kielissä ollaan yhtä mieltä siitä, että tuotteen voi pakastaa eli säilöä pakastimessa jäädytettynä (vrt. voi pakastaa, kan frysas, kan fryses, võib külmutada, var uzglabāt saldētà veidā, galima laikyti užśaldžius, moźno przechowywać w zamraźalniku). Tätä mahdollisuutta rajaa kuitenkin tietty ehto. Se ilmaistaan kaikissa muissa selostekielissä paitsi suomessa ehtolauseella, joka alkaa jos-konjunktiota vastaavalla sanalla. Ruotsissa asia puetaan sanoilla om den ej, tanska-norjassa hvis den ikke, virossa kui ei ole, latviassa ja nav (jos ei), puolassa jeśli produkt nie (jos tuote ei...) ja liettuassa jei... nebuvo eli sanatarkasti jos... ei-ole.

         Suomenkielisessä selosteessa ei käytetä ehtolausetta, vaan sitä vastaava sisältö ilmaistaan kuumentaa-verbin infiniittimuodolla kuumentamattoman (yks. genetiivimuotoinen akkusatiivi), jonka merkityksen voi tulkita relatiivilauseella 'jota ei ole kuumennettu'. Tätä verbimuotoa kutsutaan karitiiviksi; termi on peräisin latinasta, jonka careo-verbi tarkoittaa 'vailla olemista'. Toki muissa kielissä on vastaavanlaisia muotoja, kuten esimerkiksi ruotsissa, jossa etuliiteellä o- ilmaistaan mm. puuttumista (vrt. en målad vägg 'maalattu seinä' – en omålad vägg 'maalaamaton seinä'). Käsillä olevassa tapauksessa muissa kielissä kuin suomessa on ilmeisesti luontevampaa käyttää ehtolausetta kuin jotakin muuta ilmaisukeinoa.

       Kuumentamattoman-muodolla on ilmaistu, että kuumentamista ei ole suoritettu ja että tämä pätee siis aiempaan asioiden tilaan. Aiemmuutta sinänsä ei ilmoiteta kuitenkaan suoraan. Näin on laita suomenkielisen selosteen lisäksi myös ruotsin-, tanska-norjan- ja latviankielisessä selosteessa. Aiemmuuden mainitseminen ei sinänsä vaikuta tarpeelliselta, koska lauseissa käytetään verbien menneen ajan aikamuotoja (esim. ruotsissa ej varit uppvärmd). Aiemmuus on ilmaistu aiemmin-adverbia vastaavalla sanalla virossa (eelnevalt), liettuassa (prieś) ja puolassa (wcześniej). Nähdäkseni jälkimmäisten kolmen kielen kohdalla kyse on toisteesta eli redundanssista: tietty asia ilmaistaan useamman kuin yhden kerran, tässä tapauksessa sekä aikamuodolla että adverbilla. Redundanssi pidentää ilmaisua, mutta toisaalta se mielestäni tukee asian ymmärtämistä.  

          Kyse on kaupallisesta tekstistä, jonka laatimisessa on otettava huomioon paljon muitakin seikkoja kuin pelkästään kielellisiä. Tekstin helppolukuisuus on yksi tällainen seikka: tavaraa ostavan on saatava selosteesta vaivattomasti selvää. Toisaalta tekstin pitää tarjota tietoa eli olla informatiivinen ilman että siihen kuitenkaan olisi ahdettu liikaa asiaa.

        Kuumentamaton tuote on ytimekäs ilmaus, mutta onko se liian tiivis? Asian olisi toki voinut ilmaista muiden kielten tapaan toisinkin kuten esimerkiksi näin Tämän tuotteen voi pakastaa, jos sitä ei ole aiemmin kuumennettu. Tässä muunnelmassa on välilyönnit ja piste mukaan luettuna 10 sanaa ja 65 merkkiä. Se ei olisi pisin selosteteksti, sillä puolankielisessä on 12 sanaa ja 91 merkkiä, mutta se olisi huomattavasti pitempi kuin selosteista lyhin eli ruotsinkielinen versio 7 sanoineen ja 36 merkkeineen. Lyhyempi suomenkielinen vaihtoehto alittaa ruotsinkielisen selosteen sanamäärän 4 sanallaan, mutta ylittää sen merkkimäärän 39 merkillään.
         Todettakoon lopuksi, että me jätimme kaksi syömättä jäänyttä tortilla-levyä leipähyllylle kuumentamattomina ja pakastamattomina (utan att värma upp eller frysa dem).

Kielellistä ticitystä

Joillakuilla ihmisillä on pakonomainen tarve toimia tietyllä tavalla. Joskus kyse on ruumiillisesta pakosta kuten ns. tic-liikkeistä eli hermovärveistä, jotka ilmenevät nykimisoireina tai lihas­nyintänä, joskus taas pinttyneistä tavoista sanoa jotain sopimatonta seurassa kuin seurassa. Minulla on ollut pakonomainen tarve verrata kieliä toisiinsa. Tämä on saattanut ilmetä siten, että olen mitannut sanojen ja lauseiden pituutta eri kielissä. Tätä viettymystä voi kutsua kielelliseksi "ticitykseksi" tai suomalaisemmin kielivärvehtelyksi.

      Värvehtelyn syntyyn oli luonnollinen syy: halusin, että suomen kieli on maailman paras kieli, millä tarkoitin, että ilmaisun tiiviydessä ja syvyydessä se päihittää kielen kuin kielen. Mistä sain sitten päähäni pitää suomen puolta? Se saattoi johtua siitä, että ympärilläni puhuttiin muitakin kieliä kuin suomea, kuten ruotsia ja venäjää. Vanhempani keskustelivat vieraittensa kanssa usein saksaksi tai englanniksi, ja isä taas kasutti eli siis käytti eestiläisten tuttaviensa kanssa viroa. Vertasin eri kieliä tutkimalla niillä kirjoitettuja tekstejä ja kuuntelemalla, miten niitä puhuttiin ja miltä ne kuulostivat. Korvissani viro ja venäjä saivat parhaat pisteet suomen rinnalla.

      Suomen puolesta pingottaminen ei sujunut kovin hyvin. Maissijauhopussissa luki ruotsiksi "Vårt majsmjöl är malt av solmogna och varsamt torkade majskorn" ja suomeksi "Maissi-jauhomme on jauhettu auringon kypsyttämistä ja tarkoin kuivatuista maissinjyvistä". Ruotsiksi laaditussa tekstissä on 10 sanaa, 17 tavua ja ja 53 merkkiä ilman välilyöntejä, suomenkielisessä taas 9 sanaa, 29 tavua ja 79 merkkiä välejä mukaan laskematta.

