Jippii – valloitamme maailman

Istuin olohuoneen sohvassa, hain kaukosäätimellä sopivaa tv-ohjelmaa ja osuin Ristin maa –konsertin esitykseen.¹ Tulin siihen kesken kaiken: konsertin lapsikuoro ja panto­miimiryhmä olivat esiintyneet aivan ilmeisesti jo jonkin aikaa. Isossa kuorossa oli ehkä noin seitse­män- tai kahdeksan­vuotiaita lapsia. Heillä oli yllään keltaiset puserot, joissa oli maapallon kuva ja sen päälle punaisella värillä kirjoitettuna sana "Jippii". Kuoro seisoi kirkon alttariosassa, pantomiimiryhmä taas seinän vieressä jonkin matkaa alttarista. Siinä oli varttuneempia lapsia, jotka arvioni mukaan olivat yhden- tai kahdentoista vuoden ikäisiä. Heidän yllään oli siniset puse­rot. He kuvailivat liikkeillään, eleillään ja ilmeillään kuoron laulamien laulujen sanomaa. Aikuinen yleisö kuunteli ja katseli hartaasti ryhmien esityksiä. 
          Miksi jäin katselemaan tuota ohjelmaa? Siinä oli mukaansa tempaavaa voimaa. Laulujen tekstit olivat selkeitä sanomaltaan, yksinkertaisia säveliltään. Niissä toistettiin samoja lauseita monta ker­taa peräkkäin, mikä kuulosti maanittelulta tai loitsulta. Tässä esimerkki Ristin maa -laulusta:"Ristin maa julistaa/voittoa valtavaa/Ristin maa kaiuttaa/Jumalan kunniaa." Ja tässä näyte Maailma valloitetaan -laulusta:"Hauta on tyhjä, mä tiedän sen². Tämä on uutinen ihmeellinen. Ristinsä tähden liikkeelle lähden. Maailma valloitetaan!"

       Oli ilmeistä, että tuossa laulu- ja pantomiimiesityksessä ei ollut kyse vain sirkeäsilmäisten lasten konsertista vaan lähetystyöstä, jota Jippii-missio ry. harjoittaa. Se kertoo esitteessään, että sen toimin-nassa on mukana yli 100 lapsi­kuoroa eri kirkkokunnista, seurakun-nista jne. Kyse on lapsi­työstä, jota on tehty Suomessa vuodesta 1998 alka­en.³ 
         Kotimaan lisäksi Jippii-missio on levinnyt joka taholle maailmaa, mistä kertoi tyttö, joka kuoron jäsenenä oli käynyt eri puolilla Eurooppaa. Kansainvälisyys tuli esiin kuoron esityksessä myös siten, että yhtä laulua kajauttaessaan se heilutteli lippuja. Niissä oli sellaisten maiden lippuja, joissa valtauskonto on toinen kuin kristinusko. Näitä olivat Turkin ja Israelin lippu. "Maailma valloitetaan!" kuuluttavat nuo Jippii-missiolapset ja -nuoret. Itse asiassa maailman valloittaminen alkoi Virosta, mikä Suomen ja Viron läheisiä suhteita ajatellen tuntuu luonnolliselta. Nykyään tähän missioon on liittynyt kuoroja pohjois-Siperiasta Afrikan maihin asti.

          Jippii-lähetystyön suosio on siis ainakin siitä jaetun tiedon ja esiintymisten perusteella suuri. Sana "jippii" tai "jipii" on tietenkin peräisin englannista, jossa se kirjallisena sanana esiintyi ensi kertaa vuonna 1906.⁴ Kiintoisaa kylläkin, sekä "jipii" että "jippii" on hyväksytty uuteen Kielitoimiston sanakirjaan.⁵ Lähetystoiminnan tunnus­sana on paikoitellen toinen kuin "jippii". Niinpä esimerkiksi Venäjällä sitä vastaa "ura" (ven. Ура) eli sama hurraa-ilmaisu, jota neuvostosotilaat huusivat rynnätessään vihollista päin.

 

Venäläinen Jippii-/Ura-kuoro

        Jippii-missio on kristillinen laululiike, ja kristinuskon eri muo-tojen harjoittamisessa lauletulla musiikilla on ollut jo yli parintuhan-nen vuoden ajan keskeinen osuus. Todettakoon, että instrumentaali-musiikkiin jotkin kristinuskon suun­nat suhtautuvat sen sijaan kieltei-sesti.⁶ Samanlaista asennoi­tumista esiintyy myös islamilaisuuden piirissä⁷          

        Kristillistä tai kristinuskon innoittamaa musiikkia on toki mo-nenlajista. Tämä johtuu mm. siitä, mistä musiikin tuottaminen ja kuun-teleminen kumpuavat. Ne voivat kummuta kristinuskon totuuden julistamisesta. Näin on laita Jippii-liikkeessä, jonka laulut värisyttä-vät herkkäluontoista:"Voima on veressä, voima on veressä, voima on veressä Jeesuksen." (Tämä toistetaan neljä kertaa.)⁸ 
         Jippii-liikkeen jäsenet todellakin haluavat viedä kristinuskon sanomaa kaikkeen maailmaan. He toivovat voivansa käännyttää kaikki maailman kansat kristinuskoon, eikä tämä ole aivan ongelma-tonta. Pohdin mielessäni, miksi lähetystyö on annettu lasten tehtä-väksi. Arvelen, että niin on tehty siitä syystä, että lapset innostuvat herkästi ja heidät hyväksytään helpommin Jumalan sanan kuulut-tajina kuin aikuiset. Me lapsuuden ja nuoruuden sivuuttaneet ihmiset rakennamme niin kovin helposti kaikenlaista riitaa. Mieleeni tulee Jeesuksen puhe opetus­lapsilleen, jossarakenna hän lausui mm. näin (ks. Matt. 10:34 ja 35):
"Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa. En minä ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan. Minä olen tullut nostamaan pojan isäänsä, tyttären äitiään ja miniän anoppiaan vastaan." 
         Kuten monesti muissa yhteyksissä Jeesus puhuu tässäkin viisaasti. Hän ymmärsi, että ihmisten kesken syntyy eri­mielisyyttä, joka usein ilmenee erityyppisenä riitelynä. Kristin­uskon historia osoittaa tämän. Toki sen kannattajat ovat tehneet hyvääkin, mutta he ovat kylväneet myös riitaa ja sotia niin kauan kuin kristinusko on ollut olemassa.⁹ Ja tätä uskontoa Jippii/Ura/Yippee etc.-nuo­ret nyt haluavat levittää kaikkeen maa­ilmaan. 
       Halu kuunnella ja tuottaa kristillistä musiikkia saattaa kummuta muustakin kuin kristinuskon totuuteen uskomisesta. Ihminen voi hakea sen piirissä syntyneistä lauluista lohtua ja turvan tunnetta. Jotkin lapsena oppimani uskonnolliset laulut ovat seuranneet minua koko elämäni ajan. Yksi niistä on "Maan korvessa kulkevi lapsosen tie".¹⁰ Tässä "Suojelusenkeliksi" nimetyssä laulussa ei ole totuuden julistamista, jota vierastan; sitä ei lauleta, jotta kuulijat kääntyisivät laulajien kuuluttamaan uskoon. Minua viihdyttää myös Hectorin tekemä laulu "Kuunnellaan vaan taivasta".¹¹ Laulun lopussa hän kysyy:"Missä piileskelet jumala, ootko sisälläni vaiko ulkopuolella vai kaiken takana?" Tätä kysymystä olen pohtinut usein, esimerkiksi käytyäni Auschwitzin keskitysleirissä. On ilo huomata, että en todellakaan ole yksin näissä mietteissäni. 
        Uskonnolliset liikkeet, Jippiimissiot ja muut, harjoittavat lähetystyötään. Huomaan, että siihen on panostettu paljon inhimil-lisiä ja aineellisia voimavaroja. Olen pasifisti, joten en hanki riitaa kristillisen liikkeen kanssa. Ihmisenä ihmettelen, missä Jumala piileskelee. Jippii- alias Ura-missio ja sen laulut ei anna siihen vastausta. 

