19.4.15

Retki hunzien maahan

(Neuvostoaikainen muistelma) 
Matkustan mielelläni, koska haluan nähdä, miten ihmiset tulevat toimeen eri puolilla maailmaa. En koskaan liiku lentokoneella, vaan kuljen aina jalan tai käytän junaa, linja-autoa ja mopoa.   
          Matkustamistani helpottaa se, että minulla on kirjeenvaihto­ystä­viä vähän joka taholla. Yksi heistä on Igor Loshshat. Nimi tarkoittaa hevosta venä­jäksi, vaikka ei hän hevonen ole vaan iso mies, joka asuu Neuvostoliiton eteläosassa alueella, jota sen asukkaat kutsuvat Jumhurii Tojikistaniksi. He puhuvat omaa kiel­tään, jota minä en osaa. Käytin Igorin kanssa venäjää, jota olen oppinut isoäidiltäni eli babushkalta ja hänen kotiapulaiseltaan Jelenalta. Minä pidän Jelenasta ehkä vielä enemmän kuin babkasta, sillä hän laittaa ihania piirakoita. Kun lähden mat­koilleni, otan niitä tavallisesti mukaani ison pussillisen. Mutta asiaan.
            Saavuin kesän alussa linja-autolla Jumhurii Tojikistanin pääkaupunkiin Dushan­been, ja Igor oli minua siellä vastassa. Emme viivytelleet turhia, vaan ajoimme suoraa päätä Igorin Ladalla hänen vuoristossa sijaitsevaan Alitia-nimiseen kotikyläänsä. Matka sinne oli pitkä ja töyssyinen. Perillä huomasin, että Alitia ei ollutkaan mikään tavallinen kylä vaan valtava maatila, kolhoosi. Igor kehui sitä Jum­hurii Tojikistanin suurimmaksi hevostilaksi. Uskoin häntä. Sen nimi venäjäksi oli Daljokaja Levada eli Kaukainen Hevoshaka. Osuva nimi. 
Näin sitä ajettihin kolhoosis hevoosilla
Kolhoosissa aika kului mukavasti. Päivät hoidimme hevosia ja ratsastimme paljon Levadaa ympäröivillä vuorilla. Illat istuimme suuressa teltassa. Meille tarjoil­tiin pari­loi­tua lammasta ja suuressa paistinpannussa kypsennettyjä vihanneksia, joista tunnistin perunan ja porkkanan, mutta muita en osannut nimetä. Ruoka oli hyvin maittavaa ja tuke­vaa. Aterian jälkeen nautimme yrttiteetä ja piirakoita; ne olivat melkein yhtä hyviä kuin Jelenan tekemät.

            Kolhoosin ihmiset kertoivat minulle maasta korkeiden vuorten takana. Se oli hunzien valtakunta. Igorin ja hänen ystäviensä mukaan lähes kaikki hunzat elävät yli sata vuotiaiksi, ovat erittäin terveitä ja syövät pelkästään raakaruokaa, mm. perunan tapaista juuresta, jota he kutsuvat tuuperiksi. Heidän ei tarvitse nähdä nälkää, sillä vuoriston joet ovat kalaisia, laakson maaperä muhevaa multaa ja vuorten rinteillä vaeltaa laumoittain kauriita ja muita eläimiä, joita he pyydystävät.
            Hunzat eivät ole paljon tekemisissä laaksonsa ulkopuolella asuvien naapurei­den kanssa, koska nämä eivät osaa heidän kieltään ja myös sen vuoksi, että vuoris­tossa on vaivalloista liikkua, kun kulkukelpoiset polut menevät korkealla sijaitsevien solien läpi. Lumivyöryt, irtolohkareet ja rosvojoukkiot ovat siellä ainaisena uhkana.
Hunzien maassa on omat perhosetkin, tässä Parnassius hunza.
Lähde: Robert Nash, Ulsterin museo

Mitä enemmän sain tietää hunzista ja heidän maastaan, sitä kovemmaksi kasvoi haluni päästä käymään heidän luonaan. Tilaisuus siihen tarjoutui, kun Igor Loshshat sai Moskovasta käskyn lähteä viemään hevosia hunzien maahan. Asia vai­kuttaa ehkä mer­killiseltä: miksi Moskovasta käsin määrätään Igor kuljettamaan hevo­sia toiseen maahan, mutta Neuvosto­liitossa on sillä tavoin, että tärkeät päätökset teh­dään Moskovassa, josta ne sitten lähetetään eri puolille suurta valtiota. Mutta miksi hevosten piti olla venäläisiä, joku saattaa ihmetellä.Onhan hevosia muuallakin, kuten Pakistanissa, Intiassa ja Kiinassa.
            Kaikki johtui erään lordi Buttonista. Hän oli ollut Englannin kuningattaren suosikkiministeri, mutta joutunut jättämään paikkansa jonkin poliittisen riidan takia ja muuttanut Intiaan, Englannin entiseen siirtomaahan. Button oli mies, joka harrasteli kaikenlaista. Vaikka hän yleensä epäonnistui hankkeissaan, hän putosi aina jalat tai takamus edellä maahan.
            Kun Button sai jotain päähänsä, hän toteutti aikeensa, meni se sitten syteen tai saveen. Niinpä hän oli kerran lähtenyt ilmapallolla Intiasta Kiinaan, koska halusi kävellä Kiinan muurilla, mutta ilmeisestikin pallo oli tehnyt pakkolaskun. Viimeiset näköhavain­not ilmapallosta olivat hunzien vuoriston suunnasta. 
Mahdollinen lordi Buttonin ilmapallo
ehkä jossain päin Himalajan vuoristoa







