29.4.12

Yhteinen ja sisäinen kieli


-->
Miten kieli syntyi aikojen aamuhämärissä? Ehkä sattui niin, että kaukaiset esivanhempamme ensin ääntelivät ja vasta vähitellen älysivät, että ääntelyllä voi jotain tarkoittaakin. Ehkä heille kävi vähän niin kuin sille humalaiselle, joka aikansa mölistyään vaikeni, kun hoksasi, että mölinä vaikutti muihin, että hänen äänellään oli näille merkitystä, ja tässä nimenomaisessa tapauksessa lähinnä häiritsevää merkitystä.

Mihin kieltä sitten käytettiin ammoisessa muinaisuudessa tai ehkä mieluummin, käytettiinkö sitä joihinkin muihin tarkoituksiin kuin mitä sillä on edelleen? Voimme kuvitella tilanteen, jossa jokin metsän peto uhkaa ihmistä. Toinen ihminen huomaa pedon ja varoittaa kumppaniaan äännähtämällä tälle jotain. Toisessa tilanteessa metsästäjät palaavat saaliineen kotiluolalle, ja heidät otetaan vastaan riemukkaasti. Metsämiehet haluavat tietenkin kertoa retkestään, kun taas kotipuolessa pysytelleillä on tarve puhua siitä, miten aika on kulunut luola-askareissa.

Nuo tilanteet voi puitteiltaan modernisoida ydinsisällön muuttumatta. Kieli on ollut ajasta aikaan yhteisöllinen eli sosiaalinen väline: kielen avulla ihmiset ovat väittäneet (ja kuunnelleet), kysyneet (ja vastanneet), myöntäneet (ja kieltäneet), kertoneet ajatuksistaan, varoittaneet toisiaan vaaroista, vakuutelleet asioiden todenperäisyyttä tai vakuuttaneet toisilleen uskollisuutta, hoivanneet toisiaan - pelkkä ihmisen ääni saattaa lohduttaa -, pettäneet toisiaan ja valehdelleet toisilleen jne.

Kielellisen vuorovaikutuksen tuloksena ihmisjoukoista on sukeutunut ryhmiä, joilla on tiettyjä ääntämystapoja, tyypillisiä eleitä ja ilmeitä, sopivina pidettyjä puheissaolemisen tapoja, sopimattomina pidettyjä keskustelun aiheita jne. Lapsi joka on kasvanut ryhmänsä jäsenenä, on oppinut pitämään kotiluolansa viestimistapoja normaaleina ja niistä poikkeavia "murtamisena". Ajanoloon murre-erot ovat luoneet ryhmätunnetta, ja niistä on kehitetty pilkkasanomuksiakin kuten hämäläisten /l/:n käytöstä: "Älä velä, se ei pilä, se om mäläntyny köylem pätkä."

Edellä kuvattu yhteisöllinen kielenkäyttö on erittäin moninaista, ja vaikka sen ydinsisältö ehkä onkin säilynyt samanlaisena, kielenkäytön ilmenemismuodot ovat varmasti lisääntyneet historian kuluessa. Juuri kasvaminen tietyn yhteisön jäseninä ja sen kielen tai kielten käyttäjinä on tehnyt meistä ihmisiä. 

Mutta me kaikki olemme jatkuvasti tekemisissä myös toisenlaisen kielen kanssa, sen, jonka vain me itse pystymme toteamaan. Tarkoitan sitä kielen käyttöä, joka tapahtuu mielessämme. Kuljemme kadulla ja heräämme yhtäkkiä ajatuksistamme: huomaamattamme olemme tulleet perille koko matkan miettien vain omia asioitamme. Olemme kenenkään kuulematta "puhuneet itseksemme" kävellessämme.

Miten tämä sisäinen keskustelu on syntynyt? Onko se saanut alkunsa niin, että ihminen ensin on äännähdellyt alussa mainitsemani humalaisen tavoin muiden seurassa, huoman­nut sitten, että kas, minähän äännähtelen, ja ruvennut sen jälkeen käyttämään kielellisiä ääntämyksiä myös mielessään? Kysymys on mielenkiintoinen, ja se on ollut myös tieteellisen tutkimuksen aiheena. Voit lukea tästä lisää.
 
Ehkä sisäisellä puheella ei ole ollut mitään esiasteita. Ehkä ihminen on alusta alkaen puhunut itsekseen. Siirtymistä tähän kielenkäyttötapaan ei ole voitu todentaa, koska meillä ei ole pääsyä toistemme ajatuksiin. Me emme tiedä, mitä toisten mielessä liikkuu. Toki he saattavat kertoa meille juttelevansa itsekseen, ja erilaisilla kojeilla ihmisten mielenliikkeiden heijastumia aivoisssa ja muissa lihaksissa voidaan myös yrittää jäljittää.

Mutta antaako tuollainen tutkimus varmoja tuloksia? Voihan olla niinkin, että se mitä kojeet näyttävät aivojen ja hermoston toiminnasta samaan aikaan, kun koehenkilö sanoo puhuvansa itseksekseen, liittyy johonkin muuhun hänessä tapahtuvaan aktiviteettiin kuin sisäiseen puheeseen. Koska emme itse kuule tai muuten kykene todentamaan toisten sisäistä puhetta, sen olemassaolosta ei siis lopultakaan ole täyttä varmuutta.

Jos en voikaan varmasti tietää, että sisäistä puhetta ylimalkaan on olemassa muualla kuin juuri mi­nun mielessäni, voin silti pitää lähtöolettamuksena, että en ole ainoa, joka keskustelee itsensä kanssa. Tästä olettamuksesta lähtien pohdin edelleen, mitä käyttötarkoituksia sisäisellä puheella on. 

Minä rupesin miettimään tuota kysymystä, kun huomasin metsä­vaelluksillani, että mielessäni liikkui usein se, mikä minua mahdollisesti odotti seuraavana päivänä. Minä ikään kuin pallottelin erilaisia näkymiä mielessäni. Ajatuksiini nousi uhkakuvia: liukastun ja jään pahasti loukkaantuneena makaamaan maahan ilman, että kukaan tulee auttamaan minua. Pimeässä metsässä olin aluksi usein erittäin peloissani, kunnes totuin synkkään metsään ja yksinäisyyteen. Nuo näkymät ja tuntemukset olivat mielenkiintoisia esimerkkejä sisäisestä puheesta, sillä ne eivät olleet paikalleen jähmettyneitä kuvia vaan kuvasarjoiksi heijastunutta keskustelua itseni kesken.

Luulen, että ihmisten sisäinen puhe on aina ilmentynyt kuva­sarjoina, jotka koetaan ainakin toisinaan puheena. Kun kulkiessamme sanomme itsellemme, että seuraavan mutkan takaa pitäisi järven jo näkyä, mielessämme saattaa olla tien, sen tekemän mutkan ja järven kuva. Huomaamme tässä yhteydessä sen kiintoisan seikan, että viljelemme semmoisia ilmauksia kuin "tie tekee mutkan" ja "kirkko tulee vastaan", vaikka kyseiset seikat - tie ja kirkko - pysyvät paikallaan.Tämä merkitsee sitä, että aktivoimme ajatuksissamme ympä­rillä olevan itsessään melko staattisen maiseman. Miksi teemme näin? Luulta­vasti sen vuoksi, että tuollainen aktivointi liitttyy sisällämme syntyviin sanallistumiin ja mieli­kuvasarjoihin. Kielelliset ilmaukset aktivoivat meitä olemaan sekä psyykkisesti että fyysisesti läsnä tilanteessa, kun esimerkiksi kuljemme pitkin maantietä.

