Suomalainen menneisyyteni

Historia kirjautuu meihin. Me olemme siis aikamme kirjoja, eläviä lehtiä, jotka heittävät varjoa ja valoa tuleviin päiviin.

Olen asunut Ruotsissa 25 vuotta perheeni kanssa, mutta elämäni 32 ensimmäistä vuotta asuin Suomessa. Minun juureni ovat siis siellä. En ole niitä oikeastaan koskaan ajatellut, vaan teenpä sen nyt. Palaan lapsuuteni Helsinkiin 50-luvulle, yhteen sen keskustan kerrostaloista. 

Meitä oli yhdeksän: vanhemmat ja seitsemän lasta. Olimme portaikkomme yhdeksästä taloudesta ainoa suo­men­kielinen. Kuulin suomea murrettavan venäläisittäin ja suomenruotsalai­sittain, mutta minä en koskaan murtanut ruotsia tai venäjää suomalaisittain. Pidin ruotsia vieraana kielenä, johon en kajonnut. Venäjä taas oli kauniilta ja erittäin vaikealta kuulostava kieli, mutta en tarttunut siihenkään. Taloudellisesti olimme liki tasoissa naapureittemme kanssa, mutta muuten emme tehneet mitään keskinäisiä paremmuusvertailuja. 

Syksyisin yläkerroksen herra palasi sorsastamasta pyssy olallaan, koira hihnassa ja repussa muutama onneton räpyläjalka. Hänen naapurinaan asui kaksi vanhaapiikaa, jotka jättivät jälkeensä hienon parfyymin tuoksun. Ala­kerroksen lääkäri hoiti lapsettomia pariskuntia jälkeläisasioissa, ja pohjakerroksen huoneistossa asui rouva poikansa kanssa. Hänen miehensä oli kadonnut sodassa, eikä poika koskaan nähnyt isäänsä, vaikka kävi monta kertaa vastassa niitä junia, jotka toivat suomalaisia sotavankeja Neuvostoliitosta. Isä oli kadonnut. Okänd soldat. 

Suomalaisuus ja ruotsalaisuus asettuivat sielussani ehdottomasti erilleen. Ruotsinkieliset olivat olevinaan parempia. Me olim­me sorrettuja, mutta meillä oli uljas kalevalainen menneisyytemme. ”Tule tuuli aroilta Aasian. Tule! Tunturit pystyyn jää. Rajat ratko raihnaan vanhojen maan. Unet ugrien voittoon vie!” Tuo on Matti Kuusen runo 30-luvulta jonka luin kerran Suomen Kuvalehdestä ja opin yhdeltä lukemalta ulkoa. (*) ”Unet ugrien voittoon vie!” Hyvin sanottu! Me olimme historian unohtamia ja syrjimiä kansoja, joiden oli aika astua esiin. Opettelin ulkoa Kalevalan runoja. Minua alettiin kutsua ”Kalevala­kirvesäijäksi” tällaisten harrastusteni takia. Kypsyin hitaasti ja omaan suuntaani. 

Kotimme kirjahyllyssä, joka oli pitkä ja korkea tammirakenteinen seinä, oli sopivaa kirjallisuutta suomalaisuuden pohjaksi: Suomen kansan vanhat runot, 33 osaa, E.N. Setälän Sammon arvoitus, Kalevalaseuran vuosikirjoja, isoisäni teoksia kuten Suomen karjalaisen heimon historia ja tietenkin Iso Tietosanakirja ja Carl Grimbergin Kansojen historia. Siellä oli myös Boccaccion Decamerone, josta vaivihkaa keksin rakastelun salaisuuden.

 Minä tunsin kotini kirjahyllyn läpikotaisin. Antoivatko nuo kirjat vastauksen siihen, mitä suomalaisuus oli? Grim­bergkin kehui meitä: olimme pakkaseen ja lumeen tottuneina melkein päihittäneet venäläiset talvi­sodassa. Muistan Kansojen historiasta kuvan lumikaavussa hiihtävästä suomalaisesta sotilaasta, ja se tietenkin teki minuun vaikutuksen. Yksi suomalainen vastasi kymmentä venäläistä, ja se yhdes­toista oli pelästynyt ja kahlannut pakoon syvässä lumessa.

Oppikoulun ylemmillä luokilla olin pohdinnoissani päässyt niin pitkälle, että me emme olleet aineelliselta voimaltaan suuri kansa. Emme mahtaneet paljonkaan isoille naaapureillemme. Olimme saaneet turpiimme venäläisiltä, ja seuraukset olivat olleet kamalat. Rapussamme poikansa kanssa asuva ruotsinkielinen rouva ei ollut ainoa muistutus siitä, mitä oli tapahtunut, vaan kärsitystä tappiosta oli paljon muitakin merkkejä. Kaduilla hoippuvat juopot, spurgut, olivat sen liikkuvia vertauskuvia. Yksi jäi katsomaan minua, kun Hesperian puistossa laitoin iltamyöhällä suksia jalkaani. ”Minä olin mukana Tappokukkulan taiste­luissa,” hän urahti. Katsoin häntä: parran takaa erotin pakkasen ja pulituurin punertamat kasvot ja tuikkivat silmät. ”Tappokukkula,” hoin mielessäni. 