 Kun lordi Buttonista ei ollut pitkään aikaan kuulunut mitään, Englannin kuninga­tar oli huolestunut siinä määrin, että hän otti yhteyden Intiassa asuviin alamaisiinsa. Näistä koottiin etsintäpartio, johon kuului eläkkeellä olevia englantilai­sia herrasmiehiä, entisiä siirtomaasotilaita. Partio lähti matkaan ratsain oppaanaan pai­kallinen asukas. Sen perässä taivalsi pitkä kulkue sherpoja, jotka kantoivat englanti­laisten varusteita.
            Etsintäpartiolle kävi vuoristossa huonosti, sillä se eksyi sinne. Syy ei ollut heidän, vaan onnettomien olosuhteiden. Yhtenä iltana kuului karjuntaa vuorten onkaloista.
            - Jet, jet, oppaat ja sherpat olivat huutaneet silmät harillaan ja tukka pystyssä. He pelkäsivät lumimiehen hyökkäävän kimppuunsa.
            - Todellako? engelsmannit olivat ihmetelleet, ja ennen kuin he arvasivatkaan, heidän tiennäyttäjänsä ja kantajansa olivat hävinneet sinne, mistä olivat tulleet. Mutta engels­mannit eivät säikähtäneet, vaan jatkoivat matkaansa. Jetiä eli Lumimiestä he eivät nähneet eivätkä he sen koomin kuulleet sen karjuntaakaan.
            Lopulta he nälkiintyneinä ja tietämättä oikein, mihin päin olivat menossa, saapui­vat hunzien laaksoon. Nämä ottivat englantilaiset ystävällisesti vastaan ja pitiv­ät heistä hyvää huolta. Hunzien viestinviejän välityksellä Englannin kuningatta­relle lähetettiin sana, että Buttonia ei ole löytynyt mutta kylläkin hunzien valtakunta. Tie­don saavuttua Englantiin parlamentin ylähuone piti kokouksen, jossa se totesi tilan­teen toivottomaksi. Se kunnioitti Buttonin muistoa kolmen minuutin hiljaisuu­della, ja kello viiden teen yhteydessä se järjesti hänen kunniakseen krikettiottelun.
            Englantilaisten pieni joukko asettui taloksi hunzien maahan; he todella mieltyivät tuohon maahan ja sen ihmisiin eivätkä halunneet lähteä sieltä pois. Se sopi hunzille, sillä nämä kiinnostuivat heidän hevosistaan, ja he antoivat hunzien ratsastaa niillä mielin määrin. 
Hunzien maa on kaunis ja kaukainen
Hunzien valtakuntaan levisi hevosinnostus, voisi jopa sanoa, että hunziin iski hevoskuume. He päättivät, että heidän oli ehdottomasti saatava lisää hevosia. Joku englanti­laisista sattui mainitsemaan heille, että parhaat hevoset kasvatetaan Venäjällä, ja sen takia hunzien kannattaisi hankkia niitä sieltä. Hunzille ei tarvinnut ehdottaa asiaa kahta kertaa, vaan tuota pikaa he lähettivät viestinviejän vuorten yli Neuvostoliittoon tekemään hevoskauppoja. Tämä saapui eräänä myöhäissyksyn iltana Daljokaja Levadan kolhoosiin.
            Hevostenostajalle kerrottiin, että kyllä Levadassa hevosia myydään, mutta ihan heti niitä ei pystytä toimittamaan hunzille. Pitäisi odottaa seuraavaan kesään, koska muina vuodenaikoina on vaarallista liikkua hevosten kanssa vuoristossa. Mies suostui tähän ja palasi kotiinsa kauppakirja mukanaan. Hän oli onnellinen siitä, että pollejen hankkiminen oli sujunut niin mutkattomasti.

            Nyt me olimme siis viemässä noita hevosia hunzille. Ratsastimme karavaanina: edessä seudun tuntevat oppaat, heidän jäljessään Igor ja minä. Olimme valinneet Levadan hevosista hyviä yksilöitä, sekä tammoja että oriita, ja ne kulkivat pitkänä jonona peräs­sämme.
            Yövyimme teltassa; ne teltat olivat keilamaisia, vähän samanlaisia kuin saame­laisten kodat. Niiden keskellä oli aukko, josta savu pääsi ulos. Puuta ei ollut, vaan sen sijasta poltimme kuivaa lantaa, ja minun täytyy sanoa, että sen hajuun oli vaikea tottua. Tunnen yhä vieläkin sen lemun vaatteissani, vaikka Suomeen tultuani pesinkin ne mo­neen kertaan kotimme Hooverissa.
            Emme nukkuneet paljaalla maalla, vaan laitoimme teltan pohjalle paksuja, itämai­sia mattoja. Niiden päällä oli todella mukava kelliä. Ikävä vain, että nukkumi­nen jäi vähiin, sillä meillä oli kiire. Meidän oli ehdittävä vuorten poikki ennen kesän lopulla alka­via myrskyjä, ja nyt oli jo heinäkuun puoliväli. Lisäksi minun täytyi päästä palaa­maan Suomeen ennen elokuun loppua, koska kouluni siellä alkaa syys­kuun ensimmäi­senä päivänä. Niinpä taivalsimme lähes pimeän tuloon saakka ja heräsimme jo auringon noustessa.
Igor oli tyylikäs hevoskolhoosin johtaja ja mainio matkatoveri
Igor oli pystyssä aina ennen minua. Hän oli keittänyt valmiiksi teen, jossa kellui voita ja yrtinlehtiä. Voin pahoin, kun haistoin sitä, mutta vähitellen totuin tuohon juo­maan. Oikeastaan minä jopa rupesin kaipaamaan sitä, sillä vaikka se maistuikin kama­lalta, se virkisti. Pääsin sen avulla nopeasti käyntiin.

