Ruosut ja demokratia

Taustaa (1)

Ei sen enempää hallituksen lakiehdotuksessa kuin laissa kansallisista vähemmistöistä ja vähemmistö­kielistäkään¹ puututa kysymykseen, miten niiden ruotsinsuomalaisten, jotka asuvat suomen kielen hal­lintoalueen² kunnissa, tulisi järjestäytyä. 

Kysymys järjestäytymisestä on olennainen, koska kuten laki­ehdotuksessa todetaan, kansallisilla vähemmistöillä on nyt "oikeus olla eri­lai­sia ja säi­lyttää oma kielensä ja kulttuurinsa ja kehittää niitä" (ks. Regeringens proposition (RP), s. 29). Lain vii­dennessä pykälässä sanotaan, että hallintoviranomaisten on annettava kansallisille vähemmis­töille mah­dollisuus vaikuttaa niitä koskevissa kysymyksissä ja, sikäli kun se suinkin on mahdol­lista, neu­votella vähem­mistön edustajien kanssa näistä kysymyksistä. Lainlaatijat ja poliittiset päättäjät ovat varmaan huoman­neet, että ruotsinsuomalaiset ovat jo järjestäytyneet, ja päättäneet, että tätä järjestäytymistä tulee hyö­dyntää halluketta toteutettaessa.

Tässä esityksessä pohdin ruotsinsuomalaisten demokraattisesti legitiimin edustuselimen aikaan­saamisen edellytyksiä. Tuollainen elin olisi hyvä rakentaa, mutta sen tiellä on monia esteitä. Esitykseni ydinkäsitteitä on demokraattinen legitimiteetti. Legitimiteetti voi olla norma­tiivista tai/ja empiiristä lainmukaisuutta. Tässä yhdistän ne, mikä tarkoittaa, että legitiimi asia on sellainen, jonka kansa­laiset hyväksyvät ja joka lisäksi on lainmukainen (ks. esimerkiksi fi.wikipedia.org/wiki/Legiti­mi­teetti). 

Demokraattinen legitiimisyys on sellaisilla asioilla, joista kansa­laisilla on ollut mahdol­lisuus sanoa mielipiteensä vaaleissa, joissa on valittavana eri vaihtoehtoja ja jotka ovat yleiset, yhtäläi­set, suorat ja salaiset. Totean, että en puutu nyt hallukkeen piirissä toimivien kunnan enemmistöä edus­tavien polii­tikkojen ja virkamiesten valtuutukseen. Käsittelen ainoastaan heidän neuvottelukumppa­niensa, ruotsin­suomalaisten edustajien valintaa.
 

Ruotsinsuomalainen valitsijakunta

Valitsemisen pohtiminen on hyvä aloittaa valitsijakunnasta. Puheena olevassa vähemmistölaissa puhutaan vähemmistöstä, mutta laki ei käsittele vähemmistöä juridisena henkilönä, jolla olisi oikeuksia ja velvollisuuksia. Ryhmän sijasta puhutaan yksilöistä ja todetaan, että "jokainen henkilö ratkaisee itse, katsooko hän kuuluvansa kansalliseen vähemmistöön vai ei ja tahtooko hän vaatia sitä suojaa ja tukea, jota yhteiskunta tarjoaa kielen ja kulttuurin vaalimiseen" (ks. RP, s. 14). Vähemmistöön kuuluminen perustuu yksilölliseen samastukseen (självidentifikation) ja etniseen ryhmään kiinnittymiseen (etnisk förankring i gruppen). 

Todettakoon, että "etnistä kiinnittymistäkään" ei selvitetä tarkasti. Näin ruotsinsuomalaisen valitsijakunnan koostumus jää epämääräiseksi asiaksi, ja se herättää epäilyn, voiko sen varaan todella rakentaa ryhmää demokraattisesti ja legitiimisti edustavaa elintä.

Edellä mainittua epä­mää­räisyyttä lisää se, että ei ole täsmällistä tietoa, paljonko ruotsinsuomalaisia Göte­borgissa saati koko Ruotsissa asuu. Tämä johtuu siitä, että Ruotsi ei rekisteröi kansalaistensa äidinkieltä (tai ensikieltä) kuten Suomi. Meillä ei ole myöskään kunnollista määritelmää sille, mitä ter­millä "ruotsin­suomalainen" tar­koitetaan. Senhän voi ruotsintaa sekä termillä "sverigefinne" että "sverige­finländare". Huomatta­koon kui­tenkin, että kansallisia vähemmistöjä koskevassa laissa käyte­tään yksinomaan termiä "sverigefinne". Näin tehdään siksi, että laki koskee suomen kieltä ja sen käyttämistä Ruotsissa. Suomenruotsi ei kuulu Ruotsin kansallisiin vähem­mistökieliin kuten suomi.

