Evakkojen muistoksi - En recuerdo de los evacuados

Näinä päivinä tulee kuluneeksi 68 vuotta siitä, kun talvisota päättyi. Sen sodan jälkeen syttyi vielä jatkosota, joka sai lyhyeksi jatkokseen Lapin sodan. Karjalan kannakselta evakuoitiin satojatuhansia ihmisiä muualle Suomeen. Yksi evakkoperheistä oli Pöyhösten perhe, joka asettui asumaan Vuorelan tilaa Vihdissä. Se oli meidän kesäpaikkamme naapurissa, ja lapsuuteni kesinä tulin tutuksi Pöyhösten vanhan isännän, isännän ja emännän sekä heidän kahden poikansa kanssa.

Monenlaiset muistot täyttävät mieleni, mutta ehkä kaikkein päällimmäisenä silmieni edessä väikkyy itse paikka, peltonäkymä, jossa tie johtaa kaivon ohitse navetalle ja ladolle ja edelleen puron rantaan rakennetulle saunalle. Kunnaalla vähän kauempana seisoo punamullalla maalattu valkonurkkainen talo, jonka vieressä on maakellari. Tuon kaiken muistan hyvin tarkkaan, ja ajatukseni viipyvät ihmisissä, jotka elivät elämäänsä siellä.

Muistikuvat mielessäni astelin parisen vuotta sitten katsomaan, mitä Vuorelaan kuuluu. Kulkiessani aloin ihmetellä, miksi tien keskellä kasvoi sankkaa pensaikkoa. Lopulta pääsin siihen kohtaan, josta peltonäkymän olisi pitänyt aueta. Järkytyin. Paikkaa ei ollut olemassa. Kaikki rakennukset oli purettu, niiden paikalla kasvoi korkeata ruohoa ja lepikkoa. Myöhemmin sain tietää, että tila on nykyään Helsingin kaupungin omistuksessa osana kansallispuistoa ja että virkamiehet olivat päättäneet "maisemoida" paikan eli palauttaa sen luonnontilaiseen kuntoonsa.

Tässä runoni siitä, mitä tunsin. Omistan runon Pöyhösille; olen käännättänyt sen espanjaksi ihan vain tunnustellakseni, miltä runon ajatukset kuulostavat sillä kielellä.

Sota sortaa, rauha rakentaa. Mutta se mikä on rakennettu, saattaa hävitä myös aikanaan. Palaamme vanhaan totuuteen: Panta hrei - kaikki virtaa.


Maa muistaa meidät

Juho Pöyhöstä ja hänen perhettään ajatellen. He lähtivät evakkoon Karjalan kannakselta 1944 ja asettuivat asumaan Vihdin Ollilan kylässä sijaitsevaa Vuorelan tilaa.

Heinikko miehenkorkuinen lepikko ja kaisloja
muistojeni pellolla kasvaa kuusikko
humiseva
ihmiset ovat poissa, talo, navetta, lato, sauna puron rannalla
ovat poissa ovat poissa,
kourat auran kurjessa, lehmien utareissa uutterat kädet ja tuo ikiaikainen keinuva liike
kun niitetään heinää,
ovat poissa ovat poissa,
hevosen askeleet metsätiellä, kun vietiin tonkat maitolaiturille
ovat poissa ovat poissa,
isännän lausahdukset kopukalle, vanhanisännän murahdukset rattaiden perältä,
tikka kolopuussa, käen kukahdukset – juhannus olisi kohta! -
ovat poissa ovat poissa

Pellonraivaajat, puiden kaatajat, lehmien lypsäjät, lasten synnyttäjät,
tuttavat ihmiset,
minä muistan teidät kun katson
heinikkoa miehenkorkuista, lepikkoa ja kaisloja
humisevaa kuusikkoa, sen tiheänvihreää muuria
siellä minne te kerran rakensitte
talonne, navettanne, latonne, saunanne puron rannalle,
siellä, missä teidän elämänne oli.
Minä katson ja näen teidät.

Ja vaikka tuuli käy meidän ylitsemme,
me emme katoa,
sillä maa muistaa meidät,
maa muistaa meidät.


La tierra nos recuerda

En recuerdo de Juho Pöyhönen y su familia, que fueron evacuados desde Karelia al pueblo Ollila en el sur de Finlandia 1944.

El pasto a la altura de un hombre, el junco
en el campo sembrado de mis memorias crecen bosques de abetos
susurrando
la gente desapareció, la casa, el establo, la sauna al lado del arroyo
desaparecieron, desaparecieron
los puños agarrando el mango del arado, las manos diligentes en las ubres de
las vacas y el antiguo movimiento balanceado
cuando uno siega paja
desaparecieron, desaparecieron
los pasos del caballo en el camino del bosque, cuando las lecheras eran
llevadas a la plataforma al lado de la carretera
desaparecieron, desaparecieron
las palabras concisas del amo hacia a su caballo, los grúdios del viejo
campesino en la parte trasera del carro,
el pájaro carpintero en el árbol hueco, el canto del cuco – pronto llegaró a
la Noche de San Juan -
desaparecio, desaparecieron

Los desbrozadores de los campos sembrados, taladores de bosque, las
ordeñadoras, las parturientas, la gente conocida,
yo me acuerdo de ustedes cuando miro el pasto a la altura de un hombre, el junco,
los bosques de abetos que susurran, su denso y apretado muro verde
donde ustedes una vez construyeron
la casa, el establo, la sauna al lado del arroyo,
alló estaban vuestras vidas
Yo miro y los veo.

Y aunque el viento golpea por encima de nosotros,
no desaparecemos,
porque la tierra se acuerda de nosotros
la tierra nos recuerda
La tierra nos recuerda

Yllä olevat runot ovat mukana myös blogissa Un poema en español y finlandés 2015-02-17
Supraj poemoj estas ankaúj en la blogo Un poema en español y finlandés 2015-02-17