            Viidennen päivän iltana aloimme lähestyä hunzien vuoristoa. Se oli henkeä­salpaava näky, ja mielessäni häivähti pelko, miten meille oikein käy sen ylittämisessä. Miten onnistuisimme viemään hevoslaumamme vuoriston solien läpi? Entä jos eksymme, kuten ne englantilaiset, tai entä jos joudumme lumimyrskyyn? Minua pelotti.
            Huomasin, että Igorin äänessäkin oli vapinaa, hän ei puhunut enää yhtä kumi­sevalla äänellä kuin ennen, välillä hän vaihtoi venäjästä omaan kieleensä, ilman että huomasi sitä. Katsoin häntä hölmistyneenä, ja äkättyään erehdyksensä hän naurahti lyhyesti.
            Oppaamme alkoi pian innostuneena selostaa jotain. En oikein ymmärtänyt häntä, mutta Igor selvitti, että menemme hunzien maahan oikotietä, jonka vain hyvin harvat tuntevat. Osoittautui, että oikotie sukelsi tunnelina vuoren uumeniin, josta se sitten kie­murteli ylöspäin pitkänä ja kapeana luolana. Oppaamme oli varautunut vuoren sisässä kulkemiseen, sillä hänellä oli mukanaan soihtuja.
            Valaisimme niillä tietämme, joten pilkkopimeässä emme sentään taivaltaneet. Hirveän kosteata siellä oli ja välillä tuntui, että ilma loppuu. Meitähän oli sentään melkoinen kulkue.   
            Luolakäytävän seinistä tippui vettä ja toisinaan lepakot viistivät ilkeästi aivan läheltä. Pysähtyessämme kuulimme äänen kaikuvan kauas, mistä tiesimme, että käytävä jatkuisi yhä vain eteenpäin.
            Tulimme perille hunzien maahan hyvin yllättäen, me ikään kuin tupsahdimme sinne vuoren uumenista. Auringon valo häikäisi meitä, ja me siristelimme silmiämme pitkään nähdäksemme, mihin olimme oikein päätyneet. Hevoset jotka uskollisesti olivat kulkeneet perässämme, hirnahtelivat levottomasti. Kun vähitellen totuimme päivän­valoon, huomasimme joutuneemme ison ja leveän laskettelurinteen huipulle. Se sijaitsi hurjan korkealla. Niin lähelle taivasta ei Suomessa pääse missään.
            Parinsadan metrin päässä liikkui tummahiuksisia ihmisiä ryhmissä. Näimme miten he ottivat jonkin suuren alustan alleen, asettuivat sille ja antoivat mennä. He kiiti­vät huimaa vauhtia rinnettä alas ja äänistä päätellen nauttivat laskettelustaan.  