Sisäinen puhe kytkeytyy kiinteästi yksilön henkiinjäämiseen, selviytymiseen. Se on jonkinlainen näkymien luoja, niiden järjestelijä ja arvioija. Osa sisäisestä puheesta päätyy yhteisen viestinnän piiriin, mutta ei läheskään kaikki. Émile Zola (1840-1902, viite vie Wikipediaan)  muistan lukeneeni mietteen, että ajatus syntyy suussa. Tulkitsen sen niin, että se, mitä aiomme sanoa, suodattuu yhteiseen kommunikaatioon vasta puhetilanteessa. Samalla kun se suodattuu, se muovautuu sisällöltään usein toisenlaiseksi kuin se, mitä olimme aikoneet sanoa.

Silloinkin kun olemme innokkaasti keskustelemassa jonkun kanssa, mielessämme liikkuu muitakin kuin puhekumppaneidemme ääniä. Käymme monesti rinnakkain sekä yhteistä että sisäistä keskustelua. Jälkimmäinen keskustelu poikkeaa yhteisesti käydystä keskustelusta mm. sikäli, että osapuolet, minä ja toinen-minä, eivät kuule toisiaan. Kyse on yleensä dialogista, joka on kuin "kuurojen puhetta". Sisäinen puhe ei siis edustu dialogisina äännöksinä vaan jossakin toisessa muodossa, monesti kuvina.

Sisäinen puhe on ihmisyksilön ominta kielenkäyttöä, kommunikaation yksityisalue. Arvelen, että se kehittyi omaksi alueekseen, jotta ihmisellä olisi paikka, jossa hän voisi käydä läpi sosiaalisia suhteitaan, suunnitella sanottavaansa ja tehtäviään, pohtia asemaansa ja tilaansa yhteisössään.

Sisäinen puhe ei ole merkityksetön asia yhteisön kannalta, vaan sillä on poliittisiakin vaikutuksia. Ei liene sattuma, että ihmisten yksilöllisyyttä väheksyvät tai halveksuvat aatteet kuten kommunismi, natsismi ja fasismi sekä tiettyjen uskontojen suuntaukset ovat pyrkineet tunkeutumaan sisäisen puheen alueelle. Ne ovat käyttäneet keinonaan ideologista ja uskonnollista propagandaa, sen rummuttamista ihmisten mieleen. Ne ovat pyrkineet pakottamaan ihmiset kuuliaisuuteen ja tottelevaisuuteen esimerkiksi maalaamalla heidän eteensä tai kirkoissa heidän päänsä päälle kuvia helvetin kauhuista, syytämällä vihaa "noita toisia" kohtaan, vainoamalla vääräuskoisia, polttamalla paholaisen palvelijoiksi leimattuja roviolla, tuhoamalla ihmisiä keskitysleireissä jne. 

Aatteet ja uskonnot ovat usein olleet ihmisten sisäisen puheen tai, kristillistä ilmaisua käyttääkseni, heidän sielunsa todellisia vihollisia. Propagandaa harjoittamalla ne ovat yrittäneet häiritä ihmisen sisäistä puhetta ja voittaa ne äänet, jotka ovat ihmisten omia, turmella ja tuhota kielen, jonka ihmiset itse vain havaitsevat.  

Olemme kieliyhteisömme jäseniä mutta olemme myös oman sisäisen kielemme haltijoita. Näin liikumme kahdessa maailmassa: yhteisessä ja omassamme. Samalla kun emme yleensä voi irtautua yhteisen kielen merkityksistä sisäisessä puheessamme, tuotamme ja toteamme sisäistä kieltä tavalla, jota yhteinen kieli ei koskaan voi jäljentää. Kuinka monta kertaa olemmekaan ajatelleet asian aivan oikein kykenemättä ilmaisemaan sitä ymmärrettävästi!

Yhteinen ja sisäinen kielenkäyttö muodostavat kumpikin oman viestintäympäristönsä, ne ovat kaksi eri vuorovaikutuksen maailmaa. Ja ne molemmat ovat tärkeitä meille ihmisinä. Jos annamme muiden tunkeutua sisäiseen tilaamme ja ehkä tuhota sisäisen puheemme, meistä tulee muiden ohjaamia eli heteronomisia ihmisiä, pahimmassa tapauksessa robottien kaltaisia olentoja. Jos taas uppoudumme omaan maailmaamme niin, että yhteys sosiaaliseen ympäristöömme häiriintyy tai katkeaa, olemme ääritapauksessa autismin uhreja. 

Yhteisen ja oman maailman välisessä jännitteessä kehitymme omiksi yksilöiksemme. Monet kokevat tämän prosessin vaikeaksi. Albert Camus puhui ihmiseksi tulemisesta taisteluna. Mutta menipä prosessi, elämämme mihin suuntaan hyväänsä, taistelun tulos on kuitenkin aina pieni ihme, ihmeinen eli lyhyemmin sanottuna, ihminen.

Sisäinen kieli on sisäistä ääntä, ja siitä lukemattomat ajattelijat ovat puhuneet maailman sivu. Sokrates kutsui sitä "daimoniksi", ja sillä oli myönteinen, ihmistä suojeleva merkitys. Juutalais-kristillisessä perinteessä "daimon" muuttui "daemoniksi" ja "demoniksi". Ihmisten sisäinen ääni siis demonisoitiin yhteisen uskomisen nimissä. Itsenäinen ajattelu on aina ollut uhka vallankäyttäjille, niille jotka luulevat tietävänsä paremmin kuin me itse, miten meidän tulee ajatella ja tuntea. Onneksi meidän ei ole pakko enää seurata tuota sisäisen äänen demonisoivaa perinnettä, vaan voimme olla oma itsemme, itsenäisiä ihmeisiä. 

En berättelse om Finland 6.12.2011

Finsk trollformel

Min folkskollärare Osmo anordnade en gång en skidtävling. Allt var frid och fröjd tills läraren upptäckte att tre elever genade spåret. Han blev jättearg och när vi samlades i klassrummet efter tävlingen lät han blicken gå från elev till elev. Sedan vände han sig om och skrev på den svarta tavlan Sisu Sauna Sibelius. "Finskheten består av tre s. Och de är dessa tre," fastlog han. Vi tittade på honom knäpptysta och tog till oss trollformeln på tavlan. Att gena i skidtävlingen visade brist på sisu, den första egenskapen hos en riktig finne.


Sisu, uthållighet. Vad har den med sauna att göra? Jo, man anordnar bastutävlingar där fuktig och het bastuånga kniper och bränner över hela kroppen. Segraren av denna tortyrkamp är naturligtvis den som sist kommer ned från bastulaven. Enligt tävlingsinriktade finnar är han en riktig Suomi-poika.

Oftast behöver vi dock inte visa sisu när vi sitter på laven i bastuvärmen. I lugn och ro kastar vi bad på de heta stenarna i bastuugnen (kiuas) och bara njuter av bastuångan. Vi tar fram bastukvasten som vi bundit av björkris, vi doppar den i badbaljan på fotlaven och sätter den för en stund på kiuas. En härlig doft fyller rummet och vi kan börja vihtoa, slå oss milt och snällt med kvasten.

