Suomen kielen vaikeudesta

Kielen vaikeutta koskeva kysymys herää varsinkin silloin, kun aikuiset rupeavat opettelemaan toista kieltä. USA:n ulkoasiainhallinnossa on laadittu lista siitä, minkä verran aikaa kuluu eri kielten oppimiseen. Vaihtoehtoina ovat 20, 24, 32 ja 44 viikon tehokurssit. Ruotsin taitoa tarvitsevalle yhdysvaltalaiselle diplomaa­tille suositellaan 24 viikon kurssia, kun taas sille, joka haluaa oppia suomea, tarjotaan 44 viikon tehokurssia. Näin suomi olisi englantia äidinkielenään puhuvalle karkeasti arvioiden kaksi kertaa vaikeampi kieli oppia kuin ruotsi. Ja ehkä se pitääkin paikkansa, kuuluvathan englanti ja ruotsi samaan germaanisten kielten ryhmään, englanti sen läntiseen ja ruotsi sen pohjoiseen eli skandinaaviseen alaryhmään.

Suomen kielestä voidaan osoittaa ainakin seuraavat ongelma-kohdat:

1- Suomen perussanasto poikkeaa muiden kuin läheisten sukukielten perus­sanastosta. Toki suomessa on lainasanoja ja käännöslainoja etenkin ruotsista, mutta ne eivät muuta sitä tosiasiaa, että suomen keskeinen sanasto on hyvin omintakeista.

2- Suomen kirjakieli ja yleisesti käytetty puhekieli eroavat toisistaan suu­resti mm. muoto-opin ja sanaston osalta.

3- Sanojen vartaloissa tapahtuu taivutettaessa runsaasti muutoksia. Useissa tapauksissa tämä morfofonologinen vaihtelu vaikuttaa hankalalta, esim. käsi : käte-nä : kät-tä : käde-n : käs-iä.

4- Sijataivutus ei koske vain nomineja vaan infiniittisiäkin muotoja. Ruot­salaisen suomen­oppi­jan on ehkä vaikea purkaa esim. laulamaan-muotoa merki­tysyksikköihinsä.

5- Transitiiviverbien objekti vaikuttaa myös hankalalta. Siinä on kaksi ongelmaa: se että objekti merkitään sanajärjestyksen lisäksi myös tietyillä sija­päätteillä (esim. Kalle syö piirakkaa), ja se, että objekti mer­­kitään niin eri tavoin, esim. (pääte isolla kirjaimella): Söin piiraka-N – Söin piirakka-A – Syö piirakka ! – Syön piiraka-T – Syön piirakoi-TA.

     6- Ääntämyksessä ongelmallista on mm. äänteiden pituus, mistä jokainen ruotsinsuomalainen on saanut tuta, kun Ruotsin päivit-täisissä talousuutisissa kerrotaan ”Nokkian” pörssiheilahteluista.

Muitakin ongelmakohtia on; näistä toiset ovat syntaktisia, toiset taas semanttisia.

Suomen kielelle tyypilliset omistusrakenteet (Hänellä on kirja) ja neses­siiviset lauserakenteet (Hänen pitää lähteä) esiintyvät taajaan sekä kirjoitetussa että puhutussa kielessä (vastaavasti: Sill_on kirja. Sem pitää lähtee). Niillä on vastineensa mm. venäjässä mutta ei ruotsissa eikä englannissa, ja vastaavasti ne voivat aiheuttaa harmaita hiuksia ruotsia ja englantia äidinkielenään puhuville suomenoppijoille.

Ei-finiittisessä muodossa olevia määritteitä käytetään varsinkin kirja­kielessä run­saasti. Esimer­kiksi sopii edellisen lauseen sana olevia tai lihavoidut sanat lauseessa: Eilen avatussa ja jo etukäteen paljon huo­miota herättä­neessä taidenäyttelyssä kävi tänäänkin monta ihmistä. Tällaiset lauseet ovat aivan normaalia kirjasuomea. Suomea oppivalle aikuiselle ne voivat tuottaa kosolti päänvaivaa.

Semanttisista piirteistä, jotka saattavat olla vaikeita, mainit-takoon vaikkapa verbit joutua ja päästä. Niitä on hankala kääntää mihin­kään kieleen. Toisinaan semanttinen vastaa­vuus on ilmeinen, kuten esim. suomen saada- ja ruotsin få-verbin välillä; toisinaan suomen yhtä verbiä vastaa kaksi toisessa kielessä kuten ruotsissa (mennä ja gå/åka; muistuttaa ja påminna/likna) tai päin vastoin (voida/osata ja kunna). Jotkin suomen verbit ovat silminnähden monimerkityksisiä, esim. tapahtua, joka eriytyy ruotsissa mm. verbeiksi ske, hända, försiggå ja äga rum tai ilmoittaa jonka voi kääntää englanniksi mm. seuraavilla verbeillä: tell, state, inform, report, notify, disclose, announce ja advertise.

Saattaa olla, että kielenoppijalle ne tapaukset ovat helpompia, joissa lähde- ja kohdekieli vastaavat tarkoin tai melko tarkoin toisiaan (esimerkiksi saada ja få), ja ne, joissa ero tehdään lähdekielessä mutta ei kohdekielessä. Näin esim. ruotsalaisen on helpompi oppia käyttämään suomen mennä-verbiä kuin suoma-laisen ruotsin gå- ja åka-verbejä, ja englantilaisen on vaivattomampi oppia käyttämään suomen ilmoittaa-verbiä kuin suomalaisen englannin vastaavia verbejä.

