29.3.13

Menovinkkejä Nettiin - Tips till alla surfare

Tässä menovinkkejä Internetissä liikkuville:
Tips till dej som surfar på Internet:

1. Onko tulevaisuutta?  Lyhyt filmi aiheesta. Finns det någon framtid? En kortfilm i ämnet. Tässä/Här

2. Älskar du finska språket? Det gör jag. Diggaatko suomea kuten minä? Tässä maanmainio sanapankki urbaaneille ja muillekin suomifaneille. Här hittar du en makalös ordbank för urbana och även andra finskanördar. 

3. Esperanto - la lingvo de la paco. Chu vere? Ne. Laú US-anaj militaristoj. Legu pli chi-tie. Esperanto - a language of peace. Really? No. According to the U.S. militarists. Read more here

4. Tunnetko tämän suomalaisen humanistin sanan käytännöllisessä merkityksessä? Tuskin. Hän toimi köyhien ja syrjäytettyjen puolesta Suomessa 60- ja 70-luvulla. Lisää Arvid von Martensin elämästä saat tietää tästä.

Här har du en radiointervju på finska med Arvid von Martens. Han var humanist i ordets verklighetsnära betydelse. Under 60- och 70-talet verkade han för de utstötta och fattiga i Finland, grundade härbärgen åt hemlösa alkoholister osv.

5. Jos kuvittelitte, että Internetissä kannattaa hoinostella kuuntelematta Okudzhavaa, erehdytte. Tässä yksi hänen herkistä lauluistaan.

Och om ni trodde att ni kan ströva omkring på Internet utan att lyssna på Okudzhava, trodde ni fel. Här en av sånger som jag älskar.

Виноградную косточку в теплую землю зарою,
И лозу поцелую, и спелые гроздья сорву...

Sången handlar om vänskap för varför vi annars skulle leva på den här eviga Jorden ("a inache zachem na zemlje etoj vechnoj zhivu")
Laulu kertoo ystävyydestä ja siitä mahtavasta asiasta, että saamme elää tämän ikuisen Maan päällä ("а иначе зачем на земле этой вечной живу") 

6. Finsk musik från 50-talet. En sång om den grymma tigerhaj som dödade en ung man som hade gått till sjöss för att hitta en pärla åt sin käresta. 

Suomalainen ikivihreä 50-luvulta. Laulu, jota minäkin kailotin pojannassikkana, kun tarina kosketti sydäntäni.Tiikerihai


20.3.13

Hyvä Perkele


Kuten tiedämme, ”perkele” on lainasana, joka tulee balttilaiselta taholta. Balttikieliin, joista hengissä meidän päiviimme saakka on säilynyt liettua ja latvia, ”perkunas”  tuli indoeurooppalaisesta emokielestä. Nykyliettuan ”perkunas” ja nykylatvian ”perkons” tarkoittavat 'ukkosta'.
    Perkunasin tärkeä tehtävä oli balttien mytologiassa taistella paholaista vastaan (latviaksi ”jods”, liettuaksi ”velnias”). Perkunas koetti käydä velniasin/jodsin kimppuun, koska tämä varasti karjaa ja heikensi eläinten ja ihmisten hedelmällisyyttä. Velnias/jods piiloutui piruuttaan puihin, kivien alle tai muuntautui mustaksi kissaksi, koiraksi, vuoheksi, haueksi tai henkilöksi eikä perkunas (perkele) sitä tavoittanut.
    Suomen perkele juontuu siis hyvyyttä ja onnea tahtovan jumalan nimestä. Miksi se matkalla on kääntynyt vastakohdakseen, sitä voi pohtia. Mieleeni juolahtaa, että niinhän jumalakin (devus) muuntautui pikkujumalaksi (devil) eli siis piruksi. Esimerkiksi taolainen tulkitsisi tämän ehkä niin, että hyvässä on pahan siemen ja päinvastoin. Taistelu niiden välillä ei pääty koskaan. 





14.3.13

Ruma äidinkieleni

Olin jokin aika sitten Helsingissä ja jouduin käyttämään yöbussia. Meitä matkustajia oli vain kolme: takanani istuvat kaksi naista ja minä. Matka kesti puoli tuntia, ja koko sen ajan toinen naisista kertoi työasioistaan, palkankorotuksesta ja johtajastaan. Naisen ääni oli nariseva, ja hän puhui nopeasti. Vaikutti siltä, että siinä suomessa, jota hän puhui, ei ole lainkaan etuvokaaleja. ”Meidan tuossa on tallanen kummallinen ilmio etta tota ...” Tuo kieli kuulosti hirveän rumalta, ja tunnistin siitä monen pääkaupunkiseudulla tapaamani nuoren puhetyylin.

