Informaation pakkaamisesta

Harrastan pikakirjoittamista. En tässä ryhdy esittelemään opettelemaani pikakirjoitusjärjestelmää, vaan kiinnitän huomioni yhteen sen kielitieteellisesti mielenkiintoiseen piirteeseen. Tarkastelen tätä piirrettä näkökulmasta, jota kutsun informaation pakkaamiseksi. Pyrin osoittamaan, että pikakirjoituksessa hyödynnetty pakkaamistapa esiintyy monella muullakin taholla ja että se liittyy pariin kielen muuttumisessa havaittavaan seikkaan, nimittäin ilmausten tiivistymiseen ja tämän myötä usein myös niiden semanttisen läpikuultavuuden vähenemiseen eli niiden sumenemiseen.

Informaation pakkaamista on käsitykseni mukaan kahta päälajia: helppo- ja vaikeajakoista. Helppojakoista pakkaamista edustaa sanamuoto kirjassani, joka jakaantuu osiin kirja, ssa ja ni. Esimerkki vaikeajakoisesta pakkaamisesta on talot-sanamuoto, koska sen t-päätteeseen on pakattu ikään kuin päällekkäin sekä monikollisuus että nominatiivisuus. Kielitieteessä puheena olevasta ilmiöstä käytetään termiä portmanteau-morfi. Kielitieteen ja fonetiikan termistöä-kirjan mukaan se on muoto-opillinen yksikkö, "jota ei voida jakaa osiin, mutta joka sisältää kahden tai useamman, toisissa asemissa erillisen ilmaisun saavan kieliopillisen funktion samanaikaisesti". Monikollisuuden tunnus on muissa sijoissa kuin nominatiivissa /i/ (talo i ssa) ja nominatiivin tunnuksena on yksikössä nollamorfi (talo Ø). Portmanteau-morfien esiintymistaajuus vaihtelee kielittäin, monissa kielissä ne saattavat olla hyvinkin yleisiä.

Portmanteau tarkoittaa 'salkkua', ja asian voi käsittää vertauskuvallisesti: eri merkityspiirteitä edustavat yksiköt pannaan yhteen "salkkuun" sen sijaan, että ne esitettäisiin peräkkäin eli lineaarisesti. Kyse on kielellisestä tekniikasta, jota opettelemassani pikakirjoitusjärjestelmässä hyödynnetään monella tapaa. Tämä johtuu aivan ilmeisesti siitä, että "salkuttaminen" säästää tilaa ja nopeuttaa muistiinmerkitsemistä. Esimerkiksi /m/:ä vastaava merkki luetaan lähtökohtaisesti "ma":na, "maa":na jos se on vahvennettu, "mu":na jos se on kirjoitettu puolittain perusviivan alapuolelle, sekä "muu":na jos se on kokonaan perusviivan alla. Järjestelmään kuuluu myös ns. siigelejä. Ne ovat yleensä yksimerkkisiä kirjoitteita, jotka tarkoittavat yhtä, kielessä taajaan käytettyä sanaa. Oma siigelinsä on semmoisilla sanoilla kuin että, hän, ihminen, itse, kanssa jne..

Pikakirjoitus toimii edellä sanotun mukaisesti paljolti "salkkutekniikan" varassa. Pikakirjoitus etenee näin ollen sekä lineaarisesti että pystysuorasti eli vertikaalisti: m-merkin jälkeen tulee ehkä t:n ja l:n merkki, ja yhdessä ne muodostavat sanan matala, koska kyseiset konsonanttimerkit luetaan vastaavasti "ma":na, "ta":na ja "la":na. Teksti etenee siis sekä merkki merkiltä että myös purkamalla kuhunkin merkkiin pakatut ainekset. Tällaisia kirjoitusjärjestelmiä on toki muitakin, kuten vaikkapa arabian ja heprean kirjoitussysteemit, joissa vokaaleja ei osoiteta erillisten kirjainmerkkien avulla vaan ne lisätään tekstiin sitä luettaessa.

Olen edellä puhunut kielen muoto-opissa esiintyvistä portmanteau-morfeista ja pikakirjoituksen "salkkutekniikasta". Mutta miten on laita kielenkäytön muilla osa-alueilla? Missä määrin "salkuttamista" esiintyy esimerkiksi keskusteluissa? Kohdistan tässä huomioni vain keskusteluihin, joissa ei välitetä eleiden, ilmeiden ja kosketusten merkityksiä. Näitä ovat tyypillisesti puhelinkeskustelut ja esimerkiksi sokeiden henkilöiden väliset keskustelut. Lisäksi minun on sivuutettava prosodisten piirteiden tarkastelu, otan ne huomioon vain käsittellessäni mm-palauteilmaisua.

Aloin pohtia portmanteau-ilmiön ja keskustelun yhteyksiä, kun ruotsalaistuttavani käytti jutellessamme ilmausta "hoppsansa". Mietin, miten ilmaisisin sen suomenkielisessä keskustelussa. Vaihtoehtoja on useita. Seuraavissa keksimissäni kahdessa esimerkissä niitä on kaksi: "katsoppas" ja "mm":

1.

Kalle: puhun sujuvasti klingonia

Anna: katsoppas

2.