Viitteet:

1 https://areena.yle.fi/1-3794764?autoplay=true 
2 "Hauta on tyhjä" viittaa Jeesuksen poissaoloon siitä haudasta, johon hänet ristiteloituksen jälkeen oli viety. (Ks. aiheessta käytyä keskustelua osoitteesta: https://jumalapuhetta.wordpress.com/2015/04/06/ylosnousemus-ja-tyhja-hauta-osa-i/  
3 Ks. http://shop.jippiimissio.fi/page/3/jippiimissio-ry. 
4 Ks . https://www.merriam-webster.com/dictionary/yippee. Yippee-sanan synonyymeiksi tässä sanakirjassa tarjotaan mm. "hallelujah" eli siis suomen "hallelujaa". Kiintoisaa on, että nuorten Jippii-liikkeelle tuo vanha sana ei ole kelvannut. Google tietää kertoa, että "halleluja" on heprean sanan הַלְּלוּיָהּ translitterointi, joka tarkoittaa "Kiittäkää Jahia" (suom. Kiittäkää Jumalaa) ja jota käytetään usein Raamatun psalmeissa. "Jah" on lyhenne jumalan nimestä JHWH (Jahve, Jehova). 
5 Ks. https://yle.fi/uutiset/3-5079404 
6 Ks. http://www.thebible.net/biblicaltheism/0402insturments.htm. 
7 Islaminuskossa on samansuuntaisia, instrumenttimusiikille kielteisiä suuntauksia. Ks. http://blog.godreports.com/2014/01/when-music-is-forbidden-under-islam/ 
8 Jippii-mission laulujen sanat löytyvät osoitteesta: https://drive.google.com/file/d/ 0B64N3V9GCI1rZzZYSEtMSkktZUpCR0NEOU5NVFIzdHdxeU93/view 
9 Kristittyjen suorittamista veritöistä viimeisten kahdentuhannen vuoden aikana ks. http://www.truthbeknown.com/ victims.htm 
10 Tässä Samuli Edelmannin tulkitsemana: https://www.youtube. com/watch?v=xJl5Fa5CJZs 
11 https://www.youtube.com/watch?v=kb_ BwOMxWzY

Isoisäni, rotuhygieenikkoko?