     Onnistuin selittämään itselleni, miksi ruotsi on lyhyempää: siinä on enemmän erilaisia äänteitä tai tässä tapauksessa kirjaimia kuin suomessa. Ruotsissa on siis enemmän äänteellisiä keinoja muodostaa sanoja. "Majs" on "maissia" lyhyempi, koska suomen kirjakielessä sana ei voi päättyä /js/ yhtymään kuten ruotsissa. Tämäntapaisista eroista voisi antaa runsaasti esimerkkejä. Suomen sanat on omiaan tekemään pitkiksi äänteiden vähyys ja niiden yhteisesiintymistä koskevat rajoitukset. Tietysti on muitakin syitä kuten se, että suomessa on paljon runsaammin kieliopillisia päätteitä. Ruotsissa on sana "frakt", joka on lainautunut suomeen "rahtina", koska suomen yleiskielessä sanojen alussa ja lopussa ei voi olla – tietyin varauksin – yhtä useampaa konsonanttia.

      Suomen kielen pituutta koskeviin mietteisiini sain vahvistusta Lauri Hakuliselta, joka toimi suomen kielen professorina Helsingin yliopistossa vuosina 1953–1963. Hänen keskeisiä teoksiaan on Suomen kielen rakenne ja kehitys^1,josta tuli mielikirjojani. Hakulinen huomauttaa ensinnäkin, että konsonantit ja vokaalit voivat olla suomessa pitkiä ensi tavua etäämpänäkin. Kun pitää mielessä, että suomessa sanojen pääpaino on ensitavulla, tuo äsken sanomani seikka tarkoittaa, että äänteiden kesto- ja painosuhteet ovat riippumattomia toisistaan. Näin ei ole esimerkiksi ruotsissa, minkä vuoksi tätä kieltä puhuvan on vaikea ääntää oikein suomen sanaa "SAtaa"², joka ruotsinkielisen ääntämänä kuulostaa monesti muodolta "SATta"³ tai "SAAta" mutta ei siis "SAtaa". Ruotsissa sanan alussa on joko lyhyt vokaali ja pitkä konsonantti (SATta) tai pitkä vokaali ja lyhyt konsonantti (SAAta).

      Hakulinen toteaa, että suomessa ei ole ainoatakaan sanaa, jonka muodostaisi pelkkä lyhyt vokaali. Lähimmäksi sitä taitaa tulla paikannimi "Ii". Semmoisia sanoja, joissa on vain konsonantti ja lyhyt vokaali on kymmenisen kuten pronominit "me, te, he, ne, se" (ks. SKRK, s.30).

      Hakulinen osoittaa taulukon avulla, että suomen kielessä voisi muodostaa sanan 96:sta konsonantin ja pitkän vokaalista yhdistel-mästä, mutta näistä vain 32 eli kolmannes on käytössä⁴. Sanat "jaa", "muu" ja "pii" ovat olemassa mutta eivät esimerkiksi "kee", "mii" tai "vää". Tästä vähäkäyttöisyydestä osittain johtuu, että suomen sanat ovat melko monitavuisia. Hakulinen laski, että Matteuksen evankeli-umin tavuluku on suomessa noin 40 500, kun vastaava luku ruotsissa on 35 000, englannissa 29 000 ja kiinassa 17 000.⁵

      Kun suomen sanoissa nyt on niin paljon enemmän tavuja kuin muissa kielissä, tarkoittaako se, että suomeksi on hitaampaa saada tietty asia ilmaistuksi kuin vaikkapa englanniksi? Tätä on selvitelty tieteellisesti, ja selostan lyhyesti tutkimusta, jossa aihetta tarkastel-tiin seitsemän laajalti käytetyn kielen osalta. (Ks. Jeffrey Kluger 2011.)⁶

      Kyseisessä tutkimuksessa koehenkilöt saivat lukea 20 lyhyttä tekstiä omalla kielellään. Tarkoituksena oli selvittää, kuluuko saman asian sanomiseen eri kielillä yhtä pitkä aika. Vertailtavia kieliä olivat englanti, ranska, saksa, italia, japani, mandariinikiina ja espanja. Lukijoita oli 59 naista ja miestä. Tutkijat laskivat tästä aineistosta, mikä on eri tavujen keskimääräinen informaatiotiheys ja mikä on yhden sekunnin aikana luettu keskimääräinen tavuluku. Esimerkiksi tavu "saa" on informaatioltaan tiheä, koska se tarkoittaa jotakin, kun taas tavu "ko" sanassa "koko" on informaatioltaan nollan arvoinen. Vietnamin kieli oli tutkimuksen viitekieli eli se kieli, johon noita seitsemää muuta kieltä verrattiin. Tutkimuksen päätulos oli se, että kaikilla tutkituilla kielillä kyettiin välittämään saman ajan kuluessa enemmän tai vähemmän sama määrä informaatiota.

      Tutkimus osoitti, että kyse on valinnasta tavuihin perustuvan informaatiotiheyden ja tavujen välittämisnopeuden välillä. Tavuin-formaatioltaan tiheä kieli ei käytä yhtä monia puheyksiköitä kuin tavuiltaan vähemmän tiheä eli harva kieli. Korvamme ei siis valeh-tele, kun tavuinformaatioltaan harva espanja kuulostaa välistä nopealta papatukselta ja informaatio­tiheä kiina puolestaan hitaam-min etenevältä puheelta. Näistä eroista huolimatta tietyn tarinan kertomiseen eri kielillä kuluu yhtenäisten alkuehtojen vallitessa suurin piirtein yhtä pitkä aika. (Alkuehtoihin kuului em. kokeessa mm. se, miten koehenkilöiden tuli lukea teksti.)

      Kysyin edellä, onko suomeksi hitaampaa saada tietty asia esitetyksi kuin vaikkapa englanniksi? Tohdin nyt väittää, että niin ei ole laita, vaan me saamme sanotuksi melko lailla saman asian yhtä nopeasti. Tämä sanottuna selvine varauksineen: huutokaupan pitäjän suomen puhumista ei kannata verrata kuolinvuoteella makaavan, viimeisiä sanojaan tapailevan britin englantiin.

      Jään kuitenkin miettimään kertomani tutkimuksen tekemistapaa ja sen myötä saatuja tuloksia. Kuinka luonnollinen kielenkäyttö-tilanne tarinoiden koeluenta on? Entäpä jos kieliä tulisi verrata toisiinsa niiden käyttämien ilmaisukeinojen suhteen? Kielissä on kieliopillisten erojen lisäksi muitakin sanoman välittämiseen vaikut-tavia eroja kuten kaikenlaisia sanontatapoja. Luulen, että on aika työlästä etsiä tarkkaa kieliopillista ja semanttista vastinetta esi-merkiksi sellaiselle sanonnalle kuin päästä pälkäästä tai nuolla näppejään.⁷ Entä mitä tekee semmoinen kieli, jossa on vähän tai tuskin lainkaan vastineita toisen kielen tietyille ilmaisukeinoille. Tällainen ero vallitsee suomen ja ruotsin kohdalla mm. siinä, että suomessa on hyvin niukalti prepositioita ja verbipartikkeleita, joita ruotsi taas vilisee. (Tässä on toki pidettävä mielessä, että tietyn asian voi välittää sekä tietyn kielen sisällä että eri kielillä hyvin eri tavoin. Lisäksi suomessa on postpositioita, jotka osaltaan vastaavat ruotsin prepositioita, esim. "kadun yli" - över gatan.)

