23.10.14

Si vis pacem para mentes


 "Jos tahdot rauhaa, valmistele ihmismieliä siihen"

Kirjoitin parisen vuotta sitten Suomen armeijaa ja yleensä rauhankysymyksiä koskevan blogin armeijan juhlapäivänä 4.6. Olen muokannut blogiani ja esitän tässä siitä uuden version. Tekstin muutoksiin ovat vaikuttaneet äskeiset tapahtumat Ukrainassa ja Lähi-idässä. Perussanomani on sama: puhun rauhanaatteen eli pasifismin puolesta. 

"Suomen armeija kutsuu itseään ”puolustusvoimiksi”. Sillä on iso ja hyvin hoidettu sivusto Internetissä. Sivustolla todetaan, että ”jokainen miespuolinen Suomen kansalainen on asevelvollinen”; naiset voivat hankkiutua armeijaan vapaaehtoisesti. 
”Erityistapaukset”-otsikon alla kerrotaan aseettomasta palvelusta, siviilipalvelusta sekä Jehovan todistajien asemasta. Sivun kuvaksi on valittu maastopukuinen sotilas, jolla on Suomen armeijan kokardi karvalakkinsa lipassa ja joka tähtää sormillaan jonnekin. Tämä kuva on varmaan valittu epähuomiossa: pasifistina en ota päähäni armeijan kokardilla koristettua karvalakkia enkä kiusallakaan tähtää ketään. 

Varusmiespalveluaika on ilman erikoiskoulutusta 180 päivää, vaativien taitojen oppimista varten 270 päivää sekä vaativimpiin tehtäviin kouluttautumista varten 362 päivää. Viimeksi mainittu palveluaika on yhtä pitkä kuin se, jonka minä vietin siviilipalvelumiehenä yhdessä suljetussa laitoksessa. Kun lyhin asepalveluaika on puolta lyhyempi, on siviilipalvelun kestoa pidettävä rankaisuna. 


Suomi ei suosi pasifismia. Myöskään Suomen nuoret eivät suosi pasifismia, sillä vain 2% valitsee siviilipalvelun. Sitä tärkeämpi vaihtoehto on vapautus asepalvelusta. Sen saa 16% ikäluokasta. Syy vapautukseen liittyy usein mielenterveyteen, ja näin ollen henkisesti vaikeuksissa olevia nuoria on huomattavasti enemmän kuin aseistakieltäytyjiä.

Tilaston mukaan varusmiespalveluksen suorittaa noin 80 prosenttia miesikäluokasta. Suomella onkin Euroopan suurimpiin kuuluva 350 000 sotilaan reserviläisarmeija. Suomen armeijan miesmäärä on yli kaksi kertaa muiden Pohjoismaiden asevoimien yhteenlaskettu vahvuus. Supistuksia tähän määrään on tehty 1990-luvulta lähtien, mutta sekä armeija että enemmistö kansanedusta­jista haluaa säilyttää yleisen asevelvollisuuden ja kouluttaa koko ikäluokan.
 

Armeijoiden merkitystä on turha kiistää. Ne pitävät yllä voimankäyttöön perustuvaa poliittista tilannetta sekä maan päällä että myös avaruudessa, jonne tietyt sotilasmahdit ovat jo siirtäneet kalustoaan. Armeijoiden lakkauttaminen ei ole realismia kovinkaan monessa valtiossa; pelkästään 21 maailman valtiota ovat armeijattomia tai vain vähäisen aseellisen voiman maita. Nämä valtiot ovat Costa Rican ja Vatikaanivaltion tapaisia pieniä maita.


Pohjoismaissa yksikään puolue ei kannata armeijan lopettamista, ja esimerkiksi Ruotsissa vasemmistopuolue kuuluttaa tietenkin sosialistisuuttaan mutta ei pasifistisuutta. Tuo puolue, joka mielellään puhuu yhteiskunnan muuttamisesta, on jo poistetun yleisen asevelvollisuuden kannalla. Myöskään kristillisdemokraatit eivät ole pasifistisen rauhan puolue, jos joku nyt niin kuvitteli; kristinuskon suhde rauhaan maan päällä on epäselvä, ks. Matteus 5:21-25 ja 10: 34-36. Todettakoon sekin, että yksikään tuntemani suomalainen tai ruotsalainen poliitikko ei ole kertaakaan puhunut myönteisesti aseettomasta eli ns. siviilivastarinnasta, vaikka tämä toimintamuoto on monta kertaa osoittanut voimansa. Esimerkiksi Baltian maat vapautuivat Neuvostoliiton miehityksestä sen avulla ja Serbian Slobodan Milosevic kukistui niin ikään siviilivastarinnan keinoin ns. Otpor-liikkeen toimesta.