Sain herätteen tämän blogin laatimiseen hyvältä ystävältäni, joka kesällä tavatessamme hän lahjoitti minulle Ruotsin lähihistoriaa käsittelevän, kulttuuriantropologi Tapio Tammisen kirjoittaman teoksen ”Kansankodin pimeämpi puoli” vuodelta 2015. Hiukan ihmettelin, miksi hän antoi tuon kirjan minulle, mutta päättelin, että se johtui varmaan siitä, että asun Ruotsissa. No, ei tieto pahenna, jos se vain on totta. Niinpä aloin lukea tuota teosta.
         Saatesanoissaan Tamminen kuvaa teoksensa sisältöä sanomalla, että se ”porautuu nimensä mukaisesti ruotsalaisen yhteis-kunnan vähemmän tunnettuun ja pitkään torjuttuun puoleen... Miksi Ruotsista tuli maailman johtava maa rotubiologian alueella? Entä miksi eugeniikasta tuli keskeinen osa hyvinvointiyhteiskunnan todellisuutta? Tai miksi Ruotsi myötäili niin pitkälle toisen maa-ilmansodan aikana natsi-Saksan arjalaista rotupolitiikkaa?”
          Tamminen ei ole kirjoittanut kirjaansa ilman tietopohjaa, vaan hän antaa faktoja väitteittensä tueksi. Jotkin väitteet ovat yliampuvia kuten se, että rotubiologian merkitystä Ruotsissa ei tunnettaisi laajalti. Se on tiedossa, ja siitä on keskusteltu monella areenalla. Rotubiologia liittyy ajatteluun, jota kutsutaan ”eugeniikaksi” eli rodunjalostusopiksi. Tässä en aio paneutua eugeniikan syntyyn, sisältöön ja kehitykseen vaan Tammisen tekstiä lainaten totean, että ”toiseen maailmansotaan saakka eugeniikkaa pidettiin arvostettuna tieteenalana, jota opetettiin monissa yliopistoissa eri puolilla maa-ilmaa”. Sitä kannattivat monet huomattuudet kuten taloustieteilijä John Maynard Keynes, biologi Julian Huxley, hyvinvointivaltion isä William Beveridge, Winston Churchill sekä Yhdysvaltain presidentit Woodrow Wilson ja Herbert Hoover.
          Tuon luettuani huomasin tuttavani alleviivanneen kirjasta yhden kohdan , jonka hän arvasi kiinnostavan minua. Siinä Tapio Tamminen mainitsee isoisäni nimen. Tamminen kertoo suomalaisista tunnettuuksista, jotka pitivät eugeniikkaa hyvänä asiana. Näihin kuului ”Suomen työväenliikkeen varhaiset johtohahmot Väinö Voionmaa¹ ja Nils Ursin²” (mts., 79). Tamminen väittää, että nämä ”kannattivat varauksetta uuden ihmisen luomista. Myöhemmin 1930-luvulla vasemmistolainen naisliike tuki yleisesti rotuhygi-eniaa”. Todettakoon tähän, että Suomen eduskunta ilman soraääniä hyväksyi rotuhygienian sovellusta koskevan sterilointilain vuonna 1935.³ Isoisäni ei siis ollut suinkaan ainoa rotuhygieniaan suvaitse-vaisesti suhtautunut arvovaltainen henkilö. Heitä oli satoja, ehkä tuhansia, mm. selkeä enemmistö Suomen kansanedustajista. Rotu-hygieniaan kriittisesti tai kielteisesti suhtautuvia julkisuuden henki-löitä oli aivan ilmeisesti kovin vähän toista maailmansotaa edeltä-vänä aikana.⁴ 
         Miten isoisäni sitten osallistui rotuhygieniaa koskeneeseen toimintaan? Saadakseni enemmän valaistusta asiaan hankin käsiini Markku Mattilan väitöskirjan, johon Tamminen viittaa mainitessaan isoisäni. Mattilan tutkimuksen otsikko on ”Kansamme parhaaksi. Rotuhygienia Suomessa vuoden 1935 sterilointilakiin asti” (1999).⁵ Esitän tässä poiminnot niistä kohdista tuota väitöskirjaa, joissa Väinö Voionmaa tulee puheeksi. Todettakoon, että Tamminen mai-nitsee hänet vain kerran, mikä on ymmärrettävää, sillä hänen tutki-muksensa kohteena on Ruotsi eikä Suomi.
          Isoisäni esiintyy neljässä kohtaa Mattilan väitöskirjassa, joista yksi on viiteteksti. Ensimmäinen maininta (s. 52) liittyy Väinö Voi-onmaan toimintaan raittiusliikkeessä. Mattila puhuu liikkeen monista toimijoista ja jatkaa, että ”rotuhygienia ei ollut raittiusliikkeelle pää-määrä vaan ainoastaan väline lisäperustella sen omaa, tärkeintä pää-määrää: alkoholista luopumista” (s. 52). Raittiuden Ystävien raittius-työntekijöitä koulutettiin raittiusopistossa, mistä Mattila kertoo näin:”Vuosina 1908–1913 raittiusopistossa järjestettiin yhteensä neljä kurssia, joilta valmistui 70 kurssilaista. Opetuksessa nouda-tettiin Väinö Voionmaan laatimaa ohjelmaa, jossa opetus koostui 17 luentosarjasta. Niistä ensimmäinen käsitteli raittiusasiaa fysiologisena ja rotuhygieenisenä kysymyksenä.” (Mts., s. 52), lihavointi minun.) Siitä, mitä rotuhygienia tarkoitti tässä yhteydessä, en pääse perille. Tekstissä huomion kohteena ei ole niinkään Väinö Voionmaa kuin muut Suomen raittiusliikkeen tunnettuudet kuten Matti Helenius (1870 – 1920).⁶ 
          Toisen kerran Markku Mattila ottaa esille isoisäni suhteen rotuhygieniaan puhuessaan siitä, miten se liittyy sosialismiin. Johto-hahmona tässä on saksalainen sosialisti Karl Kautsky⁷, jolta oli suomennettu teos ”Lisääntyminen ja kehitys luonnossa sekä yhteis-kunnassa” (saksaksi 1910, suomeksi 1911). Näin Mattila kirjoit-taa:”Kautskyn rotuhygieeninen näkemys kumpusi... havainnosta, että ”nykyi­sessä yhteiskunnassa” degeneraatio etenee huolestuttavan nopeasti.” Tämä johtui Kautskyn mielestä siitä, että ihmisyhteisöt eivät enää lisäänny luonnonvalinnan mukaan eli ne ovat kontraselek-tiivisiä, ja että kapi­talistisen maailman elinehdot ovat huonoja (mts, s. 79).
          Kautsky ehdotti ”olemisen taistelun vaikutta­man luonnollisen siitosvalinnan korvaamista keinollisella [= keinotekoisella] siten, että kaikki ki­vulloiset yksilöt, jotka voivat siittää sairaita lapsia, kieltäy-tyvät suvun jatkamisesta, minkä ei nyky­aikaisen lääketieteellisen tek-niikan kannalta enää... tarvitse sisältää avioliitosta kieltäyty-mistä” (mts., s. 79). Tavoite on sosialistinen yhteiskunta, joka tuottaa ihmiskunnalle sekä aineellista hyvinvointia ja joutoaikaa että myös terveyttä ja voimaa (mts, s. 80). Miten ”kivulloiset yksilöt” sitten saataisiin luopumaan vapaaehtoisesti suvun jatkamisesta, jää avoi-meksi kysymykseksi.
          Markku Mattila kertoo, että ”rotuhygieniaan tunnettiin vetoa myös suomalaisten sosialistien parissa osana ”uuden uljaan maa-ilman” rakentamista."⁸ Kuten edellä olen jo maininnut isoisäni kytki rotuhygienian opettamisen raittiustyöntekijöiden kouluttamiseen. Hän pohti alkoholin suhdetta rotukysymykseen ja degeneraatioon sekä vaati myös rotuhygieenisiä toimenpiteitä (mts., s. 81). Näitä toimenpiteitä oli sterilointi, joita Suomessa tehtiin sterilointilain voimaantulon ja sen muuttamisen välisenä aikana 13.6.1935 – 31.5.1970 kaikkiaan 54 128, joista 43 063 perustui lääketieaeellisiin, 7 530 eugeenisiin, 3 373 sosiaalisiin ja 162 muihin syihin (ks. Mattila 1999: 434). Nykyinen vuodelta 1970 peräisin oleva steri-lointilaki, johon tehtiin v. 1985 ikää, synnyttäneisyyttä ja lasten lukumäärää koskevia muutoksia, perustuu raskaudenehkäisyn ajatteluun eikä siis enää rotuhygieeniseen ajatteluun.⁹ Väinö Voion-maa ei siis ollut rotuhygieniaa kannattaessaan yksin vaan hänen näkemyksensä seurasi hyvin yleistä suhtautumistapaa. Hän edusti raittiusliikettä, mikä kävi selkeästi esille hänen teoksessaan Yhteis-kunnallinen alkoholikysymys (1925).
          Kolmas kohta Markku Mattilan väitöskirjassa, jossa isoisäni tulee esille, koskee rikollisuuden torjuntaa. Kappaleen otsikko on ”Yhä yltyvä rikollisuus”, ja sen alussa kirjoittaja toteaa, että ”rikolli-suuden vastainen taistelu tuki merkittävällä tavalla sterilointilain vaatimista Suomessa” (mts., s. 171). Veli Verkko julkaisi 1924 vertailevan tutkimuksen Suomen ja muiden Pohjoismaiden henki-rikollisuustilanteesta. Hän päätyi siihen tulokseen, että näihin maihin verrattuna Suomen suhteellinen henkirikollisuus oli korkeaa. Rikolli-suus koettiin vakavaksi ongelmaksi, ja valtioneuvosto asetti keväällä 1931 komitean, jonka tehtävänä oli suunnitella ja ehdottaa toimen-piteitä rikollisuuden vastustamiseksi (ks. mts., 171). Väinö Voion-maa oli yksi komitean viidestä jäsenestä. 
          Komitea sai työnsä valmiiksi saman vuoden syksyllä. Sen mietinnössä todettiin mm., että henkeen ja ruumilliseen koskematto-muuteen kohdistuneiden rikosten määrä oli vuodesta 1920 noussut ”valtavasti” (mts., s. 172). Pääasiallisena syynä tuohon nousuun pidetiin alkoholia, johtopäätös johon Mattilan mukaan vaikutti ehkä se, että komiteaan kuului kaksi tunnettua raittiusmiestä, Väinö Voionmaa ja Viljo Hytönen (mts., s. 172). Mattila huomauttaa, että ”tämän näkemyksen rinnalle alkoi... nousta voimakkaasti toinen näkemys, jonka mukaan rikollisuuden syy oli geneettinen”. Hän ei kehitä tätä näkemystä edelleen tässä kohdin vaan siirtyy puhumaan 1920- ja 1930-lukujen taitteessa eletyistä poliittisesti hyvin levotto-mista ajoista, ”jolloin väkivalta oli yhteiskunnallisten pulmien ratkaisumalli niin lakkoihin ryhdyttäessä kuin niitä murrettaessa tai ”punikkeja” vastustettaessa ja kyydittäessä” (mts., 172).
          Neljäs kohta, jossa Markku Mattila mainitsee isoisäni, on pari sivua edellistä kohtaa myöhemmin sivulla 174. Luvun otsikko on ”Rikollisuudenvastustamisviikko”, ja siinä kerrotaan kansalaisten pyrkimyksistä rikollisuuden vähentämiseksi. Kuten tilastoista ilmenee Suomen lähihistorian väkivaltaisin kausi henkirikollisuu-della mitaten oli ajanjakso suurlakkovuodesta 1905 kieltolain kumo-amisvuoteen 1932.¹⁰ Suomessa surmattiin tuolloin vuosittain kol-minkertainen määrä ihmisiä nykyiseen verrattuna. Väkivaltaisin yksittäinen vuosi julkaistussa kuolemansyytilastossa on 1918, jolloin henkirikollisuuden taso oli yli 60 uhria 100 000 asukasta kohti. Lähteestä (alaviite 4) ei käy esille, otettiinko tilastoinnissa huomioon vuoden 1918 sisällissodan kuolonuhrit.¹¹ Todennäköisesti näitä uhre-ja ei laskettu mukaan.
          Pääkaupunkiseudulla käynnistettiin 1933 syksyllä kaksi kansalaishanketta taistelemaan kasvavaa rikollisuutta vastaan. Toinen näistä oli Sielunterveysseura, jonka jäsenistö koostui arvovaltaisista kansalaisista, monet heistä suomenruotsalaisia kuten Harry Federley (1879–1951), Helsingin yliopiston professori, genetiikan laitoksen ensimmäinen esimies ja suomalaisen perinnöllisyystieteen perustaja¹². Toinen yhdistys joka yleistävästi puhuen tähtäsi samaan päämäärään kuin edellinen, oli Suomen Kriminalistiyhdistys. Se perustettiin huhtikuussa 1934 tammikuussa järjestetyn rikollisuudenvastustamisviikon jälkeen. 
       Kuten Sielunterveysseura tämä toinenkin seura oli jäsenistöltään arvovaltainen. Sen perustamiskokouksen kutsun allekirjoittajiin kuuluivat mm. Harry Federley, Kyösti Kallio, J.K.Paasikivi, Veli Verkko sekä isoisäni Väinö Voionmaa. Nämä olivat ilmaisseet rikollisuutta koskevan  näkemyksensä kokouskutsussa näin: ”Rikol-lisuudesta on tullut suorastaan vaikea yhteiskunnallinen sairaus, joka jäytää kansamme elinjuuria.” Läsnä kokouksessa oli noin 100 henkeä, joukossa lakimiesten ohella lääkäreitä. Kokous määritteli yhdistyksen toimialaksi rikollisuuden, sen syiden ja vastustamisk-einojen käsittelyn, ehdotusten ja aloitteiden sekä alan tutkimus-julkaisujen edistämisen. Yhdistys päätti, että sen toimintaa vie eteenpäin suppea, rikollisuutta vastaan taistelevien spesialistien yhteenliittymä. (Ks. mts., 174.) Väinö Voionmaa ei kuulunut yhdistyksen hallitukseen, eikä tiedossani ole, minkälaiseksi hänen roolinsa siinä muodostui.
          Varsinaisten perittyjen rikollisuustaipumusten sekä perityn henkisen degeneraation ohella yhdistyksessä painotettiin alkoholin nauttimisen vaikutusta rikollisuuteen. Tässä heijastui raittiusliikkeen peruskäsitys, jonka mukaan alkoholi oli keskeisiä rikollisuuden syitä. Humalassa ihmiset tulivat tehneeksi kaikenlaista rikollista, jopa henkirikoksia. Lisäksi alkoholi vaikutti aivoihin ja laukaisi mielisairauksia. Eikä tässä kaikki: ”Alkoholin käytön ja rikolli-suuden muodostama vuorovaikutus voitiin kytkeä yhteen myös perinnöllisyyden kanssa.” (Ks. mts., 175.) 

