Yhteinen ja sisäinen kieli

-->

Miten kieli syntyi aikojen aamuhämärissä? Ehkä sattui niin, että kaukaiset esivanhempamme ensin ääntelivät ja vasta vähitellen älysivät, että ääntelyllä voi jotain tarkoittaakin. Ehkä heille kävi vähän niin kuin sille humalaiselle, joka aikansa mölistyään vaikeni, kun hoksasi, että mölinä vaikutti muihin, että hänen äänellään oli näille merkitystä, ja tässä nimenomaisessa tapauksessa lähinnä häiritsevää merkitystä.

Mihin kieltä sitten käytettiin ammoisessa muinaisuudessa tai ehkä mieluummin, käytettiinkö sitä joihinkin muihin tarkoituksiin kuin mitä sillä on edelleen? Voimme kuvitella tilanteen, jossa jokin metsän peto uhkaa ihmistä. Toinen ihminen huomaa pedon ja varoittaa kumppaniaan äännähtämällä tälle jotain. Toisessa tilanteessa metsästäjät palaavat saaliineen kotiluolalle, ja heidät otetaan vastaan riemukkaasti. Metsämiehet haluavat tietenkin kertoa retkestään, kun taas kotipuolessa pysytelleillä on tarve puhua siitä, miten aika on kulunut luola-askareissa.

Nuo tilanteet voi puitteiltaan modernisoida ydinsisällön muuttumatta. Kieli on ollut ajasta aikaan yhteisöllinen eli sosiaalinen väline: kielen avulla ihmiset ovat väittäneet (ja kuunnelleet), kysyneet (ja vastanneet), myöntäneet (ja kieltäneet), kertoneet ajatuksistaan, varoittaneet toisiaan vaaroista, vakuutelleet asioiden todenperäisyyttä tai vakuuttaneet toisilleen uskollisuutta, hoivanneet toisiaan - pelkkä ihmisen ääni saattaa lohduttaa -, pettäneet toisiaan ja valehdelleet toisilleen jne.

Kielellisen vuorovaikutuksen tuloksena ihmisjoukoista on sukeutunut ryhmiä, joilla on tiettyjä ääntämystapoja, tyypillisiä eleitä ja ilmeitä, sopivina pidettyjä puheissaolemisen tapoja, sopimattomina pidettyjä keskustelun aiheita jne. Lapsi joka on kasvanut ryhmänsä jäsenenä, on oppinut pitämään kotiluolansa viestimistapoja normaaleina ja niistä poikkeavia "murtamisena". Ajanoloon murre-erot ovat luoneet ryhmätunnetta, ja niistä on kehitetty pilkkasanomuksiakin kuten hämäläisten /l/:n käytöstä: "Älä velä, se ei pilä, se om mäläntyny köylem pätkä."

Edellä kuvattu yhteisöllinen kielenkäyttö on erittäin moninaista, ja vaikka sen ydinsisältö ehkä onkin säilynyt samanlaisena, kielenkäytön ilmenemismuodot ovat varmasti lisääntyneet historian kuluessa. Juuri kasvaminen tietyn yhteisön jäseninä ja sen kielen tai kielten käyttäjinä on tehnyt meistä ihmisiä. 

Mutta me kaikki olemme jatkuvasti tekemisissä myös toisenlaisen kielen kanssa, sen, jonka vain me itse pystymme toteamaan. Tarkoitan sitä kielen käyttöä, joka tapahtuu mielessämme. Kuljemme kadulla ja heräämme yhtäkkiä ajatuksistamme: huomaamattamme olemme tulleet perille koko matkan miettien vain omia asioitamme. Olemme kenenkään kuulematta "puhuneet itseksemme" kävellessämme.

Miten tämä sisäinen keskustelu on syntynyt? Onko se saanut alkunsa niin, että ihminen ensin on äännähdellyt alussa mainitsemani humalaisen tavoin muiden seurassa, huoman­nut sitten, että kas, minähän äännähtelen, ja ruvennut sen jälkeen käyttämään kielellisiä ääntämyksiä myös mielessään? Kysymys on mielenkiintoinen, ja se on ollut myös tieteellisen tutkimuksen aiheena. Voit lukea tästä lisää.

