22.10.17

Isoisäni, rotuhygieenikkoko?

Sain herätteen tämän blogin laatimiseen hyvältä ystävältäni, joka kesällä tavatessamme hän lahjoitti minulle Ruotsin lähihistoriaa käsittelevän, kulttuuriantropologi Tapio Tammisen kirjoittaman teoksen ”Kansankodin pimeämpi puoli” vuodelta 2015. Hiukan ihmettelin, miksi hän antoi tuon kirjan minulle, mutta päättelin, että se johtui varmaan siitä, että asun Ruotsissa. No, ei tieto pahenna, jos se vain on totta. Niinpä aloin lukea tuota teosta.
         Saatesanoissaan Tamminen kuvaa teoksensa sisältöä sanomalla, että se ”porautuu nimensä mukaisesti ruotsalaisen yhteiskunnan vähemmän tunnettuun ja pitkään torjuttuun puoleen... Miksi Ruotsista tuli maailman johtava maa rotubiologian alueella? Entä miksi eugeniikasta tuli keskeinen osa hyvinvointiyhteiskunnan todellisuutta? Tai miksi Ruotsi myötäili niin pitkälle toisen maailmansodan aikana natsi-Saksan arjalaista rotupolitiikkaa?”
          Tamminen ei ole kirjoittanut kirjaansa ilman tietopohjaa, vaan hän antaa faktoja väitteittensä tueksi. Jotkin väitteet ovat yliampuvia kuten se, että rotubiologian merkitystä Ruotsissa ei tunnettaisi laajalti. Se on tiedossa, ja siitä on keskusteltu monella areenalla. Rotubiologia liittyy ajatteluun, jota kutsutaan ”eugeniikaksi” eli rodunjalostusopiksi. Tässä en aio paneutua eugeniikan syntyyn, sisältöön ja kehitykseen vaan Tammisen tekstiä lainaten totean, että ”toiseen maailmansotaan saakka eugeniikkaa pidettiin arvostettuna tieteenalana, jota opetettiin monissa yliopistoissa eri puolilla maailmaa”. Sitä kannattivat monet huomattuudet kuten taloustieteilijä John Maynard Keynes, biologi Julian Huxley, hyvinvointivaltion isä William Beveridge, Winston Churchill sekä Yhdysvaltain presidentit Woodrow Wilson ja Herbert Hoover.
          Tuon luettuani huomasin tuttavani alleviivanneen kirjasta yhden kohdan , jonka hän arvasi kiinnostavan minua. Siinä Tapio Tamminen mainitsee isoisäni nimen. Tamminen kertoo suomalaisista tunnettuuksista, jotka pitivät eugeniikkaa hyvänä asiana. Näihin kuului ”Suomen työväenliikkeen varhaiset johtohahmot Väinö Voionmaa1 ja Nils Ursin2” (mts., 79). Tamminen väittää, että nämä ”kannattivat varauksetta uuden ihmisen luomista. Myöhemmin 1930-luvulla vasemmistolainen naisliike tuki yleisesti rotuhygieniaa”. Todettakoon tähän, että Suomen eduskunta ilman soraääniä hyväksyi rotuhygienian sovellusta koskevan sterilointilain vuonna 1935.3 Isoisäni ei siis ollut suinkaan ainoa rotuhygieniaan suvaitsevaisesti suhtautunut arvovaltainen henkilö. Heitä oli satoja, ehkä tuhansia, mm. selkeä enemmistö Suomen kansanedustajista. Rotuhygieniaan kriittisesti tai kielteisesti suhtautuvia julkisuuden henkilöitä oli aivan ilmeisesti kovin vähän toista maailmansotaa edeltävänä aikana.4 
         Miten isoisäni sitten osallistui rotuhygieniaa koskeneeseen toimintaan? Saadakseni enemmän valaistusta asiaan hankin käsiini Markku Mattilan väitöskirjan, johon Tamminen viittaa mainitessaan isoisäni. Mattilan tutkimuksen otsikko on ”Kansamme parhaaksi. Rotuhygienia Suomessa vuoden 1935 sterilointilakiin asti” (1999).5 Esitän tässä poiminnot niistä kohdista tuota väitöskirjaa, joissa Väinö Voionmaa tulee puheeksi. Todettakoon, että Tamminen mainitsee hänet vain kerran, mikä on ymmärrettävää, sillä hänen tutkimuksensa kohteena on Ruotsi eikä Suomi.
