Kuulumisia Chilestä

Tässä kaksi Chilen kuvausta. Ensin Pinochetin aikana tehtyjen edistysaskelien suitsutusta Kauppalehden Olli Herralalta 7.8.2008 ja sitten minun juttuni niistä vaikutelmista, jotka sain, kun kävin Santiagossa 22.2. - 8.3.2017. Olen sivuuttanut perhekohtaiset asiat kuten Chilessä asuvan siskoni syntymäpäivän vieton. Oheistan myös mielenkiintoisen ruotsinkielisen artikkelin, joka käsittelee kysymystä, onko nyky-yhteiskunnilla todella varaa rikkaisiinsa. Tekstin voi lukea osoitteesta http://www.sydsvenskan.se/2014-12-11/maria-kuchen-vem-betalar-priset-for-de-rika Minusta on tärkeätä puhua näistä asioista, jotta mahdollinen, varallisuuseroihin liittyvä väkivaltainen liikehdintä ns. vakaissa demokratioissa ei tulisi yllätyksenä. Aihe, kapitalismin tulevaisuus, koskee meitä kaikkia, se on maailmanlaajuinen.

Ensiksi Olli Herrala:
"Vietin kesälomani Chilessä, joka on eteläamerikkalainen versio toimivasta kapitalismista. Niin sanottu taloudellisen vapauden indeksi antaa Chilelle korkeat pisteet, ja se on helppo huomata. Vapaa markkinatalous jyrää, mikäs sen parempaa!
           Tällainen on maa, jonka nykyisyys on rakennettu ekonomisti Milton Friedmanin opeille. Mielenkiintoista on sekin, että vihattu diktaattori Augusto Pinochet avasi ovat Friedmanille. Chilen kansa nauttii nyt eduista, joiden perusta todellakin valettiin Pinochetin diktatuurin vuosina. Chileläisille tarjottiin sosialismia ja kurjuutta 1970-luvun alussa, mutta neuvostomalli kaadettiin kovaotteisesti.
           Tätä poliittista linjaa on tietenkin hyvin, hyvin vaikea hyväksyä, koska Pinochetia pidetään ikävänä oikeistomurhaajana. Vasemmistomurhaajat kelpaavat julkisuudelle yleensä paremmin, heistähän rakennetaan suorastaan myyttejä.

           Pinochetin kehuminen on kuin kiellettyä, mutta sellaisenkin ihmeen koin Santiagossa. Palacio de los Tribunales de Justician edustalla oli mielenosoitus, jossa Salvador Allenden sosialistihallinnon kaatajaa kehuttiin sumeilematta. Tällaisia Pinochet-tarinoita ei muuten löydä Euroopan tai USA:n mediasta.

           Pääkaupunki Santiago de Chilessä on hyvinvointia, jota jopa Suomesta on vaikea löytää. Sijoittaminen on vapaata, omistusoikeudet ovat kunnossa ja lainsäädäntö toimii. Naapurimaista tuttu korruptio on Chilessä vähäistä.    

          Rakentamisessa on käynnissä buumi, joka voi kyllä päättyä itkuun. Mutta sehän on juuri sitä yrittämistä, jota sääntelykankeassa Suomessa ei aina tajuta. Suomessa jopa oikeistoministerit ovat neuvomassa ja kiusaamassa omalla riskillään toimivia yrittäjiä.
           Nobelisti (1976) Friedmanin oppeja toteutetaan Chilessä käytännössä. Maan menneisyys on toki brutaali, mutta kapitalismin ja valinnanvapauden hedelmät ovat jaossa Pinochetin kauden jäljiltä. Sosialisti Michele Bachelet istuu presidenttinä, mutta nainen ei viisaudessaan ole puuttunut vapaaseen markkinatalouteen.
Jopa sosiaaliturva on yksityistetty, ja suomalaisten viranomaisten voisi olla syytä Chilen järjestelmään.
           Chilen menestys perustuu kupariin, molybdeeniin, kalaan, paperiin, turismiin ja viiniin. Fridmanin ajatukset vapaan valinnan siunauksellisuudesta hyväksytään laajasti, koska elintaso on viime vuosina noussut. Älkää ymmärtäkö minua väärin, koska varsinkin Santiagon laitamilla köyhyys on edelleen silmiinpistävää. Ihmiset eivät kuulemani perusteella syytä kapitalismia tai kolonialismia, sillä nehän ovat vain halpoja tekosyitä.
           Presidentti Bachelet pitää toki juhlapuheita sosiaalisesta tasa-arvosta ja tuloerojen pienentämisestä, mutta käytännössä ihmisille annetaan vapaus yrittää ja vaurastua. Kun kysyin asiaa paikallisilta, vain harvoilla oli elämässään valittamista. Taloni ahkera ovimies sanoi, että rahaa riittää säästöönkin.
           Friedmanilainen matala verotus, vähäinen sääntely ja julkisen vallan minimointi ovat tuottaneet Chilessä hyviä tuloksia. Komentotaloudesta on enää vähän merkkejä, ja sen aistii yritteliäässä ilmapiirissä. Chile vetää jatkuvasti työväkeä Boliviasta, Perusta ja Paraguaysta. Turistitkin ovat löytäneet 18 miljoonan asukkaan maan; Chile houkuttelee tänä vuonna noin viisi miljoonaa turistia.
           Halvat hinnat ja kohtuullisen alhainen inflaatio ovat nekin Chilen hyviä puolia. Yritysvero on vain 17 prosenttia, ja julkinen kulutus on hallinnassa. Vaikuttaa siltä, että kansalaiset epäilevät julkisen vallan väliintuloa. Väki on siinä mielessä amerikkalaista, että viranomaisten epäileminen on kuin geneettinen ominaisuus.
           Minusta Chilen vapaan talouden menestys on hyvä muistaa näinä aikoina. USA:ssa julkisen vallan rooli on huomattavassa nousussa, eikä Barack Obaman linjasta voi seurata mitään hyvää. Milton Friedmania, Ronald Reagania ja ehkä Margaret Thatcheriakin tulee vielä ikävä."

Ja sitten minun lyhyehkö matkakuvaus.

Chilen-reissu on takana. Kävin siellä poikani Illimarin kanssa. Sisarusteni kanssa juhlimme siellä asuvaa siskoani, joka täytti 70 vuotta. Paljon tuli nähtyä ja koettua vaivaisten kahden viikon aikana. Tuli

-ihailtua sikäläisten ihmisten mahtavaa värien käyttöä sekä museoiden taiteessa että kadunvarsien graffiteissa, '
-kuunneltua Suurta Valtamerta ja sen hyökyjä Valparaisossa,
-tuskastuttua loputtoman ruuhkaisilla kaduilla, metrossa ja busseissa – en muista koskaan nähneeni yhtä paljon BMW- ja Mercedes Benz-autoja, SUV-jeeppejä ym. hienoja meniöitä kuin siellä. Päättelin tästä, että tuloerot ovat suuret Chilessä. Luin jostain, että siellä rikkain kymmenys omistaa n. 40% kaikesta varallisuudesta, mikä ei tietenkään ole maailmanennätys; -juteltua elämäniloisten ihmisten kanssa sekä enemmän tai vähemmän kurjilla kujilla ja niiden ravintolantapaisissa että siistemmissä paikoissa,
-kiivettyä kukkuloille ihailemaan savusumun eli smogin peittämää Santiagoa pyhimyspatsaiden vierestä,

