Kansalaisten sielu ja yhteiskunnan muuttaminen

Blogi perustuu Paul Rogat Loebin tekstiin

Kansalaisen sielu: vakaumukseen perustuva elämä haasteellisina aikoina (2010)

Suomentanut: Kaarlo Voionmaa  

Useimmat ihmiset ovat ajattelevaisia, huomaavaisia ja anteliaita. Yritämme tehdä parhaamme perheen ja ystävien parissa. Pysähdymme auttamaan toista autoilijaa, joka on jäänyt tien laitaan moottorivian takia, tai annamme meille vieraan henkilön pitää vaihtorahan. Mutta yhä useammin muiden ihmisten ja meidän välissä on näkymätön seinä. Monet ovat vetäytyneet omaan yksityiseen paikkaansa. Kuinka voisimme palauttaa julkisen osallistumisen, joka on demokratian varsinainen sielu. 
          Totta kai asiat joita kohtaamme ovat monimutkaisia. On vaikea ymmärtää sellaisen maailman moraalia, jossa Nike maksaa Michael Jordanille miljoonia, jotta tämä esiintyisi sen mainoksissa samalla, kun Niken ulkomaisten kenkätehtaiden työläiset raatavat vähäisten pennosten edestä päivittäin. Planeettamme 500 rikkainta ihmistä omistaa nyt enemmän varallisuutta kuin köyhimmät 3 miljardia ihmistä, jotka muodostavat noin 40 prosenttia maapallon väestöstä. Onko tätä äärimmäistä epätasapainoa edes mahdollista käsittää? Ja vielä tärkeämpi kysymys: miten korjaisimme sen?

 
Totta kai meidän täytyy päättää omasta puolestamme, ovatko tietyt asiat järkeviä vai tyhmiä. Mutta meidän täytyy myös uskoa, että omalla sitoutumisella on merkitystä, että se mitä teemme julkisuudessa ei ole yhdentekevää. Haaste on yhtä paljon psykologinen kuin poliittinen. Kuten etiopialainen sanonta kuuluu:”Sitä joka salaa sairautensa, ei voi hoitaa.”