          Isoisäni esiintyy neljässä kohtaa Mattilan väitöskirjassa, joista yksi on viiteteksti. Ensimmäinen maininta (s. 52) liittyy Väinö Voionmaan toimintaan raittiusliikkeessä. Mattila puhuu liikkeen monista toimijoista ja jatkaa, että ”rotuhygienia ei ollut raittiusliikkeelle päämäärä vaan ainoastaan väline lisäperustella sen omaa, tärkeintä päämäärää: alkoholista luopumista” (s. 52). Raittiuden Ystävien raittiustyöntekijöitä koulutettiin raittiusopistossa, mistä Mattila kertoo näin:”Vuosina 1908–1913 raittiusopistossa järjestettiin yhteensä neljä kurssia, joilta valmistui 70 kurssilaista. Opetuksessa noudatettiin Väinö Voionmaan laatimaa ohjelmaa, jossa opetus koostui 17 luentosarjasta. Niistä ensimmäinen käsitteli raittiusasiaa fysiologisena ja rotuhygieenisenä kysymyksenä.” (Mts., s. 52), lihavointi minun.) Siitä, mitä rotuhygienia tarkoitti tässä yhteydessä, en pääse perille. Tekstissä huomion kohteena ei ole niinkään Väinö Voionmaa kuin muut Suomen raittiusliikkeen tunnettuudet kuten Matti Helenius (1870 – 1920).6 
          Toisen kerran Markku Mattila ottaa esille isoisäni suhteen rotuhygieniaan puhuessaan siitä, miten se liittyy sosialismiin. Johtohahmona tässä on saksalainen sosialisti Karl Kautsky7, jolta oli suomennettu teos ”Lisääntyminen ja kehitys luonnossa sekä yhteiskunnassa” (saksaksi 1910, suomeksi 1911). Näin Mattila kirjoittaa:”Kautskyn rotuhygieeninen näkemys kumpusi... havainnosta, että ”nykyi­sessä yhteiskunnassa” degeneraatio etenee huolestuttavan nopeasti.” Tämä johtui Kautskyn mielestä siitä, että ihmisyhteisöt eivät enää lisäänny luonnonvalinnan mukaan eli ne ovat kontraselektiivisiä, ja että kapi­talistisen maailman elinehdot ovat huonoja (mts, s. 79).
          Kautsky ehdotti ”olemisen taistelun vaikutta­man luonnollisen siitosvalinnan korvaamista keinollisella [= keinotekoisella] siten, että kaikki ki­vulloiset yksilöt, jotka voivat siittää sairaita lapsia, kieltäytyvät suvun jatkamisesta, minkä ei nyky­aikaisen lääketieteellisen tekniikan kannalta enää... tarvitse sisältää avioliitosta kieltäytymistä” (mts., s. 79). Tavoite on sosialistinen yhteiskunta, joka tuottaa ihmiskunnalle sekä aineellista hyvinvointia ja joutoaikaa että myös terveyttä ja voimaa (mts, s. 80). Miten ”kivulloiset yksilöt” sitten saataisiin luopumaan vapaaehtoisesti suvun jatkamisesta, jää avoimeksi kysymykseksi.
          Markku Mattila kertoo, että ”rotuhygieniaan tunnettiin vetoa myös suomalaisten sosialistien parissa osana ”uuden uljaan maailman” rakentamista."8 Kuten edellä olen jo maininnut isoisäni kytki rotuhygienian opettamisen raittiustyöntekijöiden kouluttamiseen. Hän pohti alkoholin suhdetta rotukysymykseen ja degeneraatioon sekä vaati myös rotuhygieenisiä toimenpiteitä (mts., s. 81). Näitä toimenpiteitä oli sterilointi, joita Suomessa tehtiin sterilointilain voimaantulon ja sen muuttamisen välisenä aikana 13.6.1935 – 31.5.1970 kaikkiaan 54 128, joista 43 063 perustui lääketieaeellisiin, 7 530 eugeenisiin, 3 373 sosiaalisiin ja 162 muihin syihin (ks. Mattila 1999: 434). Nykyinen vuodelta 1970 peräisin oleva sterilointilaki, johon tehtiin v. 1985 ikää, synnyttäneisyyttä ja lasten lukumäärää koskevia muutoksia, perustuu raskaudenehkäisyn ajatteluun eikä siis enää rotuhygieeniseen ajatteluun.9 Väinö Voionmaa ei siis ollut rotuhygieniaa kannattaessaan yksin vaan hänen näkemyksensä seurasi hyvin yleistä suhtautumistapaa. Hän edusti raittiusliikettä, mikä kävi selkeästi esille hänen teoksessaan Yhteiskunnallinen alkoholikysymys (1925).
