Pois tieltä risut ja männynkävyt

Lapsuuteni mieleenjääneisiin kokemuksiin kuuluu se, kun pääsin näyttelemään kansakoulun kevätjuhlassa. En muista, millä luokalla juhla pidettiin, mutta sen muistan, mitä näytelmä käsitteli ja mikä minun roolini siinä oli. Se koski Päivänpaisteen ja Myrskyn kiistaa siitä, kumpi niistä on voimakkaampi, ja minä näyttelin Myrskyä.

           Mutta miksi rupesin ajattelemaan tuota näytelmää? Varmaankin osaksi sen takia, että nyt on kevät, ja se virvoittaa myös muistot. Palaan menneisyyden mukaviin ja jännittäviin kokemuksiin. Toinen syy on se, että siivoan vaimoni kanssa appivanhempieni asuntoa ja käteen osuu kaikenlaista tavaraa mummon vanhoista vaatteista apen kauan sitten hankkimiin työkaluihin. Myös kirjoja riittää. Yksi niistä on Keskikoulun lukukirja 1, joka kuului vaimolleni. Hän sai kirjan yhdentoista vanhana 60-luvun lopulla. 

 

           Selailin kirjaa ja yllätyin: siinä on La Fontainen runo ”Aurinko ja Pohjatuuli”, jonka Yrjö Jylhä on suomentanut. Tunnistin tarinan, koska se vastasi sitä näytelmää, jossa kansakoulun kevätjuhlassa esiinnyin. Minä olin Pohjatuuli eli Myrsky ja vastanäyttelijäni, ilmeisestikin joku luokkani tytöistä, oli Aurinko eli Päivänpaiste. La Fontainen runon juoni on selkeä: tiellä kävelee mies, jolla on yllään viitta ja sen ansiosta ”sateista ei miekkosemme piittaa, hän kantaa tiivistä ja vuorattua viittaa”. Pohjatuuli haluaa kiusata miestä ja kehuu voivansa riisua viitan tämän päältä. Aurinko ei pidä moisesta kerskunnasta vaan haastaa Pohjatuulen kilpaan:

”Käy kiinni, napit ratko! Vetoa lyökäämme, ken meistä pikemmin tuon viitan riisuu miehen päältä.”

           Ja niin Pohjatuuli alkaa riehua. La Fontainen sanoin:”Jo ryntäs tuuli päin, jo usvaa pullollaan ja paisuin pöyhkeäksi se hornanmetelillä läksi, se katot maahan löi ja venhot kylkiin paaden, vain viitan vuoks' sen aikaansaaden...” Mies tietenkin kietoo itsensä viittaan yhä tiukemmin, kunnes Pohjatuuli hellittää ja päästää Auringon esiin:”Vaan pilkistipä aurinko, säteensä kirvoitti, ne suuntas miestä kohti, hikoilemaan sai kulkijan ja yltään riisumaan tuon viitan hautovan...” Tunnistin runosta siis kansakoulun aikaisen näytelmän: kyse on samasta aiheesta. Mieleeni on jäänyt vuorosana ”Pois tieltä risut ja männynkävyt. Joutua pitää eteenpäin ja sukkelaan.” Muuta en siitä muista, ja ihmettelin, kun en nähnyt noita sanoja La Fontainen runossa. Onneksi Internet on olemassa. Löysin sieltä hakemani.

           Vuorosana löytyi Zachris Topeliuksen (1818–1898) kirjasta ”Lukemisia lapsille, osa 6”, jonka WSOY:n julkaisi vuonna 1893. Kyseessä on suomennos, sillä Topeliushan kirjoitti ruotsiksi. Topeliuksen versiossa Pohjatuuli eli Myrsky ei käy miehen vaan köyhän mummon kimppuun, jolta se haluaa viedä turkin. Tämä ryhtyy puolustamaan turkkiaan:”Hyvänen aika, rakas herra; minä olen rehellinen mummo parka; en minä ole ikänäni mitään varastanut, ja turkki on aivan omatekoinen turkkini.” Mutta myrsky on säälimätön ja koettaa tempoa turkkia mummon yltä kuitenkaan siinä onnistumatta

           Ehkä juuri tuo Myrskyn julma ja tunteeton suhtautuminen mummoparkaa kohtaan sai aikaan sen, että mainitsemani vuorosana hitsautui mieleeni; kansakouluajastani on sentään vierähtänyt jo yli 60 vuotta. Mutta yhtä kaikki La Fontainen runon viimeinen rivi tiivistää runon ja näytelmän opetuksen, periaatteen, johon yhä uskon:”Enemmän lempeys siis voi kuin väkivalta.”

           Mitä voisin sanoa tähän lopuksi. Sen, että olen kiitollinen lapsuuteni aikuisille ihmisille, jotka antoivat tuollaisia hyviä eväitä elämäntielle. Myrskynä epäonnistuin mutta opin yhden tärkeän ja kestävän asian: lempeys ja rakkaus vievät voiton väkivallasta elämän voimina.

           On syytä olla kiitollinen myös sille kulttuurille, jossa lempeyden kaltaiset inhimilliset arvot ovat tärkeämpiä kuin ihmisyyttä alentavat arvot kuten väkivalta ja sillä uhkaaminen. Lopuksi huomattakoon, että Topelius aivan ilmeisesti lainasi La Fontainelta kertomuksen juonen, mutta niinhän me teemme: kehitämme omaa ja lainaamme toisiltamme sen kulttuurin piirissä, johon kuulumme.