-udeltua mitä mikin asia on mapudunguksi kotiapulaiselta joka taisi tuota Chilen alkuperäisväestön mapuchujen kieltä. Sain sen käsityksen, että mapuchet ovat vähän niin kuin Suomen mustalaiset entisaikaan ja osin nykyäänkin. Santiagon kaupungin pääkirjaston kilvet ja opasteet ovat kahdella kielellä, espanjaksi ja mapudunguksi ilman, että yksikään virkailija osaisi jälkimmäistä kieltä (tai edes englantia). Suomessa kirjastojen opasteita ei ole romaniksi eivätkä kirjastonhoitajat taida osata romanien kieltä (joka on jakaantunut murteisiin). Englantia Suomessa puhutaan. Jopa maan pääministerikin pärjää sillä.
-itkettyä Londres 38-museossa Santiagon keskustassa – museossa on monta huonetta, jotka ovat tyhjiä lukuun ottamatta yhtä huonekalua, metallista heteka-sänkyä ilman patjaa. Siihen johdettiin sähkö, kun ihmisiä Pinochetin valtakaudella kidutettiin. Huoneistossa kuulusteltiin, kidutettiin ja tapettiin kymmeniä, ehkä satoja ihmisiä... Eikä tämä ole ainoa muistutus siitä, minkä varassa Friedmanin ja Chicago-poikien kapitalismi elää meidän maailmassamme. Santiagossa on myös mm. Muistamisen ja ihmisoikeuksien museo, jossa em. Chilen verisen historian vaiheeseen on lisää dokumentteja. Miten se Herrala muotoilikaan:
"Milton Friedmania, Ronald Reagania ja ehkä Margaret Thatcheriakin tulee vielä ikävä."
           En unohda myöskään Pablo Nerudan lemmenpesää Valparaisossa, jossa hän rakasteli leveällä sängyllä suuren, Valtameren suuntaan avautuvan ikkunan äärellä kaiken keräämänsä pikkutavaran (krääsän) keskellä - varsinainen gubbe hänkin; runoili ihan kauniisti mm. rakkaudesta. Hän tunsi sen salat...
           Tuo oli lyhyt selostus, josta jäi pois se, että joka päivä oli hirveän kuuma, 30 - 35 astetta (lämmintä) varjossa. Oli vesipula, lukemani lehdet kertoivat siitä, Siitä kärsi 5 miljoonaa Santiagon asukasta. Meidän rikkaassa kaupunginosassamme Vitacurassa siitä ei nähnyt merkkiäkään: apulaiset ja muut työläiset ruiskuttivat surutta vettä paahteesta kärsiville nurmikoille ja pensaille. Jokin luokkaero pitää nyt sentään veden käytössäkin olla... Uh, si señor..   

Ja lopuksi kapitalistien tukistelua. USA:ssa, yhdessä maailman vaarallisimmista maista jos aseistusta pidetään mittapuuna, kirjoituksen lähdettä, Nick Hanaueria, pidetään pähkähulluna (ks. viimeinen lause):

Maria Kuchen "Vem betalar priset för de rika". Sydsvenskan 11.12.2014.

"Riskkapitalisten Nick Hanauer tillhör de 0,01 procent av USA:s invånare som idag äger elva procent av landets tillgångar. I ett öppet brev till sina ekonomiska likar skriver han: ”Visa mig ett extremt ojämlikt samhälle och jag ska visa dig en polisstat eller ett uppror. Det finns inga undantag.”

           Marknaden, hävdar Hanauer, måste regleras med stoppsignaler och hastighetsbegränsingar på samma sätt som vägnätet. Klyftan mellan underbetalda arbetare och överavlönade chefer kommer annars att spräcka både ekonomin och samhället. I dessa banor tänkte knappast SEB när de nyss dubblade vd:n Annika Falkegrens årsinkomst från 14 till 29 miljoner kronor, eller bonnierföretagen när de gav vd:n Gunilla Herlitz en månadslön på en och en halv miljon – i en krisdrabbad bransch, sägs det, men det är uppenbarligen inte kris för alla.

           Obegränsade tillgångar leder till dyra vanor. Cheferna för Svenska cellulosaaktiebloaget, SCA, far världen runt i företagets egna flygplan, både i tjänsten och när de vill ha lillsemester med hustrun eller jaga dovhjort. Beteendet handlar inte bara om att berika sig och njuta av livet. Det markerar vem som har makten. Varför gör de så där? För att de kan.

           I sin bok belyser Andrew Sayer sambandet mellan klimatkrisen och den extrema rikedomen. Vore det bara SCA-chefen som hade för vana att flyga omkring ensamma i jetplan för ett dussin personer, samtidigt som SCA vill profilera sig som ett miljömedvetet företag, då skulle miljöproblemet som de rika utgör kanske vara försumbart – men de lämnar ett större fotavtryck än så och ingen kan stoppa dem.

           Nyliberalismen innebar att de politiska makthavarna abdikerade, men de ekonomiska makthavarna idag är inte de samhällsbärande entreprenörer som nyliberalismen satte sådan lit till. ”Vi rika har felaktigt intalats, och vi har övertygat oss själva”, skriver Hanauer, ”att vi är de som huvudsakligen skapar jobb. Det är helt enkelt inte sant.”

           I det mänskliga samhällets äldsta konflikt, kampen om makt och medel, påpekar han, har de rika alltid lögnaktigt motiverat sin överordning med att det är för samhällets bästa. Förr ansågs överordningen gudagiven, idag talar man om trickle-down economics. ”Vad är detta för nonsens? Är jag verkligen en så överlägsen människa? Hör jag hemma i centrum av moralens och ekonomins universum? Gör du?”

           Svenska företagschefer skulle kunna fråga sig detsamma men det ser inte ut att hända, och i USA har Hanauer bokstavligen avfärdats som vansinnig."

Pablo Neruda (1904 - 1973)

Cuándo de Chile

Oh Chile, largo pétalo
de mar y vino y nieve,
ay cuándo
ay cuándo y cuándo
ay cuándo
me encontraré contigo,
enrollarás tu cinta
de espuma blanca y negra en mi cintura,
desencadenaré mi poesía
sobre tu territorio.

Mitt Finland som jag minns det

Jag framförde den här berättelsen 2016-11-01 på tillställningen ”Berätta mera: TEMA Finland” som arrangerades av Senior Göteborg i samarbete med det finska förvaltningsområdet i Göteborg och dess processledare Tia Edlund.

Jag är pensionär sedan tre år tillbaka, gift med Stina, pappa till fyra vuxna barn och svärfar till en trevlig svensk kille. Vi har också en hund, golden retriever som hunnit bli elva år och därmed pensionär på hundvis. Jag är en disputerad språkvetare och docent i finska vid Uleåborgs universitet. Jag har tillbringat hälften av mitt 68- åriga liv i Finland och den andra hälften i Sverige och två år i Norge.

          Jag har sex syskon av vilka ett har dött. Numera träffas vi ganska sällan pga. att vi bor på olika håll i världen. När vi fortfarande var barn och tonåringar, bodde vi i en lagom stor lägenhet i Helsingfors centrum, i stadsdelen Tölö.

          Min pappa jobbade som intendent på Finska nationalmuseets myntkabinett, dvs. han kunde allt om gamla mynt och pengar. När det gäller pengar av dagens valör tjänade han som vanliga tjänstemän brukade göra. Pappa hade mycket samarbete med sin svenska kollega som kallade sin arbetsplats för ”Kungliga myntkabinettet”. Farsan reagerade på detta: han kallade sitt kabinett för ”republikanskt”.

Det republikanska myntkabinettets skatter

          Morsan var mamma till sju barn vilket innebar mycket praktiskt arbete trots att vi hade hembiträde när vi var små. Mamma var kunnig inom teater och drama och teaterkritiker på en finsk tidskrift. Hon var också lärare i historia på ett läroverk och översättare. Hon översatte främst facklitteratur från olika språk till finska. 

          En översättning som hon gjorde kommer jag särskilt väl ihåg. Det var Nicholas V. Riasanovskys stora verk ”History of Russia”, Rysslands historia. Morsan blev efter ett mycket mödosamt arbete färdig med översättningen. Men saken var inte klar med det. Låt oss komma ihåg att det var det tidiga 70-talets Finland vi levde i.

          Bokförlaget hade fått kalla fötter: nu ville det inte ge ut boken. Skälet var att boken innehöll politiskt ömtåligt stoff som t.ex. den hemska sanningen om terrorn under 30-talet som kostat flera hundratusen människor livet, om kollektivisering av jordbruket som bl.a. i Ukraina fört med sig svält och död och det grymma fånglägersystemet Gulag som varit i verksamhet ända till våra dagar. 

          Att förlaget gjorde så som det gjorde berodde enligt min mening på den utrikespolitiska självcensur som då rådde i Finland. Att översätta böcker var således ingen harmlös sysselsättning utan kunde ha oanade konsekvenser. Och observera. Jag blev ingen rysshatare som alltför många finländare var. Senare i läroverket valde jag att läsa ryska. Da, ja ljublju russkij jazyk – jag gillar det ryska språket.

