27.12.14

Languages in the melting pot

How do speakers of a language go about when they need a name for a new thing or phenomenon, that is, a new entity? The question has always been of practical interest and even of importance for relations be­tween speakers of different languages and varieties of languages. To take an example, a notion of 'practising trade' was called in olden times "kaupōn" in a Germanic language called Gothic. Apparently, the notion was new to neighbouring Finnish tribes, since they borrowed the word from the Goths. In modern Finnish it occurs in the form of "kauppa" meaning 'trade, shop, purchase', whereas in modern Swedish the same word appears as "köpa" 'buy'.1 
       Like any other people, Finnish tribes borrowed words extensively from other languages, especially from neighbouring Baltic, Germanic and Slavic languages. At least a third of the modern Finnish root words derive from lexical items adopted from other languages. Often, changes in the phonetic shape of the words have made it difficult to recognize words as being derived from the same source, cf. "kauppa" and "köpa" above, or the Finnish noun "vuokra" 'rent' which is related to the Swedish word "ocker" 'usury', when the Germanic source form was "wōkra".
Adopting words from other languages is not the only way people have used to find designations to new entities. People have also translated the foreign name of the entities directly. These cases are called loan translations. An example is the Finnish compound "puutarha" 'garden', lit. 'tree yard', which is a word by word translation of the Swedish "trädgård" 'garden', lit. 'tree yard'.
In some cases, people have widened the meaning of words that already exist in their language. When gas as an energy source was intro­duced in Finland, "kaasu", a dialectal word for 'fog', was chosen as an equivalent designation of "gas". More rarely, people have come up with totally new words. This is called "Urschöpfung" in German or "primary creation" in English. A modern example is the word "googol" which means 'the number one followed by one hundred zeros, 10100', the mis­spelling of which we find in the word "google".
The need to find terms to new entities has grown enormously in our time. This is primarily due to the technological development producing ever more new things, and to the ease with which we can establish relations across the world with people of different cultures and languages.
One might think that when searching for an appropriate term for a given new entity, we would prefer using lexical resources of our own language to lexical items of other languages, but this is not necessarily the case. Certain types of Swedish texts bristle with Anglo-American lexical newcomers. In Swedish computer ads, one can meet phrases like "Vissa Mac-datorer har en SD- (Secure Digital) eller SDXC- (Secure Digital Extended Capacity) kortplats" which translates as "Some Mac-computers have a SD (Secure Digital) or SDXC (Secure Digital Extended Capacity) slot". This phrase is not very hard to understand for a computer geek with just a poor command of the Swedish language. Note that in the example, "slot" has been translated with the genuinely Swedish compound "kort­plats", lit. "cardplace". So, at times Swedes do not borrow computer terms from English straight away but have equivalents of their own.
In the modern world, English with its many varieties dominates the global mass communication. As a consequence, English exerts enormous lexical pressure on other languages. When new things or new phenomena appear, they are often named in English, in the first place. This has led to different kinds of reactions. In Sweden, we have an organization called "Språkförsvaret" or "The Language Defence". Språkförsvaret operates actively against the use of English at occasions where the more natural choice should be Swedish and against excessive use of English loan words in public texts. The general premise of this assiduous work is that the genuineness of the Swedish language hinges to a great extent on the lexical usage. Both the official Swedish language board (Språkrådet 'Language Council') and Språkförsvaret aim at maintaining the linguistic identity of Swedish as intact as possible while keeping the language flexible enough to meet the lexical challenges posed by the global mass communication, in general, and by English in particular.
But why should people feel that other languages threaten their language, lexically or otherwise? A simple answer is that foreign elements such as loan words are thought to weaken the primacy of the mother tongue. Many of us identify ourselves with our native language. Previous­ly, the dominant attitude to a mother tongue was that people should acknowledge it and closely follow its norms, especially if used in public. Conceptually, this was reflected in the German terms "Sprachrichtigkeit" ('Linguistic correctness') and "Rechtschreibung" ('Correct spelling'). These ideas were and in many places still are widely supported and advocated by authorities, school teachers and others.
   Times have changed, and nowadays, we rather speak of "Sprachpflege". lit. "language care", that is, cultivating guidance on language usage. Still, the norms are there, and those who give us guidance in language usage turn to them when explaining why certain forms, words or formulations are pre­ferable to others. Moreover, many people still find the language norms of their mother tongue important to follow, possibly, because they strongly identify themselves as users of the language.
On the other hand, it is also true that people's attitudes differ. Some of us would like to preserve their mother tongue as intact as possible from foreign influence, while other people are positive to such influences.
There have always been negative attitudes to foreign languages and their influence on one's own language. This is evidenced by the fact that languages that sound different or are more or less unintelligible have been called "broken". In Finnish, "dialect" translates as "murre" which comes from the verb "murtaa", 'break'. That is, language varieties that differ from one's own variety break against what is taken for "normal". In ancient Greek, non-Greek people were "barbarians" who were babbling in an in­comprehensible gibberish. In Russia, speakers of German who did not know Russian, were nemtsy, a word derived from nemoj 'mute, speechless'. It seems that people have always had negative, condescending or outright spiteful attitudes to other languages and their speakers. Presumably, they have done so in order to strengthen the intragroup solidarity. Obviously, languages often constitute a vital part of what makes people's social identi­ty, and if it is threatened, people do react. This is part of the raison d'être of organizations such as Språkförsvaret . 
The diverse linguistic identities are threatened in the modern world. One of the reasons is that English has become the predominant means of wider communication and one of the main providers of words for new entities. This can be fatal to the languages whose speakers lack prerequi­sites to respond adequately to the challenge posed by the so-called big languages and by English, especially.
The language attrition and the language death is a present global trend. It will concern primarily languages that have few native speakers, lack a written standard and are not used on the Internet. These languages make the majority of the tongues now spoken in the world. There are approximately 6 900 different languages, but only 304 are spoken by more than one million. Only 2 287 languages have a written standard, and the whole Bible has been translated into as few as 392 languages. Fairly few are used on the Internet. It is to be expected that these languages will not keep up with the technological development and the post-industrial way of life reflected in the semantic differentiation of the vocabulary. The languages concerned will gradually lose ever more range of use and finally be without much active usage. They will become what in Finnish is called "kyökkikieli" or "a destitute kitchen language", that is, a second rate language.
Panta hrei - everything flows
As Herakleitos ho Efesios (535 - 475 BCE) said (in Greek): "No man ever steps in the same river twice", i.e. everything will change. This will concern languages as well as identities connected to them. IT, global trade, ease of travelling etc. notwithstanding, I do think that a planetary linguistic identity represented by one world language will never materialize. Even though the knowledge of English will be even more widespread than it is now, the majority of the world's population will never become second language speakers let alone native speakers of the language. Instead better translation appliances will be developed and general multilingualism will be preserved for the languages that are vigorous enough to survive. Hope­fully, as many languages as possible will do that, thrive in the world's language pot without melting and losing their genuine identity. Cultural and linguistic multitude should be cherished. In the last analysis, vive la différence! 
The U.S. melting pot
1 One may note that Swedish belongs to the Germanic languages while Finnish is a Finno-Ugric language fairly closely related to Estonian.

