Retki hunzien maahan

(Neuvostoaikainen muistelma) 
Matkustan mielelläni, koska haluan nähdä, miten ihmiset tulevat toimeen eri puolilla maailmaa. En koskaan liiku lentokoneella, vaan kuljen aina jalan tai käytän junaa, linja-autoa ja mopoa.   
          Matkustamistani helpottaa se, että minulla on kirjeenvaihto­ystä­viä vähän joka taholla. Yksi heistä on Igor Loshshat. Nimi tarkoittaa hevosta venä­jäksi, vaikka ei hän hevonen ole vaan iso mies, joka asuu Neuvostoliiton eteläosassa alueella, jota sen asukkaat kutsuvat Jumhurii Tojikistaniksi. He puhuvat omaa kiel­tään, jota minä en osaa. Käytin Igorin kanssa venäjää, jota olen oppinut isoäidiltäni eli babushkalta ja hänen kotiapulaiseltaan Jelenalta. Minä pidän Jelenasta ehkä vielä enemmän kuin babkasta, sillä hän laittaa ihania piirakoita. Kun lähden mat­koilleni, otan niitä tavallisesti mukaani ison pussillisen. Mutta asiaan.

            Saavuin kesän alussa linja-autolla Jumhurii Tojikistanin pääkaupunkiin Dushan­been, ja Igor oli minua siellä vastassa. Emme viivytelleet turhia, vaan ajoimme suoraa päätä Igorin Ladalla hänen vuoristossa sijaitsevaan Alitia-nimiseen kotikyläänsä. Matka sinne oli pitkä ja töyssyinen. Perillä huomasin, että Alitia ei ollutkaan mikään tavallinen kylä vaan valtava maatila, kolhoosi. Igor kehui sitä Jum­hurii Tojikistanin suurimmaksi hevostilaksi. Uskoin häntä. Sen nimi venäjäksi oli Daljokaja Levada eli Kaukainen Hevoshaka. Osuva nimi. 

Näin sitä ajettihin kolhoosis hevoosilla

Kolhoosissa aika kului mukavasti. Päivät hoidimme hevosia ja ratsastimme paljon Levadaa ympäröivillä vuorilla. Illat istuimme suuressa teltassa. Meille tarjoil­tiin pari­loi­tua lammasta ja suuressa paistinpannussa kypsennettyjä vihanneksia, joista tunnistin perunan ja porkkanan, mutta muita en osannut nimetä. Ruoka oli hyvin maittavaa ja tuke­vaa. Aterian jälkeen nautimme yrttiteetä ja piirakoita; ne olivat melkein yhtä hyviä kuin Jelenan tekemät.
            Kolhoosin ihmiset kertoivat minulle maasta korkeiden vuorten takana. Se oli hunzien valtakunta. Igorin ja hänen ystäviensä mukaan lähes kaikki hunzat elävät yli sata vuotiaiksi, ovat erittäin terveitä ja syövät pelkästään raakaruokaa, mm. perunan tapaista juuresta, jota he kutsuvat tuuperiksi. Heidän ei tarvitse nähdä nälkää, sillä vuoriston joet ovat kalaisia, laakson maaperä muhevaa multaa ja vuorten rinteillä vaeltaa laumoittain kauriita ja muita eläimiä, joita he pyydystävät.
            Hunzat eivät ole paljon tekemisissä laaksonsa ulkopuolella asuvien naapurei­den kanssa, koska nämä eivät osaa heidän kieltään ja myös sen vuoksi, että vuoris­tossa on vaivalloista liikkua, kun kulkukelpoiset polut menevät korkealla sijaitsevien solien läpi. Lumivyöryt, irtolohkareet ja rosvojoukkiot ovat siellä ainaisena uhkana.

Hunzien maassa on omat perhosetkin, tässä Parnassius hunza.
Lähde: Robert Nash, Ulsterin museo

