31.3.09

Täytän vuosia

Kristillisen perinteen maissa uusi vuosi aloitetaan taivaallisen talonvahdin Januksen kuussa. Iranlilaiset ja monet muutkin kansat juhlivat vuoden vaihtumista kevätpäivän tasauksen aikaan. Minun uusi vuoteni alkaa "kaikkien hullujen päivänä", sinä lotisevana auringonkierron hetkenä, jolloin juksattuja ihmisiä kiusoitellaan sanomalla että "Aprillii, syö sillii, juo kuravettä päälle."

Voin hyvin. Elän turvallisissa oloissa, katon alla, työtä riittää, ruokaa on kaapissa, Stina ja lapset, perhe, ovat ympärillä ja tukena, ilon lähteenä.

En ole yhtä mainio "elämän hullu" kuin isäni Jouko. Hän oli omalla erityisellä ja välillä eriskummallisellakin tavallaan ihmeellinen ihminen. Muistan lapsuuden kotini seinältä piirroksen, jonka hänen sodanaikaiset alaisensa olivat lahjoittaneet hänelle. Siinä isä kulkee kapteeniluutnantin univormussa piippu hampaiden välissä lauhkean näköisenä. Alla teksti: "Kun päällikkömme yritti olla vihainen."

Enkä ole yhtä laajatietoinen kuin Liisa-äitini, joka synnytti seitsemän lasta. Kieltämättä hän oli luonteeltaan hallitseva, piti ohjakset käsissään. Traagisia tapahtumia, jotka vaikuttivat perheemme elämään, oli vanhimman veljeni Laurin kuolema. Opin äidiltäni paljon: juurruin hänen avullaan ja hänen opastamanaan siihen henkiseen ympäristöön, jota kutsutaan eurooppalaisuudeksi.

En finne i Sverige med sin familj! Jo, det är jag ju. Min kära Stina, min soldadera, och jag har fyra barn: Terhiä, Illimar, Inkaliisa och Emmeliina. Igår samlades de och Terhiäs fästman Fredrik hemma hos oss och de pratade och pratade ända till sena timmar. Stina och jag gick och la oss men vi hörde hur de skrattade. Det var så härligt och höra. Livet har gett mig det jag inte kunde vänta: lyckan. När jag var nattvakt på en anstalt och hade det lite svårt skrev jag en kort dikt om lärkan uppe på vårhimlen:

Kiuru aamutaivaalla / Lärkan på morgonhimlen
olen täynnä / jag är fylld
keskeneräistä onnea / av ofullbordad lycka

Nog tror jag att jag inte längre behöver prata om att den är ofullbordad, lyckan. Den är närvarande, den här och nu. Tack!

Lapset kerääntyivät kotimme olohuoneeseen eilen illalla ja juttelivat yömyöhään saakka. Stina ja minä menimme maate, mutta kuulimme kun he nauroivat. Tuntui niin hyvältä. Olen saanut sen, mitä en osannut odottaa, onnen. Vaikeina hetkinäni runoilin "keskeneräisestä onnesta", mutta nyt minun ei tarvitse puhua siitä enää "keskeneräisenä". Onni on läsnä, se on tässä ja nyt. Kiitos!

27.3.09

Sirje syntyi junassa

Yhtenä sateisena syyspäivänä soi lapsuudenkotini ovikello. Äiti luki lehteä ja pyysi minua avaamaan oven. Yllätyin tai oikeastaan säikähdin. Edessäni seisoi kuluneeseen asuun pukeutunut mies tukka, takki ja housut märkinä. Hänen silmälasinsa olivat pisaroiden peitossa. Hän vaikutti hyvin epävarmalta, puhui ympärilleen vilkuillen nopeasti kieltä, jota en heti ymmärtänyt. 

- Kuka siellä on? äitini huusi olohuoneesta.
En vastannut, vaan pyysin miestä sisään. Tuttuun tapaansa äitini pisti töpinäksi: mies sai kuivat vaatteet, voileipiä ja kahvia ja myöhemmin kunnon ruokaa.