 

 Mutta onko toisenlainen maailma mahdollinen, semmoinen jossa emme turvaisi "rauhantilaa" armeijoiden avulla? Maailma jossa emme uhkailisi toisiamme kättä pidemmällä tai, biokemiallisista aseista puheen ollen, kättä pienemmällä. Maailma jossa miljardeja ei tuhlattaisi asevarusteluun. Vaikuttaa siltä, että enemmistö meistä ei usko sellaiseen maailmaan. Malliesimerkki on Ruotsi: se on elänyt yli 200 vuotta rauhantilassa, mutta on aseteollisuuden ja aseviennin kärkimaita suhteessa väkilukuunsa. Rauhanomaiset olot eivät ole siis suinkaan vähentäneet vaan vahvistaneet ruotsalaisten uskoa asevoimin ylläpidettävään rauhaan. 

Minun olisi paljon parempi elää maailmassa, josta aseellinen jännitys puuttuisi. Toivoa tällaisesta maailmasta on turha asettaa mihinkään uskonlahkoon tai hyvää tarkoittaviin maailmanparantajiin, ei edes pelkästään meihin pasifisteihin. Toivo on asetettava yksinkertaisesti vain meihin ihmisiin. Me pystymme paljoon, hyvässä ja pahassa. Suotakoon, että hyvät voimat, the better angels of our nature, kuten presidentti Lincoln asian ilmaisi, pääsisivät voitolle niin, että armeijat lakkautettaisiin. Mutta miten se käytännössä kävisi päinsä? 


Armeijoiden lakkauttamisen sijasta on realistisempaa puhua väkivallan käyttämisen vähentämisestä ja sen korvaamisesta rauhanomaisilla keinoilla kuten diplomatialla, demokratiaa vahvistamalla, eri kansallisuutta edustavien ihmisten yhteistyöllä jne. Ihmiskunta kehittyy vääjäämättä siihen suuntaan, että olemme yhä riippuvaisempia toisistamme.Keskinäinen riippuvaisuus, jossa on kyse omasta ja läheisten hyvinvoinnista, saattaa muuttaa kehityksen suunnan juuriaan myöten, vähentää radikaalisti fyysisten ja psyykkisten voimakeinojen käyttöä. Esimerkiksi ebola-virusta vastaan taistellessa kahinointi vaikkapa vain Krimin tapaisten maa-alueiden valtaamiseksi ehkä vähenee.

                                                       -- x --

PS. Kirjoitettuani edellä olevan tekstin luin Venäjän asevoimien komentajan, kenraali Nikolai Makarovin parin vuoden takaisen puheen suomalaiselle kuulijakunnalle. Se uhkui Venäjän voimaa: tuo suuri maa antaa nyt ohjeita reunavaltioilleen kuten Suomelle. Onko meidän taivuttava niihin? 

Ehkä tuommoisiin puheisiin olisi vastattava esittämällä toisenlainen toimintatapa, agenda. Se perustuu siihen yksinkertaiseen näkeymykseen, että enemmän kuin armeijoita ja niiden tukemista tarvitsemme YYA:ta eli ystävyyttä, yhteistyötä ja avun antamista sitä tarvitseville. Meidän on haudattava roomalaisilta peritty ajattelutapa, se joka tiivistyy sanontaan Si vis pacem, para bellum - Jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan. Sitä korvaamaan ehdotan ilmausta Si vis pacem, para mentes eli Jos haluat rauhaa, valmistele ihmisten mieliä siihen.



Edellä esittämiini ajatuksiin voi toki esittää kosolti vastaväitteitä. Mielenkiintoisin niistä on Ian Morrisilta lukemani. Hän väittää, että sodat eivät ole olleet ihmiskunnalle suinkaan pahaksi vaan päinvastoin hyväksi. Kehitys monilla elämän aloilla on mennyt eteenpäin sotien ansiosta: valtakunnat ovat vakiintuneet ja voimistuneet, tekninen edistys on saanut vauhtia, hyvinvointi on levinnyt aina vain laajemmalle. Voit lukea tämän historiallisiin faktoihin perustuvan teoksen arvion tästä:
http://www.sivispacem.net/2014/07/book-review-ian-morriss-war-what-is-it-good-for/#more.