Ruotsinsuomalaisten poliittista asemaa voi verrata muiden vähemmistöjen vastaavaan asemaan. Seu­raavaksi kerron hyvin lyhyesti suomenruotsalaisten järjestäytymisestä ja eritoten heidän folktingetis­tään (ks. folktinget.fi/suomeksi/folktinget/organisaatio). Folktingetin jäsenet valitaan kunnallisvaalien tulosten perusteella. Puolueet ja ryhmit­tymät voivat asettaa ehdokkaita vaalipiireittäin niin kutsutuilla pitkillä listoilla siinä järjestyksessä, kuin ne haluavat ehdokkaansa otettavan huomioon äänten las­kennassa. Mitään erillisiä folktingetin vaaleja ei järjestetä, vaan sen edustajisto määräytyy sen mu­kaan, keitä suomenruotsalaisia ehdokkaita kunnallisvaaleissa on äänestetty.

Folktingetin valitsijakuntana ovat näin ollen henkilöt, joiden suomenruotsalaisuutta ei tarkisteta; folke­tinge­tiin voi päästä suomenruotsalainen suomen­kielistenkin äänillä. Huolenaiheena ei ole valitsi­joiden vaan valittujen suomenruotsalaisuus, josta saman lähteen mukaan sanotaan näin: "Ruot­sin­kielisiksi eh­dokkaiksi lasketaan ne kunnallisvaali­ehdok­kaat, jotka ovat ilmoittaneet ruotsin kielen äidin­kie­lekseen väestötietojärjestelmään – kaikki kyseisten ehdokkaiden äänet lasketaan auto­maattisesti mukaan."

Folktingetiä kootessa kyetään takaamaan se, että folktingetin edustajisto kuuluu suomenruotsalaiseen vähemmistöön. Voimme tehdä sen huomion, että julkista valtaa ei Suomen lainsäädännössä ole annettu epämääräi­sesti määritellylle vähemmistölle, vaan sitä on saanut laissa selkeästi määritelty instituutio (tässä: folktinge­t).

Edellä sanotun pohjalta päättelen, että ruotsinsuomalaisten edus­tuselintä pystytään tuskin rakentamaan folktingetin kaltaiseksi mm. sen takia, että se edellyttäisi suuria muutoksia voimassa olevaan vähem­mistöjä ja vähemmistökieliä koskevaan lakiin. Tilanne voi tietenkin muuttua eli on muistettava vanha elämänohje "Säg aldrig "Aldrig"".

Toinen lähellä ruotsinsuomalaisia oleva vertauskohta on sametinget/sámediggi/saamelaiskäräjät, joita on Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa. Niiden edustajat valitaan joka neljäs vuosi, Norjassa valtio­päivävaalien yhteydessä. Henkilö on äänikoikeutettu, jos hän on täyttänyt 18 vuotta tai saavuttaa sen iän vaalivuonna, jos hän katsoo olevansa saame ja jos hän tai joku hänen vanhem­mistaan, isovanhem­mistaan tai esivanhemmistaan on käyttänyt saamea. Tämäntapaisten kriteereiden varassa Norjassa, Suomessa ja Ruotsissa pidetään vaaliluetteloa äänioikeutetuista saame­laisista (ks. Ruotsi: www. same­tinget.se/1009; Suomi: www.samediggi.fi/ ja Norja: www.ssb.no/samer/).

Ruotsinsuomalaisen vähemmistön edustuselin voidaan tietenkin valita laatimalla valitsijakunnasta vaaliluettelo. Mutta miten se olisi tehtävä? Saisiko kuka tahansa tietyn hallukekunnan asukas, joka on vähintään 18-vuotias ja tuntee itsensä ruotsinsuomalaiseksi, rekisteröityä siihen? Suomen kielen käyttöä ei voine ottaa ehdoksi, koska mukaan olisi saa­tava niitäkin ruotsinsuomalaisia, joiden ensikieli tai ainoa kieli on ruotsi eli jotka eivät kuulu käsitteen "sverigefinne" vaan käsitteen "sverigefinländare" piiriin. Kuten jo on todettu, ei ole selkeää tapaa määritellä, kuka on ruotsinsuoma­lainen. Kun selvät kriteerit puuttuvat, ketkä täyttävät ruotsinsuomalaisuusehdon, ei ole myöskään edellytyksiä laatia ruotsinsuomalaisia koskevaa vaaliluetteloa.