Muuallakin osataan laskea peffamäkeä kuin vain hunzien maassa
Mietimme kuumeisesti, mitä tekisimme, miten pääsisimme pois rinteen harjalta? Miten ottaisimme hevoset mukaamme?
Asia ratkesi yllättävän helposti. Hunzat ovat takamus- eli peffalaskettelun mesta­reita, ja he ovat kehittäneet monenlaisia laitteita ja konsteja sitä varten. Heillä on hiihto­hissejä, jotka rakenteeltaan poikkeavat esimerkiksi Sveitsin ja Itävallan alpeilla käyte­tyistä hisseistä. Hunzien hiihtohissi on pitkä, jakin karvasta punottu köysi, joka on pingo­tettu rinteen ala- ja yläpään väliin. Se pyörii suurten kelojen ympäri, ja siinä on lenkkejä, joihin laskettelijat kiinnittävät itsensä. Ihmeekseni huomasin myöhem­min, että tuo hissi pysyi käynnissä jonkinlaisen tuulimoottorin avulla.
Ainakin se oli liitetty tuulimyllyltä näyttävään rakennelmaan, jonka siivet pyörivät tasaisesti vuorilta puhaltavassa tuulessa.
            Havaittuaan tukalan tilanteemme hunzat lähettivät alhaalta laaksosta suuria ahkiontapaisia kaukaloita hiihtohissin mukana, ja niihin me sijoitimme sekä hevoset että itsemme. Hunzat laittoivat mukaan myös pitkän apuköyden, ja sen Igor kiinnitti kallio­piikin ympäri, joka työntyi esiin mäen päällä. Tällä keinoin pystyimme säätelemään vauhtiamme, sillä ilman jarrutusta meille olisi käynyt huonosti siinä mäessä. Me taisim­me olla aikamoinen näky: pitkä kulkue suurissa ahkioissa hevosineen kaikkineen viilettä­mässä alas hunzien suurta peffamäkeä. 
Muutkin ovat huomanneet tuon mainion kansan, hunzat
 Meidät otettiin ruhtinaallisesti vastaan, ja aikani hunzien maassa sujui rattoisasti. Hunzien riemu ei tietenkään tuntenut rajoja, kun he saivat venäläiset hevosensa. Olen aivan varma, että hunzat tulevat vielä saavuttamaan kuuluisuutta hevosten kasvattajina ja hevosurheilun harrastajina. Lyhyen oleskeluni aikana he ehtivät jo kouluttaa muutaman tamman laskemaan mäkeä, ja voin vakuuttaa, että se oli vinhan näköistä menoa.
            Oleskeluni lopulla sattui mielenkiintoinen ja yllättävä tapaus. Kun yhtenä aamuna olin taas peseytymässä vuoripurossa ja ihastelin maisemaa, erotan parrakkaan hahmon laskeutuvan yhdestä majasta.
            Ai niin, olen unohtanut kertoa, että hunzien majat on raken­nettu noin neljä tai viisi metriä korkeiden pylväiden varaan tulvien varalta. Oli todella hassua nähdä, miten tuo vanha ukko liukuu ensin varovasti ja sitten aikamoista vauhtia pylvästä alas tömähtäen takamukselleen kiviseen maahan. 
Hunzien pylvästalot eivät ole aivan näin korkealla
  Kun hän nousi jalkeille, huomasin, että hänellä oli yllään musta frakki ja päässään silinteri. Lisäksi hän oli, kuten sanottu, päästänyt partansa kasvamaan melko pitkäksi. Puhuttelin häntä ensin venäjäksi, jota hän ei ymmärtänyt, sen jälkeen espe­rantoksi, josta hän ei myöskään saanut tolkkua, ja lopulta englanniksi. Olin jo arvan­nut, kuka hän oli, ja senpä vuoksi sanoinkin hänen kielellään:
            - Lord Button, I suppose. Lordi Button, otaksun.
Hän riemastui ja vastasi, niin kuin kuuluukin, puhtaalla kuningattaren kielellä, Queen's Englishillä, että aivan oikein, hän on lordi Button. Aloin innokkaana kysellä, miten hän tänne oli päässyt. 
Lordi Button oli kuuluisa seikkailija, tässä Afrikassa ennen Himalaja-matkaansa
 Ilmeni, että hän oli todellakin tehnyt pakkolaskun läheiseen vuoristoon, selviyty­nyt alastulosta jälleen nipinnapin ehjin nahoin ja harhailtuaan pitkään osunut hunzien laaksoon. Nämä olivat tapansa mukaan olleet hyvin vieraanvaraisia, jopa niin että lordi
Button oli rakastunut hunzien päällikön Mir Muhammed Jamal Khanin sisarentyttäreen, Shangri Laliaan.
            Kun edellä mainittu etsintäpartio saapui hunzien valtakuntaan, Button oli huoles­tunut pahan kerran. Hän ei mistään hinnasta halunnut enää palata Englantiin ja jättää Shangri Laliaansa, jonka kanssa hän oli ehtinyt mennä naimisiin. Engelsmannit olivat herrasmiehinä ymmärtäneet asian ja salanneet kuningattarelta, mitä Buttonille oli todella tapahtunut. Button onnistui siis jäämään hunzien valtakuntaan.
            Mutta minä en voinut tehdä niin: minun oli palattava Suomeen, jossa koulu al­kaisi vain muutaman päivän kuluttua. Mieli raskaana jätin jäähyväiset hunzille ja eritoten Shangri Lalian pikkusiskolle Cintahille ja Igorille. Niin. Igor ei seurannut mukanani, koska hän tuntui pitävän hunzien maata mukavampana paikkana kuin Daljokaja Levadaa. Hyvästelin tietenkin myös engelsmannit ja lordi Buttonin. Lupa­sin, että en paljasta hänen olinpaikkaansa Englannin kuningattarelle. Toivon, että tekään ette tee sitä, rakkaat lukijani.
            Lähdin matkaan hunzien maasta haikein mielin reppu täynnä hunzien tuuperi-piirakoita ja Cintahin kutomia huiveja, villamyssyjä ja lapasia. Tulin Suomeen syys­kuun toisella viikolla, siis kun koulut olivat jo alkaneet. Rehtori ei pitänyt siitä, ja sain myöhästymisestäni kaksi tuntia jälki-istuntoa.
            Vanhempani olivat tietenkin hyvillään, kun olin ehjänä ja terveenä palannut "ihmisten ilmoille", kuten he asian ilmaisivat. He halusivat tietää, missä olin oikein ollut ja varsinkin sen, pitikö tosiaan paikkansa, että olin käynyt Neuvostoliiton suurimmassa hevoskolhoosissa.
            - Juu, totta se on. kyllä minä kävin siellä, sielläkin. Sen nimi on muuten Daljokaja Levada
            - Kaukainen Hevoshaka, isäni mutisi. Hän hallitsi yhä babushkalta oppi­maansa venäjää.
            - Tutustuin kolhoosissa moniin mukaviin ihmisiin kuten Igor Loshshatiin, hevos­ten kasvattajaan.
            - Vai niin. Onpa osuva nimi hevosenkasvattajalle.
            - Niin on, sanoin hajamielisesti. Mieleeni juolahti keittää kaakaota, ja kysyin, halusivatko hekin.
            - No mikäs siinä, laita meillekin pari kuppia ja tule sitten
kertomaan lisää ret­kestäsi.
            - Juu, kyllä minä kerron.
Hetken kuluttua kaadoin lämmintä kaakaota kolmeen kuppiin. ?idin kuppiin laitoin hieman kermaa, sillä hän pitää siitä niin kovasti. 
 