Minua Ian Morris ei tietenkään vakuuta, koska emme tiedä, millaiseksi maailma olisi muuttunut ilman sotia. Mutta tämä ei ole järin vahva vasta-argumentti, vaan minun pohdittava asiaa edelleen. Minusta tuntuu kamalalta ajatella, että sankarihautausmaat olisivat ihmiskunnan kehityksen symboleja. Ian Morris ja minä olemme vastakkaisilla puolilla näkökantoinemme. Mutta nämä vastakkaiset näkemykset eivät johda riitaan ja keskustelun ajautumiseen umpikujaan vaan asioiden syvempään ymmärtämiseen, mikä on yksi eläinlajimme homo sapiensin tuntomerkkejä. Totuus johon pyrimme, tulee esille ymmärtämisen prosessissa, ei lauseissa joihin uskomme. 
Lisäys: Kari Naskinen on ystävällisesti ja oivaltavasti viitannut edellä olevaan blogiini omassa Mustaa valkoisella-sivustossaan http://naskinen.blogspot.se/ Kiitän häntä tästä. Puhtia puuhiimme, riemua rintaamme!

12.10.14

Suomen kielen vaikeudesta

Kielen vaikeutta koskeva kysymys herää varsinkin silloin, kun aikuiset rupeavat opettelemaan toista kieltä. USA:n ulkoasiainhallinnossa on laadittu lista siitä, minkä verran aikaa kuluu eri kielten oppimiseen. Vaihtoehtoina ovat 20, 24, 32 ja 44 viikon tehokurssit. Ruotsin taitoa tarvitsevalle yhdysvaltalaiselle diplomaa­tille suositellaan 24 viikon kurssia, kun taas sille, joka haluaa oppia suomea, tarjotaan 44 viikon tehokurssia. Näin suomi olisi englantia äidinkielenään puhuvalle karkeasti arvioiden kaksi kertaa vaikeampi kieli oppia kuin ruotsi. Ja ehkä se pitääkin paikkansa, kuuluvathan englanti ja ruotsi samaan germaanisten kielten ryhmään, englanti sen läntiseen ja ruotsi sen pohjoiseen eli skandinaaviseen alaryhmään.
Suomen kielestä voidaan osoittaa ainakin seuraavat ongelma-kohdat:
1- Suomen perussanasto poikkeaa muiden kuin läheisten sukukielten perus­sanastosta. Toki suomessa on lainasanoja ja käännöslainoja etenkin ruotsista, mutta ne eivät muuta sitä tosiasiaa, että suomen keskeinen sanasto on hyvin omintakeista.
2- Suomen kirjakieli ja yleisesti käytetty puhekieli eroavat toisistaan suu­resti mm. muoto-opin ja sanaston osalta.
3- Sanojen vartaloissa tapahtuu taivutettaessa runsaasti muutoksia. Useissa tapauksissa tämä morfofonologinen vaihtelu vaikuttaa hankalalta, esim. käsi : käte-nä : kät-tä : käde-n : käs-iä.
4- Sijataivutus ei koske vain nomineja vaan infiniittisiäkin muotoja. Ruot­salaisen suomen­oppi­jan on ehkä vaikea purkaa esim. laulamaan-muotoa merki­tysyksikköihinsä.
5- Transitiiviverbien objekti vaikuttaa myös hankalalta. Siinä on kaksi ongelmaa: se että objekti merkitään sanajärjestyksen lisäksi myös tietyillä sija­päätteillä (esim. Kalle syö piirakkaa), ja se, että objekti mer­­kitään niin eri tavoin, esim. (pääte isolla kirjaimella): Söin piiraka-N Söin piirakka-ASyö piirakka ! – Syön piiraka-TSyön piirakoi-TA.
     6- Ääntämyksessä ongelmallista on mm. äänteiden pituus, mistä jokainen ruotsinsuomalainen on saanut tuta, kun Ruotsin päivit-täisissä talousuutisissa kerrotaan ”Nokkian” pörssiheilahteluista.
Muitakin ongelmakohtia on; näistä toiset ovat syntaktisia, toiset taas semanttisia.