Den ånga som kiuas stenar släpper kallas inte höyry som är det gängse ordet för ånga i finskan. Bastuångan har ett eget ord, löyly. Detta ord är mycket gammalt. Vi finner dess motsvarigheter i finskans avlägsna släktspråk som t.ex. ungerskan. Den ungerska motsvarigheten heter lélek som dock inte betyder 'bastuånga' utan 'ande, själ'.

Kopplingen mellan själ och ånga kommer troligen av att kiuas tämjer elden, den nyckfulla kraften. Värmen, eldens "ande", fångar man i stenar, och denna ande släpper man sedan loss genom att kasta bad på stenarna. I löyly frigörs således anden och den har en renande inverkan på bastubadarna. Sauna är alltså ett ställe där anden kan närvara.

Jag badade i min tidiga barndom i rökbastu. Den hade ingen skorsten utan röken från kiuas gick ut genom en lucka (räppänä) i bastuväggen. Tråkigt nog kan man inte installera rökbastur i moderna hus. Så om man vill bada bastu får man nöja sig med en modernare variant av en vedeldad ugn eller ett eldrivet aggregat. Man kan undra vad som blir kvar av den riktiga saunan i en elbastu. Kanske bara löylys ande.

Men Sibelius då? Han ingår väl också i trollformeln. Han är förstås den finländska kulturens musikikon. Sauna och Sibelius hör ihop, kanske tom. på ett något tragiskt sätt. För under 40-talet brände tonsättarmästaren upp en del av sina kompositioner. Frågan är om tex. den åttonde symfonin som han enligt uppgift då arbetade på gick upp i rök i bastuugnen. Om så hände kan vi förmoda att löylyn från den brända symfonin hade en alldeles säregen ton.

28.4.12

Intellektuelli


-->
Suomennos Tatjana N. Tolstajan esseestä "Intelligent". Lähdetiedot tekstin lopussa.

Kouluaikaisen ystävättäreni äiti oli työssä toimeenpanevassa komiteassa. Kerran muuan avunhakijanainen toi lahjuksen: kaksi upeaa suklaakonvehtirasiaa. "Kas, heti huomaa valittajat," puheli ystävättäreni konvehteja syödessään. "Intelligentti 2 ihminen olisi tuonut yhden rasian. Vaan tämä — kaksi. Tyypillistä pikkuporvarilli­suutta. Sanon äidille, ettei hän tekisi mitään hänen hyväkseen." Perhe oli hienotunteinen, jopa hienostunut.

"Luoksemme tuli nainen, ihan intelligentti, yllään turkki ja jalokivet" — kukapa ei olisi kuullut tuollaisia lausahduksia. Intelligenteiksi kutsutaan niitä, joilla on silmälasit tai kriminnahkainen hattu tai muodikas asu tai suippo leukaparta, tai niitä, jotka eivät käytä siivottomia kirosanoja, tai niitä, jotka pyhkivät jalkansa, ennen kuin astuvat sisään. Tai yksinkertaisesti kohteliaita ihmisiä. Tai niitä jotka pitävät hattua. Tai niitä jotka lukevat kirjoja. "Antakaa meille intellektuellin määritelmä," Dmitri Sergejevich Lihachevilta pyydettiin yhdessä keskusteluohjelmassa. Maan Johtava Intellektuelli, hämillään ja hukkumai­sillaan ihailevien katselijoiden aplodeihin, sanoi, että intellektuellina olemista on mahdotonta teeskennellä. Anteliaisuutta — ehkä, hyväsydämisyyttä — ehkä, intellektuellina olemista — ei koskaan. 
 
Vastaus on ihastut­tava, mutta pelkäänpä, epätarkka. Dmitri Sergejevichinä olemista ei pysty teeskentelemään: hänhän on itse intellektuaalisuuden kultainen mallimitta monenmonitu­isille ihksenimisille. Hänen vierelleen on asetettu toiseksi kultaiseksi mallimitaksi Andrej Dmitrijevich Saharov, mutta heidän yläpuolellaan ei ole — ketään … Vakanssi on auki, ehdokkaita ei ole löytynyt. Liikettä niveliin!

Hienostelevat lahjusten ottajat, oikulliset toimeenpanevan komitean roistot palauttivat mieleeni sen ajan, kun televisiossa oli Vladimir Poznerin tavanomaisia keskusteluohjelmia. Puhuttiin sivkseniistyksestä, intelligentsijasta ja intellektuel­leista. Mitä ne semmoiset ovat? Onko kyse yhdestä ja samasta asiasta? Ja jos ei ole, mikä yhteys niiden välillä on? Ja missä on niiden ero? Ajatuksiaan pinnistäen studiovieraat kaatoivat kaiken yhteen kasaan, pohtivat sitä sitten ja sekoit­tivat sen uudelleen pystymättä pääsemään ulos kahden tai kolmen männyn välistä. Työläi­nen — intellektuelli, intellektuelli — työläinen. Sinne — tänne, ikään kuin he olisivat leikki­neet typerää tuttua leikkiä "Talonpoika ja mesikämmen". Heilutetaan taikasauvaa: tuo kopauttaa vasaralla, tuo toinen … sirpillä. 
 kseni
Ketä me hakkaamme, kaverit? Intellektuellia. "Mitä intelligentsija on tehnyt minun hyväkseni, että sitä siitä hyvästä kunnioittaisin?" nuori pässinpää kysyy. "Joo, teistähän me emme tykkää!" ikääntynyt "työläinen" osoittaa riemastuneena paljaalla sormellaan "hienoa yleisöä". Ajatelkaapa mielessänne: "intellek­tuelli" nousisi ja osoittaisi sormellaan työläistä huutaen: "Teistä me emme tykkää. Mitä te olette muka tehneet meidän hyväksemme?" Silloin jos koska hän lakkaisi olemasta intelligentti. Ja kaikki huutaisivat hänelle: "Oletpa sinä kaveri hävy­tön!" "Työläiselle" taas yleisö hämmennyksissään antaisi anteeksi. "Juuri niin, eivät nuo ole työläisiä," minä ajattelin. "Nuo ovat roskajoukkoa. Roskajoukkoa omassa persoo­nassaan."

Sekaantuen käsitteissä, ajatellen ääneen, vedoten Bolshaja Sovetskaja enciklo­pedijan (BSE, Suuri Neuvostoliiton tietosanakirja) eri vuosien painoksiin yleisö yritti saada asioihin järjestystä, formuloida jonkinlaisia määritelmiä. Vladimir Pozner ehdotti, että intelligentin ihmisen perustuntomerkki on kyky asettaa kaikki kyseen­alaiseksi. Roj Medvedevin mielestä taas se on suvaitsevaisuus erilaista mielipidettä kohtaan. Joku ehdotti sovussa elämistä: kaikki on luovuutta. (Luovuus on erittäin muodikas sana nykyään. Yhdellä juna-ase­malla näin jopa plakaatin: "Rautatieläisten tunnuslause on: Innostus ja luovuus." Sana paikallaan! Kuvitelkaapa mielessänne veturimiehen luovaa purkausta … Tai ehkä hän onkin avantgardisti? … ) 

Kotona istuessani huolestuin jostain syystä, pohdin formuloin­teja. En keksinyt mitään. Mikä ihmeen lumiukko tuo intellektuelli oikein oli! Jäljet näkyivät, mutta ei siitä saanut otetta. Ja se yritettiin saada kiinni klisheiden avulla. Kas, se livahtikin pienistä rei'istä. 
 
