Hulluvuosi 1968 vielä kerran

Tämä blogi  liittyy Göteborgin ruotsinsuomalaisessa kirjallisuuspiirissä 90-luvun loppupuolella käytyyn keskusteluun.  Meilailun lukijoita taisi olla parisenkymmentä. Olen ottanut mukaan vain ystäväni Asko Sahlbergin ja minun välisen kirjeilyn. Aikaa on kulunut siitä, mutta mielestäni kyse on ajattomasta aiheesta:  Mitä oikein saatiin aikaan entisinä aikoina?  Julkaisen Askon meilin hänen luvallaan.

Kaarlon meili piiriläisille:

Aiheen tähän juttuun antoi hyvä ystäväni, kirjailija Asko Sahlberg. Puhuimme kirjallisuuspiirissä  60-luvun kapinasukupolvesta, ja Asko esitti väitteen, että siitä sukupolvesta ei ole tullut yhtään merkittävää kapinallista tai muuten kirjallisesti mullistavaa kirjailijaa. Minulta, tuon sukupolven yhdeltä läsnäolleelta edustajalta, meni jauhot suuhun.Vasta jälkeenpäin juolahti mieleeni, että onhan meillä esim. Pirkko Saisio. Ja eikös Timo K. Mukka ja Hannu Salamakin kuulu tähän yhteyteen? Minusta noissa kirjailijoissa oli/on kapinahenkeä. En ole tavannut Hannu Salamaa enkä tavannut Mukkaakaan. Ehkä samaan joukkoon voi niputtaa myös Aulikki Oksasen ja Pentti Saarikosken. En saa unohtaa myöskään ystävääni, edesmennyttä Veikko Polamerta, Vogelfrei-runoilijaa, joka kuoli aivan liian varhain. 

Ja miten on lauluperinteen laita, jota edusti Agitprop. Minä en ole varmaankaan ainoa, joka yhä toisinaan hyräilee sen suggestiivisia lauluja. Ja olihan niitä yhtyeitä muitakin, kuten Muksut: "Liisankadulla samassa talossa kun on tuo Makkosen ruumisarkkuliike, vessa vesiposti keittokomero ja huone." Jotenkin noin se taisi mennä. Ja tuleepa mieleeni Arvo Salon Lapualaisooppera, jonka pohjalaaset julistivat, että "jumal' auta näillä lakeuksilla ei pilkata jumalaa",  ja pohtivat semmoisia suuria kysymyksiä kuin lähdettäisiinkö Mäntsälään vai mentäisiinkö ensin kahville. Päätettiin mennä ensin kahville. 

Kuka nykyään käy äärioikeiston kimppuun Suomessa? Äh, eihän siellä semmoista ole, vaikka innokkaat tekniikan ylioppilaat perustelevatkin ampumaseuroja ja porvariston vanha ryssäviha nostaa päätään. Riittävätkö eläkkeet köyhille laitakaupunkilaisille ja laitamaalaisille? Ruotsinkin lehdistössä on ollut juttua siitä, että köyhillä menee Suomessa huonosti.

Entä muu kirjallinen hengenliike noina ammoisina aikoina? Tuosta sukupolvesta tuli monia kirjallisuudentutkijoita kuten Hannu Riikonen (mm. antiikin kirjallisuuden ekspertti), Pertti Lassila, Pekka Pesonen (Venäjän kirjallisuuden asiantuntija), Pekka Tarkka, Juhani Niemi ja Yrjö Sepänmaa (Wittgenstein-friikki, jos ymmärsin oikein). Miesvoittoista, pahoittelen muistini valikoivuutta! Kriitikoista en saa juuri nyt mieleeni muita kuin Vesa Karosen. Ja monihan meistä oli pasifisti, se kuului ikään kuin asiaan, aseistakieltäytyminen. En muista, minne Juhani ja Jukka lähetettiin, minut pantiin vuodeksi rappioalkoholistien suljetun hoitolaitoksen yövahdiksi. 