Suomen kielelle tyypilliset omistusrakenteet (Hänellä on kirja) ja neses­siiviset lauserakenteet (Hänen pitää lähteä) esiintyvät taajaan sekä kirjoitetussa että puhutussa kielessä (vastaavasti: Sill_on kirja. Sem pitää lähtee). Niillä on vastineensa mm. venäjässä mutta ei ruotsissa eikä englannissa, ja vastaavasti ne voivat aiheuttaa harmaita hiuksia ruotsia ja englantia äidinkielenään puhuville suomenoppijoille.
Ei-finiittisessä muodossa olevia määritteitä käytetään varsinkin kirja­kielessä run­saasti. Esimer­kiksi sopii edellisen lauseen sana olevia tai lihavoidut sanat lauseessa: Eilen avatussa ja jo etukäteen paljon huo­miota herättä­neessä taidenäyttelyssä kävi tänäänkin monta ihmistä. Tällaiset lauseet ovat aivan normaalia kirjasuomea. Suomea oppivalle aikuiselle ne voivat tuottaa kosolti päänvaivaa.
Semanttisista piirteistä, jotka saattavat olla vaikeita, mainit-takoon vaikkapa verbit joutua ja päästä. Niitä on hankala kääntää mihin­kään kieleen. Toisinaan semanttinen vastaa­vuus on ilmeinen, kuten esim. suomen saada- ja ruotsin -verbin välillä; toisinaan suomen yhtä verbiä vastaa kaksi toisessa kielessä kuten ruotsissa (mennä ja gå/åka; muistuttaa ja påminna/likna) tai päin vastoin (voida/osata ja kunna). Jotkin suomen verbit ovat silminnähden monimerkityksisiä, esim. tapahtua, joka eriytyy ruotsissa mm. verbeiksi ske, hända, försiggå ja äga rum tai ilmoittaa jonka voi kääntää englanniksi mm. seuraavilla verbeillä: tell, state, inform, report, notify, disclose, announce ja advertise.
Saattaa olla, että kielenoppijalle ne tapaukset ovat helpompia, joissa lähde- ja kohdekieli vastaavat tarkoin tai melko tarkoin toisiaan (esimerkiksi saada ja ), ja ne, joissa ero tehdään lähdekielessä mutta ei kohdekielessä. Näin esim. ruotsalaisen on helpompi oppia käyttämään suomen mennä-verbiä kuin suoma-laisen ruotsin gå- ja åka-verbejä, ja englantilaisen on vaivattomampi oppia käyttämään suomen ilmoittaa-verbiä kuin suomalaisen englannin vastaavia verbejä.
Edellä esitetyt, suomen vaikeiksi luonnehditut piirteet vaikuttavat melko pysyviltä: perus­sanasto muut­tuu hyvin hitaasti, morfo­fonologinen vaihtelu säilyy varmasti vielä pitkään samoin kuin äänteiden pituusoppositio (esi­m. Nokia ja nokkia). Nesessiiviset ja muut hankalina pidetyt lau­se­­rakenteet ovat varmaan tulevaisuudessakin suomenpuhujien ilmaisukeinoja.
Voidaanko suomea sitten yksinkertaistaa, tehdä se helpommaksi? Tarken­nuksen vuoksi todettakoon, että puhun tässä yksinomaan suomen kirjakielestä; vastaavan kysymyksen esittäminen puhe­kielen eri muotojen suhteen vaikut­taa minusta kovin kummalliselta. Kysymykseen ei voi vastata, ellei määritellä, keitä varten suomea olisi yksinkertaistettava. Kielen pelkistäminen sen itsensä takia ei tie­tenkään ole mielekästä. Mie­leeni tulee kaksi ryhmää: aikuiset suomenoppijat ja ne suomen synty­peräiset puhujat, jotka eivät osaa käyttää tai jotka eivät ole tottuneet käyttämään suomea kirjal­li­sesti.
Aikuisten suomenoppijoiden osalta kysymykseen voi vastata myöntävästi. Yksi esimerkki kie­len helpottamisesta suomen aikuisopetuksessa on se, että ope­tettavat asiat seulotaan mm. kieliopillisen vai­keusasteen mukaan. Lämmetä:lämpene- –tyyppiset verbit tulevat tästä syystä helpompien verbi­tyyp­pien jälkeen, joita ovat esim. puhua:puhu- -kaltaiset verbit. Toinen yleinen tapa helpottaa aikuisoppijan vaivoja on käyttää muoto­raken­­teeltaan ja sisällöltäänkin yksinkertaistettua kieltä eli ns. selkokieltä. Tällä kielellä luetaan Suomen yleisradiossa joka päivä uutiset, ja sillä on julkaistu melko paljon kirjallisuuttakin.