3.12.14

Tie jatkuu! Dallataan!

Nuorena kuulin vanhemmilta ihmisiltä, että Helsingin puhekieli, slangi, on huonoa kieltä, hamppareiden ja lättähattujen kielenvääntelyä. Mutta niinpä me vain sitä käytettiin murkkuiässä, parhaat ystäväni ja minä, kun olimme retkillä metsissä. Yövyimme tulilla, olipa mikä vuodenaika tahansa, ja kuljimme eteenpäin. Laadin alla olevan runon noille ystävilleni, "kafruille" (= kaveri), joiden kanssa vaeltelin 12 - 17 -ikäisenä eli (pahimpana) puberteettiaikanani. Runo luettiin Toimen Pojat-nimisen partiolippukunnan 100-vuotisjuhlissa kolme vuotta sitten.

Kafruille
kafrut,
olihan se aikaa kun
me skutassa dallattiin, pistettiin pystyyn laavu, bygattiin eldis ja tykättiin
et tää vast on kliffaa.
Räntää sato niskaan niin sulosesti, savu änki silmiin niin ihanasti
ja kun kusihätä tuli,
oli pakko kammeta makkarin lämmöstä ulos
ja hipsiä kalsareissa sivummalle.
Aamu koitti ja eldis tais sammuu,
unenhorteen läpi me kuultiin,
kun hirvi tai jonkun landepaukun karannu lehmä
rupes Kakarin suolla (*) ammuun.
Mut me ei skagattu koskaan,
vaikka mudet ois kyl hakenu veke
jos n'ois tienny missä nää skundit praijas.
Ei, ei ne ajat ollu mälsii,
vaan kuka menneitä jaksais jälsii?
Kafrut, dallataan eteenpäin,
tsiigataan mitä ton bärtsin takana on,
hogataan mitä ton bulin lätäkön takana on!
Tie jatkuu. Dallataan! 
Selitys:
"Kakarin suo" on isohko suo Nuuksion ulkoilualueella noin 30 kilometrin päässä Helsingistä pohjoiseen. Huomatkaa: 30 kilometriä on pitkä matka kulkea reppu / (omatekoinen) rinkka selässä, ja se matka tuli "dallattua" aika usein. Tosin tietysti otimme joskus "dosan" (= bussin) tai yritimme päästä polun alkuun peukalokyydillä. Tämän lisäksi me "dallattiin" myös muualla kuin Nuuksiossa kuten Lapissa, mm. Utsjoen ja Kevon maastossa. Sinne liftaamiseen meni aikaa. Kerran Pena ja minä liftasimme 24 tunnissa Ivalosta Helsinkiin, ja kyllä me oltiin polleata poikaa kun päästiin perille Stadiin. 
     Me ihailimme saamelaisia. Hankimme pitkät "leukupuukot" sekä paulapieksut talveksi; joillakuilla oli päällään lapinmekko ja hartioittensa suojana lukka eli eräänlainen poncho. Kerran kun hiihdin lapinmekko päälläni järven jäällä, vastaani tuli seurue, jonka kärjessä sivakoi pieni poika. Tämä pysähtyi, katseli ihmeissään ja huusi osoittaen porkallaan minua: "Pappa, se en lappojke!" Sen verran ruotsia ymmärsin, että osasin olla ylpeä. Muuten Nuuksiossa, retkimaillamme, oli ilmeisestikin ihan 1600-luvulle saakka samoillut saamelaisia, koskapa itse sana "nuuksio" tulee saamen kielen 'laulujoutsenta' tarkoittavasta "njukča"-sanasta. Suomalaiset ja Ruotsista tulleet maanvaltaajat karkottivat vuosisatojen kuluessa saamelaiset pohjoiseen. Saivat väistyä kaski- ja peltoihmisten tieltä.
     Mistä me saimme rahat retkeilyyn? Alkuvuosina vanhemmilta jotka varmaan huokasivat helpotuksesta, kun olimme poissa meuhkaamasta kotipuolessa, myöhemmiten kävimme (kesä)töissä, joilla rahoitimme Lapin vaellukset.
     Runossa käytän sanaa "landepaukku". Me tunnustauduimme "stadin skun­deiksi". Samoilimme maaseudulla, mutta tulimme aika harvoin tutuiksi maalaisten kanssa. Heitä ei näkynyt metsissä, joissa me liikuimme. Metsissä oli eläinten lisäksi kaupunkilaisia retkeilemässä, sienestämässä ja marjastamassa, ja heitä väistelimme. Siellä kulki myös "eräpoliiseja", jotka vahtivat maanomistajien maita mm. tulenkäytön kannalta. Eräpoliisit eivät olleet kavereitamme.
     Meitä oli eri joukkueita eli "vartioita", joihin kuului viidestä kahdeksaan poikaa - tytöt tulivat myöhemmin kuvaan mukaan, eivät "miehuus­kokeiden" murkkuvuosina. Meillä oli erilaisia tapoja kätkeä varustei­tamme kuten laavukankaita kallionkoloihin - niitä oli raskas kantaa pikitieltä saakka. Liikuimme hiljaa välttäen möykkäämistä, viestimme toisillemme mm. puhaltamalla kämmenpohjiin. Katselimme. Kuuntelimme. Auringon nousujen lisäksi mieleeni muistuvatkin juuri metsän äänet vuorokauden eri aikoina.
     Pelkäsin pimeää metsää, kunnes opin voittamaan pelkoni. Se ei ollut selkävoitto: oli aina mukavampaa istua nuotion tai rakovalkean ääressä kuin saapastella yksin pimeässä kuusikossa. Nuotiolla juttua riitti. Meistä muutamat olivat todellisia tarinan iskijöitä kuten Ravanteri ja Masi. Ikävä että aika on heistä jättänyt. Minun osakseni tuli laulaa. "On kuollut ontuva Erikson" oli bravuurinumeroni. Laulan edelleen. "Maita paljon kulkenut oon, linnun kerallain on laulaneet..."
     Kun olimme viettäneet ajan perjantai-illasta sunnuntai-iltaan "skutassa" - hiihtolomalla olimme siellä toki pitempään -, palasimme kotiin kaupun­kiin. Minulla oli kotonani kylpyamme, jossa pesin retkiliat pois. Ammee­seen jäi mustia rantuja, ja vasta vähän ajan kuluttua oivalsin, että ne johtuivat tervassavusta: olimme laavulla yöpyessämme polttaneet juura­koita ja niistä ihoon oli pinttynyt kitinkaltaista tervasainetta.
     Ja sitten koitti maanantai. Menimme kouluun nuokkumaan. Vain yksi meistä jaksoi loistaa koulussa(kin). Hänestä tuli kirurgi. Meistä muista tuli ahtaaja, mainoskuvaaja, maanmittari, rakennusinsinööri, upseeri jonka kanssa väittelin armeijan tarpeellisuudesta, rajavartion päällikkö joka opetti minut "erälle", selviytymään metsissä - murheellista että hänkin on poissa keskuudestamme -, alkoholisti joka kuoli liian nuorena, mainos­mies / tarinaniskijä josta myös aika on jättänyt, ja minä joka istun tässä työpöytäni ääressä toisessa maassa ja muistelen.