Saattaa tosiaan olla jotain perää siinä, että suomen kielen vokaalisto on muuttumassa. Muutos johtaisi siihen, että esimerkiksi äät ja ööt häviäisivät tai ainakin että niitä käytettäisiin vähemmän. Kun tähän lisätään se, että monet diftongit ovat kadonneet puheesta – esimerkiksi ”tuota” on ”tota” ja ”rahoittaa” ”rahottaa” - suomen kieli kuulostaa yhä takaisemmalta ja hakkaavammalta. Nämä seikat tekevät suomen kielestä vieläkin rumemman kuin se jo on pitkine sanoineen ja yksitoikkoisine puhenuotteineen.

Mutta onko sillä väliä, että kieli on ruma? Ei ”rakkaus” ole mikään sulosointuinen sana, mutta ihana asia se siitä huolimatta on. Tai oikeastaan rakkaudessa on arkinen puolensa, joka ”l'amourin” huumassa unohtuu. ”Rakkaudessa” on realismia, jota ”lavissa” tai ”amoressa” ei kuule. Rumuudella on siis hyvät puolensa, se pitää meidät maan pinnalla. 


Rumalla suomen kielellä voi pistää jauhot suuhun jannulta kuin jannulta sanomalla: ”Älä sä jätkä mäkätä.” Toisen puheenvuoron voi katkaista erittäin tehokkaasti tokaisemalla vaikkapa näin: ”Mitä sä sössötät siinä?” Ja ne jotka vastustavat vanhusten kiusaamista, saavat tukea ilmauksesta: ”On ikävä rääkätä äijän kääkkää.” Niille, joiden kieli ei tuosta vielä ole mennyt solmuun, on tarjolla lause: ”Yksikseskös itkeskelet, itsekseskös yskiskelet, kaksisteskos kosiskelet, koksistakos kakistelet?”

Viljelkäämme siis rumaa äidinkieltämme. On se ainakin tai melkein yhtä ruma kuin muutkin rumat kielet. Mikä ilmaisuvoima onkaan tässä kielessä: ”Römeät köriläät örisevät ärräpäitä.” Ehkä voisimme pitää kielen rumuuskilpailut? Kuka keksii suomen rumimman ilmaisun? Ja voisimme sitten verrata sitä ruotsin rumimpaan ilmaisuun ja huomata, että taitavatpa svedut taas jäädä toiseksi.



Lisukkeita juttuun:

Wikipediasta löytää esimerkiksi hakusanalla "suomen kielen pisin sana" lisätietoa pitkistä sanoista, joita jotkut voivat pitää rasvaläikkinä kielen kauniissa (?) kankaassa.

Mielenkiintoista historiallista tietoa suomen kielen tunnetuista "dinosauruksen luista", lukusanoista, antaa dosentti Pirkko Suihkonen artikkelissaan, johon pääsee tästä: http://solmu.math.helsinki.fi/2001/2/suihkonen/
Kielten kauneuskilpailussa "yhdeksännessäkymmenennessäyhdeksännessä" ei ehkä pääsisi aivan palkintopaikalle. Pitempiäkin lukusanoja toki löytyy. Itse asiassa edellä olevan järjestyslukusanan "nennessä" kuulostaa ainakin minun korvissani jopa sointuisalta.


Tieteellisen näkökulman suomen kielen äänteelliseen luonteeseen antaa Veijo V. Vihanta vuonna 1990 julkaistussa artikkelissaan "Suomi vieraana kielenä foneettiselta kannalta". Se löytyy Jorma Tommolan toimittamasta Suomen sovelletun kielitieteen yhdistyksen vuosijulkaisusta, AFinLa Yearbook 1990. 





7.3.13

Kvinnliga funderingar dagen till ära

Jag växte upp i Finland i en stor familj. Vi var sju barn. Min far arbetade som museiman. Min mamma ledde denna vår barnskara. (Se mina bloggar om min mamma här och pappa här.) Mindre än tio år hade gått sedan krigen tog slut. Till skillnad från Sverige hade Finland ju genomgått ett decennium, 40-talet, av mycket traumatiska händelser: krig, evakuering av 400 000 karelare undan den anfallande röda armén, transport av 70 000 "krigsbarn" till Sverige. Landet hade befunnit sig på randen till utplåning som en självständig stat men klarat sig med sin demokratiska statskick i behåll. 