          Kolmas kohta Markku Mattilan väitöskirjassa, jossa isoisäni tulee esille, koskee rikollisuuden torjuntaa. Kappaleen otsikko on ”Yhä yltyvä rikollisuus”, ja sen alussa kirjoittaja toteaa, että ”rikollisuuden vastainen taistelu tuki merkittävällä tavalla sterilointilain vaatimista Suomessa” (mts., s. 171). Veli Verkko julkaisi 1924 vertailevan tutkimuksen Suomen ja muiden Pohjoismaiden henkirikollisuustilanteesta. Hän päätyi siihen tulokseen, että näihin maihin verrattuna Suomen suhteellinen henkirikollisuus oli korkeaa. Rikollisuus koettiin vakavaksi ongelmaksi, ja valtioneuvosto asetti keväällä 1931 komitean, jonka tehtävänä oli suunnitella ja ehdottaa toimenpiteitä rikollisuuden vastustamiseksi (ks. mts., 171). Väinö Voionmaa oli yksi komitean viidestä jäsenestä. 
          Komitea sai työnsä valmiiksi saman vuoden syksyllä. Sen mietinnössä todettiin mm., että henkeen ja ruumilliseen koskemattomuuteen kohdistuneiden rikosten määrä oli vuodesta 1920 noussut ”valtavasti” (mts., s. 172). Pääasiallisena syynä tuohon nousuun pidetiin alkoholia, johtopäätös johon Mattilan mukaan vaikutti ehkä se, että komiteaan kuului kaksi tunnettua raittiusmiestä, Väinö Voionmaa ja Viljo Hytönen (mts., s. 172). Mattila huomauttaa, että ”tämän näkemyksen rinnalle alkoi... nousta voimakkaasti toinen näkemys, jonka mukaan rikollisuuden syy oli geneettinen”. Hän ei kehitä tätä näkemystä edelleen tässä kohdin vaan siirtyy puhumaan 1920- ja 1930-lukujen taitteessa eletyistä poliittisesti hyvin levottomista ajoista, ”jolloin väkivalta oli yhteiskunnallisten pulmien ratkaisumalli niin lakkoihin ryhdyttäessä kuin niitä murrettaessa tai ”punikkeja” vastustettaessa ja kyydittäessä” (mts., 172).
          Neljäs kohta, jossa Markku Mattila mainitsee isoisäni, on pari sivua edellistä kohtaa myöhemmin sivulla 174. Luvun otsikko on ”Rikollisuudenvastustamisviikko”, ja siinä kerrotaan kansalaisten pyrkimyksistä rikollisuuden vähentämiseksi. Kuten tilastoista ilmenee Suomen lähihistorian väkivaltaisin kausi henkirikollisuudella mitaten oli ajanjakso suurlakkovuodesta 1905 kieltolain kumoamisvuoteen 1932.10 Suomessa surmattiin tuolloin vuosittain kolminkertainen määrä ihmisiä nykyiseen verrattuna. Väkivaltaisin yksittäinen vuosi julkaistussa kuolemansyytilastossa on 1918, jolloin henkirikollisuuden taso oli yli 60 uhria 100 000 asukasta kohti. Lähteestä (alaviite 4) ei käy esille, otettiinko tilastoinnissa huomioon vuoden 1918 sisällissodan kuolonuhrit.11 Todennäköisesti näitä uhreja ei laskettu mukaan.
          Pääkaupunkiseudulla käynnistettiin 1933 syksyllä kaksi kansalaishanketta taistelemaan kasvavaa rikollisuutta vastaan. Toinen näistä oli Sielunterveysseura, jonka jäsenistö koostui arvovaltaisista kansalaisista, monet heistä suomenruotsalaisia kuten Harry Federley (1879–1951), Helsingin yliopiston professori, genetiikan laitoksen ensimmäinen esimies ja suomalaisen perinnöllisyystieteen perustaja12. Toinen yhdistys joka yleistävästi puhuen tähtäsi samaan päämäärään kuin edellinen, oli Suomen Kriminalistiyhdistys. Se perustettiin huhtikuussa 1934 tammikuussa järjestetyn rikollisuudenvastustamisviikon jälkeen. 
