Tie jatkuu! Dallataan!

Nuorena kuulin vanhemmilta ihmisiltä, että Helsingin puhekieli, slangi, on huonoa kieltä, hamppareiden ja lättähattujen kielenvääntelyä. Mutta niinpä me vain sitä käytettiin murkkuiässä, parhaat ystäväni ja minä, kun olimme retkillä metsissä. Yövyimme tulilla, olipa mikä vuodenaika tahansa, ja kuljimme eteenpäin. Laadin alla olevan runon noille ystävilleni, "kafruille" (= kaveri), joiden kanssa vaeltelin 12 - 17 -ikäisenä eli (pahimpana) puberteettiaikanani. Runo luettiin Toimen Pojat-nimisen partiolippukunnan 100-vuotisjuhlissa kolme vuotta sitten.

Kafruille

kafrut,

olihan se aikaa kun

me skutassa dallattiin, pistettiin pystyyn laavu, bygattiin eldis ja tykättiin

et tää vast on kliffaa.

Räntää sato niskaan niin sulosesti, savu änki silmiin niin ihanasti

ja kun kusihätä tuli,

oli pakko kammeta makkarin lämmöstä ulos

ja hipsiä kalsareissa sivummalle.

Aamu koitti ja eldis tais sammuu,

unenhorteen läpi me kuultiin,

kun hirvi tai jonkun landepaukun karannu lehmä

rupes Kakarin suolla (*) ammuun.

Mut me ei skagattu koskaan,

vaikka mudet ois kyl hakenu veke

jos n'ois tienny missä nää skundit praijas.

Ei, ei ne ajat ollu mälsii,

vaan kuka menneitä jaksais jälsii?

Kafrut, dallataan eteenpäin,

tsiigataan mitä ton bärtsin takana on,

hogataan mitä ton bulin lätäkön takana on!

Tie jatkuu. Dallataan! 

Selitys:

"Kakarin suo" on isohko suo Nuuksion ulkoilualueella noin 30 kilometrin päässä Helsingistä pohjoiseen. Huomatkaa: 30 kilometriä on pitkä matka kulkea reppu / (omatekoinen) rinkka selässä, ja se matka tuli "dallattua" aika usein. Tosin tietysti otimme joskus "dosan" (= bussin) tai yritimme päästä polun alkuun peukalokyydillä. Tämän lisäksi me "dallattiin" myös muualla kuin Nuuksiossa kuten Lapissa, mm. Utsjoen ja Kevon maastossa. Sinne liftaamiseen meni aikaa. Kerran Pena ja minä liftasimme 24 tunnissa Ivalosta Helsinkiin, ja kyllä me oltiin polleata poikaa kun päästiin perille Stadiin. 

     Me ihailimme saamelaisia. Hankimme pitkät "leukupuukot" sekä paulapieksut talveksi; joillakuilla oli päällään lapinmekko ja hartioittensa suojana lukka eli eräänlainen poncho. Kerran kun hiihdin lapinmekko päälläni järven jäällä, vastaani tuli seurue, jonka kärjessä sivakoi pieni poika. Tämä pysähtyi, katseli ihmeissään ja huusi osoittaen porkallaan minua: "Pappa, se en lappojke!" Sen verran ruotsia ymmärsin, että osasin olla ylpeä. Muuten Nuuksiossa, retkimaillamme, oli ilmeisestikin ihan 1600-luvulle saakka samoillut saamelaisia, koskapa itse sana "nuuksio" tulee saamen kielen 'laulujoutsenta' tarkoittavasta "njukča"-sanasta. Suomalaiset ja Ruotsista tulleet maanvaltaajat karkottivat vuosisatojen kuluessa saamelaiset pohjoiseen. Saivat väistyä kaski- ja peltoihmisten tieltä.

     Mistä me saimme rahat retkeilyyn? Alkuvuosina vanhemmilta jotka varmaan huokasivat helpotuksesta, kun olimme poissa meuhkaamasta kotipuolessa, myöhemmiten kävimme (kesä)töissä, joilla rahoitimme Lapin vaellukset.

     Runossa käytän sanaa "landepaukku". Me tunnustauduimme "stadin skun­deiksi". Samoilimme maaseudulla, mutta tulimme aika harvoin tutuiksi maalaisten kanssa. Heitä ei näkynyt metsissä, joissa me liikuimme. Metsissä oli eläinten lisäksi kaupunkilaisia retkeilemässä, sienestämässä ja marjastamassa, ja heitä väistelimme. Siellä kulki myös "eräpoliiseja", jotka vahtivat maanomistajien maita mm. tulenkäytön kannalta. Eräpoliisit eivät olleet kavereitamme.

     Meitä oli eri joukkueita eli "vartioita", joihin kuului viidestä kahdeksaan poikaa - tytöt tulivat myöhemmin kuvaan mukaan, eivät "miehuus­kokeiden" murkkuvuosina. Meillä oli erilaisia tapoja kätkeä varustei­tamme kuten laavukankaita kallionkoloihin - niitä oli raskas kantaa pikitieltä saakka. Liikuimme hiljaa välttäen möykkäämistä, viestimme toisillemme mm. puhaltamalla kämmenpohjiin. Katselimme. Kuuntelimme. Auringon nousujen lisäksi mieleeni muistuvatkin juuri metsän äänet vuorokauden eri aikoina.

     Pelkäsin pimeää metsää, kunnes opin voittamaan pelkoni. Se ei ollut selkävoitto: oli aina mukavampaa istua nuotion tai rakovalkean ääressä kuin saapastella yksin pimeässä kuusikossa. Nuotiolla juttua riitti. Meistä muutamat olivat todellisia tarinan iskijöitä kuten Ravanteri ja Masi. Ikävä että aika on heistä jättänyt. Minun osakseni tuli laulaa. "On kuollut ontuva Erikson" oli bravuurinumeroni. Laulan edelleen. "Maita paljon kulkenut oon, linnun kerallain on laulaneet..."

     Kun olimme viettäneet ajan perjantai-illasta sunnuntai-iltaan "skutassa" - hiihtolomalla olimme siellä toki pitempään -, palasimme kotiin kaupun­kiin. Minulla oli kotonani kylpyamme, jossa pesin retkiliat pois. Ammee­seen jäi mustia rantuja, ja vasta vähän ajan kuluttua oivalsin, että ne johtuivat tervassavusta: olimme laavulla yöpyessämme polttaneet juura­koita ja niistä ihoon oli pinttynyt kitinkaltaista tervasainetta.

     Ja sitten koitti maanantai. Menimme kouluun nuokkumaan. Vain yksi meistä jaksoi loistaa koulussa(kin). Hänestä tuli kirurgi. Meistä muista tuli ahtaaja, mainoskuvaaja, maanmittari, rakennusinsinööri, upseeri jonka kanssa väittelin armeijan tarpeellisuudesta, rajavartion päällikkö joka opetti minut "erälle", selviytymään metsissä - murheellista että hänkin on poissa keskuudestamme -, alkoholisti joka kuoli liian nuorena, mainos­mies / tarinaniskijä josta myös aika on jättänyt, ja minä joka istun tässä työpöytäni ääressä toisessa maassa ja muistelen.

Tie jatkuu. Dallataan.