 

Ehkä sisäisellä puheella ei ole ollut mitään esiasteita. Ehkä ihminen on alusta alkaen puhunut itsekseen. Siirtymistä tähän kielenkäyttötapaan ei ole voitu todentaa, koska meillä ei ole pääsyä toistemme ajatuksiin. Me emme tiedä, mitä toisten mielessä liikkuu. Toki he saattavat kertoa meille juttelevansa itsekseen, ja erilaisilla kojeilla ihmisten mielenliikkeiden heijastumia aivoisssa ja muissa lihaksissa voidaan myös yrittää jäljittää.

Mutta antaako tuollainen tutkimus varmoja tuloksia? Voihan olla niinkin, että se mitä kojeet näyttävät aivojen ja hermoston toiminnasta samaan aikaan, kun koehenkilö sanoo puhuvansa itseksekseen, liittyy johonkin muuhun hänessä tapahtuvaan aktiviteettiin kuin sisäiseen puheeseen. Koska emme itse kuule tai muuten kykene todentamaan toisten sisäistä puhetta, sen olemassaolosta ei siis lopultakaan ole täyttä varmuutta.

Jos en voikaan varmasti tietää, että sisäistä puhetta ylimalkaan on olemassa muualla kuin juuri mi­nun mielessäni, voin silti pitää lähtöolettamuksena, että en ole ainoa, joka keskustelee itsensä kanssa. Tästä olettamuksesta lähtien pohdin edelleen, mitä käyttötarkoituksia sisäisellä puheella on. 

Minä rupesin miettimään tuota kysymystä, kun huomasin metsä­vaelluksillani, että mielessäni liikkui usein se, mikä minua mahdollisesti odotti seuraavana päivänä. Minä ikään kuin pallottelin erilaisia näkymiä mielessäni. Ajatuksiini nousi uhkakuvia: liukastun ja jään pahasti loukkaantuneena makaamaan maahan ilman, että kukaan tulee auttamaan minua. Pimeässä metsässä olin aluksi usein erittäin peloissani, kunnes totuin synkkään metsään ja yksinäisyyteen. Nuo näkymät ja tuntemukset olivat mielenkiintoisia esimerkkejä sisäisestä puheesta, sillä ne eivät olleet paikalleen jähmettyneitä kuvia vaan kuvasarjoiksi heijastunutta keskustelua itseni kesken.

Luulen, että ihmisten sisäinen puhe on aina ilmentynyt kuva­sarjoina, jotka koetaan ainakin toisinaan puheena. Kun kulkiessamme sanomme itsellemme, että seuraavan mutkan takaa pitäisi järven jo näkyä, mielessämme saattaa olla tien, sen tekemän mutkan ja järven kuva. Huomaamme tässä yhteydessä sen kiintoisan seikan, että viljelemme semmoisia ilmauksia kuin "tie tekee mutkan" ja "kirkko tulee vastaan", vaikka kyseiset seikat - tie ja kirkko - pysyvät paikallaan.Tämä merkitsee sitä, että aktivoimme ajatuksissamme ympä­rillä olevan itsessään melko staattisen maiseman. Miksi teemme näin? Luulta­vasti sen vuoksi, että tuollainen aktivointi liitttyy sisällämme syntyviin sanallistumiin ja mieli­kuvasarjoihin. Kielelliset ilmaukset aktivoivat meitä olemaan sekä psyykkisesti että fyysisesti läsnä tilanteessa, kun esimerkiksi kuljemme pitkin maantietä.

Sisäinen puhe kytkeytyy kiinteästi yksilön henkiinjäämiseen, selviytymiseen. Se on jonkinlainen näkymien luoja, niiden järjestelijä ja arvioija. Osa sisäisestä puheesta päätyy yhteisen viestinnän piiriin, mutta ei läheskään kaikki. Émile Zola (1840-1902, viite vie Wikipediaan)  muistan lukeneeni mietteen, että ajatus syntyy suussa. Tulkitsen sen niin, että se, mitä aiomme sanoa, suodattuu yhteiseen kommunikaatioon vasta puhetilanteessa. Samalla kun se suodattuu, se muovautuu sisällöltään usein toisenlaiseksi kuin se, mitä olimme aikoneet sanoa.

Silloinkin kun olemme innokkaasti keskustelemassa jonkun kanssa, mielessämme liikkuu muitakin kuin puhekumppaneidemme ääniä. Käymme monesti rinnakkain sekä yhteistä että sisäistä keskustelua. Jälkimmäinen keskustelu poikkeaa yhteisesti käydystä keskustelusta mm. sikäli, että osapuolet, minä ja toinen-minä, eivät kuule toisiaan. Kyse on yleensä dialogista, joka on kuin "kuurojen puhetta". Sisäinen puhe ei siis edustu dialogisina äännöksinä vaan jossakin toisessa muodossa, monesti kuvina.