BSE on kaiken viisauden lähde. Vasemmalla on vasara, oikealla sirppi. Keskellä in­telligentsija. "Yhteiskunnan kerros." Suklaakonvehdit. Kulinaristit, jotka ovat pais­taneet happaman luokkakakun, ovat lätkänneet siihen kaiken, mitä ei käy sääli: siinä on upseereja ja kirjailijoita ja professoreita ja virkamiehiä ja näyttelijöitä ja taiteilijoita ja insinöö­reja ja lääkäreitä … nauhoja, pitsejä, kenkiä — kaikkea, mikä sopii sielulle. Sitähän on valtava joukko. Sekä boheemi että kaikki muut putoavat suhahtaen samaan kategoriaan. Byrokraatti ja balleriina, niin kuin hevonen ja vapiseva kuusipeura, vetävät oman yhteis­kunta­kerroksensa rattaita pitkin kapeahkoa tientapaista sirpin ja vasaran välistä. Vaan urhei­lija, mikäs hän on: intellektuelli? Entä passitoimiston työntekijä? Entä metsuri? Entä kulkulaitosministeri? Ja mihin panisimme lento­emännän, miljonää­rin, taiteellisen viheltämisen mestarit, hienonpitsinnyplääjän, patologin, KGB:n palveluk­sessa "tassuttelevan"? 
 
Vaan toiselta puolen, muistellaanpa äskeisten vuosikymmenten tyy­pil­lisiä intellektuellin ammatteja: talonmies, pannuhuoneen lämmittäjä, yövartija! Studio­vieraalle, joka ehdotti NL:n vaakunan käyttöönottoa, kautta sirpin ja vasaran, olisi pitänyt varmaan ojentaa pyssy, pensseli, leimasin, lusikka ja haarukka, luuta ja hiilihanko. Lisäksi olisi pitänyt jakaa kasa lohdutus­palkintoja sille väestönosalle, joka kuuluu ulkopuolelle jääneiden joukkoon.

Lännessä ei ole olemassa käsitettä "intelligentsija". Älyllisen työn teki­jöitä kutsutaan "intellektuaaleiksi". Ja balleriina, olkoonpa hänen otsansa vaikka seitsemän vaaksaa korkea, ei ole intellektuaali. Eikä myöskään jalkapalloilija ole intellektuelli. Ei itse pre­sidenttikään. Paitsi ihan sattumalta. 

Vanhalla Venäjänmaalla ei santarmia, kauppi­asta eikä aristokraattia laskettu intelligentsijaan kuuuluviksi. Muistamme Marina Tsvetajevan kuuluisan huudahduksen: "Minäkö intellektuelli?! Minähän olen aatelis­nainen!" Mutta "Auroran" yhteislaukaus muutti hänet välittömästi intellektuelliksi kaikkine siitä aiheutuneine seurauksineen. Stalin ja Zhdanov ja muu vallanpitäjien joukkio ei rakastanut intellektuelleja, ja sen asenteen he jättivät perinnöksi esiin­nousevalle roskajoukolle. 
 
Sivistyneisyys on hengen valistuneisuutta, se on altruismia, se on moraalista imperatiivia ja omantunnon herkkyyttä ja hivuttavaa vastuun tuntemista maasta, tulevaisuudesta, omasta kansasta ja toisesta kansasta, ja pelkoa pahan aiheuttamisesta, ja henkistä näkemystä ja sääliväisyyttä ja armeliaisuutta ja kykyä iloita toisen puolesta ja itkeä toisen takia ja ajatusta: "Tuohon minä varmaan olen syypää", ja huudahdusta: "Miten voisin olla avuksi?" ja uhrautuvaisuutta ja jaloja aikeita, niitä samoja, joilla, kuten sananlasku sanoo, tie on kivetty helvettiin. 
 
Onko intelligentsija intelligentti? Sekä on että ei. Entä työtätekevät? Entä talonpojat? Sekä ovat että eivät. Intelligentti on se, joka on intelligentti. Kouluttuneisuus, se että pääsee osalliseksi maailman kulttuurista, helpottaa asiaa, mutta se ei ole ihmiseksi kasvamisen tae. Sivistyneisyys on kärsimystä, näkymätöntä, vapaaehtoista, vaatimatonta henkistä puurtamista. "No, tämän takia me juuri emme teistä tykkää," huutaa roskajoukko. "Kurja ja tietämätön …," kuiskuttaa intellektuelli. "Entä mitä sinä tekisit, jotta minun olisi parempi olla," tiukkaa röyhkimys. "Minä autan sinua, nouse ylös hiukan," intellektuelli pyytää." "Tästäkö hänelle maksetaan!" kummastelee roskajoukko. "Hakkaa hänet!"

Hakkaavat. Uhkarohkealta murskataan käsi. Häntä vainotaan keskitysleirissä. Saharovin kohdalla — tuon ylevän hengen päälle syljetään. Hänet ajetaan karko­tukseen. 
 
Intellektuellit … Tohtori Haas3. Äiti Teresa. Äiti Maria. Albert Schweitzer. Anatoli Koni. Ja miljoonat muut — te tunnette heidät. Sen joka kauhistui väkivaltaa. Sen joka antoi almuja kerjäläiselle. Sen joka piiloutui pogromilta. Sen joka veti toisia pois tulesta. Sen joka piti huolta orvosta. Sen joka silitti spitaalista. Sen joka huusi: "Älkää käykö hänen kimppuunsa!"

Sivistyneisyys on taikasatama, avoin mille tahansa aluksille. Se joka haluaa olla intelligentti, pääsee mukaan: ei sukupuoli, ei ikä, ei varakkuus, ei varattomuus, ei työ jota teet, ei asuinpaikkasi, mikään niistä ei voi olla esteenä; kuningas ja kerjäläinen, vaivainen ja voimamies ovat samanarvoisia ja vapaita tulemaan mukaan matkalle. Sinä itse saat kyllä luvan hoitaa tuulen purjeisiisi.
Samoin kuin minä. Ah, Luoja, kunpa minulla olisi voimia! 

Essee ilmestyi teoksessa T.N. Tolstaja — N.N. Tolstaja Sestry: Sbornik. - M. Podkova. 1998. S. 166—165. Kirjailijasta http://en.wikipedia.org/wiki/Tatyana_Tolstaya.
Tolstaja käyttää termejä intelligentnyj 'intelligentti, älykäs', intelligent 'intellektuelli' ja intelligencija 'intelligentsija', jotka olen kääntänyt ko. vierassanoilla. Intelligentnostsanan olen puolestaan kääntänyt yhteydestä riippuen joko intellektuaalisuutena tai sivistyksenä. Tolstaja rakentaa esseensä osittain tämän sanan monimerkityksisyyden varaan. Lukijan on syytä pitää mielessä, että sivistys alkutekstissä yhdistyy em. muihin sanoihin. Lännen älymystöön viitatessaan Tolstaja käyttää termiä intellektual, jonka olen kääntänyt intellektuaaliksi.
Saksalainen silmälääkäri, joka syntyi 1780 Bad Münstereifelissa Sakssa. Ruhtinas Repninin kutsusta hän muutti Moskovaan, jossa hän toimi sekä silmälääkärinä että myöhemmin myös vankilalaitoksen johtajana. Hän tuli tunnetuksi vankilaolojen kehittäjänä siinä määrin, että hänestä käytettiin nimitystä "pyhä tohtori Gaas" (= Haas). Hän kuoli 1853 Moskovassa. Hänen hautapaikkaansa kutsutaan Hasovkaksi.