Det som ändå var positivt under den där svåra tiden var att kvinnor kom ut i arbetslivet. Det var kvinnor (och barn efter deras förmåga) som såg till att livet fortsatte på hemfronten. Utöver detta tjänstgjorde tusentals kvinnor och flickor som lottor vid fronten. Landet rasade inte samman, vilket inte bara var männens förtjänst som bekämpade den övermäktiga fienden utan till en mycket stor del kvinnornas förtjänst. De räddade samhället när det verkligen gällde. Och när vapenskramlet sedan la sig tog de itu och byggde landet tillsammans med sina karlar och barn (efter deras förmåga). Det blev stora barnkullar i slutet av 40-talet. Landet återhämtade sig tack vare kvinnor (och deras män).  

    Det är inte för intet att statyer som man har rest för fred ofta är kvinnofigurer. "Fred" heter pax på latin och på grekiska (bl.a.) "iríni". Båda ordens genus är femininum.   


    Efter den fyraåriga blandkönade folkskolan gick jag åtta år i en pojkskola. Dåförtiden, i slutet av 50-talet och under 60-talet, var könsåtskillnaden naturligt i utbildningen. Efteråt har jag tänkt att socialt och psykologiskt var detta inte alls bra. Mitt läroverk hade ett "syskonläroverk" för flickor. Jag minns att när vi träffades till exempel i danstillställningar var det mycket spänt. Jag tror inte att det bara berodde på tonåren som oundvikligt är nervkittlande och psykiskt problematiska. Vår enkönade skolgång hade säkert också en "tillskruvande" inverkan på hur vi ställde oss till det motsatta könet. Hur skulle man bete sig med dessa varelser, flickor? Hur tänkte de? Varför fnittrade de så? 


    Lyckligtvis har könsåtskillnaden upphört. Den är inte bra för ungdomar som genomgår tonårens Sturm und Drang. För min egen del blev det andra verksamheter än skolan som hjälpte mig att utveckla en bättre fungerande relation till flickor. En viktig sådan verksamhet var scoutliv. 


    Början lovade dock inte gott med tanke på könsrelationer, för i scoutkåren som jag gick med på var vi enbart killar. Manlighet betonades ytterligare då vi började leva vildmarksliv. Vi var ca. 10 killar och trivdes tillsammans. Nästan varje veckoslut och alla längre semestrar rörde vi oss i naturen. Vi var ett sammansvetsat gäng pojkar i våra värsta tonår. I scoutläger och under utfärder i vildmark kände vi att vi var "erämies", finska för "jägare" eller "fångstman". I vårt språk betydde ordet en som klarar sig i vildmark oavsett årstid eller väderlek. 


    Men sedan kom vi i kontakt med flickscouter. De visade sig trivas och duga minst lika bra som vi med lägerliv. De gjorde ett starkt intryck på mig. Klart, varma känslor väcktes och man blev kär men det blev inga nutida såpoperor med långradigt relationssnack. Det viktiga var att röra sig i skogar, känna att en trivs och klarar sig där. Jag är tacksam att jag fick tillbringa många av mitt livs bästa tider i den här gruppen av trevliga och duktiga tjejer och killar. 


    Varför hade man könsåtskillnaden i skola och sådana verksamheter som till exempel scouterna? Kanske ville man befästa den mansdominerade maktstrukturen i samhället. Trots starka bevis på motsatsen litade man kanske inte på att kvinnorna kan. Eller så ville man inte bryta med de sekellånga traditionerna. Att detta hade lett till orättvisor bl.a. på arbetsmarknaden ville man inte kännas vid.  


    Jag hoppas att jämlikhet ska råda inte bara i Sverige och EU utan överallt, fullt ut. Att det kommer att dröja innan vi är där, det vet vi. Men en gång scout, alltid scout: Var redo att förändra världen. Världen är långt ifrån färdig. 




3.3.13

Timon tarina

Timo oli ikäiseni poika. Merkille pantavinta hänessä oli kasvojen kalpeus ja se, että hänen silmänsä vaikuttivat silmälasien takana aina hiukan turvonneilta. Tuntui kuin hän olisi tarkastellut maailmaa raon välistä, sirrittänyt.

En ollut kovinkaan usein puheissa hänen kanssaan, vaikka olimme luokkatovereita yhdessä Helsingin keskustan oppikoulussa. Timon paras ja ehkä ainoa kaveri oli Olli. He olivat ystävyksiä varmaan sen takia, että he asuivat samalla suunnalla. Minä en saanut Timoon kontaktia. Kun hän otti osaa keskusteluihin, kävi monesti niin, että hän kiivastui ja alkoi hokea yhtä ja samaa asiaa, jankuttaa. Jos joku kertoi vitsin seisoskellessamme koulun pihalla välitunnilla ja muut remahtivat nauruun, Timo vain naurahti, ja hänen kasvoilleen ilmaantui kireä hymy.