Mitä enemmän sain tietää hunzista ja heidän maastaan, sitä kovemmaksi kasvoi haluni päästä käymään heidän luonaan. Tilaisuus siihen tarjoutui, kun Igor Loshshat sai Moskovasta käskyn lähteä viemään hevosia hunzien maahan. Asia vai­kuttaa ehkä mer­killiseltä: miksi Moskovasta käsin määrätään Igor kuljettamaan hevo­sia toiseen maahan, mutta Neuvosto­liitossa on sillä tavoin, että tärkeät päätökset teh­dään Moskovassa, josta ne sitten lähetetään eri puolille suurta valtiota. Mutta miksi hevosten piti olla venäläisiä, joku saattaa ihmetellä.Onhan hevosia muuallakin, kuten Pakistanissa, Intiassa ja Kiinassa.
            Kaikki johtui erään lordi Buttonista. Hän oli ollut Englannin kuningattaren suosikkiministeri, mutta joutunut jättämään paikkansa jonkin poliittisen riidan takia ja muuttanut Intiaan, Englannin entiseen siirtomaahan. Button oli mies, joka harrasteli kaikenlaista. Vaikka hän yleensä epäonnistui hankkeissaan, hän putosi aina jalat tai takamus edellä maahan.
            Kun Button sai jotain päähänsä, hän toteutti aikeensa, meni se sitten syteen tai saveen. Niinpä hän oli kerran lähtenyt ilmapallolla Intiasta Kiinaan, koska halusi kävellä Kiinan muurilla, mutta ilmeisestikin pallo oli tehnyt pakkolaskun. Viimeiset näköhavain­not ilmapallosta olivat hunzien vuoriston suunnasta. 

Mahdollinen lordi Buttonin ilmapallo
ehkä jossain päin Himalajan vuoristoa

 Kun lordi Buttonista ei ollut pitkään aikaan kuulunut mitään, Englannin kuninga­tar oli huolestunut siinä määrin, että hän otti yhteyden Intiassa asuviin alamaisiinsa. Näistä koottiin etsintäpartio, johon kuului eläkkeellä olevia englantilai­sia herrasmiehiä, entisiä siirtomaasotilaita. Partio lähti matkaan ratsain oppaanaan pai­kallinen asukas. Sen perässä taivalsi pitkä kulkue sherpoja, jotka kantoivat englanti­laisten varusteita.
            Etsintäpartiolle kävi vuoristossa huonosti, sillä se eksyi sinne. Syy ei ollut heidän, vaan onnettomien olosuhteiden. Yhtenä iltana kuului karjuntaa vuorten onkaloista.
            - Jet, jet, oppaat ja sherpat olivat huutaneet silmät harillaan ja tukka pystyssä. He pelkäsivät lumimiehen hyökkäävän kimppuunsa.
            - Todellako? engelsmannit olivat ihmetelleet, ja ennen kuin he arvasivatkaan, heidän tiennäyttäjänsä ja kantajansa olivat hävinneet sinne, mistä olivat tulleet. Mutta engels­mannit eivät säikähtäneet, vaan jatkoivat matkaansa. Jetiä eli Lumimiestä he eivät nähneet eivätkä he sen koomin kuulleet sen karjuntaakaan.
            Lopulta he nälkiintyneinä ja tietämättä oikein, mihin päin olivat menossa, saapui­vat hunzien laaksoon. Nämä ottivat englantilaiset ystävällisesti vastaan ja pitiv­ät heistä hyvää huolta. Hunzien viestinviejän välityksellä Englannin kuningatta­relle lähetettiin sana, että Buttonia ei ole löytynyt mutta kylläkin hunzien valtakunta. Tie­don saavuttua Englantiin parlamentin ylähuone piti kokouksen, jossa se totesi tilan­teen toivottomaksi. Se kunnioitti Buttonin muistoa kolmen minuutin hiljaisuu­della, ja kello viiden teen yhteydessä se järjesti hänen kunniakseen krikettiottelun.
            Englantilaisten pieni joukko asettui taloksi hunzien maahan; he todella mieltyivät tuohon maahan ja sen ihmisiin eivätkä halunneet lähteä sieltä pois. Se sopi hunzille, sillä nämä kiinnostuivat heidän hevosistaan, ja he antoivat hunzien ratsastaa niillä mielin määrin. 

Hunzien maa on kaunis ja kaukainen

Hunzien valtakuntaan levisi hevosinnostus, voisi jopa sanoa, että hunziin iski hevoskuume. He päättivät, että heidän oli ehdottomasti saatava lisää hevosia. Joku englanti­laisista sattui mainitsemaan heille, että parhaat hevoset kasvatetaan Venäjällä, ja sen takia hunzien kannattaisi hankkia niitä sieltä. Hunzille ei tarvinnut ehdottaa asiaa kahta kertaa, vaan tuota pikaa he lähettivät viestinviejän vuorten yli Neuvostoliittoon tekemään hevoskauppoja. Tämä saapui eräänä myöhäissyksyn iltana Daljokaja Levadan kolhoosiin.
            Hevostenostajalle kerrottiin, että kyllä Levadassa hevosia myydään, mutta ihan heti niitä ei pystytä toimittamaan hunzille. Pitäisi odottaa seuraavaan kesään, koska muina vuodenaikoina on vaarallista liikkua hevosten kanssa vuoristossa. Mies suostui tähän ja palasi kotiinsa kauppakirja mukanaan. Hän oli onnellinen siitä, että pollejen hankkiminen oli sujunut niin mutkattomasti.