Kävi ilmi, että vieraamme oli juuri ollut ryhmänsä mukana katsomassa Temppeliaukion kirkkoa ja paluumatkalla hotelliin eronnut ryhmästään käydäkseen meillä. En tiedä, mistä hän oli saanut meidän osoitteemme. Ehkä se liittyi siihen, että isäni toimi sodan aikana Virossa, ja niiltä ajoin hänellä oli tuttuja virolaisten parissa. Olimme ilmeisestikin perhe, johon neuvostomiehittäjiä vastustavat virolaiset saattoivat luottaa.

Vieraamme kuva on säilynyt mielessäni kaikki nämä monet vuodet. Siinä hän seisoo hytisten märissä vaatteissaan lapsuudenkotini kynnyksellä. Ja miksi ajattelen häntä juuri nyt? Hän ja hänen vaimonsa kuuluivat niihin tuhansiin "kansanvihollisiin", jotka neuvostoviranomaiset pidättivät ja veivät karjavaunuissa vankileireille Siperiaan ja kauemaksikin 1940- ja 1950-luvulla. Vieraallamme oli tytär, Sirje, joka asuu Tallinnassa. Sirje syntyi junassa, kun perhe palasi takaisin Viroon karkoituspaikastaan.

Helsingissä on juuri järjestetty Neuvostoliiton Baltiassa tekemiä rikoksia käsitellyt seminaari, ja Putinin Nashi-nuoria oli paikalla osoittamassa mieltään tilaisuutta vastaan. Sílle me emme voi mitään, että joillakuilla venäläisillä ei ole tietoa maansa synkästä historiasta tai että he eivät halua ottaa sitä vastaan. Mutta on tärkeätä, että me emme unohda niitä lukemattomia kärsimyksiä, joita kommunistinen sorto aiheutti sekä Venäjällä että muissa Neuvostoliiton alistamissa maissa.
                       Neuvostokommunistien tappamien Viron hallintoviranomaisten muistolaatta Stenbocki  maja-rakennuksen seinässä Tallinnan Toompealla 
Lainaan lopuksi Bulat Okudzhavaa, joka Whitmanin ja muutaman muun kanssa on mielirunoilijoitani:

Ja odin. A ikh tak mnogo, i oni gordy soboj/ i vojennyje orkestry zaglashajut golos moj. (Olen yksin. Heitä on monta ja he ovat ylpeitä itsestään / ja sotilasorkesterit peittävät minun ääneni.)


Lisätietoa Neuvostoliiton rikoksista Virossa

Synnyttämisestä

Estonia-teatterista

Okudzhava, Parnassoon parhaita

17.3.09

Suomen ja ruotsin kielen vertailua

Björn Corander kiinnittää kotisivullaan huomionsa siihen, että suomi on paljon pitempää kieltä kuin ruotsi. Näin hän ei sanatarkasti asiaa ilmaise, mutta hän on koonnut sanakirjan avulla listan, jonka sadoista esimerkeistä se käy selkeästi ilmi. Tässä vähäinen otos tuosta pitkästä listasta, joka löytyy osoitteesta http://www.kolumbus.fi/bjorn.corander/ del_svenska.htm:

aallonmurtajalla varustettu satama = molohamn, ahdistusta lievittävä = ångestdämpande, ahkera kirkossakävijä = kyrksam, ahne pikkusielu = krämarsjäl, aika hyvin = skapligt, aikaisemmat vaiheet = förhistoria, aikansa elänyt = dammig, aikatauluun sidottu = schemalagd, schemabunden, aineellisista arvoista piittaamaton = världsfrånvarande, aivan lähellä = inpå...

Entäs nämä ajaa-verbin kanssa esiintyvät ilmaukset:
ajaa autolla = bila, ajaa häikäilemättömästi = blåköra, ajaa karille = grundstöta,
ajaa kolari = krocka, krascha, ajaa kovaa = kruta, ajaa pois = avhysa, förjaga, ajaa polkupyörällä = cykla, ajaa sängelle = stubba, ajaa takaa = förfölja, jaga, ajaa yhteen = kollidera

Ja nämä näppärät ruotsin ilmaukset: ajateltavissa oleva = tänkbar, upptänklig, ajatuksen selkeys = tankereda
------------------

Kaikkia Björnin käännöksiä ei pidä tietenkään purematta niellä: myös suomessa voi asiat toisinaan sanoa ytimekkäästi. Esimerkiksi "ajaa häikäilemättömästi" saattaa olla yhteydestä riippuen "paahtamista", "hurjastelua" tai "kaahaamista". Krocka-sana on suomennettavissa lyhyemmällä kolaroida-sanalla. "Skada" on Björnin listassa "aiheuttaa vahinko", mutta tilanteesta riippuen verbi "vahingoittaakin" käy. "Ajokortin hankkiminen" on hänen mukaansa "körkorta" mutta ainakin riikinruotsissa sanotaan yleensä napakasti "köra upp".