Sisäinen puhe on ihmisyksilön ominta kielenkäyttöä, kommunikaation yksityisalue. Arvelen, että se kehittyi omaksi alueekseen, jotta ihmisellä olisi paikka, jossa hän voisi käydä läpi sosiaalisia suhteitaan, suunnitella sanottavaansa ja tehtäviään, pohtia asemaansa ja tilaansa yhteisössään.

Sisäinen puhe ei ole merkityksetön asia yhteisön kannalta, vaan sillä on poliittisiakin vaikutuksia. Ei liene sattuma, että ihmisten yksilöllisyyttä väheksyvät tai halveksuvat aatteet kuten kommunismi, natsismi ja fasismi sekä tiettyjen uskontojen suuntaukset ovat pyrkineet tunkeutumaan sisäisen puheen alueelle. Ne ovat käyttäneet keinonaan ideologista ja uskonnollista propagandaa, sen rummuttamista ihmisten mieleen. Ne ovat pyrkineet pakottamaan ihmiset kuuliaisuuteen ja tottelevaisuuteen esimerkiksi maalaamalla heidän eteensä tai kirkoissa heidän päänsä päälle kuvia helvetin kauhuista, syytämällä vihaa "noita toisia" kohtaan, vainoamalla vääräuskoisia, polttamalla paholaisen palvelijoiksi leimattuja roviolla, tuhoamalla ihmisiä keskitysleireissä jne. 

Aatteet ja uskonnot ovat usein olleet ihmisten sisäisen puheen tai, kristillistä ilmaisua käyttääkseni, heidän sielunsa todellisia vihollisia. Propagandaa harjoittamalla ne ovat yrittäneet häiritä ihmisen sisäistä puhetta ja voittaa ne äänet, jotka ovat ihmisten omia, turmella ja tuhota kielen, jonka ihmiset itse vain havaitsevat.  

Olemme kieliyhteisömme jäseniä mutta olemme myös oman sisäisen kielemme haltijoita. Näin liikumme kahdessa maailmassa: yhteisessä ja omassamme. Samalla kun emme yleensä voi irtautua yhteisen kielen merkityksistä sisäisessä puheessamme, tuotamme ja toteamme sisäistä kieltä tavalla, jota yhteinen kieli ei koskaan voi jäljentää. Kuinka monta kertaa olemmekaan ajatelleet asian aivan oikein kykenemättä ilmaisemaan sitä ymmärrettävästi!

Yhteinen ja sisäinen kielenkäyttö muodostavat kumpikin oman viestintäympäristönsä, ne ovat kaksi eri vuorovaikutuksen maailmaa. Ja ne molemmat ovat tärkeitä meille ihmisinä. Jos annamme muiden tunkeutua sisäiseen tilaamme ja ehkä tuhota sisäisen puheemme, meistä tulee muiden ohjaamia eli heteronomisia ihmisiä, pahimmassa tapauksessa robottien kaltaisia olentoja. Jos taas uppoudumme omaan maailmaamme niin, että yhteys sosiaaliseen ympäristöömme häiriintyy tai katkeaa, olemme ääritapauksessa autismin uhreja. 

Yhteisen ja oman maailman välisessä jännitteessä kehitymme omiksi yksilöiksemme. Monet kokevat tämän prosessin vaikeaksi. Albert Camus puhui ihmiseksi tulemisesta taisteluna. Mutta menipä prosessi, elämämme mihin suuntaan hyväänsä, taistelun tulos on kuitenkin aina pieni ihme, ihmeinen eli lyhyemmin sanottuna, ihminen.

Sisäinen kieli on sisäistä ääntä, ja siitä lukemattomat ajattelijat ovat puhuneet maailman sivu. Sokrates kutsui sitä "daimoniksi", ja sillä oli myönteinen, ihmistä suojeleva merkitys. Juutalais-kristillisessä perinteessä "daimon" muuttui "daemoniksi" ja "demoniksi". Ihmisten sisäinen ääni siis demonisoitiin yhteisen uskomisen nimissä. Itsenäinen ajattelu on aina ollut uhka vallankäyttäjille, niille jotka luulevat tietävänsä paremmin kuin me itse, miten meidän tulee ajatella ja tuntea. Onneksi meidän ei ole pakko enää seurata tuota sisäisen äänen demonisoivaa perinnettä, vaan voimme olla oma itsemme, itsenäisiä ihmeisiä.