Бабушка с яблоками - Babushka med äpplen

         När jag och mina syskon kom i skolåldern fanns det ingen grundskola i Finland som i Sverige. Lagen om skolreformen stiftades 1968 och det nya skolsystemet genomfördes stegvis i landet under 70-talet. Finland följde Sverige i denna reform med den skillnaden att i Finland har man läroplikt och i Sverige skolplikt. Jag och mina syskon gick emellertid fortfarande i den fyraåriga folkskolan som våra föräldrar. Det var fyra viktiga år på vår studiebana.
          Det jag kommer ihåg från min folkskoletid är främst fyra saker. För det första, vi var väldigt många. Barnkullarna födda 1947 och 1948 var de största i Finlands historia, 108 168 respektive 107 759 barn. I jämförelse kan jag nämna att år 2015 föddes 55 472 barn i Finland, alltså 49% mindre än under de barnrika åren i slutet av 40-talet. Vi hade inga videofilmer att titta på, inga mobiler eller datorer, inga föräldrar som skulle skjutsa oss till träning – som väldigt många andra familjer hade vi ingen bil på 50-talet. Vi barn var många och vi lekte ihop på gator, stadskvarters innegårdar och parker. Vi hade kul. Så minns jag min tidiga barndom.  

           För det andra var det ett faktum att Finland vare ett mycket fattigare land än Sverige. Finlands bruttonationalprodukt per capita var under 50-talet ca. 60% av Sveriges motsvarande BNP. Oundvikligen avspeglades familjernas ekonomiska och sociala skillnader i skolans värld. I min klass fanns en pojke som hette Markku. Läraren sa att Markku inte klarade av att lära sig läsa. Men Markku var min kompis. Jag gillade inte vad läraren sa. Jag tog Markku hem till mig, och när morsan undrade vad vi höll på med berättade jag vad läraren hade sagt om Markku. Jag ville visa att läraren hade fel. Och hon hade fel. Markku lärde sig läsa då jag hjälpte till lite. När jag var hemma hos Markku var det bara hans mamma jag såg. Markku sa att hans pappa var sjöman som hade gått till sjöss. 

          För det tredje vill jag berätta om vad som hände senhösten 1956. Då gick jag i tredje klass. Som ni säkert kommer ihåg, reste sig ungrare till uppror i oktober det året. Cirka 200 000 ungrare deltog i upproret med krav på demokrati och reformer. Det skickades förnödenheter från Finland till de nödställda i Ungern.Julen närmade sig och vår lärare pratade om Ungerns svåra tid.   

          Säkert var det den annalkande juletiden som gjorde att hon också tog upp en annan svår tid, evakueringen av Karelen under vinter- och fortsättningskriget. Vår lärare var en av de 450 000 som evakuerades från Karelen undan den framryckande röda armén. Nu mindes hon hur hon och hennes familj hade firat jul i Karelen innan de hemska krigen. Det var hjärtskärande. Till slut grät vi alla små trettio barn med henne. På så vis flätades in de två tragiska händelseförloppen samman hos oss, Ungernrevolten 1956 och evakueringen av Karelen. 

          För det fjärde vill jag inte sticka under stol med att jag är finne. Hur utvecklades denna etniska till- och samhörighet? Jag tror att det är delvis på grund av eller tack vare min folkskolelärare på fjärde klass i folkskolan. I denna klass var vi alla pojkar.Vår lärare var en ung karl som strålade av kraft, disciplin och flit. Självfallet skulle vi ha skidtävling när vintern kom.Vi var finnar och vi höll på Veikko Hakulinen medan svenskarna hurrade för Sixten Jernberg.

 

De två hjältarna: Veikko Hakulinen och Sixtgen Jernberg

          Tävlingen ägde rum i den näraliggande parken. Hur det nu än var så tog några av mina klasskamrater en genväg när de trodde att läraren var utom synhåll. Självfallet avslöjades detta. Vi såg att läraren tyckte mycket illa om detta bus. Han sa dock ingenting. Vi samlades i klassrummet och satt i all stillhet i våra skolbänkar. Läraren stod på katedern och såg inte arg ut men bekymrad. Sedan sa han något om det som hade hänt på skidspåret och fortsatte:”Pojkar, ni måste lära er vad finskheten är. Den grundar sig på tre S. Det första är S som sisu, envishet och ork.” Och han skrev ordet SISU på tavlan. SISU. ”Det andra är S som sauna.” Alltså SAUNA, bastu. ”Och det tredje är S som i Sibelius” slog läraren fast. De pojkar som hade fuskat och genat i skidtävlingen hade inte visat SISU. En finne visar alltid sisu.   

          ”Sauna” fortsatte läraren, ”betyder renhet. Vi är inga smutsiga trashankar utan vi håller oss rena. Vi tvättar oss regelbundet och går till bastun om det är möjligt.” Sauna, tänkte jag. Vi kastar bad på kiuas, dvs. vatten på de heta stenarna. Kan det bli bättre? Löyly, den härliga ångan och ljudet ”shhh” när vattnet sjuder på stenarna. Detta förutsatt att inte någon tokskalle har värmt kiuas för mycket. Då kan ångan vara infernaliskt het.
           ”Och det tredje,” fortsatte läraren, ”är S som i Sibelius. Vi uppskattar kultur som vi har skapat och skapar, bland annat den stora kompositören Sibelius verk.” Läraren skrev Sibelius på tavlan. Jag tänkte på Finlandia-hymnen som är den vackraste finska hymnen. Sisu, sauna, Sibelius. Den finska treenigheten. Är den inte en bra sammanfattning av vad finskhet kan vara för nånting eller ska vi lägga till ett S. S som skola. Att värna om utbildningens kvalitet och tillgänglihet för alla är oerhört viktigt för ett litet folk som finländarna. 

         Nästa år fyller republiken Finland 100 år. Lördagen den 24 september samlades 10 000 människor på Senattorget i Helsingfors centrum. Det var en stordemonstration mot rasism och främlingsfientlighet. Tillställningen avslutades med Finlandia-hymnen vilket jag tycker var genialt. Min kärlek för det land jag föddes i är djup men villkorlig: ingen främlingsfientlighet ska finnas, solidaritet ska råda med andra folk som också vill väl för vårt hem, denna blåa glob som kretsar kring solen, ett av rymdens fusionskraftverket. 

         Jag vill avsluta genom att sjunga första versen av Finlandia-hymnen som Jean Sibelius har komponerat. Den finska texten har skrivits av Veikko Antero Koskenniemi år 1941. 

        Oi Suomi, katso, Sinun päiväs koittaa,
        yön uhka karkoitettu on jo pois,
        ja aamun kiuru kirkkaudessa soittaa
        kuin itse taivahan kansi sois.
        Yön vallat aamun valkeus jo voittaa,
        sun päiväs koittaa, oi synnyinmaa.

        (Översättning av Joel Rundt)
        O, Finland, se, din morgonljusning randas,
        och natten skingras hotfullt mörk och lång.
        Hör lärkans röst med rymdens susning 

        blandas,
        snart rymden fylles av jubelsång.
        Se natten flyr och fritt du åter andas.
        Din morgon ljusnar, o fosterland.

 

Eesti mälestusi... Viron muisteloita

Olen käynyt aika monta kertaa Virossa, ensimmäisen matkan sinne tein 70-luvun alussa. Minulla on näiltä retkiltä virolaisia ystäviä. Kun elettiin neuvostoaikaa, pohdin, oli­vatko virolaiset tyytyväisiä neuvostojärjestelmään? Riistettiinkö heitä taloudellisesti vai oltiinko maassa luomassa sosialistista kansankotia? Saivatko he vapaasti käyttää oma kieltään ja harrastaa omaa kulttuuriaan? Köyhemmältä siellä ainakin näytti 70-luvulla kuin koti-Suomessa. Venäjää kuuli kaikkialla, ja venäläiset tullimiehet päästi­vät minut myös maahan. 

     Virolaisten kanssa tulin hyvin toimeen osaksi sen takia, että puhuin ainakin auttavasti viroa - olin oppinut sitä isältäni, joka kertoi oppineensa sitä sodan aikana toimiessaan Suomen armeijan yhdysupseerina Tallinnassa. Pidin viron kielestä ja eritoten vironkielisistä lauluista, eikä minua ihmetyttänyt, kun kuulin heidän laulujuhlistaan, niiden pitkästä perinteestä ja niiden suuresta merkityksestä virolaisten kansallistunteelle.