Vaikka tuommoisia huomautuksia voikin tehdä Björn Coranderin luetteloon, hänen päähuomionsa pitää paikkansa: me suomalaiset rakastamme pitkiä sanoja ja mutkikkaita ilmauksia. Pahemmaksi vakuudeksi epäuskoinen voi kurkistaa melkeinpä kenen tahansa viranomaisen tekstiin. Olen pohtinut syitä koukeroiseen esitystapaamme tulematta hullua hurskaammaksi. Emmekö kykene ilmaisemaan ajatuksiamme niin, että ne eivät huku sanapuuroon? Haluammeko käyttää koukeroisia ilmauksia mahtaillaksemme kielellä, kun kieltä pitäisi käyttää asialliseen viestimiseen?

Juontuuko kökkö kielenkäyttömme ja etenkin ns. virkakielemme Venäjän-vallan ajalta, jolloin omaksuimme (savolais-)venäläisen tavan puhua asioista kautta rantain? Venäläinen perinne yhtyi Suomessa Ruotsin-vallan aikaiseen kansliakieleen.

Onko syynä kielemme sinänsä: suomen sanat ovat luontojaan pitkiä, kun niissä on melko vähän eri äänteitä (oik. foneemeja) ja kun niihin joutuu laittamaan aina kaikenmoisia päätteitä? Lisäksi kieltämme venyttää sekin, että siinä on ns. kongruenssi: "MaahanmuuttajaT asuVAT noISSA vanhoISSA vuokrataloISSA."

Toki Björnin listaa tutkiessa juolahtaa mieleen myös suomelle myönteisiä mietteitä. Mielestäni ei ole lainkaan hullumpaa, että käytämme tavallisia verbejä kuten "ajaa" tai "mennä" käsitteitä sanallistaessamme. Ruotsin ilmaukset ovat lyhyempiä, mutta ne täytyy muistaa erikseen. Suomen ilmaukset ovat pitempiä, mutta ne muodostuvat taajoista sanoista; ne edustavat eräänlaista sanojen kierrätystä. Suomen eniten kierrätetty verbi on ilman muuta "olla" eri muodoissaan.

Muuten olen tässä unohtanut tyyten ilmaisuyhteyden. Me emme käytä sanoja yleensä irrallaan vaan lauseissa tai puhunnoksissa. Lauri Viita tiivisti tähän sopivasti: "Kieli ei ole sanavarasto vaan ajatuksen ilmaisuneuvo." Ja semmoisena neuvona suomi kelpaa siinä kuin ruotsikin.

13.3.09

Evakkojen muistoksi - En recuerdo de los evacuados

Näinä päivinä tulee kuluneeksi 68 vuotta siitä, kun talvisota päättyi. Sen sodan jälkeen syttyi vielä jatkosota, joka sai lyhyeksi jatkokseen Lapin sodan. Karjalan kannakselta evakuoitiin satojatuhansia ihmisiä muualle Suomeen. Yksi evakkoperheistä oli Pöyhösten perhe, joka asettui asumaan Vuorelan tilaa Vihdissä. Se oli meidän kesäpaikkamme naapurissa, ja lapsuuteni kesinä tulin tutuksi Pöyhösten vanhan isännän, isännän ja emännän sekä heidän kahden poikansa kanssa.

Monenlaiset muistot täyttävät mieleni, mutta ehkä kaikkein päällimmäisenä silmieni edessä väikkyy itse paikka, peltonäkymä, jossa tie johtaa kaivon ohitse navetalle ja ladolle ja edelleen puron rantaan rakennetulle saunalle. Kunnaalla vähän kauempana seisoo punamullalla maalattu valkonurkkainen talo, jonka vieressä on maakellari. Tuon kaiken muistan hyvin tarkkaan, ja ajatukseni viipyvät ihmisissä, jotka elivät elämäänsä siellä.