         Meidän on ymmärrettävä kulttuurimme sairaudet, joita ovat välinpitämättömyys, lyhytnäköisyys, kielteisyys ja kyynisyys, ja opittava, mitä tarvitaan yhteiskuntamme ja sielujemme parantamiseen. Miten niin monet meistä ovat vakuuttuneita siitä, että emme voi mitenkään vaikuttaa siihen tulevaisuuteen, jonka lapsemme ja lapsenlapsemme perivät? Ja miten toiset ovat pystyneet toimimaan tehokkaasti muutoksen puolesta? 
          Pete Knutson on vanhimpia ystäviäni. Hänen on täytynyt yhä uudestaan 35-vuotisen ammattikalastajan uransa aikana Washingtonissa ja Alaskassa tehdä jotain jatkuvasti heikkeneville lohen kutupaikoille. “Siinä olisi kovat paikat, jos puskutraktori olisi makuuhuoneessasi, kun olet siellä kutemassa,” hän sanoo selittäessään lohien kerran niin rikkaan olinpaikan tuhoutumista liike-yritysten laajenemisen ja metsäteollisuuden avohakkuiden tieltä.
          Pete olisi voinut vain hyväksyä tuon huonontumisen väistämättömänä ja yrittää saada niin suuren osuuden vähenevästä kalakannasta kuin suinkin. Sen sijaan hän on vähä vähältä rakentanut liiton Washingtonin osavaltion kalastajien, ympäristöaktivistien ja intiaaniheimojen välille taivuttaen niitä toimimaan yhdessä lohien olinpaikan säilyttämiseksi ja entistämiseksi ja käyttämään lohien kudulle nousua esimerkkinä laajempien kysymysten kuten ilmastonmuutoksen käsittelemisessä. 
          Yhteistyö, jonka Pete sai aikaan ei syntynyt helpolla: Washingtonin kalamiehet olivat vanhastaan individualisteja ja poliittisesti epäileväisiä, Peten mukaan taipuvaisempia “purnaamaan ja syyttämään intiaaneja kuin toimimaan”. Nyt uusien liittolaistensa kanssa he alkoivat vaatia puhtaampia kutu-uomia, lakien tiukempaa soveltamista uhanalaisten eläinlajien suojelemiseksi ja virtauksen lisäämistä seutukunnan suurimpien patojen ohi niin, että lohien nousu kutupaikkoihin helpottuisi. Mutta isot teolliset vaikuttajat kuten alumiiniyhtiöt pelkäsivät, että nämä toimet nostaisivat sähkökustannuksia ja rajoittaisivat yhtiöiden kehitystä. Tästä syystä ne rahoittivat koko osavaltiota koskevan aloitteen kalaverkkojen määrittelemiseksi niin, että pienten perheiden harjoittama kalastus kävisi mahdottomaksi. 
          “Luulenpa että olemme pulassa,” Pete sanoi, kun aloite 640 ensi kertaa tuli esille. Orwellilaisella sanojen kääntelyllä sen kannattajat esittelivät aloitteen ympäristöystävällisenä toimena harhauttaakseen äänestäjiä. Aluksi sen vastustajat ajattelivat, että heillä ei ole menestymisen mahdollisuuksia: he olivat uupuneita, uloslyötyjä, nujerrettuja. Floridassa, Louisianassa ja Texasissa samanlaiset aloitteet oli jo hyväksytty samanlaisten teollisten intressien tuella. Muistan Peten istumassa Seattlen yhdessä pikkuravintolassa kahden kalakaverinsa kanssa katkerasti nauraen sanomassa:”Me kolmeko muka kävisimme aluminiyhtiöiden kimppuun? Antaisimme köniin Reynoldsille ja Kaiserille?” 