Ruotsinsuomalaisten valtaoikeudet

"Valtaoikeus" tarkoittaa 'oikeutta käyttää julkista valtaa', ja voimme kysyä, onko ruotsinsuomalaisella vähemmistöllä sellaista valtaa. Heillä on kyllä oikeus käyttää suomea, saada suomenkielistä palve­lua ja hoitoa lain määräämissä rajoissa. Mutta käyttääkö ruotsinsuomalaisten vähemmistö julkista val­taa? Tähän täytyy vastata myöntävästi, sillä monien ruotsinsuomalaisten järjestöjen joukossa on sellaisia, jotka ovat hankkineet julkista valtaa otettuaan tehtäväkseen esiintyä ruotsin­suomalaisten edustajina. Tärkein näistä järjestöistä on ruotsinsuomalaisten valtuuskunta / sverige­finlän­darnas delegation.³

Ruotsinsuomalaisten valtuuskunta toteaa lähtökohtansa kertoessaan synnystään (ks. www. sverige­finne.nu): "Ruotsinsuomalaisten valtuuskunta perustettiin keväällä 2000 Valtiopäivien vähemmistö­poliittisten päätösten tuloksena." Ruotsin valtiopäivät ei siis asettanut valtuuskuntaa, vaan val­tuuskunta saatiin aikaan "päätösten tuloksena". Valtuuskunta toteaa esittelyssään myös, että sillä on "perus­tamisensa jälkeen tunnustettu asema ruotsinsuomalaisten edustajana yhteyk­sissä Ruotsin valtioon, valtion viranomaisiin, Ruotsin kuntien ja maakäräjien yhteisjärjestöön ja Euroo­pan neuvostoon". Missään kohdassa ei oteta esille valtuuskunnan demokraattista legitimiteettiä, mikä on ymmärrettävää, koska siltä puuttuu se. 

Ruotsinsuomalaisten valtuuskunnan jäsenet on poimittu eri tahoilta ruotsin­suo­malaisten järjestöistä ja julkisista laitoksista.

Valtuuskunta käyttää siis julkista valtaa, jos kohta se ei ole saanut valtaansa ruotsinsuomalaiselta vähemmistölta demokraattisesti ja legitiimisti. 

Onko sitten mitään toiveita tällaisen, julkista valtaa käyttävän ruotsinsuomalaisten edustuselimen luomisesta? Onko vähemmistölle aikomus antaa tällaista valtaa? Hallituksen lakiehdotus puhuu ruotsinsuomalaisten "egenmaktista". "Omaa­valtaa" on turha hakea suomen kielen sanakirjoista. Tietyt ruotsin­suomalaiset lähteet käyttävät sana­liittoa "oma valta". 

Hallituksen lakiehdotuksen vähemmistö­poli­tiikan tulevaa suuntaa koskevassa lu­vussa todetaan, että Ruotsilla on kansainoikeudellinen vastuu edistää vähemmistökieliä ja -kulttuu­reja (RP, s. 28). Hallituksen kansallisia vähemmistöjä koskeva strategia käsittää sen, että vahvistetaan "de nationella minoriteternas egenmakt och inflytande" (RP, sama kohta). Egenmakt-käsitettä ei kuitenkaan määritellä eikä edes selvennetä RP:ssa eikä vastaavassa laissa, mikä hämmentää. (Ks. ala­viitettä 5.)

Päätelmiä

Edellä sanotun voi koota niin, että erinäisine puutteineen laki kansallisista vähemmistöistä ja vähem­mistökielistä ei avaa mahdollisuutta luoda demokraattisesti legitiimiä ruotsinsuomalaisten edustus­elintä. Ruotsinsuomalaisen vähemmistön "omavalta" ja kuntien vähem­mistöpolitiikkaan vaikuttaminen tulee halluketta ohjaavan lain takia jäämään sen varaan, mitä eri toimi­jat erilaisin valtuutuksin eri tahoilla saavat aikaan. Mutta vaikka luovummekin vaatimasta tai kehittämästä em. edustuselintä, voim­me toki pyrkiä edistämään omakielistä vanhus­ten­huoltoa ja muita, vähemmistön kannalta tärkeitä asioita. Ei Saksan autobahnojenkaan rakentamiseen tarvittu demokraattista organisaatiota.

Sellaisen edustuselimen luominen, joka vastaisi esimerkiksi suomenruotsalaisten folktingetiä tai saame­laisten sámediggiä, edellyttäisi panostusta huolelliseen suunnitteluun, mahdollista kansallisia vähem­mistöjä ja vähemmistökieliä koskevan lain muuttamista, organisaation kehittämistä ja vähemmistön yleistä liikkeellesaamista, mobilisointia, asian hyväksi. Tällaista liikettä ei ole näkyvissä. Jos siihen joillakuilla on tarmoa ja halua, ehdotan, että he virittävät ruotsinsuomalaisten järjestöjen toiminnan toiselle tasolle kuin millä se nyt on. 