19.4.12

Finnarnas feghet

En känd svensk samhällsdebattör Susanna Hakelius Popova nämner fenomenet finlandisering då hon i en tidningsartikel diskuterar feghet. Hon citerar Bengt Pohjanen som menar att under finlandiseringen bugade finnarna åt öster och vände baken åt väster. Finlandiseringen sammanfaller i grova drag med Urho Kekkonens (UKK) presidentskap 1956-1982.
Pohjanen har rätt. Bara ett exempel på detta bugande: Ville man vara en framgångsrik rikspolitiker i Kekkonens Finland låg man bättre till om man hade en egen ”kotiryssä” (hemryss), dvs. nära vän bland Sovjetunionens politiska nomenklatura. UKK var oerhört skicklig och fräck inom inrikespolitiken. Han skapade en konsensus-demokrati där oliktänkare var lätträknade. Hans närmaste krets bildade en grupp som kallades för ”perässähiihtäjät” 'skidåkare som följer en'; UKK och hans perässähiihtäjät brukade ju ta skidturer i Lappland på vårkanten.
Kekkonen var den som styrde Finlands utrikespolitik, och politiken blev framgångsrik. UKK lyckades lotsa landet genom svåra kriser med Sovjetunionen - den värsta den sk. Notkrisen 1961. Denna politik fick sin belöning då Europas säkerhets- och samarbetskonferens anordnades i Helsingfors 1975. En av många positiva följder av konferensen var Helsingfors-kommittéer som grundades på olika håll i Europa och som fortfarande är verksamma.
Efter Kekkonens bortgång från den politiska scenen har debatten i Finland pågått kring återverkningar av hans långa presidentskap på den finska demokratin. De flesta finländare vågade inte offentligt yttra sig emot Sovjet, men privat fick man erfara kommunisthat. En kuriositet: jag kallades för kommunist när jag inför gymnasiet ville läsa ryska. På borgerligt håll var språket inte särskilt populärt.
Finländarnas feghet inför Moskva har sina förklaringar. En är att Finland hade krigat mot Sovjet i två omgångar under 1939-44 och förlorat bägge krigen. Finländarna ville inte utmana stormakten i öst en gång till. Vi skulle inte bära oss åt dumt mot Sovjet, för då kunde svärdet falla. Det hade fallit sommaren 1944 då den finska armén med nöd och näppe lyckades stoppa ryssarnas massiva anfall i Karelen. Har man en gång upplevt landet i ruiner, vill man inte gärna leva genom det en gång till.
Vill du veta mer om det jag ovan diskuterar finns det en mycket omfattande forskningslitteratur att ösa inspiration och kunskaper ur. En bra början är Henrik Meinanders essäsamling "Kekkografi och andra historiska spånor". Söderströms. 2008.

Marxin ylistys

Suomennos. Lähde: The Chronicle of Higher Education. 10.4.2011 http://chronicle.com/article/In-Praise-of-Marx/127027/ Terry Eagleton

Karl Marxin ylistäminen saattaa vaikuttaa yhtä perverssiltä kuin sanoa jotain hyvää Bodomin murhaajasta. Eivätkö Marxin ideat olleet vastuussa despotismista, joukkomurhista, työleireistä, taloudellisista katastrofeista ja siitä, että miljoonat miehet ja naiset menettivät vapautensa. Eikö yksi hänen uskollisista oppilaistaan ollut vainoharhainen gruusialainen Stalin-niminen talonpoika ja toinen julma kiinalainen diktaattori, jonka käsissä on ehkä noin 30 miljoonan hänen omaan kansaansa kuuluneen ihmisen verta? 

Totuus on se, että Marx ei ole vastuussa kommunistisen maailman harjoittamasta hirvittävästä sorrosta sen enempää kuin Jeesus on vastuussa inkvisitiosta. Ensinnäkin Marx olisi tyrmännyt ajatuksen, että sosialismi voisi juurtua toivottaman köyhiin, kroonisen takapajuisiin yhteiskuntiin kuten Venäjälle tai Kiinaan. Jos se olisi juurtunut, tulos olisi ollut pelkkä "yleinen niukkuus", jolla hän tarkoitti sitä, että silloin riistetään jokaista eikä ainoastaan köyhiä. Se olisi merkinnyt "vanhan likaisen liiketoiminnan" kierrättämistä - tai ilmaistakseni asian räävimmin, "samaa vanhaa paskaa".

Marxismi on teoria siitä, miten rikkaat kapitalistiset kansakunnat pystyisivät käyttämään valtavia voimavarojaan luodakseen kansalaisilleen oikeudenmukaisuutta noudattavan hyvinvoinnin. Se ei ole ohjelma, jonka avulla kansakunnat, joilta puuttuu aineelliset resurssit, kukoistava kulttuuri, demokraattinen perintö, kehittynyt teknologia, valistuneet vapaamieliset perinteet ja ammattitaitoinen työvoima, singottaisiin moderniin aikaan. 
"Kehruu-Jenny" mullisti tekstiiliteollisuuden 1764
 Marx tahtoi aivan varmasti nähdä oikeudenmukaisuuden ja hyvinvoinnin kukoistavan. Hän kirjoitti ärhäkkäästi ja kaunopuheisesti Britannian polkemista siirtomaista, ei vähiten Irlannista ja Intiasta. Ja se poliittinen liike, jonka hänen työnsä käynnisti, on auttanut pieniä kansakuntia heittämään niskoiltaan imperialistiset herransa paremmin kuin mikään muu poliittinen liike. Marx ei kuitenkaan ollut niin hölmö, että olisi kuvitellut, että sosialismi voitaisiin rakentaa sellaisiin maihin ilman edistyneempien kansakuntien apua. Ja se merkitsi sitä, että tavallisen kansan oli edistyneissä maissa riistettävä tuotantovälineet hallitsijoittensa käsistä ja autettava niillä maapallon kurjuudessa eläviä kansoja. Jos näin olisi tapahtunut 1800-luvun Irlannissa, nälänhätä ei olisi vienyt miljoonia miehiä ja naisia ennenaikaiseen hautaan ja pakottanut toisia kahta tai kolmea miljoonaa lähtemään siirtolaisiksi maapallon kaukaisiin ääriin. 

 
 Tietyssä mielessä koko Marxin kirjallinen työ tiivistyy muutamaan hämmentävään kysymykseen: Miten on mahdollista, että kapitalistiset länsimaat ovat koonneet enemmän voimavaroja kuin ihmiskunnan historia on milloinkaan nähnyt ja kuitenkin ne näyttävät olevan kykenemättömiä poistamaan köyhyyttä, nälänhätää, riistoa ja epätasa-arvoisuutta? Mitkä ovat niitä mekanismeja, joilla vähemmistön yltäkylläisyys näyttää saavan aikaan kärsimystä ja nöyryytystä niin monille? Miksi yksityinen varallisuus kulkee käsi kädessä julkisen kurjistumisen kanssa? 