          Mutta sen sijaan että olisivat antaneet periksi, Pete ja hänen työkaverinsa laativat äänestyslistan seudun isoimmista ympäristöryhmistä kootakseen voimia aloitetta vastaan. He ottivat mukaan seudun intiaaniheimot. Yksi kalastajista, joka kuului äärivanhoilliseen Herran kirkon yhteisöön, suostutteli pappinsa lähettämään kirjeen kirkon jokaiselle osavaltiossa toimivalle seurakunnalle. He ottivat yhteyttä joukkoviestimiin selvittäen näille, mistä oikeastaan oli kyse, ja suuntasivat julkisen huomion toimenpiteen vahvoihin rahallisiin tukijoihin. Vaalipäivänä vuoden 1995 marraskuussa aloite 640 hylättiin. Voittoisat valkoihoiset kalastajat, helluntailaiset, alkuperäiskansojen aktivistit ja Maan Ystävien toimijat halailivat toisiaan. ”Olen todella ylpeä sinusta, isä,” Peten 12-vuotias poika toisti toistamasta päästyään. Pete oli pökerryksissä.
          Pidämme sosiaalista sitoutumista usein jalona mutta epäkäytännöllisenä. Se voi kuitenkin palvella sekä valistunutta omaa etua että muiden etuja samaan aikaan antaen meille johonkin liittymisen ja tarkoituksen tunteen, jota on lähes mahdoton löytää yksityiselämässä. ”Toimiminen vie energiaa,” Pete sanoo. ”Mutta voimia kuluttaa paljon enemmän vihan tukahduttaminen, vakuuttuminen omasta voimattomuudesta ja sen nieleminen, mitä sinulle sitten annetaankin.” 
          Useinkaan emme tiedä, mistä aloittaisimme. Useimmat meistä haluaisivat, että ihmisiä kohdeltaisiin oikeudenmukaisemmin ja että Maalle osoitettaisiin kunniaa, jonka se ansaitsee. Mutta emme luota omaan kykyymme muuttaa asioita. Käsillä olevien asioiden suuruus on johtanut liian monet meistä päättelemään, että sosiaalinen sitoutuminen ei ole vaivan arvoista 
         Sellainen periksiantaminen ei ole synnynnäistä eikä väistämätöntä. Psykologit kutsuvat sitä opituksi avuttomuudeksi, järjestelmälliseksi tavaksi olla piittamatta näkemistämme vääryyksistä ja jättää ne toisten tehtäväksi. Toki meistä on huolestuttavaa pelkkä sellaisten kriisien ajatteleminen kuin maailmanlaajuinen ilmastonmuutos, eläin- ja kasvilajien häviäminen tai sademetsien tuhoaminen syvine seuraamuksineen. Tai kerran niin mukavasti toimeentulleiden yksilöiden ja yhteisöjen joutuminen taloudelliseen umpikujaan. Meidät saadaan uskomaan, että jos emme heti pysty ratkaisemaan jokaista näistä ongelmista, meidän ei pitäisi vaivautua olemaan sosiaalisesti aktiivisia lainkaan – näkemys joka on edistänyt sen vaikean tilanteen syntymistä, jonka nyt kohtaamme. Meitä opetetaan myös epäilemään omaa ääntämme. Tunnemme, että meillä ei ole aikaa todella ymmärtää niitä asioita, joista välitämme, ja me pelkäämme, että kukaan ei kuuntele, mitä me sanomme. Uskomme, että sosiaalinen osallistuminen edellyttää lähes pyhimyksen kaltaista arviointikykyä, luottamusta ja luonnetta – vaatimus josta emme koskaan selviä. Mitä osallistumiseen liittyviä herätteitä sitten luonnostaan tuntisimmekin, niihin vastaamisen ehkäisee kulttuuri, joka väheksyy idealismia, suojelee kyynisyyttä ja saa meidät tuntemaan itsemme naiiveiksi, kun välitämme muista ihmisistä ja planeetasta, jolla asumme. 