Tie jatkuu. Dallataan.

10.11.14

Pacifism

In the memory of the war that would have ended all further wars


1914 - 1918

Credo of pacifism:

"War and violence are unjustifiable, conflicts should be settled in a peaceful way." See http://www.bbc.co.uk/ethics/war/against/pacifism_1.shtml

Absolute pacifism


An absolute pacifist believes that it is never right to take part in war, even in self-defence. They think that the value of human life is so high that nothing can justify killing a person deliberately.

Conditional pacifism


Conditional pacifists are against war and violence in principle, but they accept that there may be circumstances when war will be less bad than the alternative. Conditional pacifists usually base their moral code on Utilitarian principles - it's the bad consequences that make it wrong to resort to war or violence.

Selective pacifism


Other pacifists believe that it is a matter of degree, and only oppose wars involving weapons of mass destruction either because of the uniquely devastating consequences of such weapons, or because a war that uses such weapons is not 'winnable'.

Active pacifism


Pacifists are heavily involved in political activity to promote peace, and to argue against particular wars. Nowadays most democratic countries accept that people have the right of conscientious objection to military service, but they usually expect the objector to undertake some form of public service as an alternative.

Pasifisti Arndt Pekurisen muistopäivä 5.11.


(Source: Aamulehti, Nov. 5, 2013)

The memorial day of the Finnish pacifist Arndt Pekurinen on November 5. Arndt Pekurinen was executed on November 5, 1941, in Suomussalmi, Finland, after having been brought to the frontline of the war between the Soviet Union and Finland. There, he was ordered to take a weapon but when he refused to obey the order, he was executed.

Arguments against pacifism


Pacifism cannot be national policy


Pacifism as national policy will only work if no-one wants to attack your country, or the nation with whom you are in dispute is also committed to pacifism. In any other circumstances adopting a pacifist stance will result in your country rapidly being conquered.

However, the idea of pacifism, and of seeking non-violent solutions to disputes between nations, plays a significant part in international politics, particularly through the work of the United Nations.

The logical case against Pacifism


Those who oppose pacifism say that because the world is not perfect, war is not always wrong. They say that states have a duty to protect their citizens, and that citizens have a duty to carry out certain tasks in a Just War. It doesn't matter that pacifists are motivated by respect for human life and a love of peace. The pacifists' refusal to participate in war does not make them noble idealists, but people who are failing to carry out an important moral obligation.

A second argument says that pacifism has no place in the face of extreme evil. The war against Nazi Germany was a war against extreme wickedness.

Pacifism and remembrance


Because most societies regard going to war as fulfilling a citizen's ethical duty, they honour and remember those who give their lives in war. If we believe that war is governed by ethics we should only honour those who give their lives in a Just War, and who followed the rules of war.


Give peace a chance!
Civil disobedience, civil resistance, civilized human beings, e.g. Czechoslovakians on 20 August, 1968







Non-violent resistance is more effective 
than the violent and armed resistance.