Jouduin tekemisiin Timon ja Ollin kanssa sen takia, että kuudennella luokalla aloimme lukea yhdessä venäjää. Olimme ainoat luokkamme 25 oppilaasta, jotka valitsivat sen kielen. Seitsemännellä luokalla kävi niin, että Olli ja Timo jäivät luokalle. Tiemme erosivat. Kirjoitimme ylioppilaiksi eri aikaan: minä vuotta ennen Ollia ja Timoa. Mietin, harmittiko heitä, kun minä etenin opinnoissani nopeammin kuin he, mutta näin arasta aiheesta emme koskaan puhuneet keskenämme.

Kului vuosia. Opiskelin Helsingin yliopistossa ja asuin kaupungin ulkopuolella puolen tunnin junamatkan päässä keskustasta: vuokrasin huonetta soluasunnosta, mikä sopi laihalle kukkarolleni. Viivyin kaupungissa yleensä myöhään, koska minulla oli luentoja ja koska minusta oli mukava istua lukemassa yliopiston vanhassa kirjastossa. Se oli Helsingin kaunein rakennus, siellä tunsin vanhojen aikojen kosketuksen, siellä vallitsi tieteen syvä henki. 
 

Aika usein huumauduin tuosta hengestä ja illan tultua lähdin kirjastosta mieli täynnä sitä. Suunnistin rautatieasemalle, matkalla poikkesin ruokakauppaan ostaakseni jotain aamupalaksi. Kävelin mietteissäni, selässä reppu täynnä kirjoja - kuvittelin, että jatkan lukemista asunnolle päästyäni. Yleensä en siinä onnistunut, vaan silmäni alkoivat painua kiinni, vaikka kuinka pinnistelin.
Tieteellisen hengen tyyssija, Suomen kansalliskirjasto
Sinä iltana satoi kaatamalla ja tuulenpuuskat tempoilivat sateenvarjoani. Kulku oli hankalaa, kun oli kannettava ruokakassiakin. Sontikasta huolimatta olin kuin uitettu koira päästyäni vihdoin suojaan rautatieasemalle.

Jäin odottamaan junaa. Kello läheni yhdeksää, asemalla ei liikkunut kovinkaan paljon ihmisiä. Humalaiset hälisivät hallin nurkassa, nuoret kuluttivat aikaansa aseman kioskien vaiheilla. Junien saapumisia ja lähtöjä kuulutettiin harvakseltaan suomeksi ja ruotsiksi. Minun junani ei ollut vielä tullut laituriin. Asema näytti autiolta ja vähän kolkoltakin, vain nuo puliukot saattoivat tuntea sen kodikseen.

Lopulta odotukseni päättyi, ja aloin astella kohti ovea sateenvarjo toisessa, ruokakassi toisessa kädessäni, kirjareppu selässäni. Hätkähdin. Silmäkulmastani näin, että joku seurasi minua, tuli melkein kylkeeni kiinni. Mitä hän tahtoi?

Ennen kuin ehdin työntää oven auki, hän asettui eteeni.
- Lompakko tänne tai mä hakkaan sut!
Miehen ääni oli kireä. Laskin kantamukseni maahan. En ruvennut etsimään lompakkoani. Häkeltyneenä katsoin miestä.
- Anna saatana rahat ja sassiin!
Miehessä oli jotain tuttua. Kalpeat kasvot, silmät silmälasien takana aivan kuin ne olisivat turvonneet tappelun jäljiltä. Siisti asu, hän ei ollut mikään asemalta kotinsa löytänyt puliukko.
- Hei, et sä oo Timo? Muistat sä, me käytiin Norssia samaan aikaan?
- Saatana, Kaarlo!
- Mulla on tota kiire tohon junaan.
- Joo. Helvetti, Kaarlo!
Helvetti.
Työnsin aseman oven auki ja kiiruhdin junalleni. Timo ei lähtenyt perääni.

Kului vuosia. Sain sattumoisin kuulla, että Timo oli kuollut. Mihin hän kuoli, sitä en saanut tietää. En saanut tietää sitäkään, mikä hänestä oli tehnyt rikollisen. Muistan hänen olemuksensa koulun välitunnilta ja hänen sirrittävän, tiukan katseensa, hänen naurunsa, joka kuulosti narahdukselta. Timokin oli matkatoverini. Hetken aikaa.