    Rikollisuuden vastus-tamisviikolla pidetyistä esitelmistä kaksi käsitteli sterilointia, aihetta joka oli todella kuuma, sillä seuraavana vuonnahan sterilointilaki astui voimaan. Useat esitelmöitsijät kannattivat sterilointia, jotta rikollisuutta saataisiin vähennetyksi. Tämä näkemys on mielen-kiintoinen, koska se viittaa siihen, että lain määräämillä rangais-tuksilla ei olisi paljonkaan merkitystä. Ovatko rikoksiin syyllistyneet ihmiset vastuussa teoistaan? Ei kai ole heidän syytään, että heillä on rikollisuutta merkitseviä perintötekijöitä?
                                                                              - * - 
Saatamme ajatella, että edellä kerrotut asiat ovat menneisyydessä tehtyjen, ihmisarvoa alentavien virheiden historiaa. Ajattelen, että menneisyyden tekoja ja toimia tulee tutkia opin ottamiseksi niistä, hyvistä ja pahoista asioista. Erikseen on mielestäni syytä huomaut-taa, että nykyinen geeniteknologia asettaa vähintään yhtä suuren uhan ihmisten arvon kunnioittamiselle kuin 1900-luvulla harjoitettu rotuhygienia. Se mitä DNA:sta voidaan lukea, voi vaikuttaa siihen, minkälaiseksi ihmisten arvo lasketaan kilpailuyhteiskunnassamme. Tärkeätä on se, että koetamme kriittisesti tarkastella asioita, hankkia ajantasaista tietoa ja keskustella asioista toisten ihmisten kanssa. Esimerkiksi alkoholismin perinnöllisyydestä on olemassa uutta tietoa¹³.
       Isoisäni Väinö Voionmaa kannatti rotuhygieniaa. Rotuhygienian kannattaminen ei kuitenkaan ollut hänen päätyönsä. Hänen pää-työtään oli toimia Suomen kansan parhaaksi poliitikkona, historian-tutkijana ja yhtenä kansanvalistuksen suomalaisista edelläkävijöistä. (Ks. alaviite 1.) Hän pyrki monien muiden parempiosaisten kanssa kohentamaan yhteiskunnallisia oloja Suomessa, maassa joka juuri äskettäin oli itsenäistynyt ja kokenut sisällissodan kauhut mutta joka kaikesta huolimatta oli toimiva valtio, joka haki omaa rooliaan maailmassa.   

Väinö Voionmaan patsas Tampereen yliopiston edessä.

Alaviitteet:

1 Väinö Voionmaan biografia on löydettävissä mm. Internet-osoitteesta https://fi.wikipedia.org/wiki/V%C3%A4in%C3%B6_Voionmaa Tässä blogissa kerron asiasta, josta ovat tietysti muutkin jo kirjoittaneet. Ks. esim. Kirsi Nurmio: Raittius-fanaattisuus, rotuoppi ja Suur-Suomi. http://www15.uta.fi/koskivoimaa/henkilot/voionmaa3.html

2 Ks. https://fi.wikipedia.org/wiki/N._R._af_Ursin, jossa kerrotaan että yksi Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen perustajajäsenistä ja sen edeltäjän, Suomen työväenpuolueen ensimmäinen puheenjohtaja.   
3 Mattila kertoo väitöskirjansa tiivistelmässä, että ”Eduskunnassa lakiesitykseen ei juurikaan tehty muutoksia ja se hyväksyttiin suurella enemmistöllä (144 puolesta, 14 vastaan, tyhjiä 6, poissa 35) kannatuksen tullessa poikki poliittisen ja sukupuolikentän.” 
http://www.uta.fi/kirjasto/vaitokset/1999/7299.html

4 Aiheesta kirjoitti tosin Aldous Huxley menestysromaaninsa ”Uusi uljas maailma”, ks. viite 8. Toinen samalta alalta ilmestynyt kuuluisa romaani on George Orwellin ”Vuonna 1984” (engl. ”Nineteen eighty-four”, v:lta 1945 – 1949). Parhaisiin dystooppisiin kirjoihin kuuluu mielestäni Karin Boyenin päiväkirjaromaani ”Kallocain. Roman från 2000-talet” vuodelta 1940.  
5 Edellä viitteessä 3 olen maininnut Mattilan väitöskirjan tiivistelmän. Se antaa seikka-peräisen käsityksen tutkimuksesta, ja sitä voi siis suositella.  
6 Tämän merkittävän raittiusliikkeen edustajan elämästä ks. https://fi.wikipedia.org/wiki/Matti_Helenius-Sepp%C3%A4l%C3%A4).  
7 Kautskyn elämästä kerrotaan Wikipediassa osoitteessa https://fi.wikipedia.org/wiki/ Karl_Kautsky 
8. Aldous Huxleyn kirja ”Uusi uljas maailma”. Englannikielinen alkuteos ”Brave New World” ilmestyi 1932. 
9 Asiasta löytää tietoa mm. Duodecim-lehden verkkosivult http://www.duodecimlehti.fi/lehti/2007/16/duo96696 
10 http://findikaattori.fi/fi/97 
11Sisällissodan uhrien määrä on yhteensä 30 876, joista valkoisten keskitysleireissä menehtyi 11 652. Vertauskohdaksi voi asettaa Talvisodan, jossa suomalaisia kaatui 25 904 ja venäläisiä 126 875. 
12 Ks. prof. Federleyn esittely Internet-osoitteessa https://fi.wikipedia.org/wiki/ Harry_ Federley 
13 https://www.paihdelinkki.fi/fi/tietopankki/tietoiskut/alkoholi/alkoholiriippuvuuden-perinnollisyys

Kansalaisten sielu ja yhteiskunnan muuttaminen

Blogi perustuu Paul Rogat Loebin tekstiin

Kansalaisen sielu: vakaumukseen perustuva elämä haasteellisina aikoina (2010)

Suomentanut: Kaarlo Voionmaa  

Useimmat ihmiset ovat ajattelevaisia, huomaavaisia ja anteliaita. Yritämme tehdä parhaamme perheen ja ystävien parissa. Pysähdymme auttamaan toista autoilijaa, joka on jäänyt tien laitaan moottorivian takia, tai annamme meille vieraan henkilön pitää vaihtorahan. Mutta yhä useammin muiden ihmisten ja meidän välissä on näkymätön seinä. Monet ovat vetäytyneet omaan yksityiseen paikkaansa. Kuinka voisimme palauttaa julkisen osallistumisen, joka on demokratian varsinainen sielu. 
          Totta kai asiat joita kohtaamme ovat monimutkaisia. On vaikea ymmärtää sellaisen maailman moraalia, jossa Nike maksaa Michael Jordanille miljoonia, jotta tämä esiintyisi sen mainoksissa samalla, kun Niken ulkomaisten kenkätehtaiden työläiset raatavat vähäisten pennosten edestä päivittäin. Planeettamme 500 rikkainta ihmistä omistaa nyt enemmän varallisuutta kuin köyhimmät 3 miljardia ihmistä, jotka muodostavat noin 40 prosenttia maapallon väestöstä. Onko tätä äärimmäistä epätasapainoa edes mahdollista käsittää? Ja vielä tärkeämpi kysymys: miten korjaisimme sen?

 
Totta kai meidän täytyy päättää omasta puolestamme, ovatko tietyt asiat järkeviä vai tyhmiä. Mutta meidän täytyy myös uskoa, että omalla sitoutumisella on merkitystä, että se mitä teemme julkisuudessa ei ole yhdentekevää. Haaste on yhtä paljon psykologinen kuin poliittinen. Kuten etiopialainen sanonta kuuluu:”Sitä joka salaa sairautensa, ei voi hoitaa.”