Onko niin, kuten helläsydäminen liberaali uudistusintoilija esittää, että emme ole vielä ehtineet siivota näitä kurjuuden pesiä, mutta tulemme kyllä niin tekemään, kun aika on sille kypsä? Vai onko todennäköisempää , että kapitalismissa itsessään on luontaisesti jotain, joka saa aikaan riistoa ja epätasa-arvoisuutta.
Marx oli ensimmäinen ajattelija, joka puhui noilla käsitteillä. Tämä virkavallan vainoama emigranttijuutalainen oli mies, joka huomautti kerran, että kukaan ei ole kirjoittanut niin paljon rahasta ja omistanut sitä niin vähän kuin hän, joka antoi meille perinnöksi kielen, jonka avulla pystymme hahmottamaan kokonaisuutena sen järjestelmän, jonka alaisuudessa elämme. Sillä kielellä kapitalismin sisäiset ristiriidat on analysoitu, sen sisäinen dynamiikka paljastettu, sen historialliset lähtökohdat tutkittu ja sen mahdollinen tuho ennustettu. Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että Marx olisi pitänyt kapitalismia vain Pahana Asiana, semmoisena kuin Hitlerin kannattamista tai tupakan savun puhaltamista lasten silmille.

Päinvastoin, Marx on tuhlailevan ylistelevä puhuessaan yhteiskuntaluokasta, joka loi kapitalismin. Tämä on tosiasia, josta hänen arvostelijansa ja oppilaansa ovat sopivasti vaienneet. Mikään toinen yhteiskuntajärjestelmä, hän kirjoitti, ei historian aikana ole osoittautunut niin vallankumoukselliseksi. Vain muutamassa vuosisadassa kapitalistiset keskiluokat pyyhkivät pois likipitäen kaikki feodaalisten vihollistensa jäljet maan päältä. Ne kasasivat kulttuurisia ja aineellisia aarteita, keksivät ihmisoikeudet, vapauttivat orjat, kukistivat itsevaltiaat, hajoittivat imperiumit, taistelivat ja kuolivat ihmisten vapauden puolesta ja laskivat perustan todella maapallon laajuiselle sivilisaatiolle. Yksikään kirjoitus ei jakele niin paljon korusanaisia kohteliaisuuksia tälle valtavalle historialliselle saavutukselle kuin Kommunistinen manifesti, ei edes The Wall Street Journal.2 

Tuo oli kuitenkin vain yksi puoli tarinaa. On niitä, jotka pitävät nykyajan historiaa kiehtovana menestyskertomuksena, kun taas jotkut muut näkevät sen pitkänä painajaisena. Omapäisenä ihmisenä Marx ajatteli, että se oli kumpaakin. Sivilisaation jokainen edistysaskel on avannut mahdollisuuksia uusiin raakuuksiin. Keskiluokan vallankumouksen suurenmoinen iskulause - "Vapaus, Veljeys, Tasa-arvoisuus" - oli myös Marxin tunnusslauseita. Hän vain yksinkertaisesti tutki, miksi noita ajatuksia ei koskaan voitu soveltaa käytäntöön ilman väkivaltaa, köyhyyttä ja riistoa. 

Kapitalismi oli kehittänyt inhimillisen voiman ja tuotantokyvyn yli kaikkien aikaisempien mittojen. Kuitenkaan se ei ollut käyttänyt noita kykyjään vapauttaakseen miehet ja naiset hedelmättömästä raadannasta. Päinvastoin, se oli pakottanut nämä tekemään työtä kovemmin kuin koskaan. Maapallon rikkaimmat sivilisaatiot puurtavat otsansa hiessä aivan yhtä paljon kuin kivikautiset edeltäjänsä. Marx katsoi, että tämä ei johtunut luontaisesta niukkuudesta. Se johtui siitä omituisen ristiriitaisesta tavasta, jolla kapitalistinen järjestelmä loi satumaisen vaurautensa. Tiettyjen ihmisten välillä vallitseva tasa-arvo merkitsi epätasa-arvoa muille, ja joidenkuiden vapaus tuotti sortoa ja onnettomuutta toisille. Järjestelmän kyltymätön vallan ja voiton tavoittelu oli muuttanut vieraat kansakunnat orjuutetuiksi siirtomaiksi ja ihmiset sellaisten taloudellisten voimien leikkikaluiksi, joita he eivät kyenneet valvomaan. Se oli turmellut planeettamme saasteella ja joukkonälänhädällä ja haavoittanut sitä julmilla sodilla.

Jotkut Marxin arvostelijoista viittaavat oikeutetun kauhistuneina kommunistisen Venäjän ja Kiinan joukkomurhiin. He eivät yleensä muista samanlaisella inholla kapitalismin tekemiä kansanmurhan kaltaisia rikoksia: 1800-luvun jälkipuoliskon nälänhätiä Aasiassa ja Afrikassa, joissa lukemattomat miljoonat menehtyivät, ensimmäisen maailmansodan verilöylyjä, joissa imperialistiset kansakunnat teurastivat toistensa työtätekeviä miehiä taistelussa maapallon voimavaroista sekä fasismin kauhuja - siinä hallintotapa, johon kapitalismilla on taipumus tukeutua, kun se on selkä seinää vasten. Ilman Neuvostoliiton ja muiden kansakuntien uhrauksia natsihallinto olisi ehkä yhä vallassa.

Marxistit varoittivat fasismin vaarasta samaan aikaan, kun niin sanotun vapaan maailman poliitikot vain ihmettelivät, oliko Hitler todella niin paha kaveri kuin miksi hänet kuvattiin. Lähestulkoon kaikki Marxin kannattajat hylkäävät nykyään Stalinin ja Maon kaltaiset roistot, kun taas monet ei-marxistit saattavat yhä pontevasti puolustaa Dresdenin ja Hiroshiman tuhoamista. Useimmat nykyajan kapitalistiset kansakunnat ovat hedelmiä historiasta, johon kuuluu kansanmurhaa, väkivaltaa ja tuhoamista, täsmälleen yhtä kauheita asioita kuin ovat kommunismin rikokset. Myös kapitalismi taottiin veressä ja kyynelissä, ja Marx todisti sen omin silmin. On vain niin että kapitalistinen järjestelmä on toiminut niin kauan, että useimmat meistä ovat unohtaneet tuon tosiseikan.

Poliittisen muistin valikoivuus saa merkillisiä muotoja. Ottakaamme esimerkiksi 9/11 (= 11.9.). Tarkoitan ensimmäistä 9/11, joka tapahtui tarkalleen 30 vuotta ennen World Trade Centerin sortumista, kun Yhdysvallat auttoi kukistamaan demokraattisesti valitun Salvador Allenden hallituksen Chilessä ja asettamaan hänen tilallleen vastenmielisen diktaattorin, joka murhautti paljon enemmän ihmisiä kuin kuoli tuona hirvittävänä päivänä New Yorkissa ja Washingtonissa. Kuinka monet yhdysvaltalaiset ovat tietoisia tästä? Kuinka monta kertaa siitä on kerrottu Fox Newsin3 uutisissa?

Marx ei ollut mikään unelmoiva utopisti. Päinvastoin, hän aloitti poliittisen uransa väittelemällä kiivaasti ympärillään olevien unelmoivien utopistien kanssa. Täydellinen inhimillinen yhteiskunta kiinnosti häntä lähes yhtä paljon kuin se kiinnostaa jotakuta Clint Eastwoodin filmien henkilöä, ja hän ei puhu milloinkaan niin absurdein käsittein. Hän ei uskonut, että miehet ja naiset voittaisivat hurskaudessa arkkienkeli Gabrielin. Sen sijaan hän uskoi, että maailmasta voisi ehkä tehdä huomattavasti paremman paikan. Tässä kohdin hän oli realisti, ei idealisti. Ne, jotka kiistävät radikaalin muutoksen mahdollisuuden, ovat henkilöitä, jotka todella pistävät päänsä hiekkaan - he ovat nykyajan moraalisia strutseja. He käyttäytyvät ikään kuin tv-sarja Kotikatu ja monivärinen hammastahna olisivat kuvassa mukana vielä vuonna 4000. Koko ihmiskunnan historia todistaa tämän näkökannan vääräksi.