MUUTOS tapahtuu... hitaasti 
Minua haastateltiin kerran CNN-kanavalla yhdessä Rosa Parksin kanssa. ”Rosa Parks oli nainen, joka ei halunnut mennä bussin takaosaan,” ohjelmanvetäjä sanoi. ”Se käynnisti vuoden mittaisen bussiboikotin Montgomeryssa. Siitä Rosa Parks sai maineen ”kansalaisoikeusliikkeen äiti”.” 

          Ohjelmanvetäjän kuvaus – tarinan yleisen tulkinnan mukainen – irroitti boikotin yhteydestään. Ennen sitä päivää, jona Parks kieltäytyi luovuttamasta istumapaikkaansa, hän oli
ollut kaksitoista vuotta paikallisen NAACP:n osasto jäsen. Siinä oli mukana E.D. Nixon,
Makuuvaunutyöntekijöiden veljesliiton aktivisti ja sen paikallisosaston johtaja, sekä paikallisia opettajia ja muita Montgomeryn afro-amerikkalaisen yhdyskunnan jäseniä. 

           Edellisenä kesänä Parks oli osallistunut kymmenen päivää kestäneeseen tapaamiseen Tennesseen Highlander Center-keskuksessa, joka on työ- ja kansalaisoikeuksiin keskittynyt koulu. Siellä hän oli tavannut kansalaisoikeusaktivistien vanhempaa polvea ja keskustellut korkeimman oikeuden äskettäisestä päätöksestä, joka kielsi “erilliset mutta tasa-arvoiset” koulu.
      Osallistuessaan tapaamiseen Parks perehtyi myös segregaatiota koskeneisiin aiempiin protesteihin: yksi Montgomeryssa järjestetty bussiboikotti 50 vuotta aikaisemmin oli onnistunut lieventämään joitakin rajoituksia ja Baton Rougen bussiboikotissa kaksi vuotta aikaisemmin oli saavutettu rajallinen määrä etuja. Edellisenä keväänä nuori montgomerilaisnainen oli kieltäytynyt siirtymästä bussin takaosaan, mikä sai NAACP:n harkitsemaan hänen valitsemistaan laillisen protestin keskushahmoksi, kunnes ilmeni, että hän oli raskaana ja naimaton, ja tästä syystä ongelmallinen symboli kampanjan kannalta. 
      Lyhyesti sanottuna Parkin päätös ei ilmestynyt tyhjästä. Eikä hän ollut omin käsin synnyttämässä kansalaisoikeusliikettä. Ennemminkin hän oli osa pitkällistä pyrkimystä saada aikaan muutos, kun onnistuminen oli kaikkea muuta kuin varmaa ja takaiskut toistuvia. Tämä ei mitenkään vähennä sitä henkilökohtaista rohkeutta ja moraalista voimaa, jota hän osoitti kieltäytyessään antamasta paikkaansa, ja teon historiallista merkitystä. Mutta Rosa Parkin koko tarina muistuttaa meitä siitä, että hänen äärimmäisen johdonmukainen tekonsa, mukaan luettuna kaikki se, mikä siitä seurasi, riippui koko siitä vaatimattomasta, turhauttavasta työstä, johon hän ja muut olivat ryhtyneet aikaisemmin, ja siitä energisestä ja sitoutuneesta yhteisöstä, jonka he olivat luoneet huolimatta jatkuvista vastoinkäymisistä ja vastustuksesta. Parksin toiminta tuona päivänä ei ollut myöskään satunnaista, seurausta hänen jalkojensa väsymisestä, kuten olemme usein kuulleet, vaan pikemminkin kyse oli harkitusta yrityksestä haastaa epäoikeuden-mukainen asiaintila. Tämän lisäksi koko tarina korostaa sitkeyden merkitystä; jos hän olisi antanut periksi oltuaan mukana vain kolme tai seitsemän tai kymmenen vuotta, emme olisi koskaan kuulleet hänestä. Lopuksi tarina muistuttaa meitä siitä, että Parksin ensi askel kohti sitoutumista – osallistuminen paikallisen NAACP:n kokoukseen – oli yhtä ratkaiseva historiaa muuttanut teko kuin hänen kuuluisa kannanottonsa bussissa istumiseen. 