See www.civilresistance.net
or
http://www.bing.com/videos/search?q=civil+resistance&FORM=VIRE3#view=detail&mid=4344397D17A18164E1864344397D17A1816

Si vis pacem para mentes
If you want peace, prepare human minds

https://www.youtube.com/watch?v=hw5Mcye28BI















s

7.11.14

Revolution, Pеволюция, Rivoluzione

 Idag är det den sjunde november som enligt den julianska kalendern var den 25 oktober. Dagen är årsdag för den ryska oktoberrevolutionen. Rysslands härskare med sin stab lär dock inte stå på podiet vid Röda torget i Moskva och se på en parad som ledarna gjorde under sovjettiden. 

 

          Vad är revolution? Ordet kommer från latin där det har flera betydelser. Jag misstänker att den betydelse det här är fråga om är inte 'rulla tillbaka' eller 'förfalla' utan 'rulla upp, utveckla, öppna'.

          Slår man upp ordet i en encyklopedi stöter man på revolutioner av alla de slag: från revolutionerande tvättpulver till samhällens politiska omvälvningar och vetenskapliga genombrott. Man blir revolutionär när man vill vara med att ändra på de rådande materiella, ekonomiska, sociala och politiska förhållandena. Eller som en italienare som trodde på anarki uttryckte det:

"När anarkin kommer, kommer hela jorden att förändras. De hatade gränserna försvinner likväl som prelaterna och soldaterna. I världen blir kvar bara idealet som vi är begeistrade av."

          Det finns en väldigt stor skara arbetare, revolutionärer, filosofer, politiker och andra vars arbete och handlingar ligger till grund för oktoberrevolutionen i Ryssland. Att inte nämna Karl Marx i sammanhanget vore omöjligt. Stanford Encyclopedia of Philosophy redogör för hans insats såhär: "Karl Marx' (1818–1883) arbeten inspirerade grundläggandet av många kommunistregimer under 1900-talet. Det är svårt att tänka sig någon annan som haft ett lika stort inflytande i skapandet av den moderna världen som han... 
          Den centrala punkten av Marx historiematerialistiska teori är tanken att olika samhällsformer uppstår och faller i och med att de först fortskrider och sedan utgör hinder för utvecklingen av människornas produktiva krafter... Marx analys av historia och ekonomi sammanfattas i hans förutsägelse av det ofrånkomliga sammanbrottet av kapitalismen som kommer att ersättas av kommunismen. Marx vägrade dock att spekulera i detalj kring kommunismens beskaffenhet. Han menade att den kommer att uppstå genom historiska processer. Kommunismen innebär inte förverkligande av ett förutbestämt moraliskt ideal."

          Vi kan konstatera att Marx förutsägelser inte besannades av de olika typer av kommunism som vi sedan fick.

          En annan revolutionär som jag haft varm om hjärtat är Danilo Dolci (1924 - 1997), se min blogg La lotta continua, 2012-11-11. Dolcis betydelse som samhällsreformator har, vad jag förstått, varit stor lokalt på Sicilien men även allmänt sett i Italien. Dolci var en initiativrik aktivist som satte igång grundläggande förändringar i ett politiskt och moraliskt eftersatt samhälle. Detta skedde under direkt hot från maffian och dess hejdukar. Dolci spådde ingen ny samhällsform att uppstå ur historiens askberg. Istället ingav han (och gör det fortfarande) hopp när förtvivlan och kraftlöshet håller på att smyga in. Han fick Lenins Fredspris 1958 trots att han uttryckligen var icke-kommunist.

Mer information om Dolci på svenska hittar du bla. på http://www.dixikon.se/bloggarna/danilo-dolci/

          Dolci skrev dikter av vilka en heter "Rivoluzione" (Revolution, se min blogg; dikten finns att lyssna på italienska i: https://www.youtube.com/watch?v=nrpZDL7f598)

Revolution

Den som blir rädd när hen får höra "revolution"
har kanske inte förstått.
Det är inte revolution att kasta sten på en polisman,
spotta på stackarn 
som tagit på sig uniformen utan veta
hur han annars fick något att äta, 
det är inte revolution att tutta eld på kommunhuset
eller på jordebokskartotek
för att av dumhet hamna i fängelse
och förstärka fiendens svepskäl.
När man agiterar för att komma till makten
och inte gör det
är det inte revolution utan den saknas;
om man får makten och relationerna
förblir som de var innan,
har man förrått revolutionen
Revolution är att urskilja det goda
medan det fortfarande är levande
och kunna njuta sunt, utan ånger,
av kärlek, känna varandra i glädjen.
Revolutionen är att sköta det som går att sköta
grundligt och utan dröjsmål,
den är att ge ansvar till var och en.
Revolutionen är att bemöta varandra med klokt fördrag
genom att anamma de viktiga relationerna 
mellan jord, himmel och människor: hårdnackat, ja,
om det behövs, genom att utnyttja, nej.
De spridda mänskliga atomerna blir
nya organismer som må kämpa
för att bli av med
allt som är ruttet och all maffia

 

23.10.14

Si vis pacem para mentes


 "Jos tahdot rauhaa, valmistele ihmismieliä siihen"

Kirjoitin parisen vuotta sitten Suomen armeijaa ja yleensä rauhankysymyksiä koskevan blogin armeijan juhlapäivänä 4.6. Olen muokannut blogiani ja esitän tässä siitä uuden version. Tekstin muutoksiin ovat vaikuttaneet äskeiset tapahtumat Ukrainassa ja Lähi-idässä. Perussanomani on sama: puhun rauhanaatteen eli pasifismin puolesta. 

"Suomen armeija kutsuu itseään ”puolustusvoimiksi”. Sillä on iso ja hyvin hoidettu sivusto Internetissä. Sivustolla todetaan, että ”jokainen miespuolinen Suomen kansalainen on asevelvollinen”; naiset voivat hankkiutua armeijaan vapaaehtoisesti. 
”Erityistapaukset”-otsikon alla kerrotaan aseettomasta palvelusta, siviilipalvelusta sekä Jehovan todistajien asemasta. Sivun kuvaksi on valittu maastopukuinen sotilas, jolla on Suomen armeijan kokardi karvalakkinsa lipassa ja joka tähtää sormillaan jonnekin. Tämä kuva on varmaan valittu epähuomiossa: pasifistina en ota päähäni armeijan kokardilla koristettua karvalakkia enkä kiusallakaan tähtää ketään. 