       Kuten Sielunterveysseura tämä toinenkin seura oli jäsenistöltään arvovaltainen. Sen perustamiskokouksen kutsun allekirjoittajiin kuuluivat mm. Harry Federley, Kyösti Kallio, J.K.Paasikivi, Veli Verkko sekä isoisäni Väinö Voionmaa. Nämä olivat ilmaisseet rikollisuutta koskevan  näkemyksensä kokouskutsussa näin:”Rikollisuudesta on tullut suorastaan vaikea yhteiskunnallinen sairaus, joka jäytää kansamme elinjuuria.” Läsnä kokouksessa oli noin 100 henkeä, joukossa lakimiesten ohella lääkäreitä. Kokous määritteli yhdistyksen toimialaksi rikollisuuden, sen syiden ja vastustamiskeinojen käsittelyn, ehdotusten ja aloitteiden sekä alan tutkimusjulkaisujen edistämisen. Yhdistys päätti, että sen toimintaa vie eteenpäin suppea, rikollisuutta vastaan taistelevien spesialistien yhteenliittymä. (Ks. mts., 174.) Väinö Voionmaa ei kuulunut yhdistyksen hallitukseen, eikä tiedossani ole, minkälaiseksi hänen roolinsa siinä muodostui.
          Varsinaisten perittyjen rikollisuustaipumusten sekä perityn henkisen degeneraation ohella yhdistyksessä painotettiin alkoholin nauttimisen vaikutusta rikollisuuteen. Tässä heijastui raittiusliikkeen peruskäsitys, jonka mukaan alkoholi oli keskeisiä rikollisuuden syitä. Humalassa ihmiset tulivat tehneeksi kaikenlaista rikollista, jopa henkirikoksia. Lisäksi alkoholi vaikutti aivoihin ja laukaisi mielisairauksia. Eikä tässä kaikki: ”Alkoholin käytön ja rikollisuuden muodostama vuorovaikutus voitiin kytkeä yhteen myös perinnöllisyyden kanssa.” (Ks. mts., 175.) Rikollisuudenvastustamisviikolla pidetyistä esitelmistä kaksi käsitteli sterilointia, aihetta joka oli todella kuuma, sillä seuraavana vuonnahan sterilointilaki astui voimaan. Useat esitelmöitsijät kannattivat sterilointia, jotta rikollisuutta saataisiin vähennetyksi. Tämä näkemys on mielenkiintoinen, koska se viittaa siihen, että lain määräämillä rangaistuksilla ei olisi paljonkaan merkitystä. Ovatko rikoksiin syyllistyneet ihmiset vastuussa teoistaan? Ei kai ole heidän syytään, että heillä on rikollisuutta merkitseviä perintötekijöitä?
                                                                              - * - 
Saatamme ajatella, että edellä kerrotut asiat ovat menneisyydessä tehtyjen, ihmisarvoa alentavien virheiden historiaa. Ajattelen, että menneisyyden tekoja ja toimia tulee tutkia opin ottamiseksi niistä, hyvistä ja pahoista asioista. Erikseen on mielestäni syytä huomauttaa, että nykyinen geeniteknologia asettaa vähintään yhtä suuren uhan ihmisten arvon kunnioittamiselle kuin 1900-luvulla harjoitettu rotuhygienia. Se mitä DNA:sta voidaan lukea, voi vaikuttaa siihen, minkälaiseksi ihmisten arvo lasketaan kilpailuyhteiskunnassamme. Tärkeätä on se, että koetamme kriittisesti tarkastella asioita, hankkia ajantasaista tietoa ja keskustella asioista toisten ihmisten kanssa. Esimerkiksi alkoholismin perinnöllisyydestä on olemassa uutta tietoa13.
       Isoisäni Väinö Voionmaa kannatti rotuhygieniaa. Rotuhygienian kannattaminen ei kuitenkaan ollut hänen päätyönsä. Hänen päätyötään oli toimia Suomen kansan parhaaksi poliitikkona, historiantutkijana ja yhtenä kansanvalistuksen suomalaisista edelläkävijöistä. (Ks. alaviite 1.) Hän pyrki monien muiden parempiosaisten kanssa kohentamaan yhteiskunnallisia oloja Suomessa, maassa joka juuri äskettäin oli itsenäistynyt ja kokenut sisällissodan kauhut mutta joka kaikesta huolimatta oli toimiva valtio, joka haki omaa rooliaan maailmassa.   