Ja keskustelu? Niin, ylioppilaslehti (ja Arvo Salo) oli juttu sinänsä, mutta olihan Kriittinen korkeakoulukin, jossa Reijo Wilenius vaikutti ja jossa ensi kertaa kuulin Hannu Taanilan, kautta aikojen parhaan debattöörin, puhuvan. Nyt en tosin pitäisi yhtä radikaalina sitä, että hän poltti savuketta samaan aikaan, kun puhui USA:n Vietnam-politiikkaa vastaan vai lieneekö puhunut jostain muusta mieliaiheestaan, urkujen soitosta, ruoan laitosta, Martti Lutherin kansansivistyspyrkimyksistä jne. (Hän tosin unohti kertoa, että Martti L. kannatti myös ruhtinaita, jotka listivät talonpoikia.) Luther, sanottakoon ilman sarvia ja hampaita, on kansanvalistuksen alku ja juuri Suomenmaassa. 

En ole maininnut rauhanliikettä (Sadankomiteaa), globaalisen oikeudenmukaisuuden liikettä ja seksuaalisen tasavertaisuuden liikettä, en Huutomerkki-sarjaa (jossa käsiteltiin mm. ruotsinsuomalaisia ja jonka autoilunvastaisuudesta pidin erikoisen paljon), "Repo-radiota", jonka kimppuun siveellinen kristillinen porvaristo kävi, ja paljoa muuta. 

Mutta ehkä tähän lopuksi on todella tarvetta Asko Sahlbergin lailla pohtia, mitä kestävää tuo sukupolvi on jättänyt jälkeensä. Se että monet sen edustajista ovat olleet ja ovat ehkä edelleen suuria julkkiksia (esim. Panu Rajala), ei riitä: julkkius ei ole kestävää, sen totesivat jo muinaiset roomalaiset. 

En pysty vastaamaan kysymykseen, mutta olen toivoakseni saanut ainakin osan em. jauhoista pois suustani. Kun me 40-lukulaiset joudumme Kharonin lauttaan,  pystytetäänkö yhdellekään meistä muistomerkkiä suuresta kirjallisesta aikaansaannoksesta? Tuskin. Ei edes Hannu Salamalle, saati Saarikosken Penalle - sen muistomerkki on täällä Ruotsissa yhdellä vuorella. 

Kharonin lautta

Entä varsinaiset nykykirjailijat? Erottuuko Suomen nykykirjallisuus yhtä lailla edukseen kuin esim. sen koululaitos, teknologian korkea taso, EU-myönteisyys, ralliautoilu, akankanto ja suojalkapallo? Olen lukenut Sofi Oksasta ja ymmärrän, että syynsä on siihenkin, miksi hän on niin suosittu. Hän kirjoittaa hyvin kipeistä aiheista. Nauran Hotakaisen jutuille, mutta vain yhdestä olen odottanut nobelistia, kun sitä kai kuitenkin pidetään laatumerkinnän huippuna. Mainitsin hänet tämän jutun ensimmäisessä lauseessa.

Askon meili piiriläisille:

Hei,
Lyhyt kommenttini Kaarlolle: asiaahan voi lähestyä yhteiskunnallisesta tai kaunokirjallisesta lähtökohdasta.  Käsitykseni on yhä se, etteivät Kaarlon kuuskytluvun idolit, olivat he sitten vasemmistolaisia tai oikeistolaisia (mikä on tässä asiayhteydessä minulle yhdentekevää) ole antaneet minkäänlaista merkittävää panosta suomalaisen sanataiteen kehitykseen ja että heidän mahdollinen kapinallisuutensa kyllä perustuu johonkin muuhun kuin ilmaisun omaleimaisuuteen. Haluan korostaa, ettei ilmaisun omaleimaisuuteen riitä esim. salamamaisen härski ja siksi aikoinaan kuohuttanut tekstuuri eikä myöskään poliittinen lähtökohta taiteellisen työn perusmotiivina. Kokonaan toinen juttu on tietenkin se, että kuuskytlukulaisille voidaan nostaa hattua ilmapiirin vapautumisesta. Mutta se olisi kyllä vapautunut muutenkin. Kapina punaista lippua liehuttamalla, kirkkoa herjaamalla tai rohkeita seksuaalikuvauksia tekemällä on luonnollisesti ollut kapinaa, mutta nimenomaan sanataiteen näkökulmasta sangen näennäistä sellaista.