      Rupesin kirjeenvaihtoon Tallinnassa tapaamani Einar Krautin kanssa, joka toimi oppaana sille suomenopiskelijoiden ryhmälle, johon kuuluin. Olimme tulleet Helsingistä Tallinaan harjoittelemaan viroa, joka kuului suomen kielen opinto-ohjelmaan. Einar ja minä olemme säilyttäneet yhteyden ihan viimevuosiin saakka eli yli 40 vuoden ajan. Hän kirjoittaa minulle viroksi minä vastaan suomeksi. Kieleen ja kulttuuriin liittyvät asiat kiinnostavat meitä molempia. 

     Nyt vuosikymmenten mentyä, kun kirjeily on harventunut ja kiinnos­tuksen kohteetkin osaksi muuttuneet, katson kotini kirjahyllyä. Olen aika ällikällä. Huomaan, että Einar on vuosien kuluessa lähettänyt minulle vironkielistä kirjallisuutta lähes roppakaupalla. Minä taas, vähissä varoissa elänyt opiskelija, en saanut lähete­tyksi juuri mitään. Hän on tainnut saada minulta vain kaksi kirjaa: väitöskirjani ja esseekokoelmani "Kielenpilkkeitä".

        Suhteeni Einarilta saamiini kirjoihin vaihtelee: toiset eivät ole sytyttäneet, toiset taas ovat vaikuttaneet minuun voimakkaasti. Jälkimmäisiin kuuluu Friedebert Tuglasin (1886 - 1971) Väike Illimar. 
"Ühe lapsepõlve lugu
Väike Illimar, kirjeldan sind nõnda, nagu mäletan minevikust ja nagu näen nüüd... Palju sinust on minus kadunud ja palju uut juurde tulnud... Kuid meil polnudki valida, tuli aga vananeda, tahtsime seda või mitte... "

Ei liene kumma, että annoimme pojallemme nimen Illimar. 

Mietin, miksi Einar lähetteli minulle kirjoja niin anteliaasti, ja päädyin siihen, että kirjat olivat halpoja Neuvosto-Virossa, kun taas Suomessa kustannusyhtiöt vetivät kirjoistaan kunnon, lukutoukkia harmittavan hinnan. 

    Toinen ja ehkä pääsyy oli se, että kirjat loivat pohjaa yhteydenpidolle. Olemme olleet kaikkina vuosina kiinnostuneita samoista aiheista kuten kielen oppimisesta, fonetiikasta ja ääntämyksestä sekä tietenkin viron ja suomen suhteista.
       Ja kun syiden keksiminen on minun, lingvistin, ammattitauteja, kolmas syy, joka juolahti mieleeni, oli se, että Einar halusi saada minut koukkuun, kiinnostumaan virolaisuudesta, olemaan sen lähettiläs. 
   Olivatko virolaiset kielellisesti ja kulttuurisesti ahtaalla neuvostoaikana? Ainakin minusta näytti siltä. Vaikutti siltä, että venäjän kieli oli työntämässä viroa pääkielen paikal­ta Virossa, mikä ei luultavasti surettanut internatsionaaleihin ideoihin uskovia kommunisteja. Mutta tilanteeseen vaikuttivat muutkin kuin vain suoranaiset poliittiset syyt: venäjän­kielisten osuus maan väestöstä oli huikeasti kasvanut sen jälkeen, kun maasta oli tullut Neuvosto-Viro.

 
En voi kehua olleeni mikään toimelias virolaisuuden lähettiläs, mutta koukussa olen pysynyt: Viron kirjallisuus on vahva sekä tekijöiltään, aiheistoltaan, syvyydeltään että laajudeltaan. Joskus sydämessäni todella värähtää, kun luen vironkielistä kirjalli­suutta. Mielikirjailijoistani Friedebert Tuglas kuuluu etummaisiin. Sielussani soi, kun luen Tuglasin "Muuttuvaa sateenkarta", viroksi "Muutlik vikerkaar". Mikä viattoman rakastumisen väkevä tunnelma onkaan tässä unen katkelmassa "Toden ja mielikuvi­tuksen päiväkirjasta":

"Tõe ja kujutluse päevik.

Uni, kui olin väga noor:

Nurm oli täis tulipunaseid lillesid. Kuni palgeni ulatusid need mulle. Ma läksin, väikeste kätega läbi lillemetsa enesele teed tehes, kõrgeid varsi paremale ja vasakule painutades.

         Äkki seisis mu ees noor naine mustas looris. Mu silmad jäid kinni ta silmadesse. Ma peatusin ja unustasin painutada kõrgeid varsi paremale ning vasakule.
        Oi, kui kaunid olid ta silmad: siidised, meelitavad, magusad! Nagu õrna tuld valasid nad minusse, hääletut igatsust, sõnatut kutset. Otsekui oleks ta paitanud mu pead ja võtnud kinni lapsekäest.
          Ma tundsin, nagu oleks mind hetkeks maa pealt üles tõstetud, ja mu süda täitus kirjeldamatust joovastusest, pääsmine, õhunemise, hääbumise üliõnnest. Ma ärkasin ja nägin kuu hõbedast valgust toas. Siis tõusin ma põlvili ning sosistasin: "Tule, kaunite silmadega naine, tule, tule!" 
       
       Kun kävin Neuvosto-Virossa, tutustuin sattumalta myös Andres Ehin -nimiseen kirjailijaan, runoilijaan ja kielenkääntäjään. En muista, mistä puhuimme Tallinnan katuja kävellessämme. Ehkä kielen kääntämisestä, ehkä viron ja suomen kielen eroista. Hän piti viroa suomea rikkaampana kielenä. Totta kai. Saattaa olla, että puhuimme hänen juuri ilmestyneestä runoteoksestaan "Uks lagendikul". Muistan että hän kerran huomautti, että meitä varjostettiin kadulla kulkiessamme. Se tuntui hyvin epämiellyttävältä; eikö "saballa" eli "hännällämme" ollut parempaa tekemistä? Mur­heekseni huomasin äskettäin, että aika on jättänyt Andresista; hän kuoli 71 vuoden ikäisenä vuonna 2011. Hänen elämäntyönsä oli monella saralla merkittävä, etenkin kun ajattelee aikaa, jota silloin elettiin.

     Tässä ei ole tarkoitukseni ruveta esittelemään Viron kirjallisuutta, vaan vain kuvata riemuani siitä, että olen päässyt tutustumaan siihen edes jonkin verran ja paljolti ystä­väni Einarin avulla. Intellektuaaliselta kannalta minua ovat kiehtoneet Jaan Kaplinskin kirjoitukset. Einar lähetti Kaplinskin esseekokoelman "Poliitika ja antipoliitikka" 90-luvun alussa, mikä tuntui hyvältä: virolaisten hengenviljely ei ollut rusentunut neuvostovallan alle, vaan se on kukoistanut sekä neuvostoaikana että sen jälkeen. Mieltäni piristi myös Kaplinskin ja Johannes Salmisen kirjeen­vaihdon "Vita nätter och svarta" julkaiseminen 2002.

            Runoilija Jaan Tätten (1964-) minimalistiset runot, jotka Einar lähetti minulle sekä cd:nä että kirjana, puhuttelevat minua. Hänen ja Marko Matveren yhteiset laulu­esitykset viihdyttävät letkeydellään. Jotkin Tätten runoista ovat tarkkoja ja leikkisiä:

Ojalaul

Vesi ojakeses vaikselt vuliseb / Ojapahasessa vesi hiljaa pulisee

Ta endal laulu laulab, laulab uniselt / Se laulahtelee itsekseen,
laulaa unisesti

Ta vahtu tekitab, on külm / Se vaahtoa saa aikaan, on kylmä

Ta päikest peegeldab, on külm / Se päivykäistä peilaa, on kylmä

Opiskelin suomen kieltä Helsingin yliopistossa 60-luvun lopussa, ja opinnointiin kuului viron alkeiskurssi. Opettajamme Eeva Niinivaara (1901 - 2000) kertoi meille kevään korvalla 1968, että Viron huomattavimpiin runoilijoihin kuuluva Marie Under täyttää 85 vuotta maaliskuun 27:ntenä. Hän ehdotti, että onnittelisimme Underia kirjoittamalle tälle tervehdyksen. Ryhdyin tuumasta toimeen. Tässä ainoa viron kielellä kirjoittamani runo - kykyni eivät ole riittäneet viron kielen laajempaan taiteelliseen viljelyyn:

Marie Under (1883 - 1980) 
Marie Underile, Eesti suurele luuletajale tema 85-sünnipäeva auks:
Vanake on kõige targem
luuletaja näeb sügavaimalt
elu voolul sõuab
võitleja inimene

Hmmm. No juu, tuskin minulla on pääsyä Eesti Parnassole, mutta toivon, että Marie Under ilahtui. Hänen runonsa ovat ilahduttaneet minua.
            Kun viimeksi tapasin Einarin Tallinnassa, oli vuosi 2010 ja kesäkuun 30. päivä. Olin lähtenyt sinne Helsingistä kahden tyttäreni kanssa. He halusivat nähdä, millaista on Viron "pealinnassa" ja kuka se ystävä oikein on, jonka kanssa isä kirjoittelee. Einar lupasi toimia oppaanamme tyttärensä Kadi-Annin kanssa, joka oli saman ikäinen kuin minun vanhempi tyttäreni. Kadi-Ann puhuu isänsä tavoin erittäin hyvää suomea.
            Kiersimme Einarin ja Kadi-Annin johdolla Tallinnan vanhassa kaupungissa Toompealla ja Raatihuoneentorilla. Tyttäreni näkivät niitä paikkoja, joissa minä olin liikkunut nuoruudessani tutustuessani tähän vanhaan hansa­kaupunkiin. Kadi-Ann antoi lapsilleni lahjaksi viron kielen oppikirjan "Saame tutavaks!". Ja se oikeastaan on asian ydin: virolaisten ja suomalaisten keskinäinen ystävyys sen kautta, että "saamme tuttaviksi", tutustumme siihen, mitä meillä on tarjota toisillemme. Kanssakäymistä on nykyään toki paljon, mutta sitä ei ole koskaan liikaa. Meillä suomalaisilla on paljon opittavaa Virosta ja virolaisilta, sen olen kokenut, kun olen tutustunut heihin ja heidän kulttuuriinsa. 


Kuinka Virosta tuli oikea Viro eli Kuidas Eestist sai õige Eesti. 
Kas tällaista tarinaa liikkuu, mene tiedä sen todenperäisyyttä 
(lähde: http://miksike.ee/documents/main/)
Räägitakse, et vanal hallil ajal olnud Eesti lame ja tasane nagu pannkook. Ei mäekünkakest, ei järvesilmakest. Ja mine tea, mis sellest maast niiviisi saanud olekski, kui mitte Kalev poleks valitsejaks hakanud. Õnnelikult elas ta siin oma naise Lindaga. Nende peres sirgus ka kolm poega. Pole midagi imestada, et lesk Kalevi surma järel nõnda palju leinas, et pisaratest terve Ülemiste järve tekitas.

Kadunukese hauakääbas pole aga miski muu kui Tallinna Toompea. Selle kivihunniku tassis Linda suurest kurvastusest kalmule kokku. Viimane kivi, mis sülest pisaratejärve veeres, on seal samuti tänini näha.

Olen kirjoittanut myös nämä Viro-aiheiset blogit:
30.01.2015  Ote Viron vaikeasta historiasta 
http://urbanfinne.blogspot.se/2015/01/ote-viron-vaikeasta-historiasta.html
27.03.2009  Sirje syntyi junassa
http://urbanfinne.blogspot.se/2009/03/sirje-syntyi-junassa.html   
07.07.2009  Arkaadia teel
http://urbanfinne.blogspot.se/2009_03_07_archive.html  

Tie jatkuu! Dallataan!

Nuorena kuulin vanhemmilta ihmisiltä, että Helsingin puhekieli, slangi, on huonoa kieltä, hamppareiden ja lättähattujen kielenvääntelyä. Mutta niinpä me vain sitä käytettiin murkkuiässä, parhaat ystäväni ja minä, kun olimme retkillä metsissä. Yövyimme tulilla, olipa mikä vuodenaika tahansa, ja kuljimme eteenpäin. Laadin alla olevan runon noille ystävilleni, "kafruille" (= kaveri), joiden kanssa vaeltelin 12 - 17 -ikäisenä eli (pahimpana) puberteettiaikanani. Runo luettiin Toimen Pojat-nimisen partiolippukunnan 100-vuotisjuhlissa kolme vuotta sitten.

Kafruille

kafrut,

olihan se aikaa kun

me skutassa dallattiin, pistettiin pystyyn laavu, bygattiin eldis ja tykättiin

et tää vast on kliffaa.

Räntää sato niskaan niin sulosesti, savu änki silmiin niin ihanasti

ja kun kusihätä tuli,

oli pakko kammeta makkarin lämmöstä ulos

ja hipsiä kalsareissa sivummalle.

Aamu koitti ja eldis tais sammuu,

unenhorteen läpi me kuultiin,

kun hirvi tai jonkun landepaukun karannu lehmä

rupes Kakarin suolla (*) ammuun.

Mut me ei skagattu koskaan,

vaikka mudet ois kyl hakenu veke

jos n'ois tienny missä nää skundit praijas.

Ei, ei ne ajat ollu mälsii,

vaan kuka menneitä jaksais jälsii?

Kafrut, dallataan eteenpäin,

tsiigataan mitä ton bärtsin takana on,

hogataan mitä ton bulin lätäkön takana on!

Tie jatkuu. Dallataan! 

Selitys:

"Kakarin suo" on isohko suo Nuuksion ulkoilualueella noin 30 kilometrin päässä Helsingistä pohjoiseen. Huomatkaa: 30 kilometriä on pitkä matka kulkea reppu / (omatekoinen) rinkka selässä, ja se matka tuli "dallattua" aika usein. Tosin tietysti otimme joskus "dosan" (= bussin) tai yritimme päästä polun alkuun peukalokyydillä. Tämän lisäksi me "dallattiin" myös muualla kuin Nuuksiossa kuten Lapissa, mm. Utsjoen ja Kevon maastossa. Sinne liftaamiseen meni aikaa. Kerran Pena ja minä liftasimme 24 tunnissa Ivalosta Helsinkiin, ja kyllä me oltiin polleata poikaa kun päästiin perille Stadiin. 

     Me ihailimme saamelaisia. Hankimme pitkät "leukupuukot" sekä paulapieksut talveksi; joillakuilla oli päällään lapinmekko ja hartioittensa suojana lukka eli eräänlainen poncho. Kerran kun hiihdin lapinmekko päälläni järven jäällä, vastaani tuli seurue, jonka kärjessä sivakoi pieni poika. Tämä pysähtyi, katseli ihmeissään ja huusi osoittaen porkallaan minua: "Pappa, se en lappojke!" Sen verran ruotsia ymmärsin, että osasin olla ylpeä. Muuten Nuuksiossa, retkimaillamme, oli ilmeisestikin ihan 1600-luvulle saakka samoillut saamelaisia, koskapa itse sana "nuuksio" tulee saamen kielen 'laulujoutsenta' tarkoittavasta "njukča"-sanasta. Suomalaiset ja Ruotsista tulleet maanvaltaajat karkottivat vuosisatojen kuluessa saamelaiset pohjoiseen. Saivat väistyä kaski- ja peltoihmisten tieltä.

     Mistä me saimme rahat retkeilyyn? Alkuvuosina vanhemmilta jotka varmaan huokasivat helpotuksesta, kun olimme poissa meuhkaamasta kotipuolessa, myöhemmiten kävimme (kesä)töissä, joilla rahoitimme Lapin vaellukset.

     Runossa käytän sanaa "landepaukku". Me tunnustauduimme "stadin skun­deiksi". Samoilimme maaseudulla, mutta tulimme aika harvoin tutuiksi maalaisten kanssa. Heitä ei näkynyt metsissä, joissa me liikuimme. Metsissä oli eläinten lisäksi kaupunkilaisia retkeilemässä, sienestämässä ja marjastamassa, ja heitä väistelimme. Siellä kulki myös "eräpoliiseja", jotka vahtivat maanomistajien maita mm. tulenkäytön kannalta. Eräpoliisit eivät olleet kavereitamme.