      Parksin kaltaiset sankarit muokkaavat näkemyksiämme sosiaalisesta sitoutumisesta, siitä miten muutos itse asiassa tapahtuu. Tosin kun puhun eri tahoilla USA:ta, useimmat kuulijani eivät tunne koko tarinaa hänen osallisuudestaan. Tässä kohdin sovinnainen kuva saattaa itse asiassa vaikeuttaa sitoutumistamme. Se viittaa siihen, että sitoutuneet kansalaiset ilmaantuvat täysin kehittyneinä ja sosiaalisesti kokeneina ottaakseen kantaa rohkeasti ja kaukonäköisesti. Se vihjaa, että me toimimme tehokkaimmin yksin, ainakin aluksi. Se antaa ymmärtää, että muutos on välitön eikä vähitellen kasvava, sarja usein näkymättömiä tekoja, jotka asteittain – ja yhteen liitettyinä – keräävät voiman ja vaikuttavat tapahtumiin. Parksin kuvaaminen yksinäiseksi pioneeriksi vahvistaa romanttista mutta lopulta valheellista myyttiä siitä, että kuka tahansa, joka ottaa sitoutumalla julkisesti kantaa tai tekee niin tuloksellisesti, on välttämättä elävää hahmoaan suurempi – joku jolla on enemmän aikaa, energiaa, rohkeutta, visioita ja tietoa kuin kenelläkään normaalilla henkilöllä koskaan voisi olla. 
      Nostaessaan Parksin supersankarin asemaan myytti hämärtää tarinan mahtavimmat, toivoa koskevat opetukset, nimittäin sen että kun me alamme toimia uskomme mukaan, lähdemme matkalle, jonka palkintoja emme pysty ennakoimaan, sen että vaatimattomilta näyttävät ensiaskeleet voivat johtaa mahtaviin tuloksiin ja sen että kuka tahansa meistä voi vaikuttaa muutoksen aikaansaamiseen, vähäisessä tai suuremmassa määrin. Parksin tarina muistuttaa meitä myös siitä, että kun tartumme yhteisiin ongelmiin, voimme löytää itsestämme määrätietoisuutta ja voimia, joita emme tienneet itsellämme olevankaan, ja kehittää niitä. Voimme alkaa luoda uudelleen yhteyksiä muihin ihmisiin tukeutuen viisaimpiin ja inhimillisimpiin vaistoihimme ja henkiseen ytimeemme, jota kutsumme sieluksi. 
      Useimmat meistä tietävät tuskin mitään niistä taisteluista, joita tavalliset miehet ja naiset kävivät säilyttääkseen vapauden, laajentaakseen demokratiaa ja luodakseen oikeudenmukaisemman yhteiskunnan. Monet ovat huomauttaneet Amerikan historiallisesta muistinmenetyksestä, mutta sen seurauksia on vaikea arvioida, ellei näe, miten identiteetti hajoaa muistin heiketessä. Menetämme ne mekanismit, joita ruohonjuuritason yhteiskunnalliset liikkeet ovat käyttäneet menestyksellisesti muuttaakseen yleisiä asenteita ja haastaakseen asemiinsa kaivautuneen institutionaalisen vallan.
      Ajatelkaa kuinka eri tavoin Rosa Parksin historiallisen teon voi kuvata. Vallitsevassa myytissä Parks – pyhimyksen kaltainen viaton ihminen – toimii lähes mielijohteesta, muista erillään. Opetus näyttää olevan se, että jos kuka tahansa meistä tuntee tarvetta tehdä jotain sankarillista, se on suurenmoista. Tietenkin useimmat meistä odottavat koko elämänsä tuota ihanteellista hetkeä. 
      Tarinan todellinen versio antaa enemmän voimaa: Sen mukaan muutos on harkitun ja vähin erin kasvavan toiminnan tulos. Kun liitymme yhteen luodaksemme paremman maailman, kamppailumme epäonnistuu toisinaan tai se tuottaa vain vaatimattomia hedelmiä. Toisina kertoina se laukaisee ihmeellisiä rohkeuden ja sydämellisyyden ryöppyjä. Me emme koskaan etukäteen voi tietää, mitä seurauksia toimillamme on. 