Varusmiespalveluaika on ilman erikoiskoulutusta 180 päivää, vaativien taitojen oppimista varten 270 päivää sekä vaativimpiin tehtäviin kouluttautumista varten 362 päivää. Viimeksi mainittu palveluaika on yhtä pitkä kuin se, jonka minä vietin siviilipalvelumiehenä yhdessä suljetussa laitoksessa. Kun lyhin asepalveluaika on puolta lyhyempi, on siviilipalvelun kestoa pidettävä rankaisuna. 


Suomi ei suosi pasifismia. Myöskään Suomen nuoret eivät suosi pasifismia, sillä vain 2% valitsee siviilipalvelun. Sitä tärkeämpi vaihtoehto on vapautus asepalvelusta. Sen saa 16% ikäluokasta. Syy vapautukseen liittyy usein mielenterveyteen, ja näin ollen henkisesti vaikeuksissa olevia nuoria on huomattavasti enemmän kuin aseistakieltäytyjiä.

Tilaston mukaan varusmiespalveluksen suorittaa noin 80 prosenttia miesikäluokasta. Suomella onkin Euroopan suurimpiin kuuluva 350 000 sotilaan reserviläisarmeija. Suomen armeijan miesmäärä on yli kaksi kertaa muiden Pohjoismaiden asevoimien yhteenlaskettu vahvuus. Supistuksia tähän määrään on tehty 1990-luvulta lähtien, mutta sekä armeija että enemmistö kansanedusta­jista haluaa säilyttää yleisen asevelvollisuuden ja kouluttaa koko ikäluokan.
 

Armeijoiden merkitystä on turha kiistää. Ne pitävät yllä voimankäyttöön perustuvaa poliittista tilannetta sekä maan päällä että myös avaruudessa, jonne tietyt sotilasmahdit ovat jo siirtäneet kalustoaan. Armeijoiden lakkauttaminen ei ole realismia kovinkaan monessa valtiossa; pelkästään 21 maailman valtiota ovat armeijattomia tai vain vähäisen aseellisen voiman maita. Nämä valtiot ovat Costa Rican ja Vatikaanivaltion tapaisia pieniä maita.


Pohjoismaissa yksikään puolue ei kannata armeijan lopettamista, ja esimerkiksi Ruotsissa vasemmistopuolue kuuluttaa tietenkin sosialistisuuttaan mutta ei pasifistisuutta. Tuo puolue, joka mielellään puhuu yhteiskunnan muuttamisesta, on jo poistetun yleisen asevelvollisuuden kannalla. Myöskään kristillisdemokraatit eivät ole pasifistisen rauhan puolue, jos joku nyt niin kuvitteli; kristinuskon suhde rauhaan maan päällä on epäselvä, ks. Matteus 5:21-25 ja 10: 34-36. Todettakoon sekin, että yksikään tuntemani suomalainen tai ruotsalainen poliitikko ei ole kertaakaan puhunut myönteisesti aseettomasta eli ns. siviilivastarinnasta, vaikka tämä toimintamuoto on monta kertaa osoittanut voimansa. Esimerkiksi Baltian maat vapautuivat Neuvostoliiton miehityksestä sen avulla ja Serbian Slobodan Milosevic kukistui niin ikään siviilivastarinnan keinoin ns. Otpor-liikkeen toimesta.

 

 Mutta onko toisenlainen maailma mahdollinen, semmoinen jossa emme turvaisi "rauhantilaa" armeijoiden avulla? Maailma jossa emme uhkailisi toisiamme kättä pidemmällä tai, biokemiallisista aseista puheen ollen, kättä pienemmällä. Maailma jossa miljardeja ei tuhlattaisi asevarusteluun. Vaikuttaa siltä, että enemmistö meistä ei usko sellaiseen maailmaan. Malliesimerkki on Ruotsi: se on elänyt yli 200 vuotta rauhantilassa, mutta on aseteollisuuden ja aseviennin kärkimaita suhteessa väkilukuunsa. Rauhanomaiset olot eivät ole siis suinkaan vähentäneet vaan vahvistaneet ruotsalaisten uskoa asevoimin ylläpidettävään rauhaan. 

Minun olisi paljon parempi elää maailmassa, josta aseellinen jännitys puuttuisi. Toivoa tällaisesta maailmasta on turha asettaa mihinkään uskonlahkoon tai hyvää tarkoittaviin maailmanparantajiin, ei edes pelkästään meihin pasifisteihin. Toivo on asetettava yksinkertaisesti vain meihin ihmisiin. Me pystymme paljoon, hyvässä ja pahassa. Suotakoon, että hyvät voimat, the better angels of our nature, kuten presidentti Lincoln asian ilmaisi, pääsisivät voitolle niin, että armeijat lakkautettaisiin. Mutta miten se käytännössä kävisi päinsä? 


Armeijoiden lakkauttamisen sijasta on realistisempaa puhua väkivallan käyttämisen vähentämisestä ja sen korvaamisesta rauhanomaisilla keinoilla kuten diplomatialla, demokratiaa vahvistamalla, eri kansallisuutta edustavien ihmisten yhteistyöllä jne. Ihmiskunta kehittyy vääjäämättä siihen suuntaan, että olemme yhä riippuvaisempia toisistamme.Keskinäinen riippuvaisuus, jossa on kyse omasta ja läheisten hyvinvoinnista, saattaa muuttaa kehityksen suunnan juuriaan myöten, vähentää radikaalisti fyysisten ja psyykkisten voimakeinojen käyttöä. Esimerkiksi ebola-virusta vastaan taistellessa kahinointi vaikkapa vain Krimin tapaisten maa-alueiden valtaamiseksi ehkä vähenee.