Selkokielen käyttö ja oppikurssien sisällön porrastaminen suomen oppimi­sen helpottamiseksi ei tietenkään vaikuta suomen kirjakielen rakenteeseen mitenkään. Syntyperäisten puhujien edellytetään hallitsevan se. Mutta hallitse­vatko suomensuomalaiset nuoret suomen kirjakielen? Mikä on nuorten kyky ilmaista itseään kirjallisesti? Mikä on heidän halunsa käyttää suomea kirjallisesti muuallakin kuin tekstiviesteissä ja sähköposteissa? Näihin kysymyksiin meillä ei ole vastauksia. Meidän Ruotsissa asuvien suomenkielisten olisi tärkeätä tietää, mikä on ruotsinsuomalaisten lasten suomen kirjakielen taidon taso. Tästä meillä ei ole ajantasaista tietoa.
Olen ollut nuorten lehdistä havaitsevinani, että he luovat puhe­kielestään omaa kirjakieltä. Tämä kieli poikkeaa suomen kirjakielestä mm. sikäli, että siinä käytetään omistusliitteitä vain erikoistapauksissa (esim. tää on sun hommas ja tää on sun homma ovat molemmat käypää yleispuhesuomea). Myös verbien taivutus eri persoonamuodoissa eroaa osittain kirjakielen normien mukaisesta taivutuksesta (mä meen, sä meet, se menee, me mennään, te meette, ne menee).
Auttaisiko nuoria se, että tietoisesti muuttaisimme kirjakieltä lähemmäs yleistä puhekieltä? Nähdäkseni meillä ei ole tarpeeksi tietoa nuorten kielestä, jotta voisimme tehdä tämän millään järjestelmällisellä tavalla. Tuntuu kummalli­selta ryhtyä sovittamaan kieltä sen yhden käyttäjäkunnan tarpeisiin, kun näitä tarpeita ei tunneta kyllin hyvin. Entä pitäisikö meidän ruveta uudistamaan suomen kirjakieltä, koska se aivan ilmeisesti poikkeaa monin tavoin yleisestä puhekielestä? Olen ehdottanut tätä jo julkisuudessa, mutta ehdotuk­seni ei saanut kannatusta.1
Kielen muoto- ja lauseopillisten rakenteiden muuttaminen olisi valtava urakka, kun ottaa huomion esimerkiksi sen, että suomen kielen käyttöalue on etenkin viimeisinä vuosikymmeninä valtavasti laajentunut. Suomi on paljon muun ohessa yksi EU:n virallisista kielistä. Luultavasti käy niin, että suomeen kehitty­mmässä olevat kirjakielen muodot vakiinnuttavat yhä enemmän ase­maansa. Yksi näistä muodoista on virallisen kielenhuollon vaalima kirjakieli. Toinen on se, joka kehitttyy puhekielen pohjalta ja jota käytetään eri muodoissa mm. kaunokirjallisuudessa ja nuorten laatimissa teksteissä.
Suomen kielen vaikeudet jäävät siis elämään toisaalla ja muuttavat muoto­aan tai häviävät toisaalla. Kirjakieli ei lähene puhekieltä sinänsä, mutta se ottaa mallia puhekielestä mm. siinä, että sekin alkaa elää monessa eri muodossa. Täl­lainen kirjakielen monimuotoisuus on mielestäni toivottavaa. Se avaa ilmaisu­kanavat niillekin, jotka eivät ehkä muuten ilmaisisi itseään kirjallisesti.
1 Kirjoitin aihetta koskeneen ja jonkin verran huomiota herättäneen yleisökirjoituksen Helsingin Sanomiin v. 2001 syksyllä; nojasin kirjoituksessani prof. Heikki Paunosen aiempaan kirjoitukseen, jossa hän oli esittänyt, että suomen kirjakielen hallinta on heikkoa monien nuorten parissa.