Ruotsinsuomalaisen vähemmistön hallinto saadaan demo­kraat­tisesti legitiimille ja kestävälle pohjalle vain, jos muutos lähtee alhaalta, perusjärjestöistä ja yksityisistä ryhmistä käsin. Kunnon tulosta ei saada aikaan, jos muutokset suunnitellaan ja aloitetaan kunnan tai valtion viranomaisten kirjoituspöydillä vilkku­vista tietokoneista.

Jos jotakuta kiinnostaa taustani, voin lähettää hänelle ansioluetteloni.

Lähdeviitteitä ja lisäyksiä:

Regeringens proposition 2008/09:158. Från erkännande till egenmakt – regeringens strategi för de nationella minoriteterna (www.notisum.se/rnp/sls/lag/20090724.htm) ja Laki (2009:724) kansallisista vähemmistöistä ja vähemmistökielistä www.notisum.se/rnp/sls/lag/20090724.htm.

Olen tiivistänyt termin "suomen kielen hallintoalue(hanke)" "hallukkeeksi". Käytän niitä toistensa samaa tarkoittavina vastineina.

Ruotsinsuomalaisten valtuuskunta katsoo edustavansa "sverigefinländare", minkä voi tulkita eri tavoin. Yksi tulkinta on se, että suomen kieli ei ole niiden ensisijainen tuntomerkki, joita valtuuskunta edustaa. 

 

Sekä "egenmakt" että "oma valta" yhdistyvät vastaavasti adjektiiviin "egenmäktig" ja "omavaltainen", joka kuvaa vallan otta­mista. Esim. virkamies on "omavaltainen", jos hän ottaa vallan omiin käsiinsä eikä käytä vain sitä valtaa, joka hänellä lain­mukaisesti on. Egenmakt-termi saattaa yllätttä lukijan, koska se ei kuulu yleiskielen sanastoon. Ilmeisesti lainlaatijat ovat pohtineet, olisiko ruotsinsuomalaiset käsitettävä itsenäiseksi (självständig tai själv­bestäm­mande) ryhmäksi, jolle tulisi tarjota autonominen asema omine hallintoineen ja poliittisine elimineen, vai miten heidät tulisi määritellä.

 Syntyneen lain perusteella tiedämme, että ruotsinsuomalaisilla ei ole itsehallinnollista asemaa. Jotenkin ryhmän "omavaltaisuus" kui­tenkin oli ilmaistava, ja lain laatijat päätyivät egenmakt-termiin. Näin väistettiin toisaalta ryhmän korottaminen autonomiseksi ryhmäksi ja toisaalta ryhmän sijoittaminen tavalliseksi etniseksi ryhmäksi Ruotsin muiden etnisten ryhmien joukkoon.

Laki on selvä: ruotsinsuomalaiset ovat nykyään yksi Ruotsin viidestä kansallisesta vähemmistöstä. Ryhmän koos­tumuksen kannalta on kuitenkin niin, että sen suuren enemmistön muodostavat Ruotsiin viimeisten 50 vuoden aikana tulleet henkilöt, ja tällä perusteella kyse on verraten äsken syntyneestä maahanmuuttajaryhmästä. Sitä, miten ruotsin­suomalaiset ja muut maahanmuuttajaryhmät eroavat faktisesti toisistaan saamiensa kielellisten ja muiden oikeuksien suhteen, en käy tässä erikseen käsittelemään.

Egenmakt-termin synty on mielenkiintoinen. Se on englannin empowerment-termin ruotsinnos, joka määritellään näin: "Ordet egenmakt motsvarar och motsvaras av det engelska ordet empowerment och syftar till att en individ i en organisation eller annan grupp skall känna att denne har makt över sin egen situation, sina arbetsuppgifter, sin närmiljö etc.. (sv.wikipedia.org/ wiki/Egenmakt).

Suomessa empowerment ilmaistaan termillä voimaantuminen tai valtaistuminen. Sen merkitys kuvataan näin: "Voimaantumisella (valtaistuminen, empowerment) tarkoitetaan ihmisten ja ihmisyhteisöjen kykyjen, mahdollisuuksien ja vaikutusvallan lisääntymistä. Voimaantumisessa korostuu oma sisäinen vahvistuminen (sivistys.net) ja se, että ihminen kokee olevansa sisäisesti vahva sekä tasapainossa itsensä ja ympäristönsä kanssa. Voimaantumisen seurauksena hän kykenee asettamaan ja saavuttamaan päämääriä, tuntee oman elämänsä olevan hallinnassa sekä itsetuntonsa paran­tuneen." fi.wikipedia.org/wiki/Voimaantuminen.