                                                       -- x --

PS. Kirjoitettuani edellä olevan tekstin luin Venäjän asevoimien komentajan, kenraali Nikolai Makarovin parin vuoden takaisen puheen suomalaiselle kuulijakunnalle. Se uhkui Venäjän voimaa: tuo suuri maa antaa nyt ohjeita reunavaltioilleen kuten Suomelle. Onko meidän taivuttava niihin? 

Ehkä tuommoisiin puheisiin olisi vastattava esittämällä toisenlainen toimintatapa, agenda. Se perustuu siihen yksinkertaiseen näkeymykseen, että enemmän kuin armeijoita ja niiden tukemista tarvitsemme YYA:ta eli ystävyyttä, yhteistyötä ja avun antamista sitä tarvitseville. Meidän on haudattava roomalaisilta peritty ajattelutapa, se joka tiivistyy sanontaan Si vis pacem, para bellum - Jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan. Sitä korvaamaan ehdotan ilmausta Si vis pacem, para mentes eli Jos haluat rauhaa, valmistele ihmisten mieliä siihen.



Edellä esittämiini ajatuksiin voi toki esittää kosolti vastaväitteitä. Mielenkiintoisin niistä on Ian Morrisilta lukemani. Hän väittää, että sodat eivät ole olleet ihmiskunnalle suinkaan pahaksi vaan päinvastoin hyväksi. Kehitys monilla elämän aloilla on mennyt eteenpäin sotien ansiosta: valtakunnat ovat vakiintuneet ja voimistuneet, tekninen edistys on saanut vauhtia, hyvinvointi on levinnyt aina vain laajemmalle. Voit lukea tämän historiallisiin faktoihin perustuvan teoksen arvion tästä:
http://www.sivispacem.net/2014/07/book-review-ian-morriss-war-what-is-it-good-for/#more.


Minua Ian Morris ei tietenkään vakuuta, koska emme tiedä, millaiseksi maailma olisi muuttunut ilman sotia. Mutta tämä ei ole järin vahva vasta-argumentti, vaan minun pohdittava asiaa edelleen. Minusta tuntuu kamalalta ajatella, että sankarihautausmaat olisivat ihmiskunnan kehityksen symboleja. Ian Morris ja minä olemme vastakkaisilla puolilla näkökantoinemme. Mutta nämä vastakkaiset näkemykset eivät johda riitaan ja keskustelun ajautumiseen umpikujaan vaan asioiden syvempään ymmärtämiseen, mikä on yksi eläinlajimme homo sapiensin tuntomerkkejä. Totuus johon pyrimme, tulee esille ymmärtämisen prosessissa, ei lauseissa joihin uskomme. 
Lisäys: Kari Naskinen on ystävällisesti ja oivaltavasti viitannut edellä olevaan blogiini omassa Mustaa valkoisella-sivustossaan http://naskinen.blogspot.se/ Kiitän häntä tästä. Puhtia puuhiimme, riemua rintaamme!