         Meidän on ymmärrettävä kulttuurimme sairaudet, joita ovat välinpitämättömyys, lyhytnäköisyys, kielteisyys ja kyynisyys, ja opittava, mitä tarvitaan yhteiskuntamme ja sielujemme parantamiseen. Miten niin monet meistä ovat vakuuttuneita siitä, että emme voi mitenkään vaikuttaa siihen tulevaisuuteen, jonka lapsemme ja lapsenlapsemme perivät? Ja miten toiset ovat pystyneet toimimaan tehokkaasti muutoksen puolesta? 
          Pete Knutson on vanhimpia ystäviäni. Hänen on täytynyt yhä uudestaan 35-vuotisen ammattikalastajan uransa aikana Washingtonissa ja Alaskassa tehdä jotain jatkuvasti heikkeneville lohen kutupaikoille. “Siinä olisi kovat paikat, jos puskutraktori olisi makuuhuoneessasi, kun olet siellä kutemassa,” hän sanoo selittäessään lohien kerran niin rikkaan olinpaikan tuhoutumista liike-yritysten laajenemisen ja metsäteollisuuden avohakkuiden tieltä.
          Pete olisi voinut vain hyväksyä tuon huonontumisen väistämättömänä ja yrittää saada niin suuren osuuden vähenevästä kalakannasta kuin suinkin. Sen sijaan hän on vähä vähältä rakentanut liiton Washingtonin osavaltion kalastajien, ympäristöaktivistien ja intiaaniheimojen välille taivuttaen niitä toimimaan yhdessä lohien olinpaikan säilyttämiseksi ja entistämiseksi ja käyttämään lohien kudulle nousua esimerkkinä laajempien kysymysten kuten ilmastonmuutoksen käsittelemisessä. 
          Yhteistyö, jonka Pete sai aikaan ei syntynyt helpolla: Washingtonin kalamiehet olivat vanhastaan individualisteja ja poliittisesti epäileväisiä, Peten mukaan taipuvaisempia “purnaamaan ja syyttämään intiaaneja kuin toimimaan”. Nyt uusien liittolaistensa kanssa he alkoivat vaatia puhtaampia kutu-uomia, lakien tiukempaa soveltamista uhanalaisten eläinlajien suojelemiseksi ja virtauksen lisäämistä seutukunnan suurimpien patojen ohi niin, että lohien nousu kutupaikkoihin helpottuisi. Mutta isot teolliset vaikuttajat kuten alumiiniyhtiöt pelkäsivät, että nämä toimet nostaisivat sähkökustannuksia ja rajoittaisivat yhtiöiden kehitystä. Tästä syystä ne rahoittivat koko osavaltiota koskevan aloitteen kalaverkkojen määrittelemiseksi niin, että pienten perheiden harjoittama kalastus kävisi mahdottomaksi. 
          “Luulenpa että olemme pulassa,” Pete sanoi, kun aloite 640 ensi kertaa tuli esille. Orwellilaisella sanojen kääntelyllä sen kannattajat esittelivät aloitteen ympäristöystävällisenä toimena harhauttaakseen äänestäjiä. Aluksi sen vastustajat ajattelivat, että heillä ei ole menestymisen mahdollisuuksia: he olivat uupuneita, uloslyötyjä, nujerrettuja. Floridassa, Louisianassa ja Texasissa samanlaiset aloitteet oli jo hyväksytty samanlaisten teollisten intressien tuella. Muistan Peten istumassa Seattlen yhdessä pikkuravintolassa kahden kalakaverinsa kanssa katkerasti nauraen sanomassa:”Me kolmeko muka kävisimme aluminiyhtiöiden kimppuun? Antaisimme köniin Reynoldsille ja Kaiserille?” 
          Mutta sen sijaan että olisivat antaneet periksi, Pete ja hänen työkaverinsa laativat äänestyslistan seudun isoimmista ympäristöryhmistä kootakseen voimia aloitetta vastaan. He ottivat mukaan seudun intiaaniheimot. Yksi kalastajista, joka kuului äärivanhoilliseen Herran kirkon yhteisöön, suostutteli pappinsa lähettämään kirjeen kirkon jokaiselle osavaltiossa toimivalle seurakunnalle. He ottivat yhteyttä joukkoviestimiin selvittäen näille, mistä oikeastaan oli kyse, ja suuntasivat julkisen huomion toimenpiteen vahvoihin rahallisiin tukijoihin. Vaalipäivänä vuoden 1995 marraskuussa aloite 640 hylättiin. Voittoisat valkoihoiset kalastajat, helluntailaiset, alkuperäiskansojen aktivistit ja Maan Ystävien toimijat halailivat toisiaan. ”Olen todella ylpeä sinusta, isä,” Peten 12-vuotias poika toisti toistamasta päästyään. Pete oli pökerryksissä.
          Pidämme sosiaalista sitoutumista usein jalona mutta epäkäytännöllisenä. Se voi kuitenkin palvella sekä valistunutta omaa etua että muiden etuja samaan aikaan antaen meille johonkin liittymisen ja tarkoituksen tunteen, jota on lähes mahdoton löytää yksityiselämässä. ”Toimiminen vie energiaa,” Pete sanoo. ”Mutta voimia kuluttaa paljon enemmän vihan tukahduttaminen, vakuuttuminen omasta voimattomuudesta ja sen nieleminen, mitä sinulle sitten annetaankin.” 
          Useinkaan emme tiedä, mistä aloittaisimme. Useimmat meistä haluaisivat, että ihmisiä kohdeltaisiin oikeudenmukaisemmin ja että Maalle osoitettaisiin kunniaa, jonka se ansaitsee. Mutta emme luota omaan kykyymme muuttaa asioita. Käsillä olevien asioiden suuruus on johtanut liian monet meistä päättelemään, että sosiaalinen sitoutuminen ei ole vaivan arvoista 
         Sellainen periksiantaminen ei ole synnynnäistä eikä väistämätöntä. Psykologit kutsuvat sitä opituksi avuttomuudeksi, järjestelmälliseksi tavaksi olla piittamatta näkemistämme vääryyksistä ja jättää ne toisten tehtäväksi. Toki meistä on huolestuttavaa pelkkä sellaisten kriisien ajatteleminen kuin maailmanlaajuinen ilmastonmuutos, eläin- ja kasvilajien häviäminen tai sademetsien tuhoaminen syvine seuraamuksineen. Tai kerran niin mukavasti toimeentulleiden yksilöiden ja yhteisöjen joutuminen taloudelliseen umpikujaan. Meidät saadaan uskomaan, että jos emme heti pysty ratkaisemaan jokaista näistä ongelmista, meidän ei pitäisi vaivautua olemaan sosiaalisesti aktiivisia lainkaan – näkemys joka on edistänyt sen vaikean tilanteen syntymistä, jonka nyt kohtaamme. Meitä opetetaan myös epäilemään omaa ääntämme. Tunnemme, että meillä ei ole aikaa todella ymmärtää niitä asioita, joista välitämme, ja me pelkäämme, että kukaan ei kuuntele, mitä me sanomme. Uskomme, että sosiaalinen osallistuminen edellyttää lähes pyhimyksen kaltaista arviointikykyä, luottamusta ja luonnetta – vaatimus josta emme koskaan selviä. Mitä osallistumiseen liittyviä herätteitä sitten luonnostaan tuntisimmekin, niihin vastaamisen ehkäisee kulttuuri, joka väheksyy idealismia, suojelee kyynisyyttä ja saa meidät tuntemaan itsemme naiiveiksi, kun välitämme muista ihmisistä ja planeetasta, jolla asumme. 

MUUTOS tapahtuu... hitaasti 
Minua haastateltiin kerran CNN-kanavalla yhdessä Rosa Parksin kanssa. ”Rosa Parks oli nainen, joka ei halunnut mennä bussin takaosaan,” ohjelmanvetäjä sanoi. ”Se käynnisti vuoden mittaisen bussiboikotin Montgomeryssa. Siitä Rosa Parks sai maineen ”kansalaisoikeusliikkeen äiti”.” 

          Ohjelmanvetäjän kuvaus – tarinan yleisen tulkinnan mukainen – irroitti boikotin yhteydestään. Ennen sitä päivää, jona Parks kieltäytyi luovuttamasta istumapaikkaansa, hän oli
ollut kaksitoista vuotta paikallisen NAACP:n osasto jäsen. Siinä oli mukana E.D. Nixon,
Makuuvaunutyöntekijöiden veljesliiton aktivisti ja sen paikallisosaston johtaja, sekä paikallisia opettajia ja muita Montgomeryn afro-amerikkalaisen yhdyskunnan jäseniä. 

