En
ollut kovinkaan usein puheissa hänen kanssaan, vaikka olimme
luokkatovereita yhdessä Helsingin keskustan oppikoulussa. Timon
paras ja ehkä ainoa kaveri oli Olli. He olivat ystävyksiä varmaan
sen takia, että he asuivat samalla suunnalla. Minä en saanut Timoon
kontaktia. Kun hän otti osaa keskusteluihin, kävi monesti niin,
että hän kiivastui ja alkoi hokea yhtä ja samaa asiaa, jankuttaa.
Jos joku kertoi vitsin seisoskellessamme koulun pihalla välitunnilla
ja muut remahtivat nauruun, Timo vain naurahti, ja hänen kasvoilleen
ilmaantui kireä hymy.
Jouduin
tekemisiin Timon ja Ollin kanssa sen takia, että kuudennella
luokalla aloimme lukea yhdessä venäjää. Olimme ainoat luokkamme
25 oppilaasta, jotka valitsivat sen kielen. Seitsemännellä luokalla
kävi niin, että Olli ja Timo jäivät luokalle. Tiemme erosivat.
Kirjoitimme ylioppilaiksi eri aikaan: minä vuotta ennen Ollia ja
Timoa. Mietin, harmittiko heitä, kun minä etenin opinnoissani
nopeammin kuin he, mutta näin arasta aiheesta emme koskaan puhuneet
keskenämme.
Kului
vuosia. Opiskelin Helsingin yliopistossa ja asuin kaupungin
ulkopuolella puolen tunnin junamatkan päässä keskustasta:
vuokrasin huonetta soluasunnosta, mikä sopi laihalle kukkarolleni.
Viivyin kaupungissa yleensä myöhään, koska minulla oli luentoja
ja koska minusta oli mukava istua lukemassa yliopiston vanhassa
kirjastossa. Se oli Helsingin kaunein rakennus, siellä tunsin
vanhojen aikojen kosketuksen, siellä vallitsi tieteen syvä henki.
Aika usein huumauduin tuosta hengestä ja illan tultua lähdin kirjastosta mieli täynnä sitä. Suunnistin rautatieasemalle, matkalla poikkesin ruokakauppaan ostaakseni jotain aamupalaksi. Kävelin mietteissäni, selässä reppu täynnä kirjoja - kuvittelin, että jatkan lukemista asunnolle päästyäni. Yleensä en siinä onnistunut, vaan silmäni alkoivat painua kiinni, vaikka kuinka pinnistelin.
Sinä
iltana satoi kaatamalla ja tuulenpuuskat tempoilivat sateenvarjoani.
Kulku oli hankalaa, kun oli kannettava ruokakassiakin. Sontikasta
huolimatta olin kuin uitettu koira päästyäni vihdoin suojaan
rautatieasemalle.
Jäin
odottamaan junaa. Kello läheni yhdeksää, asemalla ei liikkunut
kovinkaan paljon ihmisiä. Humalaiset hälisivät hallin nurkassa,
nuoret kuluttivat aikaansa aseman kioskien vaiheilla. Junien
saapumisia ja lähtöjä kuulutettiin harvakseltaan suomeksi ja
ruotsiksi. Minun junani ei ollut vielä tullut laituriin. Asema
näytti autiolta ja vähän kolkoltakin, vain nuo puliukot saattoivat
tuntea sen kodikseen.
Lopulta
odotukseni päättyi, ja aloin astella kohti ovea sateenvarjo
toisessa, ruokakassi toisessa kädessäni, kirjareppu selässäni.
Hätkähdin. Silmäkulmastani näin, että joku seurasi minua, tuli
melkein kylkeeni kiinni. Mitä hän tahtoi?
Ennen
kuin ehdin työntää oven auki, hän asettui eteeni.
-
Lompakko tänne tai mä hakkaan sut!
Miehen
ääni oli kireä. Laskin kantamukseni maahan. En ruvennut etsimään
lompakkoani. Häkeltyneenä katsoin miestä.
-
Anna saatana rahat ja sassiin!
Miehessä
oli jotain tuttua. Kalpeat kasvot, silmät silmälasien takana aivan
kuin ne olisivat turvonneet tappelun jäljiltä. Siisti asu, hän ei
ollut mikään asemalta kotinsa löytänyt puliukko.
-
Hei, et sä oo Timo? Muistat sä, me käytiin Norssia samaan aikaan?
-
Saatana, Kaarlo!
-
Mulla on tota kiire tohon junaan.
-
Joo. Helvetti, Kaarlo!
Helvetti.
Työnsin
aseman oven auki ja kiiruhdin junalleni. Timo ei lähtenyt perääni.
Kului
vuosia. Sain sattumoisin kuulla, että Timo oli kuollut. Mihin hän
kuoli, sitä en saanut tietää. En saanut tietää sitäkään, mikä
hänestä oli tehnyt rikollisen. Muistan hänen olemuksensa koulun
välitunnilta ja hänen sirrittävän, tiukan katseensa, hänen
naurunsa, joka kuulosti narahdukselta. Timokin oli matkatoverini.
Hetken aikaa.
Spännande historia. Bra skriven
VastaaPoista