 Ei pyhimyksiä varten - pelkästään

”Meille kaikille tekee karhunpalveluksen se, kun yhteiskunnallisen muutoksen puolesta toimivat ihmiset esitellään pyhimyksinä,” atlantalainen aktivisti Sonya Tinsley sanoo. ”Saamme valheellisen käsityksen siitä, että syntymähetkestä lähtien heidät oli kutsuttu toimimaan tuntematta koskaan epäilystä, kylpien valon kehässä. Mutta minä haluan paljon mieluummin oppia, miten ihmiset onnistuivat huolimatta epäonnistumisistaan ja epävarmuudestaan.” 

          Sankareita suojellessamme meidän pelkkien kuolevaisten on vaikea yltää samaan kuin he. Koska emme voi kuvitella, että tavallinen ihminen voisi saada aikaan merkittävän muutoksen tärkeässä yhteiskunnallisessa asiassa, monet meistä ovat kehittäneet sen, mitä kutsun ”täydellisyysnormiksi”. Ennen kuin käymme toimeen jossakin asiassa, meidän täytyy olla vakuuttuneita ei vain siitä, että asia on maailman tärkein, vaan myös siitä, että me tiedämme siitä kaiken, että olemme moraalisesti täysin johdonmukaisia ja että pystymme ilmaisemaan näkemyksemme todella taidokkaasti.
          Se että muut vetoavat täydellisyysnormiin asettuessaan meitä vastaan, on jo sinänsä riittävän tuhoisaa. Vielä pahempaa on, jos kohdistamme normivaatimuksen itseemme. Tuloksena tästä on se, että me useinkaan emme puutu ympäristöasioihin, koska ne ovat teknisesti niin monimutkaisia, että vain luotettavien tiedemiesten tulisi mielestämme käsitellä niitä. Emme puhu julkisesti koditto-muudesta, koska emme itse ole kodittomia. Vaikka olemme raivoissamme, kun rahakkaiden edut turmelevat poliittisen järjestelmämme, uskomme että meiltä puuttuu perusteita vaatia toiminnan rahoituksen uudistamista. 
          Informaation lisääntyminen lisää entisestään sen todennäköisyyttä, että nojaudumme täydellisyysnormiin, jolla oikeutamme välinpitämättömyytemme, sen sijaan että etsisimme tietoa, jota tarvitsemme osallistuaksemme. Voimme viettää elämämme yrittämällä kerätä yhä enemmän faktoja ja argumentteja kaiken maailman sivustoista, blogeista, facebookista tai 24 tunnin kaapeliuutisten lähteistä. Aivan kuten meidän kulttuurillamme ei ole mitään taloudellisen riittävyyden käsitettä, täydellisyysnormikin jättää meidät tiedon suhteen pysyvän riittämättömyyden tilaan – ja antaa sopivan keinon hylätä kaikki ne, jotka uskaltavat ottaa kantaa julkisesti. Kun tiedon määrä kasvaa jatkuvasti, on yhä mahdotto-mampaa yrittää tietää kaikki. Tästä huolimatta emme rohkene puhua julkisesti, ennen kuin tunnemme, että olemme valmiita väittelemään Bill O'Reillyn kanssa kansallisissa verkkouutisissa.
          Puhetaito ei ole kuitenkaan yhtä tärkeätä kuin ystävällisyys, huolehtivaisuus ja suora puhe siitä, mihin uskoo. Will Campbell on ollut baptistisaarnaaja, kansalaisoikeusaktivisti, maanviljelijä, kirjailija ja vapaaehtoinen kokki ystävälleen muusikko Waylon Jenningsille. Vuosia sitten hänet kutsuttiin osallistumaan kuoleman-tuomiota käsitelleeseen, Floridan valtion yliopistossa järjestettyyn ylioppilaiden konferenssiin. Viime minuutilla hän huomasi, että hänen odotettiin virallisesti väittelevän asiaan perehtyneen tutkijan kanssa, joka esitti pitkän filosofisen perustelun kuolemanrangaistuk­sen puolesta keinona tukea valtion legitimiteettiä. Kun Campbell nousi esittääkseen vastakkaisen näkemyksen, mitään yhtä painavaa ei juolahtanut hänen mieleensä. Niinpä hän sanoi hitaasti ja harkitusti:”Minä katson vain, että kuolemantuomio on ruma rangaistus” ja istuutui. 
Yleisö remahti nauruun. 
”Ruma?” juontaja kysyi. 
”Älä nyt viitsi,” juontaja sanoi.
”Ruma (tacky) on vanha etelävaltiolainen sana, ja se tarkoittaa barbaarista, mautonta, tyylitöntä.” 
”Aivan oikein, herra, tiedän mitä se tarkoittaa,”Campbell sanoi. ”Ja jos asia on ruma, niin se tarkoittaa, ettei siinä ole mitään kauneutta. Ja jos siinä ei ole mitään kauneutta, siinä ei ole mitään totuutta. Ja jos siinä ei ole mitään totuutta, siinä ei ole mitään hyvää. Ei rikoksen uhrille. Taatusti ei sille, jota ollaan teloittamassa. Ei teloittajalle, ei valamiehistölle, ei valtiolle. Ei kenellekään. Ja meidät liitti yhteen tunnettu juutalainen profeetta, jotta rakastaisimme niitä kaikkia.” 
          En kehota halveksimaan järkeviä perusteluja tai kannattamaan Campbellin näkemystä kaikilta osin. Mutta koska nykyinen yhteiskunta on niin monimutkainen ja kehittynyt kuin se on, moraalinen sitoutuminen on vaikeaa; meidän ei tarvitse liittää ongelmaa ja täydellisyyden vaatimista toisiinsa. Yksinkertaisuudessa voi siitä huolimatta olla voimaa ja taidokkuutta. Yhteiskunnallinen muutos etenee väistämättä, vaikka oikea tieto puuttuisikin, niin pitkälle kuin ihmiset ovat valmiita seuraamaan vakaumustaan, toimimaan epäilyksistään huolimatta ja puhumaan jopa silläkin uhalla, että tekevät virheitä. Kuten filosofi ja runoilija Rabindranath Tagore kerran kirjoitti:”Jos suljet ovesi kaikilta virheiltä, totuus jää oven ulkopuolelle.” 
          Täydellisyysnormin toisen version mukaan meidän tulisi ruveta toimimaan yhteiskunnallisen muutoksen puolesta vasta, kun hetki on otollinen – esimerkiksi kun ammattiuramme on vakiintuneempi. Odotamme siksi, kunnes rohkeutemme ja viisautemme ovat suurimmillaan, asiat selkeimmillään ja tukijamme ja liittolaisemme vakaimmillaan. Epäröinti on ymmärrettävää, meihin kohdistuu todellisia paineita ja rajoituksia. Toisaalta, milloin meihin ei kohdistu paineita?
          Ei ole mitään täydellistä hetkeä yhteiskunnallisiin asioihin sitoutumiseksi, ei ihanteellisia oloja vakaumustemme julistamiseksi. Sen sijaan jokainen meistä kohtaa elämänpituisen sarjan epätäydellisiä hetkiä, joina meidän on päätettävä, minkä puolesta seisomme. Ehkä haemme niitä asioita tietoisesti, toisinaan lannistavissa yhteyksissä tai kun tunnemme, että emme ole valmiita. Ihmeellistä on, että kun sitten alamme toimia, me usein saamme tietoa, luottamusta ja voimaa, jota tarvitsemme voidaksemme jatkaa. 