12.10.14

Suomen kielen vaikeudesta

Kielen vaikeutta koskeva kysymys herää varsinkin silloin, kun aikuiset rupeavat opettelemaan toista kieltä. USA:n ulkoasiainhallinnossa on laadittu lista siitä, minkä verran aikaa kuluu eri kielten oppimiseen. Vaihtoehtoina ovat 20, 24, 32 ja 44 viikon tehokurssit. Ruotsin taitoa tarvitsevalle yhdysvaltalaiselle diplomaa­tille suositellaan 24 viikon kurssia, kun taas sille, joka haluaa oppia suomea, tarjotaan 44 viikon tehokurssia. Näin suomi olisi englantia äidinkielenään puhuvalle karkeasti arvioiden kaksi kertaa vaikeampi kieli oppia kuin ruotsi. Ja ehkä se pitääkin paikkansa, kuuluvathan englanti ja ruotsi samaan germaanisten kielten ryhmään, englanti sen läntiseen ja ruotsi sen pohjoiseen eli skandinaaviseen alaryhmään.
Suomen kielestä voidaan osoittaa ainakin seuraavat ongelma-kohdat:
1- Suomen perussanasto poikkeaa muiden kuin läheisten sukukielten perus­sanastosta. Toki suomessa on lainasanoja ja käännöslainoja etenkin ruotsista, mutta ne eivät muuta sitä tosiasiaa, että suomen keskeinen sanasto on hyvin omintakeista.
2- Suomen kirjakieli ja yleisesti käytetty puhekieli eroavat toisistaan suu­resti mm. muoto-opin ja sanaston osalta.
3- Sanojen vartaloissa tapahtuu taivutettaessa runsaasti muutoksia. Useissa tapauksissa tämä morfofonologinen vaihtelu vaikuttaa hankalalta, esim. käsi : käte-nä : kät-tä : käde-n : käs-iä.
4- Sijataivutus ei koske vain nomineja vaan infiniittisiäkin muotoja. Ruot­salaisen suomen­oppi­jan on ehkä vaikea purkaa esim. laulamaan-muotoa merki­tysyksikköihinsä.
5- Transitiiviverbien objekti vaikuttaa myös hankalalta. Siinä on kaksi ongelmaa: se että objekti merkitään sanajärjestyksen lisäksi myös tietyillä sija­päätteillä (esim. Kalle syö piirakkaa), ja se, että objekti mer­­kitään niin eri tavoin, esim. (pääte isolla kirjaimella): Söin piiraka-N Söin piirakka-ASyö piirakka ! – Syön piiraka-TSyön piirakoi-TA.
     6- Ääntämyksessä ongelmallista on mm. äänteiden pituus, mistä jokainen ruotsinsuomalainen on saanut tuta, kun Ruotsin päivit-täisissä talousuutisissa kerrotaan ”Nokkian” pörssiheilahteluista.
Muitakin ongelmakohtia on; näistä toiset ovat syntaktisia, toiset taas semanttisia.
Suomen kielelle tyypilliset omistusrakenteet (Hänellä on kirja) ja neses­siiviset lauserakenteet (Hänen pitää lähteä) esiintyvät taajaan sekä kirjoitetussa että puhutussa kielessä (vastaavasti: Sill_on kirja. Sem pitää lähtee). Niillä on vastineensa mm. venäjässä mutta ei ruotsissa eikä englannissa, ja vastaavasti ne voivat aiheuttaa harmaita hiuksia ruotsia ja englantia äidinkielenään puhuville suomenoppijoille.
Ei-finiittisessä muodossa olevia määritteitä käytetään varsinkin kirja­kielessä run­saasti. Esimer­kiksi sopii edellisen lauseen sana olevia tai lihavoidut sanat lauseessa: Eilen avatussa ja jo etukäteen paljon huo­miota herättä­neessä taidenäyttelyssä kävi tänäänkin monta ihmistä. Tällaiset lauseet ovat aivan normaalia kirjasuomea. Suomea oppivalle aikuiselle ne voivat tuottaa kosolti päänvaivaa.
Semanttisista piirteistä, jotka saattavat olla vaikeita, mainit-takoon vaikkapa verbit joutua ja päästä. Niitä on hankala kääntää mihin­kään kieleen. Toisinaan semanttinen vastaa­vuus on ilmeinen, kuten esim. suomen saada- ja ruotsin -verbin välillä; toisinaan suomen yhtä verbiä vastaa kaksi toisessa kielessä kuten ruotsissa (mennä ja gå/åka; muistuttaa ja påminna/likna) tai päin vastoin (voida/osata ja kunna). Jotkin suomen verbit ovat silminnähden monimerkityksisiä, esim. tapahtua, joka eriytyy ruotsissa mm. verbeiksi ske, hända, försiggå ja äga rum tai ilmoittaa jonka voi kääntää englanniksi mm. seuraavilla verbeillä: tell, state, inform, report, notify, disclose, announce ja advertise.
Saattaa olla, että kielenoppijalle ne tapaukset ovat helpompia, joissa lähde- ja kohdekieli vastaavat tarkoin tai melko tarkoin toisiaan (esimerkiksi saada ja ), ja ne, joissa ero tehdään lähdekielessä mutta ei kohdekielessä. Näin esim. ruotsalaisen on helpompi oppia käyttämään suomen mennä-verbiä kuin suoma-laisen ruotsin gå- ja åka-verbejä, ja englantilaisen on vaivattomampi oppia käyttämään suomen ilmoittaa-verbiä kuin suomalaisen englannin vastaavia verbejä.
Edellä esitetyt, suomen vaikeiksi luonnehditut piirteet vaikuttavat melko pysyviltä: perus­sanasto muut­tuu hyvin hitaasti, morfo­fonologinen vaihtelu säilyy varmasti vielä pitkään samoin kuin äänteiden pituusoppositio (esi­m. Nokia ja nokkia). Nesessiiviset ja muut hankalina pidetyt lau­se­­rakenteet ovat varmaan tulevaisuudessakin suomenpuhujien ilmaisukeinoja.
Voidaanko suomea sitten yksinkertaistaa, tehdä se helpommaksi? Tarken­nuksen vuoksi todettakoon, että puhun tässä yksinomaan suomen kirjakielestä; vastaavan kysymyksen esittäminen puhe­kielen eri muotojen suhteen vaikut­taa minusta kovin kummalliselta. Kysymykseen ei voi vastata, ellei määritellä, keitä varten suomea olisi yksinkertaistettava. Kielen pelkistäminen sen itsensä takia ei tie­tenkään ole mielekästä. Mie­leeni tulee kaksi ryhmää: aikuiset suomenoppijat ja ne suomen synty­peräiset puhujat, jotka eivät osaa käyttää tai jotka eivät ole tottuneet käyttämään suomea kirjal­li­sesti.
Aikuisten suomenoppijoiden osalta kysymykseen voi vastata myöntävästi. Yksi esimerkki kie­len helpottamisesta suomen aikuisopetuksessa on se, että ope­tettavat asiat seulotaan mm. kieliopillisen vai­keusasteen mukaan. Lämmetä:lämpene- –tyyppiset verbit tulevat tästä syystä helpompien verbi­tyyp­pien jälkeen, joita ovat esim. puhua:puhu- -kaltaiset verbit. Toinen yleinen tapa helpottaa aikuisoppijan vaivoja on käyttää muoto­raken­­teeltaan ja sisällöltäänkin yksinkertaistettua kieltä eli ns. selkokieltä. Tällä kielellä luetaan Suomen yleisradiossa joka päivä uutiset, ja sillä on julkaistu melko paljon kirjallisuuttakin.
Selkokielen käyttö ja oppikurssien sisällön porrastaminen suomen oppimi­sen helpottamiseksi ei tietenkään vaikuta suomen kirjakielen rakenteeseen mitenkään. Syntyperäisten puhujien edellytetään hallitsevan se. Mutta hallitse­vatko suomensuomalaiset nuoret suomen kirjakielen? Mikä on nuorten kyky ilmaista itseään kirjallisesti? Mikä on heidän halunsa käyttää suomea kirjallisesti muuallakin kuin tekstiviesteissä ja sähköposteissa? Näihin kysymyksiin meillä ei ole vastauksia. Meidän Ruotsissa asuvien suomenkielisten olisi tärkeätä tietää, mikä on ruotsinsuomalaisten lasten suomen kirjakielen taidon taso. Tästä meillä ei ole ajantasaista tietoa.
Olen ollut nuorten lehdistä havaitsevinani, että he luovat puhe­kielestään omaa kirjakieltä. Tämä kieli poikkeaa suomen kirjakielestä mm. sikäli, että siinä käytetään omistusliitteitä vain erikoistapauksissa (esim. tää on sun hommas ja tää on sun homma ovat molemmat käypää yleispuhesuomea). Myös verbien taivutus eri persoonamuodoissa eroaa osittain kirjakielen normien mukaisesta taivutuksesta (mä meen, sä meet, se menee, me mennään, te meette, ne menee).
Auttaisiko nuoria se, että tietoisesti muuttaisimme kirjakieltä lähemmäs yleistä puhekieltä? Nähdäkseni meillä ei ole tarpeeksi tietoa nuorten kielestä, jotta voisimme tehdä tämän millään järjestelmällisellä tavalla. Tuntuu kummalli­selta ryhtyä sovittamaan kieltä sen yhden käyttäjäkunnan tarpeisiin, kun näitä tarpeita ei tunneta kyllin hyvin. Entä pitäisikö meidän ruveta uudistamaan suomen kirjakieltä, koska se aivan ilmeisesti poikkeaa monin tavoin yleisestä puhekielestä? Olen ehdottanut tätä jo julkisuudessa, mutta ehdotuk­seni ei saanut kannatusta.1
Kielen muoto- ja lauseopillisten rakenteiden muuttaminen olisi valtava urakka, kun ottaa huomion esimerkiksi sen, että suomen kielen käyttöalue on etenkin viimeisinä vuosikymmeninä valtavasti laajentunut. Suomi on paljon muun ohessa yksi EU:n virallisista kielistä. Luultavasti käy niin, että suomeen kehitty­mmässä olevat kirjakielen muodot vakiinnuttavat yhä enemmän ase­maansa. Yksi näistä muodoista on virallisen kielenhuollon vaalima kirjakieli. Toinen on se, joka kehitttyy puhekielen pohjalta ja jota käytetään eri muodoissa mm. kaunokirjallisuudessa ja nuorten laatimissa teksteissä.
Suomen kielen vaikeudet jäävät siis elämään toisaalla ja muuttavat muoto­aan tai häviävät toisaalla. Kirjakieli ei lähene puhekieltä sinänsä, mutta se ottaa mallia puhekielestä mm. siinä, että sekin alkaa elää monessa eri muodossa. Täl­lainen kirjakielen monimuotoisuus on mielestäni toivottavaa. Se avaa ilmaisu­kanavat niillekin, jotka eivät ehkä muuten ilmaisisi itseään kirjallisesti.
1 Kirjoitin aihetta koskeneen ja jonkin verran huomiota herättäneen yleisökirjoituksen Helsingin Sanomiin v. 2001 syksyllä; nojasin kirjoituksessani prof. Heikki Paunosen aiempaan kirjoitukseen, jossa hän oli esittänyt, että suomen kirjakielen hallinta on heikkoa monien nuorten parissa.