           Edellisenä kesänä Parks oli osallistunut kymmenen päivää kestäneeseen tapaamiseen Tennesseen Highlander Center-keskuksessa, joka on työ- ja kansalaisoikeuksiin keskittynyt koulu. Siellä hän oli tavannut kansalaisoikeusaktivistien vanhempaa polvea ja keskustellut korkeimman oikeuden äskettäisestä päätöksestä, joka kielsi “erilliset mutta tasa-arvoiset” koulu.
      Osallistuessaan tapaamiseen Parks perehtyi myös segregaatiota koskeneisiin aiempiin protesteihin: yksi Montgomeryssa järjestetty bussiboikotti 50 vuotta aikaisemmin oli onnistunut lieventämään joitakin rajoituksia ja Baton Rougen bussiboikotissa kaksi vuotta aikaisemmin oli saavutettu rajallinen määrä etuja. Edellisenä keväänä nuori montgomerilaisnainen oli kieltäytynyt siirtymästä bussin takaosaan, mikä sai NAACP:n harkitsemaan hänen valitsemistaan laillisen protestin keskushahmoksi, kunnes ilmeni, että hän oli raskaana ja naimaton, ja tästä syystä ongelmallinen symboli kampanjan kannalta. 
      Lyhyesti sanottuna Parkin päätös ei ilmestynyt tyhjästä. Eikä hän ollut omin käsin synnyttämässä kansalaisoikeusliikettä. Ennemminkin hän oli osa pitkällistä pyrkimystä saada aikaan muutos, kun onnistuminen oli kaikkea muuta kuin varmaa ja takaiskut toistuvia. Tämä ei mitenkään vähennä sitä henkilökohtaista rohkeutta ja moraalista voimaa, jota hän osoitti kieltäytyessään antamasta paikkaansa, ja teon historiallista merkitystä. Mutta Rosa Parkin koko tarina muistuttaa meitä siitä, että hänen äärimmäisen johdonmukainen tekonsa, mukaan luettuna kaikki se, mikä siitä seurasi, riippui koko siitä vaatimattomasta, turhauttavasta työstä, johon hän ja muut olivat ryhtyneet aikaisemmin, ja siitä energisestä ja sitoutuneesta yhteisöstä, jonka he olivat luoneet huolimatta jatkuvista vastoinkäymisistä ja vastustuksesta. Parksin toiminta tuona päivänä ei ollut myöskään satunnaista, seurausta hänen jalkojensa väsymisestä, kuten olemme usein kuulleet, vaan pikemminkin kyse oli harkitusta yrityksestä haastaa epäoikeuden-mukainen asiaintila. Tämän lisäksi koko tarina korostaa sitkeyden merkitystä; jos hän olisi antanut periksi oltuaan mukana vain kolme tai seitsemän tai kymmenen vuotta, emme olisi koskaan kuulleet hänestä. Lopuksi tarina muistuttaa meitä siitä, että Parksin ensi askel kohti sitoutumista – osallistuminen paikallisen NAACP:n kokoukseen – oli yhtä ratkaiseva historiaa muuttanut teko kuin hänen kuuluisa kannanottonsa bussissa istumiseen. 
      Parksin kaltaiset sankarit muokkaavat näkemyksiämme sosiaalisesta sitoutumisesta, siitä miten muutos itse asiassa tapahtuu. Tosin kun puhun eri tahoilla USA:ta, useimmat kuulijani eivät tunne koko tarinaa hänen osallisuudestaan. Tässä kohdin sovinnainen kuva saattaa itse asiassa vaikeuttaa sitoutumistamme. Se viittaa siihen, että sitoutuneet kansalaiset ilmaantuvat täysin kehittyneinä ja sosiaalisesti kokeneina ottaakseen kantaa rohkeasti ja kaukonäköisesti. Se vihjaa, että me toimimme tehokkaimmin yksin, ainakin aluksi. Se antaa ymmärtää, että muutos on välitön eikä vähitellen kasvava, sarja usein näkymättömiä tekoja, jotka asteittain – ja yhteen liitettyinä – keräävät voiman ja vaikuttavat tapahtumiin. Parksin kuvaaminen yksinäiseksi pioneeriksi vahvistaa romanttista mutta lopulta valheellista myyttiä siitä, että kuka tahansa, joka ottaa sitoutumalla julkisesti kantaa tai tekee niin tuloksellisesti, on välttämättä elävää hahmoaan suurempi – joku jolla on enemmän aikaa, energiaa, rohkeutta, visioita ja tietoa kuin kenelläkään normaalilla henkilöllä koskaan voisi olla. 
      Nostaessaan Parksin supersankarin asemaan myytti hämärtää tarinan mahtavimmat, toivoa koskevat opetukset, nimittäin sen että kun me alamme toimia uskomme mukaan, lähdemme matkalle, jonka palkintoja emme pysty ennakoimaan, sen että vaatimattomilta näyttävät ensiaskeleet voivat johtaa mahtaviin tuloksiin ja sen että kuka tahansa meistä voi vaikuttaa muutoksen aikaansaamiseen, vähäisessä tai suuremmassa määrin. Parksin tarina muistuttaa meitä myös siitä, että kun tartumme yhteisiin ongelmiin, voimme löytää itsestämme määrätietoisuutta ja voimia, joita emme tienneet itsellämme olevankaan, ja kehittää niitä. Voimme alkaa luoda uudelleen yhteyksiä muihin ihmisiin tukeutuen viisaimpiin ja inhimillisimpiin vaistoihimme ja henkiseen ytimeemme, jota kutsumme sieluksi. 
      Useimmat meistä tietävät tuskin mitään niistä taisteluista, joita tavalliset miehet ja naiset kävivät säilyttääkseen vapauden, laajentaakseen demokratiaa ja luodakseen oikeudenmukaisemman yhteiskunnan. Monet ovat huomauttaneet Amerikan historiallisesta muistinmenetyksestä, mutta sen seurauksia on vaikea arvioida, ellei näe, miten identiteetti hajoaa muistin heiketessä. Menetämme ne mekanismit, joita ruohonjuuritason yhteiskunnalliset liikkeet ovat käyttäneet menestyksellisesti muuttaakseen yleisiä asenteita ja haastaakseen asemiinsa kaivautuneen institutionaalisen vallan.
      Ajatelkaa kuinka eri tavoin Rosa Parksin historiallisen teon voi kuvata. Vallitsevassa myytissä Parks – pyhimyksen kaltainen viaton ihminen – toimii lähes mielijohteesta, muista erillään. Opetus näyttää olevan se, että jos kuka tahansa meistä tuntee tarvetta tehdä jotain sankarillista, se on suurenmoista. Tietenkin useimmat meistä odottavat koko elämänsä tuota ihanteellista hetkeä. 
      Tarinan todellinen versio antaa enemmän voimaa: Sen mukaan muutos on harkitun ja vähin erin kasvavan toiminnan tulos. Kun liitymme yhteen luodaksemme paremman maailman, kamppailumme epäonnistuu toisinaan tai se tuottaa vain vaatimattomia hedelmiä. Toisina kertoina se laukaisee ihmeellisiä rohkeuden ja sydämellisyyden ryöppyjä. Me emme koskaan etukäteen voi tietää, mitä seurauksia toimillamme on. 

 Ei pyhimyksiä varten - pelkästään

”Meille kaikille tekee karhunpalveluksen se, kun yhteiskunnallisen muutoksen puolesta toimivat ihmiset esitellään pyhimyksinä,” atlantalainen aktivisti Sonya Tinsley sanoo. ”Saamme valheellisen käsityksen siitä, että syntymähetkestä lähtien heidät oli kutsuttu toimimaan tuntematta koskaan epäilystä, kylpien valon kehässä. Mutta minä haluan paljon mieluummin oppia, miten ihmiset onnistuivat huolimatta epäonnistumisistaan ja epävarmuudestaan.” 