      Vertaan alla suomea ja ruotsia sen suhteen, miten niillä kerrotaan Luukkaan jouluevankeliumin alku. Sen tulisi olla ymmärtääkseni samansisältöinen kielestä riippumatta, onhan kyse kristittyjen yhteisestä Raamatusta.⁸ 

Suomeksi: Tapahtui niinä päivinä, että keisari Augustukselta kävi käsky, että kaikki maailma oli verolle pantava. 

Ruotsiksi: Vid den tiden utfärdade kejsar Augustus en förordning om att hela världen skulle skattskrivas.

Huomamme, että ruotsin vihreällä kirjoitettu aikaa ilmoittava ad-verbiaalilauseke vid den tiden on suomennettu vihreällä lauseella, joka viittaa myös aikaan Tapahtui niinä päivinä ... Kiintoisa ero on se, että suomenkielisen lauseen että keisari Augustukselta kävi käsky subjekti on käsky eikä Augustus. Ruotsinkielisessä tekstissä asia ilmaistaan transitiivilauseella, jonka subjektilauseke on kejsar Augustus ja predikaattilauseke utfärdade en förordning. Tämän perusteella voi sanoa, että kielet tarkastelevat tapahtumaa, Augus-tuksen käskynantamista, eri tavoin: suomi käskemisen ja ruotsi käskijän, keisarin, näkökulmasta. Molemmat versiot päättyvät attri-butiiviseen että-lauseeseen, joka kertoo minkälaisesta käskystä eli määräyksestä (förordning) oli kyse.

      Jo noinkin lyhyessä katkelmassa suomi ja ruotsi käyttävät melko lailla erilaisia keinoja ilmaistakseen saman asiasisällön. Erot johtu-vat tietenkin kielten kieliopillisista ja sanastollisista eroista. Kuten edellä totesin, ruotsissa on kosolti prepositioita kuten vid, joita suo-messa taas on vähän. Suomessa on puolestaan sijamuotoja, jotka notkeasti ilmaisevat asioiden keskinäiset suhteet kuten että-lauseessa että keisari Augustukselta kävi käsky. Ablatiivimuodon Augustuk-selta avulla kerrotaan selkeästi, kuka käskijä oli.

      Olen edellä käsitellyt erittäin vähäistä jos kohta kristityille hyvin tärkeää Raamatun kohtaa. Jo tämä lyhyt analyysi osoitti, miten pal-jon kielet käytännössä eroavat toisistaan. Ne eivät käytä samoja eivätkä edes samantapaisia ilmaisukeinoja välittääkseen tietyn asiasisällön. Tämä viittaa siihen, että on hankala asettaa kieliä mihinkään järjestykseen tavujen informaatiotiheyden tai sisällön välittämisnopeuden avulla. Sisällön samuus on nimittäin vaikeasti määriteltävä asia. Näimme edellä, että jo pienessä tekstiootteessa toinen kieli tarkastelee tapahtumaa tekemisen kohteen kannalta (Augustukselta kävi käsky), toinen kieli taas teon suorittajan kannalta ((Vid den tiden) utfärdade... Augustus en förordning).

      Suomen sanat ovat pitkiä ja suomen kieli saattaa kuulostaa papatukselta, mutta sanat ovat pitkiä jostakin syystä ja papatukselle-kin on jokin syy. Pituus johtuu siitä, että kielen käyttäjät haluavat purkaa kielen avulla ilmaisutarpeensa ja siihen tarvitaan sanoja vaihtelevassa määrin. Papatuksen vaikutelma taas saattaa johtua siitä, että sanoman välittäminen on verraten helppoa, kun kielen tavut ovat rakenteeltaan kevyitä.

 

Viitteet:

1 Käytän teoksesta lyhennettä SKRK. Tässä viittaan sen v. 1979 ilmestyneeseen 4:nteen painokseen.

2 Merkitsen painollisen tavun isoin kirjaimin.

3 Tämä muoto esiintyy suomen lounaismurteissa, joissa kaikki pitkät vokaalit ensi tavua kauempana ovat lyhentyneet.

4 Ks. SKRK s. 30. Huomattakoon, että Hakulinen ei ota lukuun huudahdussanoja (esim. "huu" ja "pöö") eikä palauteilmauksia (esim. "joo", "juu" ja "ää").

5 Englannin osalta voi huomauttaa, että siinä kirjoitus ja ääntäminen eroavat toisistaan huomattavasti enemmän kuin suomessa. Esim. "future" on kolme­tavuinen kirjoitettuna mutta kaksitavuinen äännettynä, suomalaisittain kirjainnettuna "fjuutshö".

6 http://content.time.com/time/health/article/0,8599,2091477,00. html

7 Osoitteesta https://forum.wordreference.com/threads/j%C3%A4%C3%A4d%C3%A4-nuolemaan-n%C3%A4ppej%C3%A4%C3%A4n.2465147/ löytyy apua sanontavastineiden etsimiseen muista kielistä.

8 Suomessa on ilmestynyt kolme virallisen aseman saanutta Raamatun suomennosta. http://www.piplia.fi/raamattu/ raamattu-suomessa/kaannostyo-suomessa/

Keinosanat, kirousko?

Luin jokin aika sitten lyhyen esseen, jonka professori Matti Klinge¹ oli kirjoittanut uudissanoista. Teksti yllätti minut, sillä vastoin odotuksiani hän käy kirjoituksessaan uudissanojen ja eritoten niiden joukossa tapaamiensa ja "keinosanoiksi" kutsumiensa ilmausten kimp­puun. Hän toteaa, että suomen kielen asiantuntijat, joista hän mainitsee professori Terho Itkosen², ovat suhtautuneet uudissanoihin hyvin myönteisesti. Myös suuri yleisö on välillä ollut aika innostunut niistä, ja ne ovat olleet sanomalehtien yleisönosastojen ja somen kiintoaiheita.³ Itse olen kiitollisena ajatellut erityisesti niitä suomen yleiskielen kehittäjiä, joita on kutsuttu "sanasepiksi". Hyvin keskeinen merkitys heillä oli etenkin ns. varhais­nykysuomen kaudella eli vuosina 1820 – 1870, kun kielemme asema alkoi nousta Suomen suuriruhtinaskunnassa. Sen käyttöala laajeni, mikä merkitsi sitä, että tarvittiin uusia sanoja; oli voitava pu­hua suomen sanoin asioista, joista siihen asti oli puhuttu muilla kielillä, lähinnä ruotsiksi ja lati­naksi. Klinge kuvaa uudissanojen luojien työtä näin: 
          "[He] voivat joten­kin ristisanamaisen nokkelasti ottaa jonkin "kansankielen" sanan, kek­siä siitä muunnoksia, lisätä johdoksia ja näin saada teelmän, jonka voidaan julistaa vastaavan jotakin toisen kielen sanaa. On siis saatu "suomalainen" sana, jolla kuitenkin on – sanokaamme – eurooppalainen merkitys."