Muistikuvat mielessäni astelin parisen vuotta sitten katsomaan, mitä Vuorelaan kuuluu. Kulkiessani aloin ihmetellä, miksi tien keskellä kasvoi sankkaa pensaikkoa. Lopulta pääsin siihen kohtaan, josta peltonäkymän olisi pitänyt aueta. Järkytyin. Paikkaa ei ollut olemassa. Kaikki rakennukset oli purettu, niiden paikalla kasvoi korkeata ruohoa ja lepikkoa. Myöhemmin sain tietää, että tila on nykyään Helsingin kaupungin omistuksessa osana kansallispuistoa ja että virkamiehet olivat päättäneet "maisemoida" paikan eli palauttaa sen luonnontilaiseen kuntoonsa.

Tässä runoni siitä, mitä tunsin. Omistan runon Pöyhösille; olen käännättänyt sen espanjaksi ihan vain tunnustellakseni, miltä runon ajatukset kuulostavat sillä kielellä.

Sota sortaa, rauha rakentaa. Mutta se mikä on rakennettu, saattaa hävitä myös aikanaan. Palaamme vanhaan totuuteen: Panta hrei - kaikki virtaa.


Maa muistaa meidät

Juho Pöyhöstä ja hänen perhettään ajatellen. He lähtivät evakkoon Karjalan kannakselta 1944 ja asettuivat asumaan Vihdin Ollilan kylässä sijaitsevaa Vuorelan tilaa.

Heinikko miehenkorkuinen lepikko ja kaisloja
muistojeni pellolla kasvaa kuusikko
humiseva
ihmiset ovat poissa, talo, navetta, lato, sauna puron rannalla
ovat poissa ovat poissa,
kourat auran kurjessa, lehmien utareissa uutterat kädet ja tuo ikiaikainen keinuva liike
kun niitetään heinää,
ovat poissa ovat poissa,
hevosen askeleet metsätiellä, kun vietiin tonkat maitolaiturille
ovat poissa ovat poissa,
isännän lausahdukset kopukalle, vanhanisännän murahdukset rattaiden perältä,
tikka kolopuussa, käen kukahdukset – juhannus olisi kohta! -
ovat poissa ovat poissa

Pellonraivaajat, puiden kaatajat, lehmien lypsäjät, lasten synnyttäjät,
tuttavat ihmiset,
minä muistan teidät kun katson
heinikkoa miehenkorkuista, lepikkoa ja kaisloja
humisevaa kuusikkoa, sen tiheänvihreää muuria
siellä minne te kerran rakensitte
talonne, navettanne, latonne, saunanne puron rannalle,
siellä, missä teidän elämänne oli.
Minä katson ja näen teidät.

Ja vaikka tuuli käy meidän ylitsemme,
me emme katoa,
sillä maa muistaa meidät,
maa muistaa meidät.


La tierra nos recuerda

En recuerdo de Juho Pöyhönen y su familia, que fueron evacuados desde Karelia al pueblo Ollila en el sur de Finlandia 1944.

El pasto a la altura de un hombre, el junco
en el campo sembrado de mis memorias crecen bosques de abetos
susurrando
la gente desapareció, la casa, el establo, la sauna al lado del arroyo
desaparecieron, desaparecieron
los puños agarrando el mango del arado, las manos diligentes en las ubres de
las vacas y el antiguo movimiento balanceado
cuando uno siega paja
desaparecieron, desaparecieron
los pasos del caballo en el camino del bosque, cuando las lecheras eran
llevadas a la plataforma al lado de la carretera
desaparecieron, desaparecieron
las palabras concisas del amo hacia a su caballo, los grúdios del viejo
campesino en la parte trasera del carro,
el pájaro carpintero en el árbol hueco, el canto del cuco – pronto llegaró a
la Noche de San Juan -
desaparecio, desaparecieron

Los desbrozadores de los campos sembrados, taladores de bosque, las
ordeñadoras, las parturientas, la gente conocida,
yo me acuerdo de ustedes cuando miro el pasto a la altura de un hombre, el junco,
los bosques de abetos que susurran, su denso y apretado muro verde
donde ustedes una vez construyeron
la casa, el establo, la sauna al lado del arroyo,
alló estaban vuestras vidas
Yo miro y los veo.