Radikaali muutos ei tietenkään välttämättä merkitse muutosta parempaan. Ehkä ainoa sosialismi, jota koskaan pääsemme todistamaan, on se, johon kourallinen ihmisiä päätyy ryömiessään esiin ydinsodan tai ekologisen katastrofin jälkeen. Marx puhuu myös tylysti mahdollisista "kaikkien osapuolten vastavuoroisesti aikaansaamista raunioista". Mies, joka todisti teollis-kapitalistisen Englannin kauhut, tuskin katseli tähtisilmin kanssaihmisiään. Hän tarkoitti ainoastaan, että planeetallamme on tarpeeksi voimavaroja enimpien aineellisten ongelmiemme ratkaisemiseksi, aivan kuten Britanniassa oli 1840-luvulla tarpeeksi ruokaa, jolla nälänhätää kärsinyt Irlannin väestö olisi voitu pelastaa jopa useampaan kertaan. Olennaista on se, miten organisoimme tuotantomme.

Kuten tiedämme, Marx ei ikävä kyllä antanut meille ohjeita siihen, miten voisimme tehdä asiat toisella tapaa. Hänellä on tunnetusti hyvin vähän sanottavaa tulevaisuudesta. Tulevaisuus kajastuu vain nykyisessä epäonnistumisessa. Hän ei ole mikään kristallipalloon tuijottava profeetta. Hän on profeetta sanan aidossa, raamatullisessa merkityksessä, henkilö, joka varoittaa meitä, että ellemme muuta epäoikeudenmukaisia tapojamme, tulevaisuudesta tulee todennäköisesti erittäin epämiellyttävä. Tai sitten mitään tulevaisuutta ei tule.

Näin ollen sosialismi ei riipu mistään ihmisluonnon ihmeellisestä muutoksesta. Jotkut niistä jotka puolustivat feodalismia kapitalistisia arvoja vastaan myöhäisellä keskiajalla, julistivat, että kapitalismi ei koskaan toimisi, koska se on ihmisluontoa vastaan. Jotkut kapitalistit sanovat nyt samaa sosialismista. Varmaankin jossain Amazonasin alueella elää heimo, joka uskoo, ettei mikään yhteiskuntajärjestys säily, jos se sallii miehen menevän naimisiin kuolleen veljensä vaimon kanssa. Meillä kaikilla on taipumus tehdä omista elinehdoistamme ainoita oikeita. 

Sosialismi ei torjuisi mustasukkaisuutta, kateutta, aggressiota, omistamisentarvetta, isännöimistä eikä kilpailua. Maailmassa olisi edelleen aivan riittävästi päällepäsmäreitä, petkuttajia, siivelläeläjiä, vapaamatkustajia ja ajoittaisia psykopaatteja. Olisi vain niin, että mustasukkaisuus, aggressio ja kilpailu ei enää saisi sellaista muotoa, että tietyt pankkiirit valittaisivat sitä, että heidän bonuksiaan on vähennetty vaivaisiin viiteen miljoonaan dollariin, kun miljoonat muut kamppailevat pysyäkseen hengissä vähemmällä kuin kahdella dollarilla päivässä.

Marx oli syvällisen moraalinen ajattelija. Hän puhuu Kommunistisessa manifestissa maailmasta, jossa "jokaisen vapaa kehitys olisi kaikkien vapaan kehityksen ehto". Tämä on ihanne, joka ohjaa meitä, ei tila, jota voisimme koskaan täysin saavuttaa. Mutta sen kieliasu on kaikesta huolimatta merkittävä. Kunnon romanttisen ajan humanistina Marx uskoi yksilön ainutlaatuisuuteen. Tämä ajatus kulkee hänen kirjoitustensa läpi alusta loppuun. Hän tunsi intohimoa aistikkaaseen yksityiskohtaisuuteen ja selkeää vastenmielisyyttä abstrakteja ideoita kohtaan, kuinka tarpeellisina hän niitä toisinaan saattoi pitääkin. Hänen niinsanottu materialisminsa koskee lähtökohtaisesti ihmistä ruumiillisena olentona.

Yhä uudestaan ja uudestaan Marx puhuu oikeudenmukaisesta yhteiskunnnasta, joka on sellainen, että siinä miehet ja naiset pystyvät toteuttamaan omat erikoiset taipumuksensa ja kykynsä omalla erikoisella tavallaan. Hänen moraalinen päämääränsä on mielihyvää tuottava itsensä toteuttaminen. Tässä hän on yhtä mieltä suuren mentorinsa Aristoteleen kanssa, joka ymmärsi, että moraalisuus merkitsee ihmisen kukoistamista niin rikkaasti ja nautittavasti kuin mahdollista, eikä ensi sijassa (kuten nykyään tuhoisasti kuvittellaan) lakeja, velvollisuuksia, sitoumuksia ja vastuita.
Miten tuo moraalinen päämäärä sitten eroaa vapaamielisestä individualismista? Ero on siinä, että todella toteuttaakseen itsensä ihmisten on Marxin mielestä löydettävä toteutus toinen toisestaan ja toistensa kautta. Kysymys ei ole siitä, että jokainen hoitaisi omat asiansa täysin erillään toisistaan. Se ei olisi edes mahdollista. Toisen ihmisen on oltava itsensätoteuttamisen lähtökohta samaan aikaan, kun kukin luo omat elinehtonsa. Henkilöiden välillä tämä suhde tunnetaan rakkautena. Poliittisella tasolla se tunnetaan sosialismina.

Marxille sosialismi on yksinkertaisesti mikä tahansa instituutioiden joukko, joka sallisi tämän molemminpuolisuuden kehittyvän niin pitkälle kuin suinkin. Ajateltakoon kapitalistisen yhtiön ja sosialistisen osuuskunnan välistä eroa: edellisessä enemmistö tekee työtä muutamien harvojen hyväksi, kun taas jälkimmäisessä oma hankkeeseen osallistumiseni lisää kaikkien muiden hyvinvointia ja päinvastoin. Kyse ei tässä ole mistään pyhimyksenomaisesta uhrautumisesta. Muutosprosessi on rakennettu instituutioiden sisään.

Marxin päämääränä on vapaa-aika, ei työ. Paras syy olla sosialisti, jos ei ota huomioon epämieluisten ihmisten ärsyttämistä, on se, että inhoat sitä, että sinut pakotetaan tekemään työtä. Marx ajatteli, että kapitalismi oli kehittänyt tuotantovoimat pisteeseen, jossa toisenlaisten sosiaalisten suhteiden vallitessa niitä voisi käyttää miesten ja naisten enemmistön vapauttamiseen työnteon kaikkein alentavimmista muodoista. Entä mihin me sitten käyttäisimme vapaa-aikamme hänen mukaansa? Mihin ikinä haluaisimme. Jos suuren irlantilaisen sosialistin Oscar Wilden tavoin päättäisimme vain maata kaiket päivät väljissä heleissä hepenissä absinttia siemaillen ja lukien toisillemme Homerosta sivun sieltä toisen täältä, olkoon niin. Olennaista olisi kuitenkin se, että tällainen vapaa-ajan vietto olisi kaikkien ulottuvilla. Emme enää sietäisi tilannetta, jossa vähemmistöllä olisi vapaa-aikaa enemmistön raataessa.