Äidin, isän ja minun kaakaokupilliset. Onnellisesti kotona!

9.4.15

Mikael Agricolan ja suomen kielen päivä

Tänään huhtikuun yhdeksäntenä juhlimme Mikael Agricolaa ja suomen kieltä. Mikael Agricola aloitti suomen kielen kehittämisen kirjakieleksi sen Lutherin esittämän vaatimuksen mukaan, että kristittyjen tuli pystyä lukemaan Jumalan sanaa omalla kielellään. Agricolan aloittama työ johti siihen, että Ruotsin itäosan suomenkielisen väestön kielestä tuli kirjakieli, kun sillä alettiin painaa kirjallisuutta.  
          Mikael Agricolan syntymäaikaa ei tiedetä. Arvellaan, että hän syntyi vuoden 1510 tienoilla Pernajan pitäjän Torsbyn kylässä Uudellamaalla. Hän kuoli 9.4.1557 palatessaan Moskovasta, jossa hän Turun piispana ja suuren delegaation jäsenenä oli solminut Venäjän kanssa rauhan, joka lopetti vuonna 1555 puhjenneen Kustaa Vaasan Venäjän sodan. 
          On mahdollista, että Agricolan ensikieli oli ruotsi, ja kenties juuri kaksikielisyys auttoi häntä kehittymään siksi taitavaksi kielenkääntäjäksi ja suomen kirjakielen kehittäjäksi, joka hänestä tuli. Suomen historian suurhahmoksi Agricola nousi ennen muuta mittavan kirjallisen työnsä ansiosta. 
      Agricolan ensimmäinen kirjallinen aikaansaannos oli  1540-luvun alkuvuosina valmistunut Abckiria, jonka nimiölehden runo kehottaa "hyvää lasta" lukemaan kirjasesta alkuopin. Tämä aapiskirja on luterilaisen uskontunnustuksen mukainen rautaisannos, joka sisältää mm. katekismuksen pääkappaleet, kymmenen käskyä ja uskontunnustuksen. Papeilla oli nämä tekstit kirjoitettuina, jotta he lukisivat ne aina samanlaisina.
          Vuonna 1544 painosta tuli Agricolan Rucouskiria, jossa on vajaat yhdeksänsataa sivua. Se on laajin uskonpuhdistusajan rukouskirja. Agricola laati sen papeille käsikirjaksi jumalanpalvelusten ja yksityisen hartauden tarpeisiin. Rucouskiriansa alussa Agricola puolustaa kansankielen käyttämistä näin: Kyllä se kuulee suomen kielen, joka ymmärtää kaikkien mielen.
          Kuten Kansallisbiografiassa kerrotaan (ks. tästä), Agricola suomensi Uutta testamenttia monta vuotta. Käsikirjoitus oli valmis vuoden 1543 lopussa, mutta käännöksen muokkaamisen takia se ilmestyi vasta 1548. Uusi testamentti (Se Wsi Testamenti) oli runsaasti kuvitettu 718-sivuinen suurtyö. Agricola ilmoittaa sen esipuheessa, että se on suomennettu "politain Grekain, politain Latinan, Saxain ia Rotzin kirioista, sen ielkin quin Herran Iesusen Hengi ia Armo meille Lahijans iacanut on". Virallisena kirkollisena kirjana se on ilman tekijännimeä, mutta jo Juustenin Piispainkronikka 1570-luvulla tunnusti sen Agricolan työksi. (Agricolan koko tuotannon löydät tästä. Hänen kielestään on tietoa tässä.)
        Suomen kirjakielen kehitysvaiheet Agricolan uranaukaisun jälkeen olivat nämä:
- vanhan kirjasuomen kausi 1540-luvulta vuoteen 1810. Lisää vanhasta kirjasuomesta saat tietää tästä.
- varhaisnykysuomen kausi 1810-luvulta 1880-luvulla. Tähän kauteen sisältyy ns. murteiden taistelu, joka koski itä- ja länsimurteiden osuutta reformoidussa suomen kirjakielessä. Enemmän asiasta voit lukea tästä.
- suomen kirjakielen vakiintuminen nykyiseen muotoonsa 1880- ja 1890-luvulla. 
       Vaikka suomen kieli on kirjoitusasultaan muuttunut aika rajusti Agricolan päivistä, siinä on yllättävän paljon samaa. Suomen kielen tutkijan Raimo Jussilan laskelmien mukaan Agricolan sanastosta oli 1900-luvun alkupuoliskolla käytössä vielä noin 60 %. Tämä osuus on sitä paitsi kielen keskeistä sanastoa, kuten aika, antaa, ei, ja, joka, olla ja se. 
      