Asko Sahlberg 

Kaarlon meili Askolle:

Niin, nähdäkseni politiikkaa ja kaunokirjallisuutta on hankala erottaa semmoisina aika myrskyisinä aikoina, joita elettiin 60-luvun lopussa ja 70-luvun alussa. Joten "kaunokirjallinen lähtökohta" suhteessa tuohon aikaan saa väistämättä poliittista väriä. 

On vain hyvä, että voimme esim. lukupiirin kaltaisissa tapaamisissa pohtia tällaisiakin asioita. 

Kuusikymmentäluvulla oli kieltämättä idoleita, monenlaisia idoleita kuten Fidel Castro ja Che, vaikka juuri idolien murskaaminen oli silloin ajanhenki. Nuorison kapinaliikkeessä oli hyvin monenlaisia suuntauksia, mm. Moskova-kommunistisia, maoistisia ja anarkistisia (Kropotkin ja Orwell). 

Väite siitä, että ilmapiiri olisi vapautunut muutenkin, on tyypillistä facit-i-handen-ajattelua. Suomessa tapahtunut kehitys ei ollut irrallaan kuohunnasta USA:ssa ja Ranskassa; tätä mieltä eivät olleet vain nuoret vaan mm. filosofi G. H. von Wright, joka kirjoitti oivaltavan kannanoton Vietnamin sotaa vastaan Hesarissa 1967. "Muutenkin vapautuminen" liittyy siis siihen, mitä fransmannit ja jenkit olivat touhunneet mm. Indokiinassa. 

Myös tuon ajan henkeä on kummallista kuvata "mahdolliseksi kapinallisuudeksi". Se oli todellista kapinallisuutta, jonka ilmaisumahdollisuuksia pyrittiin kyllä monin tavoin kahlitsemaan. Tästä yksi esimerkki on ns. Repo-radion kohtalo. Tietty osa porvaristoa ja kristikansaa tunsi "kapinasukupolven" olevan uhka ns. perinteisille arvoille. 

Asko korostaa omaleimaisuutta, ja ehkä käy päinsä erottaa se mikä on omaleimaista siitä, mikä sitä ei ole. Mutta luulenpa, että kyseessä ei ole mikään yliaikainen, ajasta riippumaton seikka vaan ominaisuus joka on riippuvainen siitä ajasta jota eletään ja siitä paikasta jossa ollaan. Askon omintakeisuuteen esim. vaikuttaa se, että hän asuu Ruotsissa ja kirjoittaa monikulttuurisuuden läpimurtoaikana kirjojansa (maahanmuuttajat ja etenkin ruotsinsuomalaiset kuuluvat hänen henkilögalleriaansa). 

Paljossa taiteellisessa ilmaisussa 60-luvulla oli poliittinen lähtökohta. Taiteellisen luomistyön ja yhteisön tai yhteiskunnan suhteet olivat keskeisiä asioita. Tämä suhde muuttuu ajan myötä, minkä huomaa, jos vertaa esim. Sillanpään Hurskasta kurjuutta Linnan tirologiaan ja Sahlbergin Tammilehtoon. Tammilehtoa ei voisi kuvitella esim. valkoisten oman författarin B. Gripenbergin kirjoittamaksi.  (Gripenberg tosin oli muistaakseni runoilija, ei prosaisti.) 