7.9.14

Finskhetens kärna

När jag gick i folkskola 1955-59 fick jag lära mig att finskheten kan sammanfattas i tre ord, och de var: sauna, sisu, Sibelius. Varför just de? Sauna, okej, det är bra attt sköta sin hygien. Sisu, hmm, ska man alltid ihärdigt jobba på? Nå väl, det hade man kunnat fråga av de kvinnor, män och barn som byggde upp Finland efter de tre olyckliga krigen 1939 - 45, betalade krigsskadeståndet till Sovjetunionen på flera hundra miljoner dollar och tom. anordnade de olympiska spelen 1952. (Det var också då som Armi Kuusela blev Miss Universum.) Sibelius då. Finländarna är läshungrigt folk som älskar tango och uppskattar högt klassisk musik. Tidigare var de också duktiga idrottare. Numera är det bara rally och hockey som gäller.

Frågar du mig om jag tycker om Finland? Självklart gör jag det, svarar jag. Det är ju mitt födelseland. Men nationalist är jag inte. Jag skulle vilja att Finland bidrog mer till att få bort de djupa orättvisor som finns i världen, hälsade andra människor välkomna som invandrare och att finländarna skulle vara med att mer aktivt skapa en bättre värld. En sådan värld där solidaritet, jämlikhet och frihet råder. I första hand är vi människor och först sedan finnar, svenskar osv.

Men vi ska inte sticka under stol med att Finland under de senaste åren har legat i topp på ett antal internationella rankinglistor. Dessa placeringar talar sitt tydliga språk om Finlands styrkor som består av två fundament: finländarna litar på varandra och de hittar snabbt pragmatiska lösningar på svåra utmaningar. De vet att ekonomiska och andra katastrofer inte är att leka med. 

Världens mest korruptionsfria land (Corruption Perceptions Index, 2012)
• Världens näst bästa land för dynamisk affärsverksamhet (Global Dynamism Index, 2012)
• Världens tredje mest konkurrenskraftiga land (World Economic Forum, 2012)
• Världens bästa skola (Internationella läromedelsföretaget Pearson, 2012)
• Världens bäst utbildade land (PISA-undersökningarna, 2000–2009)
• Världens friaste press (Press Freedom Index, 2012)
• Världens bästa land (Newsweek, 2010)
• Världens lyckligaste land (World Happiness Report, 2012)
• Världens minst misslyckade stat (Fund for Peace Failed States Index, 2012).

 
Dessa resultat är förstås goda nyheter. Men arbetet fortsätter - vi behöver sisu även fortsättningsvis. Vi ska dock inte monomaniskt försöka prestera allt bättre utan vi ska nog då och då ta det lungt också - sauna gör här en skillnad. Att ha det fysiskt tryggt och materiellt så problemfritt som möjligt är viktigt men människorna är mer än all världens vara. Utan Sibelius och den andliga kulturen krymper vi som människor. Sauna, sisu och Sibelius gäller således fortfarande.