Pelle: puhun sujuvasti klingonia

Liisa: mm

Annan "katsoppas" - luontevampi olisi tosin ehkä "katsoppas vain" - on lineaarinen, morfofonemaattisesti helppojakoinen kirjainjono, jossa kolme merkitysyksikköä saa vuoronperään leksikaalisen edustuksensa. Osoitan ne kursivoimalla vastaavat morfit sulkeiden sisässä. Kyse on 'katsomisesta', (katso-p-pas), yksikön toisen persoonan käskymuodosta (katso-p­-pas) sekä puhujan tietyn asenteen merkityksestä (katso-p-pas).

Toisessa esimerkissä Liisan "mm" taas ei ole jaettavissa samalla tavoin osiinsa, vaan se on tulkittava sekä normaalina palauteilmauksena että Liisan käyttämistä prosodisista piirteistä riippuen ihmetystä, epäilyä, välinpitämättömyyttä tms. osoittavana lausumana. Se on siis "salkutettu" ilmaus siinä, missä "katsoppas" ei ole.

Informaation pakkaamista on tietenkin tutkittu laajalti kielitieteessä. Yleistävästi kyse on siitä, miten merkitysyksiköt ja leksikaaliset yksiköt suhteutuvat toisiinsa. Leonard Talmyn mukaan vaihtoehtoja on kolme: suhde voi olla leksikaalinen, eliminoiva tai tulkinnallinen. Suhde on leksikaalinen, kun esimerkiksi 'käsi'-merkitys ilmaistaan sanalla "käsi". Eliminoivaa suhdetta edustaa taas se, kun polkupyörää kutsutaan "pyöräksi". Tästä ilmauksesta jätetään pois täsmentävä polku-määrite. Henkilö joka lainaa polkupyörän ja lupaa palauttaa pyörän, ei ehkä ole aivan luotettava. Suhde on tulkinnallinen, kun se ei ole leksikaalinen eikä eliminoiva. Talot-sanamuodosta ei ole jätetty mitään pois, vaan t-morfi on tulkittava sekä monikko- että nominatiivimuotona. Vastaavasti kielenpuhujan on kyettävä tulkitsemaan "mm" samalla kertaa sekä palautteeksi että ääntämistavasta riippuen myös ihmetystä, epäilyä tms. ilmaisevaksi äännökseksi.

Minua kiinnostaa myös se, auttaako "lineaaristen" ja "salkullisten" ilmausten välisen eron huo­maa­minen ymmärtämään muita kielellisiä ilmiöitä. Nähdäkseni näin on laita. On esimerkiksi huomattu, että aikuiset kielenoppijat käyttävät oppimisen alussa mieluummin ilmauksia, joissa merkitys­piirteiden ja niiden leksikaalisten edustumien suhde on mahdollisimman suora. Niinpä he suosivat lausekkeita ja sanaliittoja yhdyssanojen sijasta. Esimerkiksi ruotsin kielen aikuinen oppija käytti 'autotallia' tarkoittavan garage-sanan sijasta ilmausta plats bil sova natten. Kielen­oppimisen alku­vaiheessa myös johdoksia esiintyy vähän, poikkeuksena sanat jotka on opittu sel­laisenaan. Näin vaikkapa opettaja-sanan -ja-päätettä ei välttämättä tunnisteta 'tekijän' osoittimeksi.

Myös kielen sanaston kehityksessä havaitsemme saman suunnan: ilmaukset "salkullistu­vat" eli aiemmin selkeästi erillään pidetyt merkityspiirteet pakataan erillisten leksikaalisten yksiköiden sijasta yhdyssanoiksi ja ehkä edelleen johdoksiksi tai sanoiksi, joista eri merkitysyksiköt eivät kuulla lainkaan läpi. Elävät kuvat muuttuu elokuvaksi, joukkotiedotusväline joukkoviestimeksi ja edelleen mediaksi, joka on aivan läpikuultamaton sana suomenkieliselle .

Informaation pakkaaminen on siis hyvin keskeinen asia kielen käytössä, ja siihen kuuluva ilmausten "salkuttaminen" on yleistä. Se tiivistää kielen käyttöä. Voimme pohtia, kuinka pitkälle tuo tiivis­ty­minen voi edetä. Kysymykseen vastatessa on muistettava, että kielen käyttäminen on "kahden kauppa": puhuja tarvitsee kuulijan. Kieli ei voi tiivistyä niin, että sen ilmauksia ei ymmärretä. Ym­märtämistä taas helpottaa asian toistaminen, joka on tiivistämisen vastakohta. Toiste eli re­dun­danssi merkitsee tietyn merkityspiirteen kertautumista. Esimerkiksi "tässä artikkelissa"-il­mauksessa inessiivi -ssA toistuu suomen kielen kongruenssisääntöjen mukaisesti. Näin kaksi voi­maa kohtaavat toisensa kielen käytössä: tiivistäminen ja toistaminen. Niitä vastaavat merkitysten ilmaise­misen kaksi toimintoa, nimittäin esittäminen ja ymmärtäminen. Nämä voimat pitävät kielen kehi­tyksen jatkuvassa liikkeessä, mikä puolestaan takaa sen, että kielentutkijoilla riittää tutkittavaa.