     Meitä oli eri joukkueita eli "vartioita", joihin kuului viidestä kahdeksaan poikaa - tytöt tulivat myöhemmin kuvaan mukaan, eivät "miehuus­kokeiden" murkkuvuosina. Meillä oli erilaisia tapoja kätkeä varustei­tamme kuten laavukankaita kallionkoloihin - niitä oli raskas kantaa pikitieltä saakka. Liikuimme hiljaa välttäen möykkäämistä, viestimme toisillemme mm. puhaltamalla kämmenpohjiin. Katselimme. Kuuntelimme. Auringon nousujen lisäksi mieleeni muistuvatkin juuri metsän äänet vuorokauden eri aikoina.

     Pelkäsin pimeää metsää, kunnes opin voittamaan pelkoni. Se ei ollut selkävoitto: oli aina mukavampaa istua nuotion tai rakovalkean ääressä kuin saapastella yksin pimeässä kuusikossa. Nuotiolla juttua riitti. Meistä muutamat olivat todellisia tarinan iskijöitä kuten Ravanteri ja Masi. Ikävä että aika on heistä jättänyt. Minun osakseni tuli laulaa. "On kuollut ontuva Erikson" oli bravuurinumeroni. Laulan edelleen. "Maita paljon kulkenut oon, linnun kerallain on laulaneet..."

     Kun olimme viettäneet ajan perjantai-illasta sunnuntai-iltaan "skutassa" - hiihtolomalla olimme siellä toki pitempään -, palasimme kotiin kaupun­kiin. Minulla oli kotonani kylpyamme, jossa pesin retkiliat pois. Ammee­seen jäi mustia rantuja, ja vasta vähän ajan kuluttua oivalsin, että ne johtuivat tervassavusta: olimme laavulla yöpyessämme polttaneet juura­koita ja niistä ihoon oli pinttynyt kitinkaltaista tervasainetta.

     Ja sitten koitti maanantai. Menimme kouluun nuokkumaan. Vain yksi meistä jaksoi loistaa koulussa(kin). Hänestä tuli kirurgi. Meistä muista tuli ahtaaja, mainoskuvaaja, maanmittari, rakennusinsinööri, upseeri jonka kanssa väittelin armeijan tarpeellisuudesta, rajavartion päällikkö joka opetti minut "erälle", selviytymään metsissä - murheellista että hänkin on poissa keskuudestamme -, alkoholisti joka kuoli liian nuorena, mainos­mies / tarinaniskijä josta myös aika on jättänyt, ja minä joka istun tässä työpöytäni ääressä toisessa maassa ja muistelen.

Tie jatkuu. Dallataan.

Näkymätön matkalaukku

Kun muuttaa maasta toiseen, mitä siinä muuttaa muuta kuin elämän välttämättömyydet: vaaatteet joita pitää yllään ja tavarat joita tarvitsee? Fyysinen, sosiaalinen, työ- ja kulutus­ympäristö vaihtuvat toisenlaisiksi, mutta mitä muuta muuttokuormaan mahtuu kuin vaatteita ja tavaroita?

Kun asetuin vaimoni ja lapsemme kanssa asumaan Ruotsin Örebrohon, meidän oli tavarat purettuamme opittava suunnistamaan siellä eri paikkoihin. Missä oli lähin ruoka­kauppa? Mistä hankittiin "person- nummer" eli henkilötunnus eli miten tähän yhteiskuntaan kirjoit- tauduttiin? Miten pääsisin työpaikkaani polkupyörällä, jonka olin tuonut Suomesta mukanani? Meidän lapsemme oli vielä vauva, ja meidän täytyi saada selville, missä oli lähin lastenneuvola. Hakeuduimme toki myös paikalliseen Suomi-seuraan. Löysimme tien sinne­kin. Vapaa-aikoina kävelimme kaupungilla ja muodostimme mieleemme kartan Örebrosta. 

Noin aloimme sopeutua uuteen maahan. Junamatkalla olimme saaneet apua yhdeltä matkustajalta lastenvaunujen nostamisessa. Hän puhui suomea. Älysin, että me olimme Ruotsiin muuttaessamme lisänneet siellä jo asuvien kymmenien tuhansien suomalaisten määrää kolmella hengellä. Mikään suuri harppaus muutto ei ollut: olimme perillä lähdön jälkeisenä päivänä ja osasimme lukea Tukholman sataman kilvet ja kertoa taksimiehelle, että halusimme päästä rautatieasemalle, til jäärnveeks stashuunen. 

Asia, jota en ollut ajatellut kovinkaan paljon ennen muuttoa, koski sitä, mistä käytän ilmausta "näkymätön matkalaukku". Vasta vähitellen minulle nimittäin valkeni, mikä merkitys on sillä, että olen syntynyt tietyssä paikassa, kasvanut siellä ja saanut oman sijani sen sosiaalisesta verkostosta. Kyse ei itse asiassa ollut edes yhdestä paikasta, vaan monista paikoista, jotka muodostivat kokonaisuuden samaan tapaan kuin sisäkkäin asetettavat venäläiset babushkanuket.

Kävin kansakoulun Helsingin Töölössä, joka oli siis lähiympäristöni. Laajempi ympäristöni oli koko Suomi: minulle opetettiin kansakoulussa suurin piirtein samoja asioita kuin muille ikäisilleni lapsille muualla Suomessa. Kannoin mukanani Suomessa saamaani kansalaiskasvatusta, joka koski valtavaa määrää asioita alkaen siitä, miten ajorata piti ylittää, siihen, mitä virsiä koulun aamuhartaudessa laulettiin. Kun muutin Ruotsiin, otin mukaani kaiken tuon. Se oli näkymätön matkalaukkuni täynnä kaikenlaisia mieleeni painu­neita ja mieleeni iskostettuja asioita. Osaan yhä kansakoulussa oppimani liikennelaulun: "Muista aina liikenteessä, monta vaaraa ompi eessä..."

On aivan luonnollista, että kun tapaan muita ihmisiä, paljastan siinä yhteydessä, mikä olen ihmisiäni. Niin käy, vaikka en sitä aina haluaisi- kaan. Paljastumiseen ei välttämättä tarvita muuta kuin se, että avaan suuni ja sanon muutaman sanan ruotsia. Puhekaimani huomaavat, että en kuulu ruotsinruotsalaisten joukkoon, mikä melko usein johtaa siihen, että he katsovat toisiinsa, juttelevat keskenään kiinnittämättä sen enempää huomiota minuun, läsnäolevaan ei-ruotsalaiseen.(*) En siis kanna mukanani vain sitä, minkä tiedän omakseni kuten suomen kieltä ja suomalaisia kertomuksia sodista, Nokian ihmeestä, mäkihyppääjistä, for- mulaykkösvoitoista yms. vaan myös sitä, josta en välttämättä ole kovin tietoinen, nimittäin ei-ruotsalaisuuden leimaa.

Ruotsin radion suomenkielinen toimitus Sisuradio käynnisti syksyllä 2013 hankkeen "Våga finska". Hanke sai alkunsa siitä, että yksi toimittaja, Ramin Farzi, halusi tietää, miten muut suomentaitoiset käyttävät suomea vai käyttävätkö he sitä. Jos eivät käytä, mistä se johtuu? (Lisää tietoa vågafinska-hankkeesta saat tästä.)

Minä jäin ihmettelemään ilmausta "våga (prata) finska". Miksi pitäisi uskaltaa puhua tätä kieltä? Eikö ilmaus sinänsä kieli alemmuudentuntoisuudesta, jossa suomenkielisyys koetaan stigmana, poltin- tai häpeänmerkkinä, kuten ruotsinsuomalainen tutkija Maija Savolainen kutsui ilmiötä jo 80-luvulla? Nyt kootaan rohkeutta ja ponnistetaan eroon siitä suomalaisuudesta, joka oli poltinmerkki.

Suomalaisuus näkyy ja kuuluu nykyään Ruotsissa, eikä vain sen takia, että maiden asevoimat lisäävät yhteistyötään. Esimerkiksi K-rauta kertoo muhkein mainoksin Göte­borgissa käynnistyvästä suomalaisesta talvialeesta (Finska Vinterrean): Ett byggvaruhus av det rätta virket. Siis Suomesta tulee aitoa tavaraa. Siellä ei pehmoilla (ruotsinsuomeksi: flummata) sen enempää julkiviestimien kohisuttamissa koulujen Pisa- mittelöissä kuin rautakaupoissakaan. Suomalaisuus vahvistaa kauppojen ja koulujen brändiä. 