Edellä esitetyt, suomen vaikeiksi luonnehditut piirteet vaikuttavat melko pysyviltä: perus­sanasto muut­tuu hyvin hitaasti, morfo­fonologinen vaihtelu säilyy varmasti vielä pitkään samoin kuin äänteiden pituusoppositio (esi­m. Nokia ja nokkia). Nesessiiviset ja muut hankalina pidetyt lau­se­­rakenteet ovat varmaan tulevaisuudessakin suomenpuhujien ilmaisukeinoja.

Voidaanko suomea sitten yksinkertaistaa, tehdä se helpommaksi? Tarken­nuksen vuoksi todettakoon, että puhun tässä yksinomaan suomen kirjakielestä; vastaavan kysymyksen esittäminen puhe­kielen eri muotojen suhteen vaikut­taa minusta kovin kummalliselta. Kysymykseen ei voi vastata, ellei määritellä, keitä varten suomea olisi yksinkertaistettava. Kielen pelkistäminen sen itsensä takia ei tie­tenkään ole mielekästä. Mie­leeni tulee kaksi ryhmää: aikuiset suomenoppijat ja ne suomen synty­peräiset puhujat, jotka eivät osaa käyttää tai jotka eivät ole tottuneet käyttämään suomea kirjal­li­sesti.

Aikuisten suomenoppijoiden osalta kysymykseen voi vastata myöntävästi. Yksi esimerkki kie­len helpottamisesta suomen aikuisopetuksessa on se, että ope­tettavat asiat seulotaan mm. kieliopillisen vai­keusasteen mukaan. Lämmetä:lämpene- –tyyppiset verbit tulevat tästä syystä helpompien verbi­tyyp­pien jälkeen, joita ovat esim. puhua:puhu- -kaltaiset verbit. Toinen yleinen tapa helpottaa aikuisoppijan vaivoja on käyttää muoto­raken­­teeltaan ja sisällöltäänkin yksinkertaistettua kieltä eli ns. selkokieltä. Tällä kielellä luetaan Suomen yleisradiossa joka päivä uutiset, ja sillä on julkaistu melko paljon kirjallisuuttakin.

Selkokielen käyttö ja oppikurssien sisällön porrastaminen suomen oppimi­sen helpottamiseksi ei tietenkään vaikuta suomen kirjakielen rakenteeseen mitenkään. Syntyperäisten puhujien edellytetään hallitsevan se. Mutta hallitse­vatko suomensuomalaiset nuoret suomen kirjakielen? Mikä on nuorten kyky ilmaista itseään kirjallisesti? Mikä on heidän halunsa käyttää suomea kirjallisesti muuallakin kuin tekstiviesteissä ja sähköposteissa? Näihin kysymyksiin meillä ei ole vastauksia. Meidän Ruotsissa asuvien suomenkielisten olisi tärkeätä tietää, mikä on ruotsinsuomalaisten lasten suomen kirjakielen taidon taso. Tästä meillä ei ole ajantasaista tietoa.

Olen ollut nuorten lehdistä havaitsevinani, että he luovat puhe­kielestään omaa kirjakieltä. Tämä kieli poikkeaa suomen kirjakielestä mm. sikäli, että siinä käytetään omistusliitteitä vain erikoistapauksissa (esim. tää on sun hommas ja tää on sun homma ovat molemmat käypää yleispuhesuomea). Myös verbien taivutus eri persoonamuodoissa eroaa osittain kirjakielen normien mukaisesta taivutuksesta (mä meen, sä meet, se menee, me mennään, te meette, ne menee).

Auttaisiko nuoria se, että tietoisesti muuttaisimme kirjakieltä lähemmäs yleistä puhekieltä? Nähdäkseni meillä ei ole tarpeeksi tietoa nuorten kielestä, jotta voisimme tehdä tämän millään järjestelmällisellä tavalla. Tuntuu kummalli­selta ryhtyä sovittamaan kieltä sen yhden käyttäjäkunnan tarpeisiin, kun näitä tarpeita ei tunneta kyllin hyvin. Entä pitäisikö meidän ruveta uudistamaan suomen kirjakieltä, koska se aivan ilmeisesti poikkeaa monin tavoin yleisestä puhekielestä? Olen ehdottanut tätä jo julkisuudessa, mutta ehdotuk­seni ei saanut kannatusta.¹

Kielen muoto- ja lauseopillisten rakenteiden muuttaminen olisi valtava urakka, kun ottaa huomion esimerkiksi sen, että suomen kielen käyttöalue on etenkin viimeisinä vuosikymmeninä valtavasti laajentunut. Suomi on paljon muun ohessa yksi EU:n virallisista kielistä. Luultavasti käy niin, että suomeen kehitty­mmässä olevat kirjakielen muodot vakiinnuttavat yhä enemmän ase­maansa. Yksi näistä muodoista on virallisen kielenhuollon vaalima kirjakieli. Toinen on se, joka kehitttyy puhekielen pohjalta ja jota käytetään eri muodoissa mm. kaunokirjallisuudessa ja nuorten laatimissa teksteissä.

Suomen kielen vaikeudet jäävät siis elämään toisaalla ja muuttavat muoto­aan tai häviävät toisaalla. Kirjakieli ei lähene puhekieltä sinänsä, mutta se ottaa mallia puhekielestä mm. siinä, että sekin alkaa elää monessa eri muodossa. Täl­lainen kirjakielen monimuotoisuus on mielestäni toivottavaa. Se avaa ilmaisu­kanavat niillekin, jotka eivät ehkä muuten ilmaisisi itseään kirjallisesti.

1 Kirjoitin aihetta koskeneen ja jonkin verran huomiota herättäneen yleisökirjoituksen Helsingin Sanomiin v. 2001 syksyllä; nojasin kirjoituksessani prof. Heikki Paunosen aiempaan kirjoitukseen, jossa hän oli esittänyt, että suomen kirjakielen hallinta on heikkoa monien nuorten parissa.