Marxia kiinnosti toisin sanoen se, mitä joku hiukan eksyttävästi voisi kutsua henkiseksi, eikä niinkään aineellinen. Jos aineelliset elinehdot muutettaisiin, vapautuisimme taloudellisten ehtojen tyranniasta. Hän itse oli lukenut yllättävän laajalti maailman kirjallisuutta, nautti taiteesta, kulttuurista ja sivistyneestä keskustelusta, iloitsi sukkeluudesta, huumorista ja henkevyydestä ja rikottuaan katulamppuja kapakkakierroksen yhteydessä joutui kerran poliisin takaa-ajamaksi. Tietenkin hän oli ateisti, mutta ihmisen ei tarvitse olla uskonnollinen ollakseen henkevä. Hän oli yksi monista suurista juutalaisista kerettiläisistä, ja hänen kirjalliset työnsä pursuavat juutalaisuuden suuria aiheita: oikeudenmukaisuutta, vapautusta, tuomiopäivää, rauhan ja yltäkylläisyyden valtakuntaa, köyhien pelastusta.

Mutta entä pelottava tuomiopäivä? Eikö Marxin ihmiskuntaa koskeva visio edellyttäisi veristä vallankumousta? Ei välttämättä. Hän itse ajatteli, että jotkin kansakunnat kuten Iso-Britannia, Hollanti ja Yhdysvallat saattaisivat saavuttaa sosialismin rauhanomaisesti. Jos hän olikin vallankumouksellinen, hän oli myös vankka uudistusten kannattaja. Joka tapauksessa ihmiset jotka väittävät olevansa vallankumousta vastaan, tarkoittavat tavallisesti, että he tuntevat vastenmielisyyttä vain tietynlaisia vallankumouksia kohtaan.

Ovatko vallankumouksia vastustavat amerikkalaiset yhtä vihoissaan USA:n kuin Kuuban vallankumoukselle? Vääntelevätkö he käsiään äskeisten Egyptissä ja Libyassa tapahtuneiden kansannousujen takia tai niiden voimien takia, jotka suistivat Aasian ja Afrikan siirtomaaherrat vallasta? Me itse olemme menneisyydessä tapahtuneiden vallankumouksellisten mullistusten tuotteita. Tietyt uudistusliikkeet ovat tahriintuneet paljon enemmän vereen kuin jotkin vallankumousten aikana tehdyt teot. On sekä samettivallankumouksia että väkivaltaisia vallankumouksia. Bolshevikkien vallankumous tapahtui huomattavan vähäisin kuolonuhrein. Sen synnyttämä Neuvostoliitto luhistui 70 vuotta myöhemmin lähes täysin ilman verenvuodatusta.

Jotkut Marxin kriitikoista hylkäävät valtion johtaman yhteiskunnan. Mutta niin hänkin. Hän inhosi poliittista valtiota miltei yhtä paljon kuin Tea Party-liike4, jos kohta aivan eri syistä. 

Feministit saattavat kysyä, oliko hän viktoriaaninen patriarkka. Taatusti. Mutta kuten jotkut (ei-marxilaiset) nykyajan kommentaattorit ovat huomauttaneet, juuri sosialistien ja kommunistien leireistä lähteneet miehet olivat niitä, jotka aina naisasialiikkeen uuteen nousuun saakka 1960-luvulla pitivät naisten tasa-arvoisuutta esillä keskeisenä kysymyksenä muille poliittisen vapautumisen muodoille. Sana "proletaari" tarkoittaa niitä, jotka antiikin yhteiskunnassa olivat liian köyhiä palvellakseen valtiota muulla tavoin kuin kohtunsa hedelmällä. "Proles" tarkoittaa "jälkeläistä". Nykyään kolmannen maailman hiostavissa työpajoissa ja pienillä maatiloilla tyypillinen proletaari on yhä nainen.

Paljolti sama koskee kansallisuusasioita. 1920- ja -30-luvulla käytännössä ainoat miehet ja naiset, jotka julistivat rotujen välistä tasa-arvoisuutta, olivat kommunisteja. Useimmat siirtomaavaltoja vastustaneet liikkeet saivat herätteensä Marxilta. Sosialismia vastustanut ajattelija Ludwig von Mises kuvasi sosialismin "voimakkaimmaksi historian tuntemaksi uudistusliikkeeksi, se oli ensimmäinen ideologinen suuntaus, joka ei rajoittunut tiettyyn osaan ihmiskuntaa, vaan sitä tukivat kaikkia rotuja, kansakuntia, uskontoja ja sivilisaatioita edustaneet ihmiset." Marx joka osasi historiansa hiukan paremmin, olisi muistuttanut von Misesiä kristinuskosta, mutta tuo lausuma on silti vakuuttava. Mitä ympäristöön tulee, Marx ennakoi hämmästyttävällä tavalla omaa vihreää politiikkaamme. Luonto ja tarve pitää sitä liittolaisenamme mieluummin kuin vastustajanamme oli yksi hänen jatkuvista huolenaiheistaan.

Miksi Marxille kuuluisi paikka toimintaohjelmassamme? Ironista kylläkin, vastaus on, kapitalismin takia. Joka kerta kun kuulet kapitalistien puhuvan kapitalismista, tiedät järjestelmän olevan vaikeuksissa. Tavallisesti he pitävät parempana käyttää rauhoittavia ilmauksia kuten "vapaa yritteliäisyys". Äskeiset pörssiromahdukset ovat pakottaneet meidät taas kerran ajattelemaan sitä järjestelmää kokonaisuutena, jonka alaisina elämme, ja Marx oli ensimmäinen joka mahdollisti tämän. Juuri Kommunistinen manifesti ennusti, että kapitalismista tulisi maapallon laajuinen ja että sen epätasa-arvoiset piirteet kärjistyisivät vakavasti. Onko hänen työssään mitään vikoja? Sadoittain. Mutta hän oli liian luova ja aitoperäinen ajattelija, jotta hänet voisi luovuttaa vihollistensa karkeiden klisheiden armoille.
1Suomennoksessa on tietyt viittaukset briteille tuttuihin asioihin korvattu suomalaisilla esimerkeillä.
2 The Wall Street Journal on englanninkielinen kansainvälinen päivälehti, jota julkaisee Dow Jones & Company-yhtiö New Yorkissa. Levikiltään se on Yhdysvaltojen suurin sanomalehti, jonka painos on 2,1 miljoonaa. Tähän sisältyy 400 000 suoramaksettua tilausta.
3 Fox News Channel on yhdysvaltalainen kaapeli-TV-kanava, joka lähettää uutisia vuorokauden ympäri. Se kuuluu Fox Entertainment Groupiin, jonka omistaa Rupert Murdochin valvoma News Corporation-yritys. Kanava on USA:n katsotuimpia kaapelikanavia ja samalla sen taloudellisesti menestyvimpiä TV-yhtiöitä.
4Tea Party-liike (Tea Party Movement) on äärikonservatiivinen protestiliike USA:ssa, joka sai alkunsa 2009, kun siellä järjestettiin sarja paikallisia ja valtakunnallisia mielenosoituksia. Protestien pääkohde oli pankkisektorin pelastamiseksi tehdyt toimet kuten Emergency Economic Stabilization Act of 2009 ja American Recovery and Reinvestment Act of 2009), mutta myöhemmin liikkeen silmätikkuna on ollut sairaanhoitouudistus, jonka presidentti Barack Obama vei läpi 2010.