Punalippuisuus ja seksuaalinen vapautuminen ovat leimanneet kuusikymmentälukulaisuuden. Se on se kuva, jota ajanjaksosta on levitetty vuosikaudet. Mutta ne jotka olivat mukana, tietävät, että ne eivät olleet suinkaan ainoata keskeisiä asioita. Kokeiltiin ja koetettiin monella tasolla löytää uusia ilmaisu- ja elämistapoja. Paineita ja vaikutuksia henkiseen muutokseen tuli erittäin monelta taholta. Kirkon ja rintamasotilaiden herjaaaminen oli tärkeätä joillekuille, mutta toisia puhutteli enemmän esim. Yrjö Kallisen,  sosialistin ja buddhistin, sanoma. Siitä oli suora yhteys pasifismiin. 

Ei myöskään tule unohtaa historiallista tilannetta, jossa elettiin: laajenevaa Vietnamin sotaa, Neuvostoliiton roolia maailmanpolitiikassa. Tshekkoslovakian miehitys jakoi 68-nuorison: minä osoitin Erkki Tuomiojan johtamassa porukassa mieltä Neuvostoliiton lähetystön edessä 21.8.: "Sosialismi kyllä, panssarit ei." Neuvostoliiton propaganda puri osaan Suomen nousevaa nuorisoa, niihin joita kutsuttiin taistolaisiksi. Muihin, kuten minuun ei. Opettelin kyllä venäjän kieltä, koska ajattelin, että jonkun on pystyttävä puhumaan niiden, venäläisten kanssa. Todettakoon myös, että sorto jatkui Tshekkoslovakiassa, mutta vuosi miehityksen jälkeen, 21.8.1969, Neuvostoliiton lähetystön edessä osoittivat mieltään vain kaksi kumppanusta, Pena ja minä. 

Asko jakelee arvioitaan siitä, mikä on näennäistä sanataiteen näkökulmasta. Olennaista tässä on se, että pyrimme elämään mukana siinä ajassa jossa satumme elämään ja koetamme vaikuttaa myönteiseen kehitykseen, mm. puolustamaan "pientä ihmistä". Ja mielestäni Asko tekee kirjallisessa tuotannossaan juuri sen. Ja siitä kiitän.

Kaarlo Voionmaa

Menovinkkejä Nettiin - Tips till alla surfare

Tässä menovinkkejä Internetissä liikkuville:
Tips till dej som surfar på Internet:

1. Onko tulevaisuutta?  Lyhyt filmi aiheesta. Finns det någon framtid? En kortfilm i ämnet. Tässä/Här

2. Älskar du finska språket? Det gör jag. Diggaatko suomea kuten minä? Tässä maanmainio sanapankki urbaaneille ja muillekin suomifaneille. Här hittar du en makalös ordbank för urbana och även andra finskanördar. 

3. Esperanto - la lingvo de la paco. Chu vere? Ne. Laú US-anaj militaristoj. Legu pli chi-tie. Esperanto - a language of peace. Really? No. According to the U.S. militarists. Read more here

4. Tunnetko tämän suomalaisen humanistin sanan käytännöllisessä merkityksessä? Tuskin. Hän toimi köyhien ja syrjäytettyjen puolesta Suomessa 60- ja 70-luvulla. Lisää Arvid von Martensin elämästä saat tietää tästä.

Här har du en radiointervju på finska med Arvid von Martens. Han var humanist i ordets verklighetsnära betydelse. Under 60- och 70-talet verkade han för de utstötta och fattiga i Finland, grundade härbärgen åt hemlösa alkoholister osv.

5. Jos kuvittelitte, että Internetissä kannattaa hoinostella kuuntelematta Okudzhavaa, erehdytte. Tässä yksi hänen herkistä lauluistaan.

Och om ni trodde att ni kan ströva omkring på Internet utan att lyssna på Okudzhava, trodde ni fel. Här en av sånger som jag älskar.