Kuvahaun tulos haulle Väinö Voionmaa jpg
Väinö Voionmaan patsas Tampereen yliopiston edessä.
Alaviitteet:

1 Väinö Voionmaan biografia on löydettävissä mm. Internet-osoitteesta https://fi.wikipedia.org/wiki/V%C3%A4in%C3%B6_Voionmaa Tässä blogissa kerron asiasta, josta ovat tietysti muutkin jo kirjoittaneet. Ks. esim. Kirsi Nurmio: Raittiusfanaattisuus, rotuoppi ja Suur-Suomi.
http://www15.uta.fi/koskivoimaa/henkilot/voionmaa3.html

että yksi Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen 

perustajajäsenistä ja sen edeltäjän, Suomen työväenpuolueen 

ensimmäinen puheenjohtaja.   
3 Mattila kertoo väitöskirjansa tiivistelmässä, että ”Eduskunnassa 

lakiesitykseen ei juurikaan tehty muutoksia ja se hyväksyttiin 

suurella enemmistöllä (144 puolesta, 14 vastaan, tyhjiä 6, poissa 

35) kannatuksen tullessa poikki poliittisen ja sukupuolikentän.”  

http://www.uta.fi/kirjasto/vaitokset/1999/7299.html
4 Aiheesta kirjoitti tosin Aldous Huxley menestysromaaninsa ”Uusi uljas maailma” (engl. ”Brave New World”) vuonna 1932). Toinen samalta alalta ilmestynyt kuuluisa romaani on George Orwellin ”Vuonna 1984” (engl. ”Nineteen eighty-four”, v:lta 1945 – 1949). Parhaisiin dystooppisiin kirjoihin kuuluu mielestäni Karin Boyenin päiväkirjaromaani ”Kallocain. Roman från 2000-talet” vuodelta 1940.  
5 Edellä viitteessä 3 olen maininnut Mattilan väitöskirjan tiivistelmän. Se antaa seikkaperäisen käsityksen tutkimuksesta, ja sitä voi siis suositella.  
6 Tämän merkittävän raittiusliikkeen edustajan elämästä ks. https://fi.wikipedia.org/wiki/Matti_Helenius-Sepp%C3%A4l%C3%A4).  
7 Kautskyn elämästä kerrotaan Wikipediassa osoitteessa https://fi.wikipedia.org/wiki/Karl_Kautsky 
8. Aldous Huxleyn kirja ”Uusi uljas maailma”. Englannikielinen alkuteos ”Brave New World” ilmestyi 1932. 
9 Asiasta löytää tietoa mm. Duodecim-lehden verkkosivult http://www.duodecimlehti.fi/lehti/2007/16/duo96696 
10 http://findikaattori.fi/fi/97 
11Sisällissodan uhrien määrä on yhteensä 30 876, joista valkoisten keskitysleireissä menehtyi 11 652. Vertauskohdaksi voi asettaa Talvisodan, jossa suomalaisia kaatui 25 904 ja venäläisiä 126 875. 
12 Ks. prof. Federleyn esittely Internet-osoitteessa https://fi.wikipedia.org/wiki/Harry_Federley 
13 https://www.paihdelinkki.fi/fi/tietopankki/tietoiskut/alkoholi/alkoholiriippuvuuden-perinnollisyys

18.10.17

Keinosanat, kirousko?