Y aunque el viento golpea por encima de nosotros,
no desaparecemos,
porque la tierra se acuerda de nosotros
la tierra nos recuerda
La tierra nos recuerda

Yllä olevat runot ovat mukana myös blogissa Un poema en español y finlandés 2015-02-17
Supraj poemoj estas ankaúj en la blogo Un poema en español y finlandés 2015-02-17    

7.3.09

Arkaadia teel

Jatkan runoteemasta. Virolaisen Karl Ristikiven "Minagi olin Arkaadia teel" on puhuttanut minua aina siitä lähtien, kun kuulin Tõnu Tepandin laulavan sen Tallinnassa yhden hotellin ahtaassa huoneessa. Ystäväni Juhani Salokannel, joka silloin toimi YLE:ssä, haastattteli häntä, ja minä istuin siinä vieressä sohvalla. Tõnu seisoi, lauloi mahtavalla äänellään ja säesti esitystään kitaralla. Vuosi taisi olla 1972.

Yksi Tõnun lauluista oli tämä Arkadian tiellä-runo, jonka loppusäkeessä runoilija pohtii pitäisikö hänen kirota huonosta osastaan itseään vai kohtaloaan, ja päättää runon sanoihin: "Ärge vaid õelge, et nõnda on hea, Nõnda on elu ... Sest teie ei tea, Ei tunne mu isamaatust" (Älkää vain sanoko, että hyvä niin, sellaista elämä on ... koska te ette tiedä, ette tunne isänmaattomuuttani).

Karl Ristikivestä sanotaan ruotsalaisessa siirtolaiskirjailijoiden esittelyssä näin: Född i Varbla, Estland, , den 16 oktober 1912. Död 1977. Studerade (speciellt geografi) vid matematisk-naturvetenskapliga fakulteten i Tartu. Examen 1941. Assistent vid ekonomisk-geografiska institutet i Tartu. Bosatt i Sverige sedan 1944. Arbetat som tjänsteman vid försäkringskassan.

Kun Tõnu pääsi viimeiseen säkeeseen, hänen esitykseensä tuli hurjuutta tai ehkä se oli ahdistusta. "Ei tunne mu isamaatust" jäi soimaan mielessäni, kun haastattelu oli loppu ja palasimme omaan hotelliimme. Minusta tuntui, että meitä seurattiin, mutta ehkä vain kuvittelin. Niin paljon tapahtui suuressa neuvostojen maassa.

Olen kirjoittanut sisällön selvennyksiä säkeiden väliin, ja toivon, että se ei häiritse.Laulun voi kuunnella tästä.


Minagi olin Arkaadia teel

K. Ristikivi T. Tepandi

Minagi olin Arkaadia teel,
kuigi ma sündisin saunas.
Mõnikord mõtlen, ma läheksin veel,
Muretu nooruk Arkaadia teel,
Marssalikepike paunas.

Kaveri, köyhimys joka syntyi saunassa, lähti murheettomassa nuoruudessaan matkalle Arkadiaan, kreikkalaisten onnelaan. Repussaan hän kantoi kuten Napoleonin sotilaat marsalkan sauvaa.

Aga ma tean, et kaotasin käest
Tee juba enam kui ammu
ja et ma üksinda enese väest
Leiaksin tee, mille kaotasin käest,
Selleks ei ole mul rammu.

Hän kuitenkin kadotti tien jo kauan sitten eikä voimien hiipuessa pysty enää löytämään sitä.

Kuhu ka lähen, seal vesi on ees,
vesi ja kõledad kaljud.
lahkunud viimne kui lootsikumees,
Lahkunud lauldes, et vesi on ees,
nii nagu laulavad paljud.

Mihin hän sitten lähteekin, vesi ja kolkot kalliot ovat edessä, luotsimiehetkin ovat lähteneet ja laulaneet lähtiessään, että vesi on edessä.

Nõnda ma istun ja tõesti ei tea,
Vanduda ennast või saatust.
Ärge vaid õelge, et nõnda on hea,
Nõnda on elu ... Sest teie ei tea,
Ei tunne mu isamaatust.

Ma ei tunne mu isamaatust.

6.3.09

Ei elämää kuin peltoa voi ylittää / Жизнь прожить - не поле перейти.

On runoja, jotka käyvät mielessäni aina välillä. Yksi niistä on Pasternakin (1890 - 1960) Hamlet (Gamlet), jonka laitan tähän niiden iloksi, jotka osaavat venäjää. Kommenttini säkeiden välillä voi sivuuttaa.