Виноградную косточку в теплую землю зарою,
И лозу поцелую, и спелые гроздья сорву...

Sången handlar om vänskap för varför vi annars skulle leva på den här eviga Jorden ("a inache zachem na zemlje etoj vechnoj zhivu")
Laulu kertoo ystävyydestä ja siitä mahtavasta asiasta, että saamme elää tämän ikuisen Maan päällä ("а иначе зачем на земле этой вечной живу") 

6. Finsk musik från 50-talet. En sång om den grymma tigerhaj som dödade en ung man som hade gått till sjöss för att hitta en pärla åt sin käresta. 

Suomalainen ikivihreä 50-luvulta. Laulu, jota minäkin kailotin pojannassikkana, kun tarina kosketti sydäntäni.Tiikerihai

Hyvä Perkele

Kuten tiedämme, ”perkele” on lainasana, joka tulee balttilaiselta taholta. Balttikieliin, joista hengissä meidän päiviimme saakka on säilynyt liettua ja latvia, ”perkunas”  tuli indoeurooppalaisesta emokielestä. Nykyliettuan ”perkunas” ja nykylatvian ”perkons” tarkoittavat 'ukkosta'.
    Perkunasin tärkeä tehtävä oli balttien mytologiassa taistella paholaista vastaan (latviaksi ”jods”, liettuaksi ”velnias”). Perkunas koetti käydä velniasin/jodsin kimppuun, koska tämä varasti karjaa ja heikensi eläinten ja ihmisten hedelmällisyyttä. Velnias/jods piiloutui piruuttaan puihin, kivien alle tai muuntautui mustaksi kissaksi, koiraksi, vuoheksi, haueksi tai henkilöksi eikä perkunas (perkele) sitä tavoittanut.
    Suomen perkele juontuu siis hyvyyttä ja onnea tahtovan jumalan nimestä. Miksi se matkalla on kääntynyt vastakohdakseen, sitä voi pohtia. Mieleeni juolahtaa, että niinhän jumalakin (devus) muuntautui pikkujumalaksi (devil) eli siis piruksi. Esimerkiksi taolainen tulkitsisi tämän ehkä niin, että hyvässä on pahan siemen ja päinvastoin. Taistelu niiden välillä ei pääty koskaan. 

Ruma äidinkieleni

Olin jokin aika sitten Helsingissä ja jouduin käyttämään yöbussia. Meitä matkustajia oli vain kolme: takanani istuvat kaksi naista ja minä. Matka kesti puoli tuntia, ja koko sen ajan toinen naisista kertoi työasioistaan, palkankorotuksesta ja johtajastaan. Naisen ääni oli nariseva, ja hän puhui nopeasti. Vaikutti siltä, että siinä suomessa, jota hän puhui, ei ole lainkaan etuvokaaleja. ”Meidan tuossa on tallanen kummallinen ilmio etta tota ...” Tuo kieli kuulosti hirveän rumalta, ja tunnistin siitä monen pääkaupunkiseudulla tapaamani nuoren puhetyylin.

Saattaa tosiaan olla jotain perää siinä, että suomen kielen vokaalisto on muuttumassa. Muutos johtaisi siihen, että esimerkiksi äät ja ööt häviäisivät tai ainakin että niitä käytettäisiin vähemmän. Kun tähän lisätään se, että monet diftongit ovat kadonneet puheesta – esimerkiksi ”tuota” on ”tota” ja ”rahoittaa” ”rahottaa” - suomen kieli kuulostaa yhä takaisemmalta ja hakkaavammalta. Nämä seikat tekevät suomen kielestä vieläkin rumemman kuin se jo on pitkine sanoineen ja yksitoikkoisine puhenuotteineen.