Luin jokin aika sitten lyhyen esseen, jonka professori Matti Klinge1 oli kirjoittanut uudissanoista. Teksti yllätti minut, sillä vastoin odotuksiani hän käy kirjoituksessaan uudissanojen ja eritoten niiden joukossa tapaamiensa ja "keinosanoiksi" kutsumiensa ilmausten kimp­puun. Hän toteaa, että suomen kielen asiantuntijat, joista hän mainitsee professori Terho Itkosen2, ovat suhtautuneet uudissanoihin hyvin myönteisesti. Myös suuri yleisö on välillä ollut aika innostunut niistä, ja ne ovat olleet sanomalehtien yleisönosastojen ja somen kiintoaiheita.3 Itse olen kiitollisena ajatellut erityisesti niitä suomen yleiskielen kehittäjiä, joita on kutsuttu "sanasepiksi". Hyvin keskeinen merkitys heillä oli etenkin ns. varhais­nykysuomen kaudella eli vuosina 1820 – 1870, kun kielemme asema alkoi nousta Suomen suuriruhtinaskunnassa. Sen käyttöala laajeni, mikä merkitsi sitä, että tarvittiin uusia sanoja; oli voitava pu­hua suomen sanoin asioista, joista siihen asti oli puhuttu muilla kielillä, lähinnä ruotsiksi ja lati­naksi. Klinge kuvaa uudissanojen luojien työtä näin: 
          "[He] voivat joten­kin ristisanamaisen nokkelasti ottaa jonkin "kansankielen" sanan, kek­siä siitä muunnoksia, lisätä johdoksia ja näin saada teelmän, jonka voidaan julistaa vastaavan jotakin toisen kielen sanaa. On siis saatu "suomalainen" sana, jolla kuitenkin on – sanokaamme – eurooppalainen merkitys."
          Matti Klinge valaisee ajatuksiaan ottamalla näytteen vuosina 1823 – 1873 eläneen Paavo Tikkasen ehdottamista uudis- tai, kuten hän sanoo, teennäissanoista.4 Hän lainaa Terho Itkosen laatimaa tekstiä, joka koostuu saada, ja sekä ei -sanoja lukuun ottamatta yksin­omaan Tikkasen sepittämistä uudissanoista. Tämän jälkeen Klinge muuntaa tuon tekstin niin, että asiat ilmais­taan vierasperäi-sillä sanoilla. Siteeraan vain esimerkkitekstien alkua. Tässä Tikkasen uudissanoihin perustuva näyte: 
       "Sain pääsylipun luennolle. Luentosalissa asiantuntijat tarkkasivat sanomalehdistön sil­määnpistävää vastuuta valtion teollisuuden vähäpätöi­simpiäkin tuotteita esiteltäessä."
             Kaikki tuossa näytteessä esiintyvät sanat ovat mukana Suomen kielen taajuus­sanastossa vuodelta 1979 eli ne ovat käypää suomen yleiskieltä. Tässä ote tekstin käännösversiosta, jossa tutut suomen sanat on korvattu vierassanoilla sain-sanaa lukuunottamatta: 
         "Sain tiketin lektioon. Auditoriossa spesialistit analysoivat pressin ostensiivista responsabili­teettia presenteerattaessa staatin industrian marginaalisimpiakin produk­teja." 
        Vain yksi sana, analysoida, on tuosta näytteestä päässyt Suomen kielen taajuussanastoon. Ajanoloon vierassanojen osuus yleiskielessä varmaan kasvaa, mutta tämän lyhyen esimerkin perusteella ainakaan toistaiseksi niitä ei viljellä siinä järin paljon. Matti Klingen mielestä tällaisen kielen käyttäminen toisi suomalaiset lähemmäksi "eurooppalaisia" kieliä puhuvia ihmisiä. Jos suomeen otettaisiin nykyistä enemmän vierasanoja, se tukisi myös semmoisten suurten kielten kuten ranskan, italian, espanjan ja englannin oppimista. Klinge katsoo, että uudissanoja sepittävät kielimiehet asennoituvat tavallisiin suomen käyttäjiin alentuvaisesti; nämä eivät muka osaa lausua "vieras­peräisiä" äänteitä eivätkä halua käyttää "epäsuomalaisia" sanoja. 
          Tiedemiehemme ihmettelee, mitä on voitettu sillä, että tavallisille sanoille on väen vängällä keksitty "suomalaisempia" vastineita. Tässä sanapareja, jotka valaisevat asiaa: "kahvelin" tilalle on haettu "haarukka, "letun" sijasta pitäisi paistaa "ohukaisia" ja "radiollekin on kekattu oma, suomalaisempi sana: "sätiö". "Haarukan", "ohukaisen" ja "sätiön" kaltaiset sanat, joita hän kutsuu "teko­sanoiksi"5, olisi syytä kokonaan unohtaa. Hän tiivistää näkemyksensä näin: 
          "Niiden keksimisen perusmotiivina ei ole­kaan ollut Suomen ja suomalaisten elämän parantaminen vaan poliittisluontoinen taistelu "vierasta" vastaan, silkka xenofobia, ulkomaalaisviha, ja akatee­minen besserwisseröinti. Välineenä, instru­menttina, on ollut myytti jostain kadotetusta onnellisen puhtauden tilasta, johon keinotekoistakin tietä voitaisiin muka palata!"
           Mitkä sitten ovat tarkasti puhuen "keinosanoja" tai "teennäissanoja" ja miten ne voidaan erottaa muista kieleen ilmaantuvista uusista sanoista? Miten karsisimme suomen yleiskieleen juurtuneita uudissanoja, kun niitä on todella paljon? (Ks. esim. Rapola 1960.)
           Kokoomateoksessa Nykysuomen sanavarat (1989) edellä käsiteltyjä asioita on selvitelty monelta kannalta. Risto Haarala toteaa artikkelissaan, että vieras­sanoihin liittyy erilaisia ongel­mia. Erikoisalat tarvitsevat niitä, mutta niiden määrä ja alkuperä vaihtelevat aloittain. Kun aiemmin termien perustana käytettiin usein latinaa ja kreikkaa, uusilla tieteen ja tekniikan aloilla englanti on avainasemassa. Kuten Haarala toteaa:"Anglosaksisten maiden tieteellis-teknisen kulttuurin paine heijastuu myös kielessä: sanat seuraavat asioiden mukana." 
          Suomen kielen kohdalla englantilaislähtöisiin termeihin turvautuminen tuottaa välistä monenlaisia ongelmia. Miten esimerkiksi sellaisia erikoislainoja kuin "software" ja "rooming in" tulisi taivuttaa eri sijoissa? Toki keinoja löytyy, kun asiaa pähkäillään: software vääntyy "softaksi" ja "rooming in" ehkä "ruumingiksi". Jälkimmäisen tulokkaan osalta asia on ratkennut turvautumalla suomen omiin keinovaroihin."Rooming in" on suomeksi "vierihoito". 
          Kun modernia sanaston tutkimusta ja siihen kytkeytyviä sanasuosituksia tarkastelee, en ainakaan minä voi yhtyä siihen väitteeseen, että kyse olisi kovinkaan suurelta osin "teennäis-sanoista" tai että uudissanojen luominen omakieliseltä pohjalta heijastaisi sellaisia globaalille nykyelämälle vieraita asenteita kuin "poliittisluontoinen taistelu "vierasta" vastaan, silkka xenofobia, ulkomaalais­viha, ja akatee­minen besserwisseröinti". 
            Omaa kantaani voin valaista lainaamalla Julie Barlowin kirjoitusta "Totuus Ranskan kielipoliisista"6:"Ensiksikin, Ranskassa ei ole mitään "kielipoliisia". Ranskalla on hallituksen toimisto nimeltään Délégation générale à la langue française et aux langues de France (Ranskan kielen ja Rans­kassa käytettyjen kielten yleisdelegaatio).7 Sen tehtävänä on muun ohessa ottaa selvää, mitkä eng­lannin sanat ovat juurtumassa ranskan kieleen, ja esittää niille ranskankielisiä vastineita. Tarkoituksena ei ole niinkään "porttikiellon antaminen" englannille kuin pitää ranskan kieli ajan tasalla."
          Tuosta on nähdäkseni kysymys myös toisen eurooppalaisen kielen, suomen, sanavarojen vaalimisessa: on seurattava aikaa ja pidettävä huoli siitä, että suomi sanastollisestikin toimii sinä kulttuurikielenä, joksi se alkoi kehittyä 1800-luvulla ja joka se nykyään on. Vive la langue finnois!

