Pojat ovat poikia, Sunt pueri pueri...

Johdannoksi: Koulukiusaamisesta eli mobbauksesta puhutaan ainakin Ruotsissa jatkuvasti. Kerron oman tarinani, en osoitellakseni ketään sormellani vaan todistaakseni omasta puolestani, että tuommoinen psykososiaalinen kaltoinkohtelu voi jättää syvät arvet ihmisten mieleen. Suvaitsevaiseen ja säädylliseen yhteiskuntaan se ei kuulu. Kertomus on totta. Siinä esiintyvä latinanopettaja ei ole sama, jonka mainitsen blogissani Mater linguarum, 30.9.2012.

      "Kansakoulun jälkeen pyrin Helsingin keskustassa sijaitsevaan oppikouluun. Selviydyin pääsykokeista hyvin ja aloitin vuoden 1959 syksyllä kahdeksanvuotisen opintaipaleeni tuossa opinahjossa. Sen lähellä oli suuri kirkko ja urheilukenttä. Pelasimme kentällä jalkapalloa tai pesäpalloa ennen lumen tuloa; talvisin luistelimme siellä. 
       Koulurakennus oli vanha; menneiden oppilaspolvien äänet - vain poikien äänet, koska tyttöjä ei tähän kouluun otettu - tuntuivat kaikuvan holvimaisissa portaikoissa, käytävillä ja luokkahuoneissa. Siellä oli komeroita, joihin piilouduimme, kun emme halunneet mennä välitunnilla pihalle. Kutsuimme itseämme "inessiiveiksi" suomen kieliopin mukaan. Noissa komeroissa säilytettiin suuria karttoja ja eläimiä esittäviä tauluja. Olipa yhdessä komerossa luurankokin, Luu Johansson. Koulun pohjakerroksessa oli käymälä, jota kutsuttiin Manalaksi; tupakoimaan oppineet menivät sinne sauhuttelemaan kuvitellen, että valvovat opettajat eivät huomaisi heitä.

       Kävin tuota koulua kahdeksan vuotta ja pääsin sieltä aikanani ylioppilaaksi. Kun seulon muistojani, tietyt luokassa tapahtuneet tilanteet nousevat mieleeni hyvin terävinä. Yleensä me seurasimme opetusta hiljaa ja keskittyneesti. Kun opettaja kysyi, tietäväiset viittasivat. Minäkin viittasin ja sain silloin tällöin vastatakin. Toisinaan vastasin väärin, ja luokkatoverini rähähtivät nauramaan. "Ja luokka nauroi" oli vakiintunut sanontapa. Nauru oli ilkeä "taas se vastasi väärin", ei ystävällinen "kappas vain, olipa hassusti sanottu". Ehkä opin koulussa yhtä ja toista, mutta sen minkä yhä kirvelevänä asiana muistan, on tuo "Ja luokka nauroi".
       Luin latinaa, ja se kiinnosti minua kovasti varsinkin alussa. Innostuin sen sanon­noista, jotka olivat ytimekkäitä. "Mens sana in corpore sano", terve mieli terveessä ruumiissa, minkä me väänsimme muotoon "mene saunaan kun kroppasi sanoo".
       Latinan opettajamme pyysi meitä taivuttamaan poikaa tarkoittavan puer-sanan eri sijamuodoissa, ja kun joku oli sen tehnyt, minä viittasin. 
- On semmoinen sanonta, aloitin ja yhtäkkiä se sanonta katosi mielestäni. Luokka­toverini katsoivat minuun jännittyneinä, ja opettaja odotti, että saisin sanottua asiani.
- Semmoinen että, yritin jatkaa, - sunt pueri pueri tractant.
- Jaha, opettaja totesi kiusaantuneena siitä, että olin keskeyttänyt hänen toisen deklinaation käsittelynsä. Ja luokka rähähti nauramaan.
Hävetti. Istuuduin naama punaisena ja korvat tulikuumina.  

Sunt pueri pueri, pueri puerilia tractant. Pojat ovat poikia, pojat tekevät poika­maisia tekoja."