            Nyt me olimme siis viemässä noita hevosia hunzille. Ratsastimme karavaanina: edessä seudun tuntevat oppaat, heidän jäljessään Igor ja minä. Olimme valinneet Levadan hevosista hyviä yksilöitä, sekä tammoja että oriita, ja ne kulkivat pitkänä jonona peräs­sämme.
            Yövyimme teltassa; ne teltat olivat keilamaisia, vähän samanlaisia kuin saame­laisten kodat. Niiden keskellä oli aukko, josta savu pääsi ulos. Puuta ei ollut, vaan sen sijasta poltimme kuivaa lantaa, ja minun täytyy sanoa, että sen hajuun oli vaikea tottua. Tunnen yhä vieläkin sen lemun vaatteissani, vaikka Suomeen tultuani pesinkin ne mo­neen kertaan kotimme Hooverissa.
            Emme nukkuneet paljaalla maalla, vaan laitoimme teltan pohjalle paksuja, itämai­sia mattoja. Niiden päällä oli todella mukava kelliä. Ikävä vain, että nukkumi­nen jäi vähiin, sillä meillä oli kiire. Meidän oli ehdittävä vuorten poikki ennen kesän lopulla alka­via myrskyjä, ja nyt oli jo heinäkuun puoliväli. Lisäksi minun täytyi päästä palaa­maan Suomeen ennen elokuun loppua, koska kouluni siellä alkaa syys­kuun ensimmäi­senä päivänä. Niinpä taivalsimme lähes pimeän tuloon saakka ja heräsimme jo auringon noustessa.

Igor oli tyylikäs hevoskolhoosin johtaja ja mainio matkatoveri

Igor oli pystyssä aina ennen minua. Hän oli keittänyt valmiiksi teen, jossa kellui voita ja yrtinlehtiä. Voin pahoin, kun haistoin sitä, mutta vähitellen totuin tuohon juo­maan. Oikeastaan minä jopa rupesin kaipaamaan sitä, sillä vaikka se maistuikin kama­lalta, se virkisti. Pääsin sen avulla nopeasti käyntiin.
            Viidennen päivän iltana aloimme lähestyä hunzien vuoristoa. Se oli henkeä­salpaava näky, ja mielessäni häivähti pelko, miten meille oikein käy sen ylittämisessä. Miten onnistuisimme viemään hevoslaumamme vuoriston solien läpi? Entä jos eksymme, kuten ne englantilaiset, tai entä jos joudumme lumimyrskyyn? Minua pelotti.
            Huomasin, että Igorin äänessäkin oli vapinaa, hän ei puhunut enää yhtä kumi­sevalla äänellä kuin ennen, välillä hän vaihtoi venäjästä omaan kieleensä, ilman että huomasi sitä. Katsoin häntä hölmistyneenä, ja äkättyään erehdyksensä hän naurahti lyhyesti.
            Oppaamme alkoi pian innostuneena selostaa jotain. En oikein ymmärtänyt häntä, mutta Igor selvitti, että menemme hunzien maahan oikotietä, jonka vain hyvin harvat tuntevat. Osoittautui, että oikotie sukelsi tunnelina vuoren uumeniin, josta se sitten kie­murteli ylöspäin pitkänä ja kapeana luolana. Oppaamme oli varautunut vuoren sisässä kulkemiseen, sillä hänellä oli mukanaan soihtuja.
            Valaisimme niillä tietämme, joten pilkkopimeässä emme sentään taivaltaneet. Hirveän kosteata siellä oli ja välillä tuntui, että ilma loppuu. Meitähän oli sentään melkoinen kulkue.   
            Luolakäytävän seinistä tippui vettä ja toisinaan lepakot viistivät ilkeästi aivan läheltä. Pysähtyessämme kuulimme äänen kaikuvan kauas, mistä tiesimme, että käytävä jatkuisi yhä vain eteenpäin.
            Tulimme perille hunzien maahan hyvin yllättäen, me ikään kuin tupsahdimme sinne vuoren uumenista. Auringon valo häikäisi meitä, ja me siristelimme silmiämme pitkään nähdäksemme, mihin olimme oikein päätyneet. Hevoset jotka uskollisesti olivat kulkeneet perässämme, hirnahtelivat levottomasti. Kun vähitellen totuimme päivän­valoon, huomasimme joutuneemme ison ja leveän laskettelurinteen huipulle. Se sijaitsi hurjan korkealla. Niin lähelle taivasta ei Suomessa pääse missään.
            Parinsadan metrin päässä liikkui tummahiuksisia ihmisiä ryhmissä. Näimme miten he ottivat jonkin suuren alustan alleen, asettuivat sille ja antoivat mennä. He kiiti­vät huimaa vauhtia rinnettä alas ja äänistä päätellen nauttivat laskettelustaan.  

