Laurin-kisat

Tänään, elokuun kymmenentenä on Laurin nimipäivä. Onnittelen sen takia elossa olevia sukulaisiani kuten poikaani, appeani ja kahta veljenpoikaani sekä muistelen edesmenneitä sukulaisiani, joista läheisimpiä ovat isäni ja vanhin veljeni. Wikipediasta voimme lukea, että ”Lauri on suomalainen muoto latinan nimestä Laurentius, "laakerinlehdillä seppelöity"”. Nimi juontuu Pyhästä Laurentiuksesta, joka kärsi marttyyrikuoleman Rooman keisarin Valerianuksen vainoissa juuri tänä päivänä vuonna 258. 

 

        Muisteluni liittyy tässä Lauri-veljeeni, joka kuoli vuonna 1955. Kerron vuosittaisesta urheilutapahtumasta Laurin-kisoista, jotka järjestimme hänen muistokseen elokuun kymmenentenä. Taustaksi on hyvä tietää, että emme eläneet silloin kaupungissa vaan maalla. Vietimme siellä pitkää kolmen kuukauden kesälomaa. Meitä oli kuusi sisarusta, joista vanhin oli tuolloin 50-luvun lopussa jo murrosiän jälkipuoliskolla ja nuorimmat, kaksoset, parhaassa leikki-iässä olevia lapsosia. Asuimme huvilassa keskellä metsää, lähellä melko isoa lampea ja kahta heinäpeltoa.

        Kisojen järjestämisessä oli monta vaihetta. Niistä oli ilmoitettava naapurille, jossa kesäänsä vietti toinen helsinkiläisperhe. Heitä oli vanhemmat ja neljä lasta, joista tosin pienin vasta vauvaikäinen. Aikuiset antoivat meidän lasten puuhailla kisojen järjestämisessä mielemme mukaan, heidän osuutensa jäi siihen, että isäni toimi tapahtuman kisatuomarina.

        Kisojen juliste oli värikkäillä liitukynillä aikaansaatu aa-nelonen, täynnä tekstiä siitä, missä lajeissa kilpailtiin ja ketkä olivat osallistujia. Hyppylajeja edustivat pituus- ja korkeushyppy. Juoksulajeja oli ensiksi vain yksi, noin viidenkymmenen metrin juoksu lammen rantaa kiertävällä hiekkatiellä. Myöhemmin, iän karttuessa, järjestettiin lammen ympärijuoksu, joka tosin oli hivenen hankala matka, sillä ranta oli paikoitellen aika rytöinen. Lisäksi työnnettiin tietenkin kuulaa, joka oli pyöreä sopivan painoinen kivi.

        Kaikki suoritukset kirjattiin hyvin tarkkaan. Silloin tällöin syttyneissä, mittaustuloksia ja ajanottoa koskeneissa kiistoissa isäni tuomarinääntä kuunneltiin ja toteltiin, minkä ansiosta kisat eivät koskaan muuttaneet luonnettaan paini- tai nyrkkeilytapahtumaksi. Ikähyvitykset olivat tärkeitä, mutta niiden soveltaminen oli välillä hivenen kimuraista. Minä en pärjännyt juoksussa ikätoverilleni naapurin Penalle enkä muutamaa vuotta vanhemmalle Ilkka-veljellenikään. Korkeushypyssä isosiskoni onnistui saksaustyylillä ylittämään metrin ennen minua, ja se kismitti minua niin, että puhuin siitä siskolleni vielä 50 vuotta myöhemminkin, kun täytin 60 vuotta.

        Elettiin 50- ja 60-luvun taitevuosia, ja Suomen suurimpia urheilutähtiä olivat pikajuoksija Voitto Hellstén ja seiväshyppääjä, Belgradin EM-kisoissa 1962 kultaa voittanut Pentti Nikula. Yritimme hypätä seivästä Laurin kisoissakin, mutta tytöt eivät tainneet olla siinä mukana. Muuna aikana seiväshypystä tuli meille niin iso harrastus, että isänikin innostui siitä. Tosin keppi, jota hän käytti hypätessään, meni poikki, ja hän joutui lääkäriin, joka laittoi käden kipsiin olkapäätä myöten.

        Laurin kisat teettivät paljon työtä, sillä osanottajat ja heidän seuralaisensa piti myös ruokkia. En muista, mikä Laurin päivän menyy oli, se varmaan vaihteli eri vuosina, mutta siitä olen varma, että kenenkään ei tarvinnut lähteä kisoista vatsa kurnien.

        Laurin kisat olivat ennen muuta yhdessäoloa, mitään suurta urheilun harrastamista ne eivät meissä virittäneet. Meistä ei tullut uutta Pentti Nikulaa, emmekä me seuranneet myöskään Voitto Hellsténin jalanjälkiä. Mutta vaikka urheiluinnostuksemme olikin verraten laimeata, nimemme säilyvät silti Laurin kisojen historiassa, mm. niissä kilpailutuloksissa, jotka julkaistiin seuraavana päivänä tehdyssä värikkäässä tulosjulisteessa.

        Ajattelen Laurin-kisoja lämpimin mielin. Häviöt eivät enää kirvele. Vuosien mentyä siilautuu päällimäisenä esiin ”de vackra minnena blott” (vain kauniit muistot), kuten äidilläni oli tapana sanoa suomenkielisen juttelun lomassa. Oli tärkeätä vaalia Lauri-veljen muistoa yhdessä toimien, vaikka kaikki ei tietenkään mennyt kuin ruusuilla tanssien. Ei tietenkään. Tämähän on elämää.