Jatkan runoteemasta. Virolaisen Karl Ristikiven "Minagi olin Arkaadia teel" on puhuttanut minua aina siitä lähtien, kun kuulin Tõnu Tepandin laulavan sen Tallinnassa yhden hotellin ahtaassa huoneessa. Ystäväni Juhani Salokannel, joka silloin toimi YLE:ssä, haastattteli häntä, ja minä istuin siinä vieressä sohvalla. Tõnu seisoi, lauloi mahtavalla äänellään ja säesti esitystään kitaralla. Vuosi taisi olla 1972.
Yksi Tõnun lauluista oli tämä Arkadian tiellä-runo, jonka loppusäkeessä runoilija pohtii pitäisikö hänen kirota huonosta osastaan itseään vai kohtaloaan, ja päättää runon sanoihin: "Ärge vaid õelge, et nõnda on hea, Nõnda on elu ... Sest teie ei tea, Ei tunne mu isamaatust" (Älkää vain sanoko, että hyvä niin, sellaista elämä on ... koska te ette tiedä, ette tunne isänmaattomuuttani).
Karl Ristikivestä sanotaan ruotsalaisessa siirtolaiskirjailijoiden esittelyssä näin: Född i Varbla, Estland, , den 16 oktober 1912. Död 1977. Studerade (speciellt geografi) vid matematisk-naturvetenskapliga fakulteten i Tartu. Examen 1941. Assistent vid ekonomisk-geografiska institutet i Tartu. Bosatt i Sverige sedan 1944. Arbetat som tjänsteman vid försäkringskassan.
Kun Tõnu pääsi viimeiseen säkeeseen, hänen esitykseensä tuli hurjuutta tai ehkä se oli ahdistusta. "Ei tunne mu isamaatust" jäi soimaan mielessäni, kun haastattelu oli loppu ja palasimme omaan hotelliimme. Minusta tuntui, että meitä seurattiin, mutta ehkä vain kuvittelin. Niin paljon tapahtui suuressa neuvostojen maassa.
Olen kirjoittanut sisällön selvennyksiä säkeiden väliin, ja toivon, että se ei häiritse.Laulun voi kuunnella tästä.
Minagi olin Arkaadia teel
K. Ristikivi T. Tepandi
Minagi olin Arkaadia teel,
kuigi ma sündisin saunas.
Mõnikord mõtlen, ma läheksin veel,
Muretu nooruk Arkaadia teel,
Marssalikepike paunas.
Kaveri, köyhimys joka syntyi saunassa, lähti murheettomassa nuoruudessaan matkalle Arkadiaan, kreikkalaisten onnelaan. Repussaan hän kantoi kuten Napoleonin sotilaat marsalkan sauvaa.
Aga ma tean, et kaotasin käest
Tee juba enam kui ammu
ja et ma üksinda enese väest
Leiaksin tee, mille kaotasin käest,
Selleks ei ole mul rammu.
Hän kuitenkin kadotti tien jo kauan sitten eikä voimien hiipuessa pysty enää löytämään sitä.
Kuhu ka lähen, seal vesi on ees,
vesi ja kõledad kaljud.
lahkunud viimne kui lootsikumees,
Lahkunud lauldes, et vesi on ees,
nii nagu laulavad paljud.
Mihin hän sitten lähteekin, vesi ja kolkot kalliot ovat edessä, luotsimiehetkin ovat lähteneet ja laulaneet lähtiessään, että vesi on edessä.
Nõnda ma istun ja tõesti ei tea,
Vanduda ennast või saatust.
Ärge vaid õelge, et nõnda on hea,
Nõnda on elu ... Sest teie ei tea,
Ei tunne mu isamaatust.
Ma ei tunne mu isamaatust.