Kirjallisuutta:
- Risto Haarala 1989: Sanat tiedon ja taidon palveluksessa. - Nykysuomen sanavarat. S. 259 – 275.
- Matti Klinge 1994: Keinosanojen kirous. -Matti Klinge: Mesimarja myytti Mannerheim. Tutkielmia ja puheenvuoroja. Otava. Helsinki. S. 206 - 208. 
- Martti Rapola 1960: Sanojemme ensiesiintymiä Agricolasta Yrjö Koskiseen. Valikoima. Tietolipas 22. SKS. Helsinki.
- Pauli Saukkonen – Marjatta Haipus – Antero Niemikorpi – Helena Sulkala 1979: Suomen kielen taajuussanasto. WSOY. Helsinki.
- Jouko Vesikansa (toim.) 1989: Nykysuomen sanavarat. WSOY. Helsinki.  
Internetviitteet:
1Ks. https://fi.wikipedia.org/wiki/Matti_Klinge 
2Ks. https://fi.wikipedia.org/wiki/Terho_Itkonen 
3Tällä hetkellä käydään keskustelua mm. "voimaantumisesta". Tässä yksi näyte hoitoalan opiskelijalta:"Heipparallaa! Hyvä Ammattilainen, opiskelija tarvitsee apuasi. Kertoisitko mitä ymmärrät käsitteellä voimaantuminen? Nykyisin tämä termi on ikääkuin IN, joten olisi kiva kuulla, mitä sillä ammattilaisten mielestä tarkoitetaan ja onko tällaiset termit mielestänne tarpeen???" https://hoitajat.net/ Lingvistisenä huomautuksena totean, että taustalla on englannin termi "empowerment", jota on aivan ilmeisesti hankala äänteellisesti ja muoto-opillisesti sovittaa suomen kieleen.  
4 "Teennäissana" oli minulle uusi tuttavuus. Mikään "keinosana" se ehkä ei ole. Uudissanojen luomisen ja vakiin­tumisen ongelmista Martti Rapola antaa monta esimerkkiä kirjakielemme sanaston ensiesiintymiä koskevassa tutkimuksessaan (Rapola 1960). 
5Tieteen termipankin mukaan "tekosana" on sana, joka ei ole mitään todellista kieltä. Sitä käytetään usein yritys­nimissä. Ks. http://tieteentermipankki. fi/ 
6 Ks. Julie Barlow – http://nadeaubarlow. com/the-real-story-of-the-french-language-police/ 08.05.2013. Suomennos Kaarlo Voionmaan. 
7Vrt. Suomen "Kotimaisten kielten keskus" (https://www.kotus.fi/) ja Ruotsin "Institutet för språk och folkminnen" (http://www.sprakochfolkminnen.se/)