Mutta onko sillä väliä, että kieli on ruma? Ei ”rakkaus” ole mikään sulosointuinen sana, mutta ihana asia se siitä huolimatta on. Tai oikeastaan rakkaudessa on arkinen puolensa, joka ”l'amourin” huumassa unohtuu. ”Rakkaudessa” on realismia, jota ”lavissa” tai ”amoressa” ei kuule. Rumuudella on siis hyvät puolensa, se pitää meidät maan pinnalla. 

Rumalla suomen kielellä voi pistää jauhot suuhun jannulta kuin jannulta sanomalla: ”Älä sä jätkä mäkätä.” Toisen puheenvuoron voi katkaista erittäin tehokkaasti tokaisemalla vaikkapa näin: ”Mitä sä sössötät siinä?” Ja ne jotka vastustavat vanhusten kiusaamista, saavat tukea ilmauksesta: ”On ikävä rääkätä äijän kääkkää.” Niille, joiden kieli ei tuosta vielä ole mennyt solmuun, on tarjolla lause: ”Yksikseskös itkeskelet, itsekseskös yskiskelet, kaksisteskos kosiskelet, koksistakos kakistelet?”

Viljelkäämme siis rumaa äidinkieltämme. On se ainakin tai melkein yhtä ruma kuin muutkin rumat kielet. Mikä ilmaisuvoima onkaan tässä kielessä: ”Römeät köriläät örisevät ärräpäitä.” Ehkä voisimme pitää kielen rumuuskilpailut? Kuka keksii suomen rumimman ilmaisun? Ja voisimme sitten verrata sitä ruotsin rumimpaan ilmaisuun ja huomata, että taitavatpa svedut taas jäädä toiseksi.


Lisukkeita juttuun:

Wikipediasta löytää esimerkiksi hakusanalla "suomen kielen pisin sana" lisätietoa pitkistä sanoista, joita jotkut voivat pitää rasvaläikkinä kielen kauniissa (?) kankaassa.

Mielenkiintoista historiallista tietoa suomen kielen tunnetuista "dinosauruksen luista", lukusanoista, antaa dosentti Pirkko Suihkonen artikkelissaan, johon pääsee tästä: http://solmu.math.helsinki.fi/2001/2/suihkonen/
Kielten kauneuskilpailussa "yhdeksännessäkymmenennessäyhdeksännessä" ei ehkä pääsisi aivan palkintopaikalle. Pitempiäkin lukusanoja toki löytyy. Itse asiassa edellä olevan järjestyslukusanan "nennessä" kuulostaa ainakin minun korvissani jopa sointuisalta.

Tieteellisen näkökulman suomen kielen äänteelliseen luonteeseen antaa Veijo V. Vihanta vuonna 1990 julkaistussa artikkelissaan "Suomi vieraana kielenä foneettiselta kannalta". Se löytyy Jorma Tommolan toimittamasta Suomen sovelletun kielitieteen yhdistyksen vuosijulkaisusta, AFinLa Yearbook 1990. 

Kvinnliga funderingar dagen till ära

Jag växte upp i Finland i en stor familj. Vi var sju barn. Min far arbetade som museiman. Min mamma ledde denna vår barnskara. (Se mina bloggar om min mamma här och pappa här.) Mindre än tio år hade gått sedan krigen tog slut. Till skillnad från Sverige hade Finland ju genomgått ett decennium, 40-talet, av mycket traumatiska händelser: krig, evakuering av 400 000 karelare undan den anfallande röda armén, transport av 70 000 "krigsbarn" till Sverige. Landet hade befunnit sig på randen till utplåning som en självständig stat men klarat sig med sin demokratiska statskick i behåll. 

Det som ändå var positivt under den där svåra tiden var att kvinnor kom ut i arbetslivet. Det var kvinnor (och barn efter deras förmåga) som såg till att livet fortsatte på hemfronten. Utöver detta tjänstgjorde tusentals kvinnor och flickor som lottor vid fronten. Landet rasade inte samman, vilket inte bara var männens förtjänst som bekämpade den övermäktiga fienden utan till en mycket stor del kvinnornas förtjänst. De räddade samhället när det verkligen gällde. Och när vapenskramlet sedan la sig tog de itu och byggde landet tillsammans med sina karlar och barn (efter deras förmåga). Det blev stora barnkullar i slutet av 40-talet. Landet återhämtade sig tack vare kvinnor (och deras män).  

