Ruma äidinkieleni

Olin jokin aika sitten Helsingissä ja jouduin käyttämään yöbussia. Meitä matkustajia oli vain kolme: takanani istuvat kaksi naista ja minä. Matka kesti puoli tuntia, ja koko sen ajan toinen naisista kertoi työasioistaan, palkankorotuksesta ja johtajastaan. Naisen ääni oli nariseva, ja hän puhui nopeasti. Vaikutti siltä, että siinä suomessa, jota hän puhui, ei ole lainkaan etuvokaaleja. ”Meidan tuossa on tallanen kummallinen ilmio etta tota ...” Tuo kieli kuulosti hirveän rumalta, ja tunnistin siitä monen pääkaupunkiseudulla tapaamani nuoren puhetyylin.

Saattaa tosiaan olla jotain perää siinä, että suomen kielen vokaalisto on muuttumassa. Muutos johtaisi siihen, että esimerkiksi äät ja ööt häviäisivät tai ainakin että niitä käytettäisiin vähemmän. Kun tähän lisätään se, että monet diftongit ovat kadonneet puheesta – esimerkiksi ”tuota” on ”tota” ja ”rahoittaa” ”rahottaa” - suomen kieli kuulostaa yhä takaisemmalta ja hakkaavammalta. Nämä seikat tekevät suomen kielestä vieläkin rumemman kuin se jo on pitkine sanoineen ja yksitoikkoisine puhenuotteineen.

Mutta onko sillä väliä, että kieli on ruma? Ei ”rakkaus” ole mikään sulosointuinen sana, mutta ihana asia se siitä huolimatta on. Tai oikeastaan rakkaudessa on arkinen puolensa, joka ”l'amourin” huumassa unohtuu. ”Rakkaudessa” on realismia, jota ”lavissa” tai ”amoressa” ei kuule. Rumuudella on siis hyvät puolensa, se pitää meidät maan pinnalla. 

Rumalla suomen kielellä voi pistää jauhot suuhun jannulta kuin jannulta sanomalla: ”Älä sä jätkä mäkätä.” Toisen puheenvuoron voi katkaista erittäin tehokkaasti tokaisemalla vaikkapa näin: ”Mitä sä sössötät siinä?” Ja ne jotka vastustavat vanhusten kiusaamista, saavat tukea ilmauksesta: ”On ikävä rääkätä äijän kääkkää.” Niille, joiden kieli ei tuosta vielä ole mennyt solmuun, on tarjolla lause: ”Yksikseskös itkeskelet, itsekseskös yskiskelet, kaksisteskos kosiskelet, koksistakos kakistelet?”

Viljelkäämme siis rumaa äidinkieltämme. On se ainakin tai melkein yhtä ruma kuin muutkin rumat kielet. Mikä ilmaisuvoima onkaan tässä kielessä: ”Römeät köriläät örisevät ärräpäitä.” Ehkä voisimme pitää kielen rumuuskilpailut? Kuka keksii suomen rumimman ilmaisun? Ja voisimme sitten verrata sitä ruotsin rumimpaan ilmaisuun ja huomata, että taitavatpa svedut taas jäädä toiseksi.


Lisukkeita juttuun:

Wikipediasta löytää esimerkiksi hakusanalla "suomen kielen pisin sana" lisätietoa pitkistä sanoista, joita jotkut voivat pitää rasvaläikkinä kielen kauniissa (?) kankaassa.

Mielenkiintoista historiallista tietoa suomen kielen tunnetuista "dinosauruksen luista", lukusanoista, antaa dosentti Pirkko Suihkonen artikkelissaan, johon pääsee tästä: http://solmu.math.helsinki.fi/2001/2/suihkonen/
Kielten kauneuskilpailussa "yhdeksännessäkymmenennessäyhdeksännessä" ei ehkä pääsisi aivan palkintopaikalle. Pitempiäkin lukusanoja toki löytyy. Itse asiassa edellä olevan järjestyslukusanan "nennessä" kuulostaa ainakin minun korvissani jopa sointuisalta.

Tieteellisen näkökulman suomen kielen äänteelliseen luonteeseen antaa Veijo V. Vihanta vuonna 1990 julkaistussa artikkelissaan "Suomi vieraana kielenä foneettiselta kannalta". Se löytyy Jorma Tommolan toimittamasta Suomen sovelletun kielitieteen yhdistyksen vuosijulkaisusta, AFinLa Yearbook 1990.