          Matti Klinge valaisee ajatuksiaan ottamalla näytteen vuosina 1823 – 1873 eläneen Paavo Tikkasen ehdottamista uudis- tai, kuten hän sanoo, teennäissanoista.⁴ Hän lainaa Terho Itkosen laatimaa tekstiä, joka koostuu saada, ja sekä ei -sanoja lukuun ottamatta yksin­omaan Tikkasen sepittämistä uudissanoista. Tämän jälkeen Klinge muuntaa tuon tekstin niin, että asiat ilmais­taan vierasperäi-sillä sanoilla. Siteeraan vain esimerkkitekstien alkua. Tässä Tikkasen uudissanoihin perustuva näyte: 

       "Sain pääsylipun luennolle. Luentosalissa asiantuntijat tarkkasivat sanomalehdistön sil­määnpistävää vastuuta valtion teollisuuden vähäpätöi­simpiäkin tuotteita esiteltäessä."

             Kaikki tuossa näytteessä esiintyvät sanat ovat mukana Suomen kielen taajuus­sanastossa vuodelta 1979 eli ne ovat käypää suomen yleiskieltä. Tässä ote tekstin käännösversiosta, jossa tutut suomen sanat on korvattu vierassanoilla sain-sanaa lukuunottamatta: 

         "Sain tiketin lektioon. Auditoriossa spesialistit analysoivat pressin ostensiivista responsabili­teettia presenteerattaessa staatin industrian marginaalisimpiakin produk­teja." 
        Vain yksi sana, analysoida, on tuosta näytteestä päässyt Suomen kielen taajuussanastoon. Ajanoloon vierassanojen osuus yleiskielessä varmaan kasvaa, mutta tämän lyhyen esimerkin perusteella ainakaan toistaiseksi niitä ei viljellä siinä järin paljon. Matti Klingen mielestä tällaisen kielen käyttäminen toisi suomalaiset lähemmäksi "eurooppalaisia" kieliä puhuvia ihmisiä. Jos suomeen otettaisiin nykyistä enemmän vierasanoja, se tukisi myös semmoisten suurten kielten kuten ranskan, italian, espanjan ja englannin oppimista. Klinge katsoo, että uudissanoja sepittävät kielimiehet asennoituvat tavallisiin suomen käyttäjiin alentuvaisesti; nämä eivät muka osaa lausua "vieras­peräisiä" äänteitä eivätkä halua käyttää "epäsuomalaisia" sanoja. 

          Tiedemiehemme ihmettelee, mitä on voitettu sillä, että tavallisille sanoille on väen vängällä keksitty "suomalaisempia" vastineita. Tässä sanapareja, jotka valaisevat asiaa: "kahvelin" tilalle on haettu "haarukka, "letun" sijasta pitäisi paistaa "ohukaisia" ja "radiollekin on kekattu oma, suomalaisempi sana: "sätiö". "Haarukan", "ohukaisen" ja "sätiön" kaltaiset sanat, joita hän kutsuu "teko­sanoiksi"⁵, olisi syytä kokonaan unohtaa. Hän tiivistää näkemyksensä näin: 

          "Niiden keksimisen perusmotiivina ei ole­kaan ollut Suomen ja suomalaisten elämän parantaminen vaan poliittisluontoinen taistelu "vierasta" vastaan, silkka xenofobia, ulkomaalaisviha, ja akatee­minen besserwisseröinti. Välineenä, instru­menttina, on ollut myytti jostain kadotetusta onnellisen puhtauden tilasta, johon keinotekoistakin tietä voitaisiin muka palata!"

           Mitkä sitten ovat tarkasti puhuen "keinosanoja" tai "teennäissanoja" ja miten ne voidaan erottaa muista kieleen ilmaantuvista uusista sanoista? Miten karsisimme suomen yleiskieleen juurtuneita uudissanoja, kun niitä on todella paljon? (Ks. esim. Rapola 1960.)

           Kokoomateoksessa Nykysuomen sanavarat (1989) edellä käsiteltyjä asioita on selvitelty monelta kannalta. Risto Haarala toteaa artikkelissaan, että vieras­sanoihin liittyy erilaisia ongel­mia. Erikoisalat tarvitsevat niitä, mutta niiden määrä ja alkuperä vaihtelevat aloittain. Kun aiemmin termien perustana käytettiin usein latinaa ja kreikkaa, uusilla tieteen ja tekniikan aloilla englanti on avainasemassa. Kuten Haarala toteaa:"Anglosaksisten maiden tieteellis-teknisen kulttuurin paine heijastuu myös kielessä: sanat seuraavat asioiden mukana." 

          Suomen kielen kohdalla englantilaislähtöisiin termeihin turvautuminen tuottaa välistä monenlaisia ongelmia. Miten esimerkiksi sellaisia erikoislainoja kuin "software" ja "rooming in" tulisi taivuttaa eri sijoissa? Toki keinoja löytyy, kun asiaa pähkäillään: software vääntyy "softaksi" ja "rooming in" ehkä "ruumingiksi". Jälkimmäisen tulokkaan osalta asia on ratkennut turvautumalla suomen omiin keinovaroihin."Rooming in" on suomeksi "vierihoito". 

          Kun modernia sanaston tutkimusta ja siihen kytkeytyviä sanasuosituksia tarkastelee, en ainakaan minä voi yhtyä siihen väitteeseen, että kyse olisi kovinkaan suurelta osin "teennäis-sanoista" tai että uudissanojen luominen omakieliseltä pohjalta heijastaisi sellaisia globaalille nykyelämälle vieraita asenteita kuin "poliittisluontoinen taistelu "vierasta" vastaan, silkka xenofobia, ulkomaalais­viha, ja akatee­minen besserwisseröinti". 