          Sankareita suojellessamme meidän pelkkien kuolevaisten on vaikea yltää samaan kuin he. Koska emme voi kuvitella, että tavallinen ihminen voisi saada aikaan merkittävän muutoksen tärkeässä yhteiskunnallisessa asiassa, monet meistä ovat kehittäneet sen, mitä kutsun ”täydellisyysnormiksi”. Ennen kuin käymme toimeen jossakin asiassa, meidän täytyy olla vakuuttuneita ei vain siitä, että asia on maailman tärkein, vaan myös siitä, että me tiedämme siitä kaiken, että olemme moraalisesti täysin johdonmukaisia ja että pystymme ilmaisemaan näkemyksemme todella taidokkaasti.
          Se että muut vetoavat täydellisyysnormiin asettuessaan meitä vastaan, on jo sinänsä riittävän tuhoisaa. Vielä pahempaa on, jos kohdistamme normivaatimuksen itseemme. Tuloksena tästä on se, että me useinkaan emme puutu ympäristöasioihin, koska ne ovat teknisesti niin monimutkaisia, että vain luotettavien tiedemiesten tulisi mielestämme käsitellä niitä. Emme puhu julkisesti koditto-muudesta, koska emme itse ole kodittomia. Vaikka olemme raivoissamme, kun rahakkaiden edut turmelevat poliittisen järjestelmämme, uskomme että meiltä puuttuu perusteita vaatia toiminnan rahoituksen uudistamista. 
          Informaation lisääntyminen lisää entisestään sen todennäköisyyttä, että nojaudumme täydellisyysnormiin, jolla oikeutamme välinpitämättömyytemme, sen sijaan että etsisimme tietoa, jota tarvitsemme osallistuaksemme. Voimme viettää elämämme yrittämällä kerätä yhä enemmän faktoja ja argumentteja kaiken maailman sivustoista, blogeista, facebookista tai 24 tunnin kaapeliuutisten lähteistä. Aivan kuten meidän kulttuurillamme ei ole mitään taloudellisen riittävyyden käsitettä, täydellisyysnormikin jättää meidät tiedon suhteen pysyvän riittämättömyyden tilaan – ja antaa sopivan keinon hylätä kaikki ne, jotka uskaltavat ottaa kantaa julkisesti. Kun tiedon määrä kasvaa jatkuvasti, on yhä mahdotto-mampaa yrittää tietää kaikki. Tästä huolimatta emme rohkene puhua julkisesti, ennen kuin tunnemme, että olemme valmiita väittelemään Bill O'Reillyn kanssa kansallisissa verkkouutisissa.
          Puhetaito ei ole kuitenkaan yhtä tärkeätä kuin ystävällisyys, huolehtivaisuus ja suora puhe siitä, mihin uskoo. Will Campbell on ollut baptistisaarnaaja, kansalaisoikeusaktivisti, maanviljelijä, kirjailija ja vapaaehtoinen kokki ystävälleen muusikko Waylon Jenningsille. Vuosia sitten hänet kutsuttiin osallistumaan kuoleman-tuomiota käsitelleeseen, Floridan valtion yliopistossa järjestettyyn ylioppilaiden konferenssiin. Viime minuutilla hän huomasi, että hänen odotettiin virallisesti väittelevän asiaan perehtyneen tutkijan kanssa, joka esitti pitkän filosofisen perustelun kuolemanrangaistuk­sen puolesta keinona tukea valtion legitimiteettiä. Kun Campbell nousi esittääkseen vastakkaisen näkemyksen, mitään yhtä painavaa ei juolahtanut hänen mieleensä. Niinpä hän sanoi hitaasti ja harkitusti:”Minä katson vain, että kuolemantuomio on ruma rangaistus” ja istuutui. 
Yleisö remahti nauruun. 
”Ruma?” juontaja kysyi. 
”Älä nyt viitsi,” juontaja sanoi.
”Ruma (tacky) on vanha etelävaltiolainen sana, ja se tarkoittaa barbaarista, mautonta, tyylitöntä.” 
”Aivan oikein, herra, tiedän mitä se tarkoittaa,”Campbell sanoi. ”Ja jos asia on ruma, niin se tarkoittaa, ettei siinä ole mitään kauneutta. Ja jos siinä ei ole mitään kauneutta, siinä ei ole mitään totuutta. Ja jos siinä ei ole mitään totuutta, siinä ei ole mitään hyvää. Ei rikoksen uhrille. Taatusti ei sille, jota ollaan teloittamassa. Ei teloittajalle, ei valamiehistölle, ei valtiolle. Ei kenellekään. Ja meidät liitti yhteen tunnettu juutalainen profeetta, jotta rakastaisimme niitä kaikkia.” 
          En kehota halveksimaan järkeviä perusteluja tai kannattamaan Campbellin näkemystä kaikilta osin. Mutta koska nykyinen yhteiskunta on niin monimutkainen ja kehittynyt kuin se on, moraalinen sitoutuminen on vaikeaa; meidän ei tarvitse liittää ongelmaa ja täydellisyyden vaatimista toisiinsa. Yksinkertaisuudessa voi siitä huolimatta olla voimaa ja taidokkuutta. Yhteiskunnallinen muutos etenee väistämättä, vaikka oikea tieto puuttuisikin, niin pitkälle kuin ihmiset ovat valmiita seuraamaan vakaumustaan, toimimaan epäilyksistään huolimatta ja puhumaan jopa silläkin uhalla, että tekevät virheitä. Kuten filosofi ja runoilija Rabindranath Tagore kerran kirjoitti:”Jos suljet ovesi kaikilta virheiltä, totuus jää oven ulkopuolelle.” 
          Täydellisyysnormin toisen version mukaan meidän tulisi ruveta toimimaan yhteiskunnallisen muutoksen puolesta vasta, kun hetki on otollinen – esimerkiksi kun ammattiuramme on vakiintuneempi. Odotamme siksi, kunnes rohkeutemme ja viisautemme ovat suurimmillaan, asiat selkeimmillään ja tukijamme ja liittolaisemme vakaimmillaan. Epäröinti on ymmärrettävää, meihin kohdistuu todellisia paineita ja rajoituksia. Toisaalta, milloin meihin ei kohdistu paineita?
          Ei ole mitään täydellistä hetkeä yhteiskunnallisiin asioihin sitoutumiseksi, ei ihanteellisia oloja vakaumustemme julistamiseksi. Sen sijaan jokainen meistä kohtaa elämänpituisen sarjan epätäydellisiä hetkiä, joina meidän on päätettävä, minkä puolesta seisomme. Ehkä haemme niitä asioita tietoisesti, toisinaan lannistavissa yhteyksissä tai kun tunnemme, että emme ole valmiita. Ihmeellistä on, että kun sitten alamme toimia, me usein saamme tietoa, luottamusta ja voimaa, jota tarvitsemme voidaksemme jatkaa. 

Johtajaksi synnytään – ja johtajia myös tehdään 

Olen kuullut lukemattomien ihmisten sanovan, että he mielellään tekisivät enemmän, mutta he eivät ole ”sellaisia henkilöitä, jotka osallistuvat”. Tämä vihjaa siitä, että kyky tehdä vaikutus on synnynnäinen ja muuttumaton, joko osa luonnettamme tai sitten ei. Mutta jos kehityspsykologian teorioihin on uskominen, ei ole sellaisia, jotka luontojaan olisivat johtajia tai seuraajia, ei ole ihmisiä, joista pelkkien ylivoimaisten geneettisten piirteittensä vuoksi tulee aktivisteja. On olemassa vain yksilöitä, joiden ääniä ja visioita on sattuman tai tavan ansiosta riittävästi rohkaistu.
          Itse asiassa voimattomilta näyttävät ihmiset voivat olla paremmassa asemassa historian muuttamiseksi kuin heidän onnekkaammat vastapuolensa. Katso Martin Luther King nuorempaa uransa alussa, 26-vuotiasta saarnaajaa suuntaamassa kohti Alabaman Montgomerya, epätietoisena siitä, mitä, jos mitään, hän saisi aikaan. Todellakin, Kingin kampanjat epäonnistuivat yhtä usein kuin ne onnistuivat. 

         Lech Walesa oli telakan sähkömiehiä, ennen kuin tapahtumat työnsivät hänet Puolan Solidaarisuus-liikkeen eturintamaan. Luiz Inácio Lula da Silva jätti koulun kesken neljänneltä luokalta, kiillotti kenkiä ja teki työtä katukaupustelijana, ennen kuin hänestä tuli sorvaaja, liittyi terästyöläisten liittoon ja myöhemmin johti sitä, auttoi perustamaan Brasilian työväen puolueen ja lopulta valittiin maansa presidentiksi. 

         Jody Williams opetti englantia toisena kielenä ja työskenteli erilaisissa kansalaisryhmissä, ennen kuin liittyi kansainväliseen kampanjaan maamiinojen kieltämiseksi ja sai Nobelin rauhan-palkinnon viisi vuotta myöhemmin vuonna 1997. Nämä ihmiset eivät ole täyttämässä mitään ennalta määrättyä kohtaloa. He kehittivät omaa luonnettaan – omaa ainutlaatuista luonnettaan – ottamalla riskin, puhumalla julkisesti sen puolesta, mihin uskoivat. Kuten 1700-luvulla elänyt hasidistinen rabbi Susja kerran ilmaisi asian:”Jumala ei tule kysymään minulta, miksi en ollut kuin Mooses, vaan hän tulee kysymään, miksi en ollut Susja.”