Kuten K-rauta ja Pisa-koululaiset, me ruotsinsuomalaiset olemme myös Suomesta tai ainakin meidän sukujuuremme ovat siellä. Suurempi tai pienempi osa näkymättömän matkalaukkumme sisällöstä on täyttynyt suomalaisista aineksista. Saamme Suomesta valon, jonka paisteessa voimme koota rohkeutta. 
Ruotsin teeveen päivittäisissä suomenkielisissä uutisissa oli lyhyt uutispala tytöstä, joka kerää urheilutarvikkeita lähetettäväksi Afrikkaan. Hän on saanut tempaukseensa mukaan monta ihmistä. Hänen haastattelunsa tapahtui ruotsiksi, ja minä ihmettelin, miksi häntä haastateltiin juuri näissä uutisissa. Asia selvisi, kun toimittaja kääntyi hänen vaarinsa puoleen. Tämä selitti suomeksi olevansa ylpeä lapsenlapsestaan: italialaiselta isältään hän on perinyt innostuksen jalkapalloiluun ja suomalaiselta äidiltään sisun. Kiintoisaa oli, että vaarin sisu-sanaa teeveen kielenkääntäjä ei kääntänyt.

Miksi tuo sisukas nuori ihminen ei puhunut suomea? Ainakaan kouluopetuksesta se ei voinut johtua, sillä Ruotsin kouluissa annetaan opetusta kymmenissä äidinkielissä. (Lisää tietoa äidinkielten määrästä ja suosiosta saat tästä.) Tosiasia on, että eri syistä johtuen Suomesta tulleet kymmenet tuhannet henkilöt ovat onnistuneet aika huonosti siirtämään suomen taitonsa lapsilleen. Näin suomalaiset ovat ruotsalaistuessaan myös yhä enenevässä määrin ruotsinkielistyneet. Nyt kieltämme elvytetään, ja voimme vain toivoa, että elvytys johtaa vähin erin aktiiviin monikielisyyteen, jossa suomella on oma sijansa. (Elvytyksestä kerrotaan tässä.) 

Toisessa teeveeohjelmassa oli koolla viiden hengen ryhmä. Yksi heistä oli englantilainen ja muut ruotsalaisia tai norjalaisia. Engelsmanni kertoi näille ensikosketuk­sestaan ruotsalaisuuteen: kun hän oli ollut kylässä uuden tuttavansa luona, hänet oli viety illan aluksi "penisnäyttelyyn", kuten hän asian ilmaisi. Hän oli säikähtänyt ruotsalaista tapaa hoitaa henkilökohtaista hygieniaa "soonassa" eli siis saunassa. Engelsmannin puhekaimat hymähtelivät huvittuneina hänen reaktiolleen: ruotsalaisuudella on monta yllättävää puolta.

Muutossa kuljettamani näkymättömän matkalaukun sisältö muuttuu vuosien myötä. Asuinmaani ottaa ehkä vähin erin haltuunsa sen, mitä olen kantanut siinä mukanani sauno­misineen ja sisuineen, ja esittelee sen omanaan jo muutenkin melko vaikuttavassa kulttuuri- ja kielivarantojensa kirjossa. (Tästä saat tietoa Ruotsin monikulttuurisuu­desta.)

Olisinko voinut jättää Suomeen jotain siitä muuttotavarasta, jonka otin mukaani? Näkymätöntä matkalaukkuani en olisi pystynyt jättämään entiseen kotimaahani, koska suuri osa sen sisällöstä alkoi paljastua minulle vasta, kun jouduin kosketuksiin Ruotsin ja ruotsa­laisten kanssa. En siis täysin tiennyt, mitä kannoin mukanani näkymättömässä matkalaukus­sani.

En pääse siitä eroon. Toisaalta, miksi minun pitäisikään yrittää irti siitä? Olen täyttä­nyt näkymätöntä matkalaukkuani tiedolla ja kokemuksilla koko elämäni ajan ja pitkälti sen varassa olen pysynyt tiellä. Oppi ei ole kaatanut minua ojaan. 

Minun ei pidä kuitenkaan luulla, että hankkimani tieto ja kokemus yksin riittäisivät, kun kohtaan uusia tilanteita. Tieto vanhentuu ja monet kovatkin kokemukset menettävät merkityksensä. On opittava sekä hylkäämään vanhaa että omaksumaan uutta. Suomalainen sananlasku Opin sauna, autuas aina sisältää suuren viisauden. Sen saunan löylyissä näky­mätön matkalaukkuni viihtyy.

Ruotsinsuomalaisten ajatuksia suomalaisuudesta on tietenkin tutkittu koko lailla. Yksi mielenkiintoisimpia tutkimuksia on Lotta Weckströmin väitöskirja, jonka esittelyn löydät tästä.

Blogin aiheisiin liittyviä kuvia:

Maasta muutetaan tavarat mukana

Mitä Venäjä olisi ilman babushkojaan?

Kielellisiä huomautuksia:
(*) "Puhekaima" tarkoittaa tässä samaa kuin "puhekumppani" tai "keskustelukumppani". Yleiskielessähän "kaimalla" on vain merkitys 'henkilö, jolla on sama (etu)nimi'. Suomen murteissa esiintyy sana "suunkaima", joka tarkoittaa 'puhekumppania'. Kehitin sen pohjalta puhekaima-sanani. "Kaima" on vanha balttilainen laina, ks. esim. liettuan kielen "kaimýnas" 'saman kylän asukas, naapuri'. Suomen kielen kansanomainen verbi "kaimata" tarkoittaa 'saattamista' ja 'saattelemista', mikä viittaa siihen, että kaima-sanaa on käytetty aiemmin nykyistä laajemmassa merkityksessä.
Käytän ilmausta "ei-ruotsalainen", joka ei tarkoita samaa kuin 'epäruotsalainen'. Ei-ruotsalainen on henkilö, joka ilman mitään arvolatausta ei ole ruotsalainen. Epäruotsalaisuutta taas voi esiintyä sekä ruotsalaisilla että ei-ruotsalaisilla. Semmoiseksi voi lukea vaikkapa sen, että teitittelee muita ihmisiä. Olen siis sinut sekä marketin kassan että Ruotsin pääministerin kanssa. 

Pojat ovat poikia, Sunt pueri pueri...

Johdannoksi: Koulukiusaamisesta eli mobbauksesta puhutaan ainakin Ruotsissa jatkuvasti. Kerron oman tarinani, en osoitellakseni ketään sormellani vaan todistaakseni omasta puolestani, että tuommoinen psykososiaalinen kaltoinkohtelu voi jättää syvät arvet ihmisten mieleen. Suvaitsevaiseen ja säädylliseen yhteiskuntaan se ei kuulu. Kertomus on totta. Siinä esiintyvä latinanopettaja ei ole sama, jonka mainitsen blogissani Mater linguarum, 30.9.2012.

      "Kansakoulun jälkeen pyrin Helsingin keskustassa sijaitsevaan oppikouluun. Selviydyin pääsykokeista hyvin ja aloitin vuoden 1959 syksyllä kahdeksanvuotisen opintaipaleeni tuossa opinahjossa. Sen lähellä oli suuri kirkko ja urheilukenttä. Pelasimme kentällä jalkapalloa tai pesäpalloa ennen lumen tuloa; talvisin luistelimme siellä. 
       Koulurakennus oli vanha; menneiden oppilaspolvien äänet - vain poikien äänet, koska tyttöjä ei tähän kouluun otettu - tuntuivat kaikuvan holvimaisissa portaikoissa, käytävillä ja luokkahuoneissa. Siellä oli komeroita, joihin piilouduimme, kun emme halunneet mennä välitunnilla pihalle. Kutsuimme itseämme "inessiiveiksi" suomen kieliopin mukaan. Noissa komeroissa säilytettiin suuria karttoja ja eläimiä esittäviä tauluja. Olipa yhdessä komerossa luurankokin, Luu Johansson. Koulun pohjakerroksessa oli käymälä, jota kutsuttiin Manalaksi; tupakoimaan oppineet menivät sinne sauhuttelemaan kuvitellen, että valvovat opettajat eivät huomaisi heitä.