 

Näin EU:ssa osataan kieliä
http://www.languageonthemove.com/multilingual-europe/

- Kuta sinisempi väri, sen paremmin osataan muita kieliä kuin maan pääkieltä / pääkieliä . 

Tiivistelmä:
http://www.languageonthemove.com/multilingual-europe/
EU:n kielipoliittinen tavoite on kolmekielinen väestö, joka osaa maansa pääkieltä, englantia ja jotakin kolmatta kieltä. Tavoitteeseen on päästy Luxemburgissa (84% väestöstä osaa kolmea kieltä), Alankomaissa (77%), Sloveniassa (67%), Maltalla (59%), Tanskassa (58%), Latviassa (54%), Liettuassa (52%) ja Virossa (52%). Vastaavasti maat, jotka ovat etäimpinä tavoitteesta, ovat Portugali ja Unkari (13% kumpikin), Iso-Britannia (14%) ja Kreikka (15%).  

17.10.17

To grow human, not so easy

When I Was One-and-Twenty (slightly changed)

By A.E. Housman (1859 - 1936)
 
https://encrypted-tbn0.gstatic.com/images?q=tbn:ANd9GcRPpVYhT1R5Jyc1s94INH88JAZXOKdNSbNh8JUt6InOGLC0y0v5
                       When I was one-and-twenty                                      
                              I heard a wise man say,                                       
                       “Give crowns and pounds and guineas                      
                              But not your heart away;                                   
                        Give pearls away and rubies                                       
                              But keep your fancy free.”                                   
                        But I was one-and-twenty,
                              No use to talk to me.

                        When I was one-and-twenty
                              I heard him say again,
                        “The heart out of the bosom       
                              Was never given in vain;
                                                                                    ’Tis paid with sighs a plenty
                                                                                          And sold for endless rue.”
                                                                                    And I am nine-and-sixty,
                                                                                         And oh, ’tis true, ’tis true.