Totuuskokeita – jätä tilaa erehtymiselle 

Jos julkisuuteen osallistuminen on kehitysprosessi, niin toimintaan ryhtyminen on itsekasvatukseen liittyvä koe. Sosiologi Todd Gitlin väittää, että oppiminen tapahtuu usein juuri silloin, kun menemme sisälle ”sille vaikealle, rosoiselle, toisinaan kulkukelvottomalle alueelle, jossa argumentit taotaan, näkökulmat punnitaan, vasta-väitteet tarkastetaan, ristiriitaisuudet kohdataan ja jossa rehellisten väittelijöiden on varauduttava siihen, että he oppivat jotain, mikä saattaa muuttaa heidän ajatuksensa täysin.” Yhteiskunnallisessa aktivismissa on toisin sanoen yhtä paljon kyse kuuntelemaan oppimisesta, eritoten niiden kuuntelemisesta jotka ovat eri mieltä kanssamme, kuin sen oppimisesta, miten ilmaisemme omat käsityksemme.
          Mistä tiedämme, että ajamamme muutokset tekevät enemmän hyvää kuin vahinkoa? Täydellisyysnormin puolestapuhujat haluaisi-vat meidän uskovan, että epävarmuus on ylittämätön este, mutta se voi olla myös siunaus. ”Tosiasia että emme saavuta täydellisyyttä, saattaa olla paras kaikista uutisista,” kirjoittaa Portlandin fransis-kaanisen uudistumiskeskuksen sisar Mary Smith, ”koska kun emme saavuta sitä, avaudumme uudelle tavalle katsoa, uudelle tavalle kuulla ja kenties uudelle tavalle elää.” 
          Niillä meistä, jotka toimivat yhteiskunnallisen oikeuden-mukaisuuden puolesta, ei useinkaan ole muuta vaihtoehtoa kuin pyrkiä keskeisiin päämääriin keinoin, jotka ovat epäselviä, tilapäisiä, puolinaisia, ristiriitaisia ja toisinaan kerrassaan epätodellisia. Muistan menneeni yhteen Vietnam-mielenosoitukseen, joka keskittyi suurten öljy-yhtiöiden rooliin sodan tukemisessa; ystäväni ja minä ajoimme tuohon mielenosoitukseen autolla, koska ei ollut mitään yhtä halpaa ja tehokasta tapaa päästä sinne. Kun pysähdyimme tankkaamaan huoltamossa matkan varrella, meille selkeni, että tuimme rahallisesti yhtä niistä yhtiöistä, joita vastaan olisimme kohta pian äänekkäästi protestoimassa. Meistä tuntui enemmän kuin hiukan absurdilta, mutta muuta kunnon vaihtoehtoa ei ollut tarjolla.
          Opimme elämään ristiriitaisuuksien kanssa omassa elämäs-sämme. Harvat yksinäiset odottavat loputtomiin kumppania, joka vastaisi heidän romanttisia ihanteitaan, mutta useimmat meistä rakastuvat ihmisiin, jotka kuten me itse eivät ole virheettömiä. Lapset ovat ennakoimattomuuden henkilöitymiä; voimme vaikuttaa heihin mutta emme kontrolloida heitä. Vastaamme kalleimmillemme hetkestä hetkeen niin rakastettavasti ja huomaavaisesti kuin suinkin improvisoimalla saman tien. Tartumme epävarmoihin ihmissuhtei-siin, koska vaihtoehto on eristyneisyys. 
          Julkinen osallistuminen edellyttää samanlaista suvaitsevaista suhtautumista sekaviin tunteisiin, epäilyihin ja ristiriitaisiin motii-veihin. Kun toimimme, jotkut saattavat pitää meitä sankarillisina ritareina, jotka ratsastavat paikalle pelastaakseen päivän, mutta oikeastaan me olemme kuin ritarit rikkinäisellä kolmipyörällä, jotka kulkiessaan kytkevät päälle pelkojaan ja empimisiään. Gandhi kutsui omia pyrkimyksiään ”totuuskokeiksi”, koska ne toivat tuloksia vain yrityksen ja erehdyksen kautta. 
          Kuinka me siis luonnehtisimme niitä, jotka osallistuvat yhteiskuntaamme aktiivisina kansalaisina? He ovat henkilöitä, joilla on epätäydellinen luonne, jotka toimivat epätäydellisen tiedon varassa asioiden puolesta, jotka saattavat olla niin ikään epätäydelli-siä. Tuo henkilökuva voisi sopia käytännössä jokaiseen meistä lisättynä halukkuudella elää monitulkintaisuuden, ajoittaisen epäonnistumisen ja turhautumisen kanssa. Epätäydellisyys ei ehkä ole luontaista pyhimykselle, mutta on hyve toimia epätäydellisenä oikeudenmukaisuuden asialla. Keitä me sitten olemmekin, voimme nauttia sitoutumisen tiestä epätäydellisenäkin. Oppimalla samalla kun kuljemme eteenpäin, saamme selville, miten paljon toimintam-me todella merkitsee. 

Blogin lähde: Artikkeli on ote Paul Rogat Loebin (s. 1952) teoksesta Soul of a Citizen: Living with Conviction in Challenging Times (Kansalaisen sielu: vakaumukseen perustuva elämä haasteellisina aikoina, St. Martin's Press, 2010). Kirjan painos on yli 165 000 kpl; siitä on tullut klassinen opas siihen, miten osallistua yhteiskunnalli­seen muutokseen. Howard Zinn sanoo, että se on ”ihana... rikas ja erikoislaatuinen kokemus.” Alice Walkerin mukaan ”Ääneen lausutut ajatukset, jotka Loeb löytää, osoittavat että rohkeus on rakkauden toinen nimi.” Bill McKibben kutsuu kirjaa ”voimakkaaksi herätteeksi kansalaisille, jotka haluavat toimia ympäristöasian järkevyyden puolesta.” 

          Loebin kirjallinen tuotanto on verraten laaja, ja hän on pitänyt lukuisia esitelmiä ja kursseja tässä kirjoituksessa esitetyistä aiheista eri tahoilla Yhdysvaltoja. Yksi hänen suosituista kirjoistaan on The Impossible Will Take a Little While: Perseverance and Hope in Troubled Times (Mahdoton vie hiukan pitemmän ajan: sitkeys ja toivo vaikeina aikoina). Copyright © 2010 tekijältä. Kirjan kääntä-minen on tapahtunut tekijän luvalla.

NAACP (National Association for the Advancement of Colored People) on Yhdysvalloissa toimiva järjestö, joka ajaa afroamerikka-laisten kansalaisoikeuksien asiaa.

Pysäytä Aurora 17

Ruotsissa järjestetään Aurora 17–sotaharjoitus ensi syksynä viikoilla 37 – 39. Vaikka harjoitus kattaa koko maan, sen ensisijaisia alueita ovat Mälarinlaakso ja Tukholma, Gotlanti ja sitä ympäröivä alue sekä Göteborg. Harjoitukseen osallistuu noin 20 000 henkeä Ruotsin armeijasta, Ruotsin kodin­turvajoukoista, 40:stä Ruotsin virastosta sekä joukko-osastoja Norjasta, Ranskasta, Suomesta, Tanskasta, Virosta ja Yhdysvalloista. Harjoitus on siis erittäin suuri. Mitään takeita siitä, että ydinaseita ei tuoda Ruotsin alueelle sen yhteydessä, ei ole annettu.

          Ruotsin armeijan sivustossa http://www.forsvarsmakten.se/sv/ kerrotaan, että harjoituksen tarkoituksena on vahvistaa kansallista puolustusta ja harjoitella Ruotsiin suuntautuvan hyökkäyksen torjumista. Tästä syystä harjoitukseen osallistuvat yksiköt tulevat toimimaan niiden alueiden ulkopuolellakin, jotka ovat Ruotsin armeijan varsinaisia harjoitus- ja ampumakenttiä. 
          Pysäytä Aurora 17-liike vastustaa sotaharjoitusta, ja sen protestin kolme pääkohtaa ovat nämä: (1) Aurora 17 on omiaan huonontamaan turvallisuustilannetta Itämeren piirissä, (2) se merkitsee Ruotsin jatkuvaa lähentymistä ydinaseliitto NATO:on ja (3) rauha on turvattavissa diplomatian, yhteistyön ja keskustelun keinoin. http://stoppaaurora.se/upprop 
          Pysäytä Aurora 17–liikkeen manifestissa sanotaan mm. näin: Yhteinen turvallisuus tarkoittaa – samaa otsikkoa käyttävän Olof Palmen raportin mukaan – luottamuksen rakentamista ja asevarustelun kiihdyttämisen välttämistä. Venäjään kohdistetut sanktiot ja päivittäiset väitteet siitä, että Venäjä on aggressiivinen osapuoli ja että sen johtajilla on kaikenlaisia pahoja piirteitä ja aikeita, toimivat rauhaa vastaan. Me – ja maailma – emme voita mitään sillä, että katsomme Venäjän tai minkä tahansa muun maan olevan vihollisemme. Avointa, myötämielista dialogia on pidettävä yllä, jopa diktaattorien/autoritaaristen johtajien kanssa, silloinkin kun he toimivat meitä kuohuttavalla tavalla.
          Ruotsissa on meneillään varustelukierre. Se ei voi olla vaikuttamatta pohjoismaiden ja Venäjän välisiin suhteisiin, vastakohtaisuuksien ja jännityksen kasvamiseen Itämeren piirissä. Tämän vuoksi Aurora 17-sotaharjoituksesta tulee puhua julkisesti ei vain Ruotsissa vaan kaikissa niissä maissa, joiden armeijayksiköitä on siinä mukana. Näihin maihin kuuluu mm. Suomi. 

"Si vis pacem, move animos", "Jos haluat rauhaa, vaikuta mieliin!"