       Kävin tuota koulua kahdeksan vuotta ja pääsin sieltä aikanani ylioppilaaksi. Kun seulon muistojani, tietyt luokassa tapahtuneet tilanteet nousevat mieleeni hyvin terävinä. Yleensä me seurasimme opetusta hiljaa ja keskittyneesti. Kun opettaja kysyi, tietäväiset viittasivat. Minäkin viittasin ja sain silloin tällöin vastatakin. Toisinaan vastasin väärin, ja luokkatoverini rähähtivät nauramaan. "Ja luokka nauroi" oli vakiintunut sanontapa. Nauru oli ilkeä "taas se vastasi väärin", ei ystävällinen "kappas vain, olipa hassusti sanottu". Ehkä opin koulussa yhtä ja toista, mutta sen minkä yhä kirvelevänä asiana muistan, on tuo "Ja luokka nauroi".
       Luin latinaa, ja se kiinnosti minua kovasti varsinkin alussa. Innostuin sen sanon­noista, jotka olivat ytimekkäitä. "Mens sana in corpore sano", terve mieli terveessä ruumiissa, minkä me väänsimme muotoon "mene saunaan kun kroppasi sanoo".
       Latinan opettajamme pyysi meitä taivuttamaan poikaa tarkoittavan puer-sanan eri sijamuodoissa, ja kun joku oli sen tehnyt, minä viittasin. 
- On semmoinen sanonta, aloitin ja yhtäkkiä se sanonta katosi mielestäni. Luokka­toverini katsoivat minuun jännittyneinä, ja opettaja odotti, että saisin sanottua asiani.
- Semmoinen että, yritin jatkaa, - sunt pueri pueri tractant.
- Jaha, opettaja totesi kiusaantuneena siitä, että olin keskeyttänyt hänen toisen deklinaation käsittelynsä. Ja luokka rähähti nauramaan.
Hävetti. Istuuduin naama punaisena ja korvat tulikuumina.  

Sunt pueri pueri, pueri puerilia tractant. Pojat ovat poikia, pojat tekevät poika­maisia tekoja." 

 

Nunca olvidar 11.9.1973

La historia es nuestra y la hacen los pueblos.
(Salvador Allende) 
Historia on meidän, ja kansat luovat sen.

El pueblo unido jamás será vencido



Pahantekijöitä - malhechores - missdådare - krimuloj:

On September 16, 1973, five days after Pinochet had assumed power, the following exchange about the coup took place between Kissinger and President Nixon:

Nixon: Nothing new of any importance or is there?

Kissinger: Nothing of very great consequence. The Chilean thing is getting consolidated and of course the newspapers are bleeding because a pro-Communist government has been overthrown.

Nixon: Isn't that something. Isn't that something.

Kissinger: I mean instead of celebrating – in the Eisenhower period we would be heroes.

Källa: http://en.wikipedia.org/wiki/Henry_Kissinger#Intervention_in_Chile

Om statskuppen i Chile kan du läsa även i min blogg den 10 september 2012.

Laurin-kisat

Tänään, elokuun kymmenentenä on Laurin nimipäivä. Onnittelen sen takia elossa olevia sukulaisiani kuten poikaani, appeani ja kahta veljenpoikaani sekä muistelen edesmenneitä sukulaisiani, joista läheisimpiä ovat isäni ja vanhin veljeni. Wikipediasta voimme lukea, että ”Lauri on suomalainen muoto latinan nimestä Laurentius, "laakerinlehdillä seppelöity"”. Nimi juontuu Pyhästä Laurentiuksesta, joka kärsi marttyyrikuoleman Rooman keisarin Valerianuksen vainoissa juuri tänä päivänä vuonna 258. 

 

        Muisteluni liittyy tässä Lauri-veljeeni, joka kuoli vuonna 1955. Kerron vuosittaisesta urheilutapahtumasta Laurin-kisoista, jotka järjestimme hänen muistokseen elokuun kymmenentenä. Taustaksi on hyvä tietää, että emme eläneet silloin kaupungissa vaan maalla. Vietimme siellä pitkää kolmen kuukauden kesälomaa. Meitä oli kuusi sisarusta, joista vanhin oli tuolloin 50-luvun lopussa jo murrosiän jälkipuoliskolla ja nuorimmat, kaksoset, parhaassa leikki-iässä olevia lapsosia. Asuimme huvilassa keskellä metsää, lähellä melko isoa lampea ja kahta heinäpeltoa.

        Kisojen järjestämisessä oli monta vaihetta. Niistä oli ilmoitettava naapurille, jossa kesäänsä vietti toinen helsinkiläisperhe. Heitä oli vanhemmat ja neljä lasta, joista tosin pienin vasta vauvaikäinen. Aikuiset antoivat meidän lasten puuhailla kisojen järjestämisessä mielemme mukaan, heidän osuutensa jäi siihen, että isäni toimi tapahtuman kisatuomarina.

        Kisojen juliste oli värikkäillä liitukynillä aikaansaatu aa-nelonen, täynnä tekstiä siitä, missä lajeissa kilpailtiin ja ketkä olivat osallistujia. Hyppylajeja edustivat pituus- ja korkeushyppy. Juoksulajeja oli ensiksi vain yksi, noin viidenkymmenen metrin juoksu lammen rantaa kiertävällä hiekkatiellä. Myöhemmin, iän karttuessa, järjestettiin lammen ympärijuoksu, joka tosin oli hivenen hankala matka, sillä ranta oli paikoitellen aika rytöinen. Lisäksi työnnettiin tietenkin kuulaa, joka oli pyöreä sopivan painoinen kivi.

        Kaikki suoritukset kirjattiin hyvin tarkkaan. Silloin tällöin syttyneissä, mittaustuloksia ja ajanottoa koskeneissa kiistoissa isäni tuomarinääntä kuunneltiin ja toteltiin, minkä ansiosta kisat eivät koskaan muuttaneet luonnettaan paini- tai nyrkkeilytapahtumaksi. Ikähyvitykset olivat tärkeitä, mutta niiden soveltaminen oli välillä hivenen kimuraista. Minä en pärjännyt juoksussa ikätoverilleni naapurin Penalle enkä muutamaa vuotta vanhemmalle Ilkka-veljellenikään. Korkeushypyssä isosiskoni onnistui saksaustyylillä ylittämään metrin ennen minua, ja se kismitti minua niin, että puhuin siitä siskolleni vielä 50 vuotta myöhemminkin, kun täytin 60 vuotta.

        Elettiin 50- ja 60-luvun taitevuosia, ja Suomen suurimpia urheilutähtiä olivat pikajuoksija Voitto Hellstén ja seiväshyppääjä, Belgradin EM-kisoissa 1962 kultaa voittanut Pentti Nikula. Yritimme hypätä seivästä Laurin kisoissakin, mutta tytöt eivät tainneet olla siinä mukana. Muuna aikana seiväshypystä tuli meille niin iso harrastus, että isänikin innostui siitä. Tosin keppi, jota hän käytti hypätessään, meni poikki, ja hän joutui lääkäriin, joka laittoi käden kipsiin olkapäätä myöten.

        Laurin kisat teettivät paljon työtä, sillä osanottajat ja heidän seuralaisensa piti myös ruokkia. En muista, mikä Laurin päivän menyy oli, se varmaan vaihteli eri vuosina, mutta siitä olen varma, että kenenkään ei tarvinnut lähteä kisoista vatsa kurnien.

        Laurin kisat olivat ennen muuta yhdessäoloa, mitään suurta urheilun harrastamista ne eivät meissä virittäneet. Meistä ei tullut uutta Pentti Nikulaa, emmekä me seuranneet myöskään Voitto Hellsténin jalanjälkiä. Mutta vaikka urheiluinnostuksemme olikin verraten laimeata, nimemme säilyvät silti Laurin kisojen historiassa, mm. niissä kilpailutuloksissa, jotka julkaistiin seuraavana päivänä tehdyssä värikkäässä tulosjulisteessa.

        Ajattelen Laurin-kisoja lämpimin mielin. Häviöt eivät enää kirvele. Vuosien mentyä siilautuu päällimäisenä esiin ”de vackra minnena blott” (vain kauniit muistot), kuten äidilläni oli tapana sanoa suomenkielisen juttelun lomassa. Oli tärkeätä vaalia Lauri-veljen muistoa yhdessä toimien, vaikka kaikki ei tietenkään mennyt kuin ruusuilla tanssien. Ei tietenkään. Tämähän on elämää.