            Omaa kantaani voin valaista lainaamalla Julie Barlowin kirjoitusta "Totuus Ranskan kielipoliisista"⁶:"Ensiksikin, Ranskassa ei ole mitään "kielipoliisia". Ranskalla on hallituksen toimisto nimeltään Délégation générale à la langue française et aux langues de France (Ranskan kielen ja Rans­kassa käytettyjen kielten yleisdelegaatio).⁷ Sen tehtävänä on muun ohessa ottaa selvää, mitkä eng­lannin sanat ovat juurtumassa ranskan kieleen, ja esittää niille ranskankielisiä vastineita. Tarkoituksena ei ole niinkään "porttikiellon antaminen" englannille kuin pitää ranskan kieli ajan tasalla."

          Tuosta on nähdäkseni kysymys myös toisen eurooppalaisen kielen, suomen, sanavarojen vaalimisessa: on seurattava aikaa ja pidettävä huoli siitä, että suomi sanastollisestikin toimii sinä kulttuurikielenä, joksi se alkoi kehittyä 1800-luvulla ja joka se nykyään on. Vive la langue finnois!

Kirjallisuutta:
- Risto Haarala 1989: Sanat tiedon ja taidon palveluksessa. - Nykysuomen sanavarat. S. 259 – 275.

- Matti Klinge 1994: Keinosanojen kirous. -Matti Klinge: Mesimarja myytti Mannerheim. Tutkielmia ja puheenvuoroja. Otava. Helsinki. S. 206 - 208. 
- Martti Rapola 1960: Sanojemme ensiesiintymiä Agricolasta Yrjö Koskiseen. Valikoima. Tietolipas 22. SKS. Helsinki.
- Pauli Saukkonen – Marjatta Haipus – Antero Niemikorpi – Helena Sulkala 1979: Suomen kielen taajuussanasto. WSOY. Helsinki.
- Jouko Vesikansa (toim.) 1989: Nykysuomen sanavarat. WSOY. Helsinki.  
Internetviitteet:
1Ks. https://fi.wikipedia.org/wiki/Matti_Klinge 
2Ks. https://fi.wikipedia.org/wiki/Terho_Itkonen 
3Tällä hetkellä käydään keskustelua mm. "voimaantumisesta". Tässä yksi näyte hoitoalan opiskelijalta:"Heipparallaa! Hyvä Ammattilainen, opiskelija tarvitsee apuasi. Kertoisitko mitä ymmärrät käsitteellä voimaantuminen? Nykyisin tämä termi on ikääkuin IN, joten olisi kiva kuulla, mitä sillä ammattilaisten mielestä tarkoitetaan ja onko tällaiset termit mielestänne tarpeen???" https://hoitajat.net/ Lingvistisenä huomautuksena totean, että taustalla on englannin termi "empowerment", jota on aivan ilmeisesti hankala äänteellisesti ja muoto-opillisesti sovittaa suomen kieleen.  
4 "Teennäissana" oli minulle uusi tuttavuus. Mikään "keinosana" se ehkä ei ole. Uudissanojen luomisen ja vakiin­tumisen ongelmista Martti Rapola antaa monta esimerkkiä kirjakielemme sanaston ensiesiintymiä koskevassa tutkimuksessaan (Rapola 1960). 
5Tieteen termipankin mukaan "tekosana" on sana, joka ei ole mitään todellista kieltä. Sitä käytetään usein yritys­nimissä. Ks. http://tieteentermipankki. fi/ 
6 Ks. Julie Barlow – http://nadeaubarlow. com/the-real-story-of-the-french-language-police/ 08.05.2013. Suomennos Kaarlo Voionmaan. 
7Vrt. Suomen "Kotimaisten kielten keskus" (https://www.kotus.fi/) ja Ruotsin "Institutet för språk och folkminnen" (http://www.sprakochfolkminnen.se/)


 

Näin EU:ssa osataan kieliä
http://www.languageonthemove.com/multilingual-europe/

- Kuta sinisempi väri, sen paremmin osataan muita kieliä kuin maan pääkieltä / pääkieliä . 

Tiivistelmä:
http://www.languageonthemove.com/multilingual-europe/
EU:n kielipoliittinen tavoite on kolmekielinen väestö, joka osaa maansa pääkieltä, englantia ja jotakin kolmatta kieltä. Tavoitteeseen on päästy Luxemburgissa (84% väestöstä osaa kolmea kieltä), Alankomaissa (77%), Sloveniassa (67%), Maltalla (59%), Tanskassa (58%), Latviassa (54%), Liettuassa (52%) ja Virossa (52%). Vastaavasti maat, jotka ovat etäimpinä tavoitteesta, ovat Portugali ja Unkari (13% kumpikin), Iso-Britannia (14%) ja Kreikka (15%).  Ilmeisestikään esimerkiksi englantia ensikielenään puhuvat eivät seuraa kansainvälistymistä kielirintamalla. Ehkä he odottavat kaikkien meidän muiden kääntymistä englanninkielisiksi. 

Hybridiä kaikki tyynni... vai onko?

Suomen kielen verkkosanakirja (www.suomisanakirja.fi/) kertoo, että hybridi tarkoittaa kahden tai useamman asian ristey(ty)mää. Erikoiskäyttöä edustaa sana hybridiauto, joka on sekä sähkö- että polttomoottorilla (ja mahdollisesti muullakin tekniikalla) kulkeva auto. Englanninkielisessä sanakirjassa mainitaan, että hybridejä ovat myös mm. sanat, jotka koostu­vat eri kielten aineksista. Tällainen on televisio, joka perustuu kreikan tele-sanan (merkitys 'kauko-') ja latinan visio-sanan ('näkeminen') risteymään. Etymologisesta lähteestä (etymonline.com/index.php?term= hybrid) käy selville, että nelisensataa vuotta sitten hybridillä oli tarkka merkitys: 'kesyn emakon ja villin karjun jälkeläinen' .

Sanan merkitys on muuttunut suomessa aikaa myöten; Nykysuomen sanakirjan 3:nnessa painoksessa (v. 1970) hybridi tarkoitti 'seka-siinnöstä, sekamuotoa, bastardia', ja bastardihan on halventava ilmaus 'aviottomasta lapsesta'. Nykyään hybridillä on vähättelevä sivumerkitys, mikä käy ilmi siitä, että esimerkiksi sana runkelo on Urbaanin sanakirjan mukaan 'kahden tehokkaan haukkumasanan vähemmän tehokas hybridi'. Hybridistä puut­tuu siis voimaa, joka puhtailla muodoilla on (ks. urbaanisanakirja. Com/ word/runkelo/).