Muuallakin osataan laskea peffamäkeä kuin vain hunzien maassa

Mietimme kuumeisesti, mitä tekisimme, miten pääsisimme pois rinteen harjalta? Miten ottaisimme hevoset mukaamme?
Asia ratkesi yllättävän helposti. Hunzat ovat takamus- eli peffalaskettelun mesta­reita, ja he ovat kehittäneet monenlaisia laitteita ja konsteja sitä varten. Heillä on hiihto­hissejä, jotka rakenteeltaan poikkeavat esimerkiksi Sveitsin ja Itävallan alpeilla käyte­tyistä hisseistä. Hunzien hiihtohissi on pitkä, jakin karvasta punottu köysi, joka on pingo­tettu rinteen ala- ja yläpään väliin. Se pyörii suurten kelojen ympäri, ja siinä on lenkkejä, joihin laskettelijat kiinnittävät itsensä. Ihmeekseni huomasin myöhem­min, että tuo hissi pysyi käynnissä jonkinlaisen tuulimoottorin avulla.
Ainakin se oli liitetty tuulimyllyltä näyttävään rakennelmaan, jonka siivet pyörivät tasaisesti vuorilta puhaltavassa tuulessa.
            Havaittuaan tukalan tilanteemme hunzat lähettivät alhaalta laaksosta suuria ahkiontapaisia kaukaloita hiihtohissin mukana, ja niihin me sijoitimme sekä hevoset että itsemme. Hunzat laittoivat mukaan myös pitkän apuköyden, ja sen Igor kiinnitti kallio­piikin ympäri, joka työntyi esiin mäen päällä. Tällä keinoin pystyimme säätelemään vauhtiamme, sillä ilman jarrutusta meille olisi käynyt huonosti siinä mäessä. Me taisim­me olla aikamoinen näky: pitkä kulkue suurissa ahkioissa hevosineen kaikkineen viilettä­mässä alas hunzien suurta peffamäkeä. 

Muutkin ovat huomanneet tuon mainion kansan, hunzat

 Meidät otettiin ruhtinaallisesti vastaan, ja aikani hunzien maassa sujui rattoisasti. Hunzien riemu ei tietenkään tuntenut rajoja, kun he saivat venäläiset hevosensa. Olen aivan varma, että hunzat tulevat vielä saavuttamaan kuuluisuutta hevosten kasvattajina ja hevosurheilun harrastajina. Lyhyen oleskeluni aikana he ehtivät jo kouluttaa muutaman tamman laskemaan mäkeä, ja voin vakuuttaa, että se oli vinhan näköistä menoa.
            Oleskeluni lopulla sattui mielenkiintoinen ja yllättävä tapaus. Kun yhtenä aamuna olin taas peseytymässä vuoripurossa ja ihastelin maisemaa, erotan parrakkaan hahmon laskeutuvan yhdestä majasta.
            Ai niin, olen unohtanut kertoa, että hunzien majat on raken­nettu noin neljä tai viisi metriä korkeiden pylväiden varaan tulvien varalta. Oli todella hassua nähdä, miten tuo vanha ukko liukuu ensin varovasti ja sitten aikamoista vauhtia pylvästä alas tömähtäen takamukselleen kiviseen maahan. 

