Timon tarina

Timo oli ikäiseni poika. Merkille pantavinta hänessä oli kasvojen kalpeus ja se, että hänen silmänsä vaikuttivat silmälasien takana aina hiukan turvonneilta. Tuntui kuin hän olisi tarkastellut maailmaa raon välistä, sirrittänyt.

En ollut kovinkaan usein puheissa hänen kanssaan, vaikka olimme luokkatovereita yhdessä Helsingin keskustan oppikoulussa. Timon paras ja ehkä ainoa kaveri oli Olli. He olivat ystävyksiä varmaan sen takia, että he asuivat samalla suunnalla. Minä en saanut Timoon kontaktia. Kun hän otti osaa keskusteluihin, kävi monesti niin, että hän kiivastui ja alkoi hokea yhtä ja samaa asiaa, jankuttaa. Jos joku kertoi vitsin seisoskellessamme koulun pihalla välitunnilla ja muut remahtivat nauruun, Timo vain naurahti, ja hänen kasvoilleen ilmaantui kireä hymy.

Jouduin tekemisiin Timon ja Ollin kanssa sen takia, että kuudennella luokalla aloimme lukea yhdessä venäjää. Olimme ainoat luokkamme 25 oppilaasta, jotka valitsivat sen kielen. Seitsemännellä luokalla kävi niin, että Olli ja Timo jäivät luokalle. Tiemme erosivat. Kirjoitimme ylioppilaiksi eri aikaan: minä vuotta ennen Ollia ja Timoa. Mietin, harmittiko heitä, kun minä etenin opinnoissani nopeammin kuin he, mutta näin arasta aiheesta emme koskaan puhuneet keskenämme.

Kului vuosia. Opiskelin Helsingin yliopistossa ja asuin kaupungin ulkopuolella puolen tunnin junamatkan päässä keskustasta: vuokrasin huonetta soluasunnosta, mikä sopi laihalle kukkarolleni. Viivyin kaupungissa yleensä myöhään, koska minulla oli luentoja ja koska minusta oli mukava istua lukemassa yliopiston vanhassa kirjastossa. Se oli Helsingin kaunein rakennus, siellä tunsin vanhojen aikojen kosketuksen, siellä vallitsi tieteen syvä henki. 
 

Aika usein huumauduin tuosta hengestä ja illan tultua lähdin kirjastosta mieli täynnä sitä. Suunnistin rautatieasemalle, matkalla poikkesin ruokakauppaan ostaakseni jotain aamupalaksi. Kävelin mietteissäni, selässä reppu täynnä kirjoja - kuvittelin, että jatkan lukemista asunnolle päästyäni. Yleensä en siinä onnistunut, vaan silmäni alkoivat painua kiinni, vaikka kuinka pinnistelin.

Tieteellisen hengen tyyssija, Suomen kansalliskirjasto

Sinä iltana satoi kaatamalla ja tuulenpuuskat tempoilivat sateenvarjoani. Kulku oli hankalaa, kun oli kannettava ruokakassiakin. Sontikasta huolimatta olin kuin uitettu koira päästyäni vihdoin suojaan rautatieasemalle.

Jäin odottamaan junaa. Kello läheni yhdeksää, asemalla ei liikkunut kovinkaan paljon ihmisiä. Humalaiset hälisivät hallin nurkassa, nuoret kuluttivat aikaansa aseman kioskien vaiheilla. Junien saapumisia ja lähtöjä kuulutettiin harvakseltaan suomeksi ja ruotsiksi. Minun junani ei ollut vielä tullut laituriin. Asema näytti autiolta ja vähän kolkoltakin, vain nuo puliukot saattoivat tuntea sen kodikseen.

Lopulta odotukseni päättyi, ja aloin astella kohti ovea sateenvarjo toisessa, ruokakassi toisessa kädessäni, kirjareppu selässäni. Hätkähdin. Silmäkulmastani näin, että joku seurasi minua, tuli melkein kylkeeni kiinni. Mitä hän tahtoi?

Ennen kuin ehdin työntää oven auki, hän asettui eteeni.

- Lompakko tänne tai mä hakkaan sut!

Miehen ääni oli kireä. Laskin kantamukseni maahan. En ruvennut etsimään lompakkoani. Häkeltyneenä katsoin miestä.

- Anna saatana rahat ja sassiin!

Miehessä oli jotain tuttua. Kalpeat kasvot, silmät silmälasien takana aivan kuin ne olisivat turvonneet tappelun jäljiltä. Siisti asu, hän ei ollut mikään asemalta kotinsa löytänyt puliukko.

- Hei, et sä oo Timo? Muistat sä, me käytiin Norssia samaan aikaan?

- Saatana, Kaarlo!

- Mulla on tota kiire tohon junaan.

- Joo. Helvetti, Kaarlo!

Helvetti.

Työnsin aseman oven auki ja kiiruhdin junalleni. Timo ei lähtenyt perääni.

Kului vuosia. Sain sattumoisin kuulla, että Timo oli kuollut. Mihin hän kuoli, sitä en saanut tietää. En saanut tietää sitäkään, mikä hänestä oli tehnyt rikollisen. Muistan hänen olemuksensa koulun välitunnilta ja hänen sirrittävän, tiukan katseensa, hänen naurunsa, joka kuulosti narahdukselta. Timokin oli matkatoverini. Hetken aikaa.