Johtajaksi synnytään – ja johtajia myös tehdään 

Olen kuullut lukemattomien ihmisten sanovan, että he mielellään tekisivät enemmän, mutta he eivät ole ”sellaisia henkilöitä, jotka osallistuvat”. Tämä vihjaa siitä, että kyky tehdä vaikutus on synnynnäinen ja muuttumaton, joko osa luonnettamme tai sitten ei. Mutta jos kehityspsykologian teorioihin on uskominen, ei ole sellaisia, jotka luontojaan olisivat johtajia tai seuraajia, ei ole ihmisiä, joista pelkkien ylivoimaisten geneettisten piirteittensä vuoksi tulee aktivisteja. On olemassa vain yksilöitä, joiden ääniä ja visioita on sattuman tai tavan ansiosta riittävästi rohkaistu.
          Itse asiassa voimattomilta näyttävät ihmiset voivat olla paremmassa asemassa historian muuttamiseksi kuin heidän onnekkaammat vastapuolensa. Katso Martin Luther King nuorempaa uransa alussa, 26-vuotiasta saarnaajaa suuntaamassa kohti Alabaman Montgomerya, epätietoisena siitä, mitä, jos mitään, hän saisi aikaan. Todellakin, Kingin kampanjat epäonnistuivat yhtä usein kuin ne onnistuivat. 

         Lech Walesa oli telakan sähkömiehiä, ennen kuin tapahtumat työnsivät hänet Puolan Solidaarisuus-liikkeen eturintamaan. Luiz Inácio Lula da Silva jätti koulun kesken neljänneltä luokalta, kiillotti kenkiä ja teki työtä katukaupustelijana, ennen kuin hänestä tuli sorvaaja, liittyi terästyöläisten liittoon ja myöhemmin johti sitä, auttoi perustamaan Brasilian työväen puolueen ja lopulta valittiin maansa presidentiksi. 

         Jody Williams opetti englantia toisena kielenä ja työskenteli erilaisissa kansalaisryhmissä, ennen kuin liittyi kansainväliseen kampanjaan maamiinojen kieltämiseksi ja sai Nobelin rauhan-palkinnon viisi vuotta myöhemmin vuonna 1997. Nämä ihmiset eivät ole täyttämässä mitään ennalta määrättyä kohtaloa. He kehittivät omaa luonnettaan – omaa ainutlaatuista luonnettaan – ottamalla riskin, puhumalla julkisesti sen puolesta, mihin uskoivat. Kuten 1700-luvulla elänyt hasidistinen rabbi Susja kerran ilmaisi asian:”Jumala ei tule kysymään minulta, miksi en ollut kuin Mooses, vaan hän tulee kysymään, miksi en ollut Susja.”