       Olen blogeissani käsitellyt suomen kieltä eri näkökulmista. Joulukuussa 2014 pohdin ns. suurten ja pienten kielten suhdetta (blogi "Languages in the melting pot"). Miten suomen kieli selviytyy "kielten sulatusuunissa"? Millainen kieli suomi on muiden mielestä? Vaikeana kieltämme pitää ainakin se kieliekspertti, joka on työntänyt sen niiden yhdeksän kielen joukkoon, joiden oppiminen ei oikein suju englanninkielisiltä. (Tästä pääset siihen kielivertailuun.)
       Mutta vastakkaisia näkemyksiä on myös esitetty. Yhteen, suomen helppoutta valaisevaan näkemykseen voit tutustua tästä. Minä käsittelen aihetta blogissani "Suomen kielen vaikeudesta" 2014-10-12. Olen huomannut, että opiskellessani saksaa minulle on ollut suurta hyötyä ruotsin ja englannin taidostani. Kutsun saksaa niiden "bonuskieleksi". Suomea taitaville meänkieli, viro ja tietyt karjalan kielen murteet ovat bonuskieliä. Ks. blogia 2014-05-18.
      Edellä esitetyn vastapainoksi on sanottava, että kielten läheisyys saattaa aiheuttaa myös ongelmia, kun erot ovat niin hienojakoiset, että niitä on vaikea hallita. Luulen, että tämä koskee ruotsalaisten norjan ja tanskan kielen oppimista sekä suomalaisten viron oppimista. Meille suomenkielisille viro on helpoin toinen kieli, mutta kohtaamme siihen tutustuessamme myös ongelmia. Esimerkiksi viron äänteiden kestoasteet ja õ-äänne eli "taka-e" tuottavat meille vaikeuksia. Sanastollisia eroja on niin ikään jonkin verran, kuten Paul Alvren ja Raul Vodjan kirjasta "Pulma poikineen, virolais-suomalainen vertailusanakirja" käy ilmi. Suomi ja viro omine murteineen kehittyivät aikojen saatossa eri suuntiin: suomi ruotsin ja viro paljolti saksan katveessa.
         Miten erikoinen tai eksoottinen kieli suomi sitten on? Suomen kielen eroavuus muista kielistä on ollut tärkeätä niille, jotka ovat intoilleet sen erinomaisuuden puolesta. Suomea on jopa yritetty ehostaa erityisen eksoottiseksi. Toisaalta suomen kielen eroa muista kielistä on pidetty myös kielteisenä seikkana: suomi on "det udda språket", outo ja kummallinen kieli. Varsinkin aikuisten on kuulemma "mahdotonta" oppia suomea juuri sen poikkeavuuden takia.  Mutta ulkomailla on aikuisia, jotka ovat ihastuneet suomen kieleen. Heihin kuuluu tshekkiläinen lingvisti Jan Dlask, jonka tarinan voit lukea tästä
          Suomen kielen eksoottisuus, pidettiinpä sitä sitten kielteisenä tai myönteisenä, on pitkälti näköharha. Kun esimerkiksi väitetään, että omistusrakenne "minulla on auto" on harvinainen ilmiö, viitataan lähinnä siihen, mikä on yleistä eurooppalaisissa kielissä. Prof. Östen Dahl kertoo suomen lingvististä poikkeavuutta käsittelevässä artikkelissaan, että kielten välisessä vertailussa 63:ssa oli ruotsin kaltainen "eurooppalainen" rakenne ("jag har en bil") ja 43:ssa suomen tapainen rakenne ("minulla on auto"). Suomi ei tämän mukaan edusta siis mitään kovin eksoottista kantaa. 
       Östen Dahl tiivistää: "Det är dags att erkänna att liksom Finland kulturellt, ekonomiskt och politiskt är en del av Europa, så är också finskan ett europeiskt språk." (On aika tunnustaa, että aivan kuten Suomi kulttuurisesti, taloudellisesti ja poliittisesti on osa Eurooppaa, niin myös suomen kieli on eurooppalainen kieli; loppuviite 2.) 
       Minä olen kantanut korteni kekoon kertomalla, miten ruumiin eri osia kutsutaan suomeksi. Kirjoitin blogin ruotsiksi houkutellakseni ruotsalaisia maanmiehiäni äidinkieleni saloihin ja lumoihin. Ks. blogia "Hur använder man kropp på finska?" (2014-03-09). Prof. Pentti Leinon artikkeli "Ajaako suomen kieli ajattelemaan suomalaisesti?" on myös suosittelemisen arvoinen. (Loppuviite 3, viite myös tässä.) Leino toteaa mm., että kieliopin osalta on hyvin vähän sellaisia ilmiöitä, joita on vain tietyissä kielissä. Esimerkiksi suomen omistusrakenteen kaltaisia rakenteita esiintyy muissakin kielissä (ks. ed.).
       Sanastollisia eroja kielten välillä toki on, ja ne saattavat olla hyvinkin mielenkiintoisia. Suomen kielen erikoisuuksiin kuulu mm. se, että siinä käytetään ruumiinosiin viittaavia sanoja kuvaamaan luonnossa olevia paikkoja. Puhumme niemen nokasta, järven selästä, kallion kielestä tai kielekkeestä, suon silmästä tai silmäkkeestä, kosken niskasta jne. Lahden kaupunki mainostaa, että sen kainalossa on keidassuo. Tähän täytyy liittää se varaus, että sanastoeroja esiintyy myös kielensisäisesti ja kielen puhujien välillä; tässä artikkelissa kerrotaan huilata-verbin käytöstä suomen murteissa. 
      Leino päättää artikkelinsa näin: "Kieli ei siis suinkaan ole yhtenäinen, vaan sietää myös sen, että monet... todellisuuden osa-alueet jäsennetään ja arvotetaan eri tavoin. Tämä on tietenkin suoraa seurausta kielen ja kulttuurin keskinäisestä riippuvuudesta: moniarvoinen kulttuuri vaatii moniarvoisen kielen."