Vasta myöhemmin ymmärsin tuon tapaamisen merkityksen. Sota oli murskannut miehen sielun. Monet muut kantoivat samanlaisia painajaisia mielessään, ja monilla oli sodassa saatuja ruumiin vammoja. Pyöräkauppias jonka liikkeessä kävin, ontui toista jalkaansa, koska hänellä oli siinä proteesi. Vihollinen oli ampunut jalan tohjoksi. Se oli tapahtunut venäläisten linjojen takana kaukopartioretkellä. Kaverit olivat kantaneet hänet takaisin, ja yksi näistä kave­reista kävi aina välillä tervehtimässä pyöräni korjaajaa. Hän oli spurgu, tumma ja hyvin synkkä­ilmeinen mies. En koskaan puhunut hänen kans­saan, enkä kuullut hänen puhuvan. Vaito­nainen mies, koettujen tappioiden haamu, suomalainen korpisoturi.

Vapaaehtoisia ruotsalaisia unohtamatta tosiasia oli, että suomalaiset oli jätetty selviytymään yksin venäläisten hyökkäyksestä ja kärsimään tappio yksin. Mutta miehet (ja naiset ja lapset) hoitivat tehtävänsä, vaikka saivatkin köniinsä: Helsinkiä ei valloitettu eikä punalippuja liehuttavaa voitonparaatia marssittu Mannerheimintietä pitkin minun kotini vierestä.

Helsinki on minun kotikaupunkini, jossa katukilvetkin ovat kahdella kielellä. Kotikatuni oli Töölönkatu,Tölögatan, joka alkoi Arkadian mäen juurelta ja päättyi Sipoon kirkon luo, jossa asui ratikoiden kuljettajia ja kondareita. Rakennuksen nimi tuli siitä, että monet näistä olivat Sipoosta, från Sibbo. Sipoolaiset kondarit kehottivat meitä ratikoissa eli sporissa näin: ”Ettepäi käyttävälä, framåt på gången.” 

Spora, hodettaa, praijaa, suulis, stritsa, ööga, pludaa, stidi, dallaa, dorka, kliffa, skundi, gimma, skutsi. Stadi, sinulla on monta laulajaa, niistä suurin Stadin Arska. Ehkä minä en olekaan suomalainen, ajatus jonka sain kodin kirjahyllystä, vaan Stadin gartsalla kasva­nut jäbä, joka ei ole hiffannut, miten Stadi oikein liittyy ympäröivään Suomeen. Miten tuo suhde skulaa, miten se voisi skulata. Stadi on stadi eikä lande, missä asuu böndejä. 

Ja miksi karsastin ruotsalaisuutta, kun se kieli, jota kavereitten kanssa käytin, vilisi ruotsin antamia sanoja? Sitä minä en vain hogannut. (Miksi tykkäsin kyttyrää venä­läisistä, kun heiltäkin olimme saaneet sanoja: lafka, safka, dorka, kapakka, tyrmä, meteli. Sitäkään minä en hogannut.) Äidistäni joka oli Tampereelta, stadin slangi oli sekakieltä, ja samoin ajatteli se maalaisisäntä, joka kuultuaan minun käyttävän slangia ihmetteli: ”Ihanko aikuiset ihmisetkin tuota puhuvat?” Stadi ei kuulu Suomeen, mutta suomalaiset väki­määränsä voimalla isännöivät siellä, ovatpa he siirtäneet pää­kaupunkinsakin sinne. Ja mitä ne teki meidän pesiskentälle Hespan puistossa? Joo, ne bygas sinne Finlandia-huusin. Ja se oli sika dorkaa. 

Suoritin kansalaisvelvollisuuteni 1974 sivarina suljetussa alkoholistihuoltolassa, ja sen vuoden jälkeen olin viisi vuotta töissä Helsingin kaupunginkirjastossa. Olin aineellisesti hyvin tiukoilla, mutta menin silti naimisiin ja meille syntyi lapsikin. Kun opiskelutoverini kirjoitti Ruotsista, että hänellä on minulle työpaikka Örebron korkeakoulussa, muutin pois Suomesta: minulla oli menetettävänäni vain huono palkka ja pieni asunto. 

Pääsin Ruotsiin elokuun 28:ntena 1980. Silloin en voinut tietää, että muutosta tulisi pysyvä, että kolmen vuoden Oulussa oloa lukuun ottamatta en enää asuisi enkä tekisi työtä Suomessa. Robert Frostia mukaillen:

Huokaisten kerron tämän vuosien kuluttua tästä:

tie haarautui metsässä kahteen suuntaan,

ja minä, minä valitsin sen jota oli kuljettu vähemmän

ja se ratkaisi koko elämäni suunnan

-----------------------------------------------------------------------

(*) Kirjoitin runon muististani, mutta itse asiassa se kuuluu näin:

Tule, tuisku aroilta Aasian, tule: tunturit pystyyn jää!

Rajat ratko raihnaan Vanhojen maan, raemyrsky ja salamasää! 

Lyö auki Attilan portit taas, tao Tshingiskaanien tie,

kirot kirvoita vaaruvan Euroopan, unet ugrien voittoon vie!

Pese sielusta spitaali nöyryyden, revi jäljet renkiyden,

teräs terve nostata kuiluistaan, veri vahva barbaarien!

Ja kerran, Pohja kun puhunut on, kun on tuhkana Länsimaat

sudet Suomen hankia hallitkoon tai Jäämeren ruhtinaat.

Matti Kuusen teoksessa Runon ja raudan kirja, 1935.