Totuuskokeita – jätä tilaa erehtymiselle 

Jos julkisuuteen osallistuminen on kehitysprosessi, niin toimintaan ryhtyminen on itsekasvatukseen liittyvä koe. Sosiologi Todd Gitlin väittää, että oppiminen tapahtuu usein juuri silloin, kun menemme sisälle ”sille vaikealle, rosoiselle, toisinaan kulkukelvottomalle alueelle, jossa argumentit taotaan, näkökulmat punnitaan, vasta-väitteet tarkastetaan, ristiriitaisuudet kohdataan ja jossa rehellisten väittelijöiden on varauduttava siihen, että he oppivat jotain, mikä saattaa muuttaa heidän ajatuksensa täysin.” Yhteiskunnallisessa aktivismissa on toisin sanoen yhtä paljon kyse kuuntelemaan oppimisesta, eritoten niiden kuuntelemisesta jotka ovat eri mieltä kanssamme, kuin sen oppimisesta, miten ilmaisemme omat käsityksemme.
          Mistä tiedämme, että ajamamme muutokset tekevät enemmän hyvää kuin vahinkoa? Täydellisyysnormin puolestapuhujat haluaisi-vat meidän uskovan, että epävarmuus on ylittämätön este, mutta se voi olla myös siunaus. ”Tosiasia että emme saavuta täydellisyyttä, saattaa olla paras kaikista uutisista,” kirjoittaa Portlandin fransis-kaanisen uudistumiskeskuksen sisar Mary Smith, ”koska kun emme saavuta sitä, avaudumme uudelle tavalle katsoa, uudelle tavalle kuulla ja kenties uudelle tavalle elää.” 
          Niillä meistä, jotka toimivat yhteiskunnallisen oikeuden-mukaisuuden puolesta, ei useinkaan ole muuta vaihtoehtoa kuin pyrkiä keskeisiin päämääriin keinoin, jotka ovat epäselviä, tilapäisiä, puolinaisia, ristiriitaisia ja toisinaan kerrassaan epätodellisia. Muistan menneeni yhteen Vietnam-mielenosoitukseen, joka keskittyi suurten öljy-yhtiöiden rooliin sodan tukemisessa; ystäväni ja minä ajoimme tuohon mielenosoitukseen autolla, koska ei ollut mitään yhtä halpaa ja tehokasta tapaa päästä sinne. Kun pysähdyimme tankkaamaan huoltamossa matkan varrella, meille selkeni, että tuimme rahallisesti yhtä niistä yhtiöistä, joita vastaan olisimme kohta pian äänekkäästi protestoimassa. Meistä tuntui enemmän kuin hiukan absurdilta, mutta muuta kunnon vaihtoehtoa ei ollut tarjolla.
          Opimme elämään ristiriitaisuuksien kanssa omassa elämäs-sämme. Harvat yksinäiset odottavat loputtomiin kumppania, joka vastaisi heidän romanttisia ihanteitaan, mutta useimmat meistä rakastuvat ihmisiin, jotka kuten me itse eivät ole virheettömiä. Lapset ovat ennakoimattomuuden henkilöitymiä; voimme vaikuttaa heihin mutta emme kontrolloida heitä. Vastaamme kalleimmillemme hetkestä hetkeen niin rakastettavasti ja huomaavaisesti kuin suinkin improvisoimalla saman tien. Tartumme epävarmoihin ihmissuhtei-siin, koska vaihtoehto on eristyneisyys. 
          Julkinen osallistuminen edellyttää samanlaista suvaitsevaista suhtautumista sekaviin tunteisiin, epäilyihin ja ristiriitaisiin motii-veihin. Kun toimimme, jotkut saattavat pitää meitä sankarillisina ritareina, jotka ratsastavat paikalle pelastaakseen päivän, mutta oikeastaan me olemme kuin ritarit rikkinäisellä kolmipyörällä, jotka kulkiessaan kytkevät päälle pelkojaan ja empimisiään. Gandhi kutsui omia pyrkimyksiään ”totuuskokeiksi”, koska ne toivat tuloksia vain yrityksen ja erehdyksen kautta. 
          Kuinka me siis luonnehtisimme niitä, jotka osallistuvat yhteiskuntaamme aktiivisina kansalaisina? He ovat henkilöitä, joilla on epätäydellinen luonne, jotka toimivat epätäydellisen tiedon varassa asioiden puolesta, jotka saattavat olla niin ikään epätäydelli-siä. Tuo henkilökuva voisi sopia käytännössä jokaiseen meistä lisättynä halukkuudella elää monitulkintaisuuden, ajoittaisen epäonnistumisen ja turhautumisen kanssa. Epätäydellisyys ei ehkä ole luontaista pyhimykselle, mutta on hyve toimia epätäydellisenä oikeudenmukaisuuden asialla. Keitä me sitten olemmekin, voimme nauttia sitoutumisen tiestä epätäydellisenäkin. Oppimalla samalla kun kuljemme eteenpäin, saamme selville, miten paljon toimintam-me todella merkitsee. 

Blogin lähde: Artikkeli on ote Paul Rogat Loebin (s. 1952) teoksesta Soul of a Citizen: Living with Conviction in Challenging Times (Kansalaisen sielu: vakaumukseen perustuva elämä haasteellisina aikoina, St. Martin's Press, 2010). Kirjan painos on yli 165 000 kpl; siitä on tullut klassinen opas siihen, miten osallistua yhteiskunnalli­seen muutokseen. Howard Zinn sanoo, että se on ”ihana... rikas ja erikoislaatuinen kokemus.” Alice Walkerin mukaan ”Ääneen lausutut ajatukset, jotka Loeb löytää, osoittavat että rohkeus on rakkauden toinen nimi.” Bill McKibben kutsuu kirjaa ”voimakkaaksi herätteeksi kansalaisille, jotka haluavat toimia ympäristöasian järkevyyden puolesta.” 

          Loebin kirjallinen tuotanto on verraten laaja, ja hän on pitänyt lukuisia esitelmiä ja kursseja tässä kirjoituksessa esitetyistä aiheista eri tahoilla Yhdysvaltoja. Yksi hänen suosituista kirjoistaan on The Impossible Will Take a Little While: Perseverance and Hope in Troubled Times (Mahdoton vie hiukan pitemmän ajan: sitkeys ja toivo vaikeina aikoina). Copyright © 2010 tekijältä. Kirjan kääntä-minen on tapahtunut tekijän luvalla.

NAACP (National Association for the Advancement of Colored People) on Yhdysvalloissa toimiva järjestö, joka ajaa afroamerikka-laisten kansalaisoikeuksien asiaa.