Hunzien pylvästalot eivät ole aivan näin korkealla

  Kun hän nousi jalkeille, huomasin, että hänellä oli yllään musta frakki ja päässään silinteri. Lisäksi hän oli, kuten sanottu, päästänyt partansa kasvamaan melko pitkäksi. Puhuttelin häntä ensin venäjäksi, jota hän ei ymmärtänyt, sen jälkeen espe­rantoksi, josta hän ei myöskään saanut tolkkua, ja lopulta englanniksi. Olin jo arvan­nut, kuka hän oli, ja senpä vuoksi sanoinkin hänen kielellään:
            - Lord Button, I suppose. Lordi Button, otaksun.
Hän riemastui ja vastasi, niin kuin kuuluukin, puhtaalla kuningattaren kielellä, Queen's Englishillä, että aivan oikein, hän on lordi Button. Aloin innokkaana kysellä, miten hän tänne oli päässyt. 

Lordi Button oli kuuluisa seikkailija, tässä Afrikassa ennen Himalaja-matkaansa

 Ilmeni, että hän oli todellakin tehnyt pakkolaskun läheiseen vuoristoon, selviyty­nyt alastulosta jälleen nipinnapin ehjin nahoin ja harhailtuaan pitkään osunut hunzien laaksoon. Nämä olivat tapansa mukaan olleet hyvin vieraanvaraisia, jopa niin että lordi
Button oli rakastunut hunzien päällikön Mir Muhammed Jamal Khanin sisarentyttäreen, Shangri Laliaan.
            Kun edellä mainittu etsintäpartio saapui hunzien valtakuntaan, Button oli huoles­tunut pahan kerran. Hän ei mistään hinnasta halunnut enää palata Englantiin ja jättää Shangri Laliaansa, jonka kanssa hän oli ehtinyt mennä naimisiin. Engelsmannit olivat herrasmiehinä ymmärtäneet asian ja salanneet kuningattarelta, mitä Buttonille oli todella tapahtunut. Button onnistui siis jäämään hunzien valtakuntaan.
            Mutta minä en voinut tehdä niin: minun oli palattava Suomeen, jossa koulu al­kaisi vain muutaman päivän kuluttua. Mieli raskaana jätin jäähyväiset hunzille ja eritoten Shangri Lalian pikkusiskolle Cintahille ja Igorille. Niin. Igor ei seurannut mukanani, koska hän tuntui pitävän hunzien maata mukavampana paikkana kuin Daljokaja Levadaa. Hyvästelin tietenkin myös engelsmannit ja lordi Buttonin. Lupa­sin, että en paljasta hänen olinpaikkaansa Englannin kuningattarelle. Toivon, että tekään ette tee sitä, rakkaat lukijani.
            Lähdin matkaan hunzien maasta haikein mielin reppu täynnä hunzien tuuperi-piirakoita ja Cintahin kutomia huiveja, villamyssyjä ja lapasia. Tulin Suomeen syys­kuun toisella viikolla, siis kun koulut olivat jo alkaneet. Rehtori ei pitänyt siitä, ja sain myöhästymisestäni kaksi tuntia jälki-istuntoa.
            Vanhempani olivat tietenkin hyvillään, kun olin ehjänä ja terveenä palannut "ihmisten ilmoille", kuten he asian ilmaisivat. He halusivat tietää, missä olin oikein ollut ja varsinkin sen, pitikö tosiaan paikkansa, että olin käynyt Neuvostoliiton suurimmassa hevoskolhoosissa.
            - Juu, totta se on. kyllä minä kävin siellä, sielläkin. Sen nimi on muuten Daljokaja Levada
            - Kaukainen Hevoshaka, isäni mutisi. Hän hallitsi yhä babushkalta oppi­maansa venäjää.
            - Tutustuin kolhoosissa moniin mukaviin ihmisiin kuten Igor Loshshatiin, hevos­ten kasvattajaan.
            - Vai niin. Onpa osuva nimi hevosenkasvattajalle.
            - Niin on, sanoin hajamielisesti. Mieleeni juolahti keittää kaakaota, ja kysyin, halusivatko hekin.
            - No mikäs siinä, laita meillekin pari kuppia ja tule sitten
kertomaan lisää ret­kestäsi.
            - Juu, kyllä minä kerron.
Hetken kuluttua kaadoin lämmintä kaakaota kolmeen kuppiin. ?idin kuppiin laitoin hieman kermaa, sillä hän pitää siitä niin kovasti. 
 

Äidin, isän ja minun kaakaokupilliset. Onnellisesti kotona!