         Hybridisyys on ajankohtainen asia, sillä joudumme tavan takaa tilantee­seen, jossa kaksi asiaa tai useampikin kohtaa. Hybridisyys on levinnyt kaikkialle. Sitä voisi pitää miellyttävänä asiana, koska se silottaa vasta­kohtien ristikkäiset piirteet ja yhdistää ne hybridiauton ja hybridisanojen tapaisiksi toimiviksi kokonaisuuksiksi. Myönteisen näkökulman vastapai­noksi voi esittää kriittisen näkemyksen hybridisyyteen. Sitä edustaa usalai­nen (1) tutkija Marwan M. Kraidy. Hän sanoo, että ihmiset puhuvat hybri­deistä usein kovin pintapuolisesti (2). Saatamme esimerkiksi väittää, että ”kaikki kulttuurit ovat hybridejä”. Itse asiassa yksi Usan johtavista lehdistä, Washington Post, julkaisi 1998 artikkelisarjan American Popular Culture Abroad (Usalainen populaarikulttuuri muissa maissa), jossa hybridisyyden universaalisuus usalaisittain ymmärrettynä oli pääteema. Ensimmäisen artikkelin otsikko oli American Pop Penetrates Worldwide (Usalainen pop tunkeutuu kaikkialle maailmaan).

          Kuten Kraidy huomauttaa, hybridisyydessä ei välttämättä ole kyse tasa­väkisten osapuolten sovittamisesta toisiinsa vaan niiden välisestä valta­suhteesta. Usan vientituotteet kuten pop-musiikki, filmit, monen monitui­set tehdasvalmisteet, itse englannin kieli jne. sekoittuvat paikallisiin vaihtoehtoihin ja saattavat jopa lakaista ne tieltään. Tämä on Usan ehdoilla tapahtuvaa hybridisoimista. Hybridisoidessaan muiden maiden kulttuureja ja kieliä – tuotteiden mukana tulevat niitä tarkoittavat sanat ja fraasit – usalaisuus säätää sen, mikä katsotaan moderniksi ja tavoiteltavaksi. Hybri­disyys ei siis ole mikään ongelmaton ihmiskuntaa yhdistävä ilmiö.

        Kielellisesti vaikutusvaltaisin hybridisoija on tällä hetkellä englannin kieli. Sen muuttumista maailmankieleksi on käsitelty erittäin paljon (3). Siitä ei pääse eroon tai kuten on sanottu: ”Englannin taito kuuluu nykyään yleis­sivistykseen.” Englannin rantautuminen Pohjolaan ja sen leviäminen täällä on herättänyt voimakkaita ja moneen suuntaan vetäviä tunteita (4). Muuan ruotsalainen journalisti kauhisteli Dagens Nyheterin pakinassaan (5) sitä, mitä Tukholman kielelliselle katukuvalle on tapahtunut. Siinä näkyy vilise­mällä englanninkieltä kuten Treat, Sandys Fridays, Hair Style Education, Love all jne.. Ruotsi on joutunut auttamatta sivuun. Miksi tämän on annet­tu tapahtua? Tilannetta ei näytä auttavan se, että Ruotsissa on vuonna 2009 voimaantunut kielilaki, jonka neljäs pykälä säätää, että ruotsi on Ruotsin pääkieli, ja viides pykälä, että ruotsi on yhteiskunnan yhteinen kieli, jota on voitava käyttää kaikilla yhteiskunnan alueilla (6). Ruotsin kielen aseman horjumisesta on huolissaan myös Språkförsvaret- (Kielenpuolus­tus-) järjestö. Viitteessä (7) on ote järjestön näkemyksistä, jotka liittyvät englannin asemaan Ruotsissa.

          Tosiasia on, että englanti ja tietyt muutkin kielet kuten arabia ovat sekoit­tuneet nykyruotsin sanastoon ja fraseologiaan tai, toisella tapaa ilmaisten, ne ovat antaneet lisiä sen ilmaisukeinoihin. Näin ruotsin kielen hybridisyys on lisääntynyt. Edellä mainittu journalisti on tästä syvästi huolissaan. Hän kirjoittaa: ”.. voiko sellainen pieni kieli kuin meidän (= ruotsi) sallia, että se huolettomasti ja pahaa aavistamatta on tekemisissä toisten ja suurem­pien kielten kanssa”, ja näillä kielillä hän viittaa englantiin ja asuinmaansa Itävallan pääkieleen saksaan? Hän pelkää, että ruotsi monen muun pienen kielen lailla lopulta kuihtuu ja ehkä jopa kuoleekin (katso kuitenkin tilastotietoja (8)).

         Minusta journalisti on turhaan huolissaan, sillä vaikka tukholmalaisen kau­pan mainoskilvessä lukisikin Boutique Surprise, Our Legacy, Oleana & friends tai Tweed Country Sports, myyjät liikkeen sisällä puhuvat varmasti ruotsia.Tukholman ja monen muunkin ei-anglo-usalaisen kaupungin kielel­lisesti hybridinen katukuva ei välttämättä johdu paikallisten kielten vähek­symisestä vaan muista syistä. Yritysten omistajilla on tietenkin tarve herättää huomiota tuotteitaan kohtaan ja saada niitä myydyksi. Englannin­kieliset sanat, jotka ovat vieraita mutta silti jotenkuten ymmärrettäviä, ovat mainioita täkyjä tähän tarkoitukseen.

Journalistimme otsikoi kirjoituksensa sanoilla Ärans och hjältarnas språk, suomeksi Kunnian ja sankareiden kieli. Kyse on saksalaisvaikutteisesta nationalismista, jonka soihdunkantajia Ruotsissa oli ilmauksen vuonna 1817 keksinyt runoilija Esaias Tegnér (1782–1846) (9). Aiheemme kan­nalta mielenkiintoista on se, mitä nimenomaan juuri ruotsin ja suomen hybridisyydelle tapahtui tämän nationalismin valinkauhassa (10). Johdan­noksi lyhyt historian kertaus.

          Euroopassa kansankielten kirjallinen käyttö lähti liikkeelle Italiasta; siellä italiaa (tai lähinnä sen toscanalaista varieteettia) alettiin viljellä kauno­kirjallisesti 1300-luvulla. Keskeisiä kirjailijoita oli Dante Alighieri (1265–1321), jota pidetään ”italian kirjakielen isänä”; hänen monumentaalinen runoteoksensa Jumalainen näytelmä valmistui 1320. Kansankielten kan­nalta tärkeä myöhempi tapahtuma oli uskonpuhdistus, jonka johtohenki­löitä oli Martin Luther (1483–1546). Hän saksansi Uuden testamentin vuonna 1522; hänen koko raamatun saksannoksensa oli valmis 1534. Maallisella puolella tähtäimessä oli kansankielen korottaminen avainase­maan saksalaisten kansallista identiteettiä luotaessa.
        Ruotsiin uskonpuhdistus tuli Saksasta vain vähäisellä viipeellä. Kustaa Vaasa (1496–1560) valittiin kuninkaaksi 1523, ja hänen tavoitteenaan oli vahva Ruotsin valtio, jossa ei ollut sijaa itsenäiselle ja vaikutusvaltaiselle kirkolle. Ylin teologinen auktoriteetti oli raamattu eikä ihminen kuten katolisten paavi. Uusi testamentti ilmestyi ruotsiksi 1526, suomeksi 1548, koko raamattu ruotsiksi 1541 (ns. Kustaa Vaasan raamattu) ja suomeksi 1642.