   Mikael Agricola mursi ennakkoluuloja, joita monella yhteiskunnan ylempiin kerroksiin kuuluneilla oli suomen kieltä kohtaan. Valitettavasti hän ei jäänyt ainoaksi, joka on joutunut puolustamaan suomen kielen olemassaoloa ja merkitystä. Kansallisen heräämisen aikana 1800-luvulla suomen kielen väheksyjät kutsuivat sitä "perkeleen kieleksi" (loppuviite 1).
      Kertaan lyhyesti, mitä suomen kielelle tapahtui, kun Suomi oli Venäjän tsaarin alainen suuriruhtinaskunta: 
- Elias Lönnrot keräsi vanhoja kansanrunoja pitkillä keruumatkoillaan Suomessa ja Karjalassa. Tulos oli kansalliseepos Kalevala, jonka ensimmäinen painos ilmestyi 1835. 
- Vuonna 1841 suomen kieltä alettiin ensimmäistä kertaa opettaa kouluissa. 
- 1840-loppupuolella Euroopan poliittiset rauhattomuudet pelästyttivät Venäjän tsaarin niin, että Suomessa annettiin sensuuriasetus, joka kielsi suomenkielisten lehtien ja kirjallisuuden julkaisun uskonnollista ja tiettyä tietokirjallisuutta lukuun ottamatta. Huomattakoon, että sensuuri ei koskenut Suomessa puhuttua ruotsin kieltä.
- Sensuuriasetus kumottiin Aleksanteri II:n valtakaudella 1860 fennomaanien ja erityisesti J.V. Snellmanin toiminnan ansiosta.
- Elokuun ensimmäisenä päivänä 1863 annettiin kieliasetus, joka nosti suomen kielen sikäli tasavertaiseen asemaan ruotsin kanssa, että suomenkieliset saattoivat nyt Suomen ruotsinkielisten tavoin hoitaa asiansa viranomaisten kanssa omalla kielellään. Asetukseen sisältyi 20 vuoden siirtymäaika. 
- Vuoden 1902 kieliasetus nosti suomen yhdenvertaiseksi ruotsin kanssa. Samaan aikaan Venäjä pyrki kuitenkin nostamaan venäjän Suomen virkakoneiston, opetuslaitoksen ym. julkisten alojen pääkieleksi. Venäläiset epäonnistuivat pyrkimyksissään, mihin osaltaan varmasti vaikutti se, että he kärsivät tappion Japania vastaan 1904 - 1905 käymässään sodassa.
      Käsittelen venäläisten ja eritoten Venäjän tsaarin Aleksanteri II:n suhtautumista suomen kieleen blogissani "Спасибо за финский язык - Kiitos suomen kielestä!" (2013-08-02). Tulkintani on myötäsukainen Venäjän aikeita kohtaan: kiitän siitä, että kieliasetuksen avulla suomen asema vahvistui Suomessa. Vaikka tämä pitää paikkansa, on kuitenkin lisättävä, että Venäjä aivan ilmeisesti pyrki suomen kieleen panostamalla etäännyttämään suomalaisia entisestä emämaasta Ruotsista ja samalla siitä yhteisöstä, johon meillä on voimakkaimmat siteet, pohjoismaalaisuudesta. (Ks. blogiani Finska är ett språk i Norden, 2013-06-16.)
      Kuten sekä prof. Georg H. von Wright että prof. Lauri Hakulinen ovat todenneet, ruotsin kielellä on ollut tärkeä välittäjän asema voimakkaan länsimaisen kulttuurin saavutusten hakeutuessa Suomeen. Wright sanoo, että ruotsi on merkinnyt suomelle samaa kuin latina Euroopan muille kielille. Hakulinen puolestaan tähdentää, että valtaosa niistä sanalainoista, jotka suomi on saanut ruotsin taholta, on enemmän tai vähemmän kansainvälistä kulttuuriomaisuutta ja vain pienempi osa alkuperäistä ruotsalais-skandinaavista sanastoa. Suomi on, kuten Östen Dahl edellä jo sanoi, selkeästi eurooppalainen kieli.
       Jos haluamme antaa kokokuvan päivän sankarista, suomesta ja nimenomaan suomen kirjakielestä, meidän on puhuttava synteesistä. Suomen kieli on aidosti omansa lainen koostumus omaa ja vierasta. Se on niiden miljoonien ihmisten yhteinen luomus, jotka ovat sitä vuosisadasta toiseen käyttäneet ja vaalineet. 
Kyllä se kuulee suomen kielen, joka ymmärtää kaikkien mielen (loppuviite 4).