ГАМЛЕТ

Гул затих. Я вышел на подмостки.
Прислонясь к дверному косяку,
Я ловлю в далеком отголоске,
Что случится на моем веку.

Boris pohtii tässä, mitä oikein tapahtuu hänen vuosisadallaan, kun etäältä kuuluu kumua.

На меня наставлен сумрак ночи
Тысячью биноклей на оси.
Если только можно, Aвва Oтче,
Чашу эту мимо пронеси.

Kärsimyksen maljan hän pyytää Isää viemään ohitseen.

Я люблю твой замысел упрямый
И играть согласен эту роль.
Но сейчас идет другая драма,
И на этот раз меня уволь.

Nyt on menossa näytelmä, josta hän ei halua itselleen roolia.

Но продуман распорядок действий,
И неотвратим конец пути.
Я один, все тонет в фарисействе.
Жизнь прожить - не поле перейти.

1946

Marja-Leena Mikkolan suomennokseen voi tutustua kirjassa Boris Pasternak, Sisareni elämä. Runoja. Laitan runon kokonaisuudessaan tähän:

Hamlet
Sorina vaimeni. Astuin näyttämölle.
Selkääni vasten oven kehyspuu.
Etäisen kaiun läpi koetan kuulla,
mitä vuosisadallani tapahtuu.
Yön pimeys on yksin minuun
tuhannet kiikarinsa tähdännyt.
Jos suinkin mahdollista, Isä, Abba,
vie tämä malja ohitseni nyt.

Rakastan itsepäistä hankettasi
ja suostun näyttelemään osani.
Nyt vain on näyttämöllä toinen draama,
siis sano minut irti työstäni.

Vaan kohtausten järjestys on valmis,
ja väistämätön loppu häämöttää.
Yksin. Ulkokultaisuuteen kaikki hukkuu.
Ei elämää kuin peltoa voi ylittää.

Hamlet-runo on aivan ilmeisesti merkinnyt paljon tietylle osalle venäläisiä. Wikipedia kertoo englanniksi asiasta näin:
 
"Pasternak's post-Zhivago poetry probes the universal questions of love, immortality, and reconciliation with God. Pasternak died of lung cancer on May 30, 1960. Despite only a small notice appearing in the Literary Gazette, thousands of people traveled from Moscow to his funeral in Peredelkino. "Volunteers carried his open coffin to his burial place and those who were present (including the poet Andrey Voznesensky) recited from memory the banned poem 'Hamlet'."

Olga Ivinskaya (1912 - 1995) joka oli Pasternakin muusa, Tohtori Zhivago-romaanin "Lara" esikuva, kertoo Pasternakin hautajaisista teoksessaan "A Captive of Time". Professori Astmus piti puheen haudan äärellä, jossa hän totesi vainajan olleen omaltatunnoltaan horjumaton ja selvillä vankumattomasta tehtävästään kirjailijana. "Hän oli hyvin vaatimaton ihminen, eikä hän halunnut ihmisten puhuvan hänestä liian paljon."Tämän jälkeen näyttelijä Nikolai Golubentsov astui esiin ja lausui Pasternakin runon "Kunpa olisin tietänyt" vuonna 1932 ilmestyneestä kokoelmasta "Toinen syntymä" (ei suomennettu)
          Internetissä on myös luettavissa tarkka selostus Boris Pasternakin elämästä ja hautajaisista. (*) Sekä Ivinskaya että Internet-lähde kertovat, että nuori mies hermostuneena ja ääni täristen luki Gamlet/Hamlet-runon, jota ei ollut koskaan julkaistu Neuvostoliitossa. Internet-lähde kertoo, että "tuhannet huulet alkoivat liikkua hiljaa ja yhteen ääneen runonlukijan kanssa. "Kohahdus kävi kerääntyneen väen läpi ja joku huusi: Kiitos sinulle työtätekevän ihmisen nimissä. Odotimme kirjaasi. Ikävä kyllä, meille tuntemattomista syistä, se ei ilmestynyt. Mutta sinä nostit kirjailijanimesi korkeammalle kaikkia muita." 
(*) http://www.rulit.me/books/zhivago-affair-the-kremlin-the-cia-and-the-battle-over-a-forbidden-book-read-350644-63.html (p. 63)