Kustaa Vaasan raamatun eksemplaari

 Kun kyse oli Jumalan sanaksi katsotun tekstin siirtämisestä ”pyhinä kieli­nä” pidetystä yleiskreikasta (Uuden testamentin osalta) ja hepreasta (Van­han testamentin osalta) kansankieliin, se asetti suuria vaatimuksia kääntä­jille. Työ oli uraauurtavaa saksan, ruotsin, suomen ja monen muunkin kie­len kohdalla; se loi pohjan vastaavan kansankielen kirjalliselle muodolle. Saksassa asia ideologisoitiin: katsottiin, että saksan kielen käytössä oli kyse kansakunnan kunniasta. Kieltä alettiin puhdistaa vieraista aineksista, joilla tarkoitettiin lainasanoja. Saksassa niiden sijaan kehitettiin uudissano­ja kuten 'hetkeä' tarkoittava Augenblick aiemman Moment-sanan sijaan, Bücherei 'kirjasto' sanan Bibliothek sijaan, Rechtschreibung 'oikeinkirjoi­tus' sanan Orthografie sijaan etc. Kielen puhdistamisen seurauksena saksan sanastollinen hybridisyys väheni. Kuten huomaamme suomen kirja­kieli seuraa saksan antamaa esimerkkiä, mikä antaa vihjeen siitä, että saksa vaikutti suomen sanaston omintakeisuuteen. Hybridisten vaihtoehto­jen (vaikkapa näin: ”momentti, piplioteekki, ortorahvia”) asemesta valittiin omat sanat, kuten edellä huomasimme. Kiintoisa yksityiskohta on, että saksan ”Augenblick” sai viron kielessä, joka myös seurasi puhdaskieli­syyden periaatetta, vastineekseen saksan mukaisesti ”silmapilk” 'hetki'.

          Saksalaisten kansallismielinen suhtautuminen kieleensä on vaikuttanut rat­kaisevasti ruotsalaisten ja suomalaisten sekä monen muunkin Itämeren alueella elävän kieliyhteisön asenteisiin. Puhdaskielisyyttä tähdentävä kieli-ideologia juurtui Ruotsiin ja Suomeen luterilaisuuden mukana, ja sillä oli keskeinen asema pitkälle 1900-luvun puolelle kieltä ja kielenkäyttöä koskevissa kysymyksissä. Kielen korrektisuutta on pidetty kansallisesti tärkeänä ”oikeakielisyydeksi” kutsuttuna asiana, jota viralliset elimet kuten kielitoimistot ovat valvoneet (ks. (11) jossa kerrotaan lyhyesti nykytilan­teesta).

           Tietenkin Ruotsin ja Suomen hybridisyyttä vieroksuvalla kielipolitiikalla on ollut vastineita monissa muissa maissa; omansalajinen esimerkki on Ranskan kielilaki, jolla pyritään torjumaan eritoten englannin kielen sano­jen ja ilmausten pesiytymistä ranskan kirjakieleen (12).

             Ruotsin ja Suomen kielipolitiikka ei ole ollut kuitenkaan aivan saman­laista, mikä on johtunut paitsi kielten erilaisuudesta myös siitä, että ruotsin ja suomen historia poikkeavat toisistaan: ruotsalaisten ei ole tarvinnut kamppailla kielensä virallisen aseman puolesta kuten suomalaisten. Suo­men kielen kehittyminen toimivaksi, kaikkia elämänaloja kattavaksi viesti­meksi on ollut erittäin pitkä ja paljon työtä vaatinut prosessi, johon tässä en kuitenkaan lähemmin puutu.

        Se että puhdas- tai oikeakielisyys hallitsi yleistä asennoitumista suomen kieleen, peitti suomen kielen erilliskehitykseen liittyneitä faktoja. Yksi niistä on se, että suomesta tuli oma kielensä, kun sitä käytettiin balttilaisten ja etenkin germaanisten kielten läheisessä vaikutuspiirissä. Kontaktien kiinteyttä suomalais- ja germaaniheimojen välillä osoittavat satojen sano­jen joukossa mm. äiti, ja ja jo, jotka ovat germaanilaiselta taholta saatuja lainoja. Germaanit jättivät jälkensä myös Suomen paikannimiin; niitä on ruotsinkielisen alueen ulkopuolella mm. Harjavalta. Aikaa myöten germaanilainen kansanaines kuitenkin sulautui suomalaisheimoiseen pääväestöön.
          Kun ruotsista saaduista lainoista puhutaan, on muistettava lukemattomat käännöslainat (esim. träd-gård – puu-tarha, väl-villig – hyvän-tahtoinen, skepps-brott – haaksi-rikko) ja ”puolilainat” eli varsinaiset hybridimuo­dosteet kuten tika-puu, jossa yhdistyy ruotsin antama 'askelta' tarkoittava steg-sana ja suomen oma puu-sana (13).

           Hybridisoidut ainekset veivät suomen kielen kehitystä eteenpäin, ja ne olivat pääosin germaanisen kansanryhmän antia. Pitkään vaikuttaneista historiallisista syistä johtui professori Lauri Hakulisen ilmaisua käyttääk­seni se, että ”... niin hyvin määrältään kuin kulttuuriarvoltaankin tärkein osa nykysuomen lainasanoista on saatu ruotsin kielestä” (14). Hakulinen mainitsee, että Nykysuomen sanakirjan 3:nnessa painoksessa on noin 201 000 hakusanaa, joista noin 71 600 on perussanoja tai joh­doksia, loput yhdyssanoja. Joidenkin laskelmien mukaan lainasanoja olisi suomen kirjakielessä n. 20 %. Se on vähän verrattuna vaikkapa ruotsiin, jonka sanastossa on kielentutkija Adolf Noreenin (1854–1925) mukaan 75 % pelkästään ala­saksalaisia lainasanoja (Hakulinen 1968: 479). Suomen lainasanojen määrä on todennäköisesti edellä annettua osuutta suurempi, kun huomioon ottaa kielen koko käyttöalan sanaston (15).