Loppuviite 1: Olen omalta osaltani taittanut peistä suomen kielen asemasta 1800-luvulla mm. Språkförsvaret-lehdessä, ks. "Alla Tiders Finnkamp eller varför finskan inte försvann" (viite tässä). Ks. myös Katja Huumon tutkimusta ""Perkeleen kielestä" tieteen kieleksi" (Suomen Tiedeseura, 2005) ja kirjoitustani Språkbruk-lehden numerossa 1/2011 "Om finska språkval i Sverige". Ruotsin postilaitoksen merkillisestä suhtautumisesta suomen kieltä kohtaan ns. merkkivuonna 2009 voit lukea tästä. Merkkivuoden ruotsalaisissa postimerkeissä teksti oli ruotsiksi ja... englanniksi! 
Loppuviite 2: Dahlin artikkeli löytyy tästä. Artikkelin suomenkielinen versio "Kuinka eksoottinen kieli suomi on?" on julkaistu Virittäjä-aikakauslehden numerossa 4/2008, s. 545-559.  
Loppuviite 3: Leinon artikkeli on julkaistu teoksessa Nykysuomen rakenne ja kehitys 1. SKS. 1983. S. 190-208.
Loppuviite 4:  Tätä tekstiä en olisi saanut aikaan ilman niitä tietolaareja, joita meillä on käytössämme kielentutkijoiden ja  kielenhuoltajien sitkeän ja pitkäaikaisen uurastuksen tuloksena. Helsingissä toimiva Kotimaisten kielten keskus jatkaa Suomen menestyksekästä suomenkielen tutkimisen ja huoltamisen perinnettä. Ruotsissa vastaavaa työtä, tosin pienemmissä puitteissa, tekee Kielineuvosto, jonka tehtäviin kuuluu Ruotsissa puhutun suomen kielen huoltaminen. 


4.4.15

Kaikki virtaa, ilokin

Onkohan tämä paras päivä kirjoittaa ilosta? On pitkäperjantai. Mutta kohta pääsiäismunat menevät rikki ja pajunkissat alkavat kehrätä. Pääsiäisen väri on keltainen, ilon ja onnen, ylösnousemuksen väri. Ihan totta! Mieleni nousee taivaisiin, kun aamuvarhaisella koiraa ulkoiluttaessani katson avaruutta ympärilläni ja kuulen lintujen laulun. On kevät.
        Ulkoilutan kultaistanoutajaamme. Menemme matalan muurin ympäröimälle ruohikolle Mölndalsån/Mölndalinjoen rannalla keskellä Göteborgia. Siellä on rauhallista, ihmiset eivät ole hoksanneet, miten ihana paikka se on. He ovat vain paikoittaneet autonsa sen lähelle ja kiiruhtaneet toimistoihinsa. Nyt sinililjat (rt. scilla) kukkivat siellä, ja koetan ohjata koiraani niin, että se ei tallo niiden päälle. Ne ovat niin kauniita. Tämä on minun "hanami-ni", kukkien katselun aika. 

Hanami Japanissa
          Matkalla kotiin pysähdyn katsomaan jokea uudestaan. Aiemmin luulin, että se ei juurikaan virtaa. Nyt näen esineistä, jotka ovat joutuneet siihen, että sen viekki on aika voimakas. Sorsat uiskentelevat, ne ovat kuin kauppalaivojen pienoismalleja, jotka kääntävät vihreät tai ruskean harmaat päänsä eri suuntiin. Sitten ne nostavat peräpeilinsä pystyyn ja yrittävät kurottaa jotain vedenpinnan alta. Yltävätkö ne joen pohjaan asti, pohdin. Tuskin.
          Kerran aamuvarhaisella, kun olin taas koiran kanssa ulkona, vastaani tuli mies, joka veti perässään kanoottia. Ihmettelin, mihin hän oli sitä viemässä. Vastasi, että oli matkalla töihin. "Jokea pitkinkö?" kummastelin. "Niin, siellähän se virtaa," hän selvitti. Toista kertaa en ole häntä nähnyt. Ehkä hän oli merimies palaamassa kanootilla laivalleen, joka vei hänet Klondykeen.
 
花見=Hanami
          Kotimatkalla pysähdyn juttelemaan talonmiehen kanssa. Hänellä on virallisempikin titteli, kiinteistönhoitaja eli fastighetsskötare, mutta sitä minun ei tarvitse käyttää hänen kanssaan. Hän kiertää joka aamu kuuden ja seitsemän välillä ne kaksi vuokrataloa, joista toisessa on meidän asuntomme. Vuokraisäntä on antanut hänen tehtäväkseen lakaista kadulle ja pihalle illan ja yön aikana kertyneet roskat. Hyvä että hän jaksaa tehdä sen työn. Siistissä ympäristössä on mukavampi elää kuin roskaisessa.
         On mukava tavata hänet senkin takia, että saan puhua suomea. Hän on pohjoisesta, minkä erottaa hänen juoheasta puheestaan. Sinne, kauas pohjoiseen hän ajaa perheensä kanssa autolla, kun kesäloma koittaa. Nyt hän ottaa työhousujensa taskusta pussin, jossa on makupaloja koiralle. Kultainennoutajani nuuhkii hermostuneen innokkaasti pussia, heiluttaa häntäänsä ja hotkaisee saamansa palat. Olemme kavereita: talonmies, kultainennoutaja ja minä.
          Kotona päivä alkaa. Vaimo on herännyt. Rupeamme arkisiin puuhiimme. Tiskatessani mieleeni tulee runo: 
olin väsynyt kun heräsin
mutta sitten näin sinut
ja pilvet katosivat auringon edestä
päästämättä ääntäkään.
Sinä olit siinä
kuin onnellinen päivä.
Tästä saat lukeaksesi kertomuksen Mölndalinjoesta 
http://www.mikaelsvensson.com/photo/mikael-foljde-strommen-2/

Herakleitos (n. 535 - n. 475 e.a.a.) Johannes Moreelsen (n. 1603 - 1634) kuvaamana