Sirje syntyi junassa

Yhtenä sateisena syyspäivänä soi lapsuudenkotini ovikello. Äiti luki lehteä ja pyysi minua avaamaan oven. Yllätyin tai oikeastaan säikähdin. Edessäni seisoi kuluneeseen asuun pukeutunut mies tukka, takki ja housut märkinä. Hänen silmälasinsa olivat pisaroiden peitossa. Hän vaikutti hyvin epävarmalta, puhui ympärilleen vilkuillen nopeasti kieltä, jota en heti ymmärtänyt. 

- Kuka siellä on? äitini huusi olohuoneesta.
En vastannut, vaan pyysin miestä sisään. Tuttuun tapaansa äitini pisti töpinäksi: mies sai kuivat vaatteet, voileipiä ja kahvia ja myöhemmin kunnon ruokaa.

Kävi ilmi, että vieraamme oli juuri ollut ryhmänsä mukana katsomassa Temppeliaukion kirkkoa ja paluumatkalla hotelliin eronnut ryhmästään käydäkseen meillä. En tiedä, mistä hän oli saanut meidän osoitteemme. Ehkä se liittyi siihen, että isäni toimi sodan aikana Virossa, ja niiltä ajoin hänellä oli tuttuja virolaisten parissa. Olimme ilmeisestikin perhe, johon neuvostomiehittäjiä vastustavat virolaiset saattoivat luottaa.

Vieraamme kuva on säilynyt mielessäni kaikki nämä monet vuodet. Siinä hän seisoo hytisten märissä vaatteissaan lapsuudenkotini kynnyksellä. Ja miksi ajattelen häntä juuri nyt? Hän ja hänen vaimonsa kuuluivat niihin tuhansiin "kansanvihollisiin", jotka neuvostoviranomaiset pidättivät ja veivät karjavaunuissa vankileireille Siperiaan ja kauemaksikin 1940- ja 1950-luvulla. Vieraallamme oli tytär, Sirje, joka asuu Tallinnassa. Sirje syntyi junassa, kun perhe palasi takaisin Viroon karkoituspaikastaan.

Helsingissä on juuri järjestetty Neuvostoliiton Baltiassa tekemiä rikoksia käsitellyt seminaari, ja Putinin Nashi-nuoria oli paikalla osoittamassa mieltään tilaisuutta vastaan. Sílle me emme voi mitään, että joillakuilla venäläisillä ei ole tietoa maansa synkästä historiasta tai että he eivät halua ottaa sitä vastaan. Mutta on tärkeätä, että me emme unohda niitä lukemattomia kärsimyksiä, joita kommunistinen sorto aiheutti sekä Venäjällä että muissa Neuvostoliiton alistamissa maissa.

                       Neuvostokommunistien tappamien Viron hallintoviranomaisten muistolaatta Stenbocki  maja-rakennuksen seinässä Tallinnan Toompealla 

Lainaan lopuksi Bulat Okudzhavaa, joka Whitmanin ja muutaman muun kanssa on mielirunoilijoitani:

Ja odin. A ikh tak mnogo, i oni gordy soboj/ i vojennyje orkestry zaglashajut golos moj. (Olen yksin. Heitä on monta ja he ovat ylpeitä itsestään / ja sotilasorkesterit peittävät minun ääneni.)


Lisätietoa Neuvostoliiton rikoksista Virossa

Synnyttämisestä

Estonia-teatterista

Okudzhava, Parnassoon parhaita