         Hybridisyys ei toki rajoitu sanastoon sinänsä vaan sitä esiintyy tietysti monella muullakin kielen lohkolla kuten ääntämyksessä, merkitys- ja lauseopissa sekä kielenkäyttötavoissa. Hybridisyyttä lisäävät yhteydet muihin kieliyhteisöihin, Internet, kielenpuhujien kielitaito, eri elämänalu­eiden jatkuva kehittyminen jne.. Mutta sillä on myös rajoittimensa, joita on vallitsevan elämänmuodon vakauden varmistaminen: on turvallisempaa käyttää kieltä, jota on ennenkin käyttänyt kuin keikailla kielellä, joka on muka modernimpaa. Hybridisoimista vähentää myös vuorovaikutus sinän­sä: haluamme ymmärtää viestejä, joita kuulemme. Liika hybridisyys saat­taa heikentää sitä, mikä inhimillisessä vuorovaikutuksessa on tärkeintä: ymmärtäminen ja ymmärretyksi tuleminen. 
Viitteet:

(1) Käytän sanoja ”usalainen” ja ”Usa” enkä ”amerikkalainen” ja ”Amerikka”. Kyseiset ilmaukset ovat akronyymeja, jotka on muodostettu sanojen ”United”, ”States” ja ”America” ensikirjaimesta.

(2) Marwan M. Kraidy. Hybridity in Cultural Globalization. Departmental Papers (ASC). Annenberg School for Communication. 8-2002. Verkko: http://repository.edu/asc_papers.

(3) Hyvä ja lyhyt maailman kielitilanteen esittely on Fred Karlssonin artikkeli Maailman kielitilanne, englannin kieli ja USA:n hegemonia, jonka voi imuroida verkostakin. Hän toteaa (s. 3): ”On noin 200-250 kieltä, joiden puhujia on enemmän kuin 1 miljoona. Esimerkiksi suomen kieli kuuluu... maailman suurten kielen joukkoon. Valtaenemmistöä maailman kielistä puhutaan kuitenkin pienissä puhujayhteisöissä. Maailman tyypillisen, mediaanikielen puhujien lukumäärä on niinkin alhainen kuin 5 000 - 6 000...” Fred Karlssonin artikkeli on ilmestynyt kahdessa lähteessä:

- Antero Jyränki, toim. Oikeuden kielet. Oikeus ja oikeudellinen ajattelu monikielisessä maailmassa. Turun yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan julkaisuja. Kokoomateosten sarja B:7, Turku. 1999. S. 57-73.

- Päivi Heino & Harri Westermarck, toim. Studia Generalia. Suomi EU:n puheenjohtajana, suomi Euroopan kielenä. Helsingin yliopiston vapaan sivistystyön toimikunta. Yliopistopaino, Helsinki 2000. S. 69-87.

(4) Suomen kielipoliittisen keskustelun yksi ääni on ”vapaa kielivalinta”, joka vastustaa ruotsin kielen pakollista opetusta Suomen kouluissa ja joka katsoo, että ”englannista on… tullut aikamme latina, jota kaikkien on osattava mahdollisimman hyvin”. http://vapaakielivalinta.fi/ kirjoitukset. php

(5) Richard Swartz. Ärans och hjältarnas språk. -Dagens Nyheter. Magasin.10.6.2016. S. 77.

(6) Ruotsin kielilain epävirallinen suomennos löytyy osoitteesta: www.simplesite.com/Tala/ 13312259). Ruotsin kielilain virallisen version voi poimia sivustosta http://www.riksdagen.se/ sv/dokument-lagar/ dokument/svensk-forfattningssamling/spraklag-2009600 sfs-2009-600. Todettakoon, että ruotsin asemaa tukeva laki säädettiin Suomessa 1809 eli 200 vuotta ennen vastaavaa Ruotsin lakia.

(7) Näin Språkförsvaret ihmettelee sivustossaan språkförsvaret.se/sf/ englannin kielen asemaa Ruotsissa: Varför breder engelskan ut sig på svenskans bekostnad? Varför använder svenska myndigheter sig överhuvudtaget av engelska beteckningar på olika enheter, byggnader, projekt och evenemang? Borde det inte vara en garanterad rättighet att få t.ex. bruksanvisningar och resevillkor på svenska i Sverige? Varför visas så många långfilmer på engelska och så få på svenska och andra språk i svensk tv? Varför är så många reklaminslag i tv och i andra massmedia i Sverige på engelska?

(8) Internetistä imuroitavissa olevien tietojen mukaan kielten syntyperäisten puhujien määrän suhteen ruotsi on sijalla 89. Maailmassa on määritelmästä riippuen 4 000–6 000 kieltä, joista enin osa on vain puhuttuja kieliä. Lisää tilastotietoa saa Lars-Gunnar Anderssonin laatimasta kirjasta Språktypologi och språksläktskap (Kielitypologia ja kielisukulaisuus), Stockholm: Liber, 2001, s. 46 – 49.

(9) Ks. Tobias Hardingin artikkelia Ärans och hjältarnas språk? Relationer till tidslighet i det politiska försvaret av svenska språket från 1500-talet och framåt. Verkko-osoite: www.språkförsvaret.se/sf/fileadmin/PDF/Harding.pdf.

(10) Tiivistän tässä kohdin asioita, joita Caspar Hirschi käsittelee perusteellisesti ja mukaansa tempaavasti teoksessaan The Origins of nationalism: an alternative history from ancient Rome to early modern Germany. Cambridge: Cambridge University Press, 2012. Ks. eritoten sivuja 106–113. 
(11) Virallinen kielipolitiikka on Ruotsissa ja Suomessa jo aikaa sitten muuttunut kielenhuolloksi. Suomen osalta laajasta ja kieliyhteisöä erinomaisesti palvelevasta Kotimaisten kielten keskuksesta saa tietoa keskuksen kotisivulta http://www.kotus.fi/. Ruotsin tilanteesta vastaavaa tietoa löytyy osoitteesta http://www.sprakochfolkminnen.se/sprak/vad-ar-sprakvard/sprakvard-i-sverige.html. Suomen ja ruotsin kielen huoltaminen on valtioiden rajat ylittävää toimintaa: suomea ja vastaavasti ruotsia huolletaan virallisesti sekä Suomessa että Ruotsissa. Pohjoismainen yhteistoiminta on vireätä ja kielenhuolto on tärkeä osa myös Euroopan unionin kielipolitiikkaa. 
(12) Ranskan kielilaki ranskaksi Loi n° 94-665 du 4 août 1994 relative à l'emploi de la langue française. Ranskan kielipolitiikasta suomeksi on tietoa osoitteessa https://fi.wikipedia.org/wiki/Ranskan_kielipolitiikka 
(13) Lisää tietoa suomen ja ruotsin suhteesta löytyy osoitteesta: http://www.sprakbruk.fi/index.php?mid=2&pid=13&aid=42781 
(14) Ks. Lauri Hakulisen teosta Suomen kielen rakenne ja kehitys. 4. korjattu ja lisätty painos. Helsinki: Otava. 1968. S. 369. 
(15) Ks. kohdassa (14) mainittu teos. S. 477–485.