    Det är inte för intet att statyer som man har rest för fred ofta är kvinnofigurer. "Fred" heter pax på latin och på grekiska (bl.a.) "iríni". Båda ordens genus är femininum.   

    Efter den fyraåriga blandkönade folkskolan gick jag åtta år i en pojkskola. Dåförtiden, i slutet av 50-talet och under 60-talet, var könsåtskillnaden naturligt i utbildningen. Efteråt har jag tänkt att socialt och psykologiskt var detta inte alls bra. Mitt läroverk hade ett "syskonläroverk" för flickor. Jag minns att när vi träffades till exempel i danstillställningar var det mycket spänt. Jag tror inte att det bara berodde på tonåren som oundvikligt är nervkittlande och psykiskt problematiska. Vår enkönade skolgång hade säkert också en "tillskruvande" inverkan på hur vi ställde oss till det motsatta könet. Hur skulle man bete sig med dessa varelser, flickor? Hur tänkte de? Varför fnittrade de så? 

    Lyckligtvis har könsåtskillnaden upphört. Den är inte bra för ungdomar som genomgår tonårens Sturm und Drang. För min egen del blev det andra verksamheter än skolan som hjälpte mig att utveckla en bättre fungerande relation till flickor. En viktig sådan verksamhet var scoutliv. 

    Början lovade dock inte gott med tanke på könsrelationer, för i scoutkåren som jag gick med på var vi enbart killar. Manlighet betonades ytterligare då vi började leva vildmarksliv. Vi var ca. 10 killar och trivdes tillsammans. Nästan varje veckoslut och alla längre semestrar rörde vi oss i naturen. Vi var ett sammansvetsat gäng pojkar i våra värsta tonår. I scoutläger och under utfärder i vildmark kände vi att vi var "erämies", finska för "jägare" eller "fångstman". I vårt språk betydde ordet en som klarar sig i vildmark oavsett årstid eller väderlek. 

    Men sedan kom vi i kontakt med flickscouter. De visade sig trivas och duga minst lika bra som vi med lägerliv. De gjorde ett starkt intryck på mig. Klart, varma känslor väcktes och man blev kär men det blev inga nutida såpoperor med långradigt relationssnack. Det viktiga var att röra sig i skogar, känna att en trivs och klarar sig där. Jag är tacksam att jag fick tillbringa många av mitt livs bästa tider i den här gruppen av trevliga och duktiga tjejer och killar. 

    Varför hade man könsåtskillnaden i skola och sådana verksamheter som till exempel scouterna? Kanske ville man befästa den mansdominerade maktstrukturen i samhället. Trots starka bevis på motsatsen litade man kanske inte på att kvinnorna kan. Eller så ville man inte bryta med de sekellånga traditionerna. Att detta hade lett till orättvisor bl.a. på arbetsmarknaden ville man inte kännas vid.  

    Jag hoppas att jämlikhet ska råda inte bara i Sverige och EU utan överallt, fullt ut. Att det kommer att dröja innan vi är där, det vet vi. Men en gång scout, alltid scout: Var redo att förändra världen. Världen är långt ifrån färdig. 

Timon tarina

Timo oli ikäiseni poika. Merkille pantavinta hänessä oli kasvojen kalpeus ja se, että hänen silmänsä vaikuttivat silmälasien takana aina hiukan turvonneilta. Tuntui kuin hän olisi tarkastellut maailmaa raon välistä, sirrittänyt.

En ollut kovinkaan usein puheissa hänen kanssaan, vaikka olimme luokkatovereita yhdessä Helsingin keskustan oppikoulussa. Timon paras ja ehkä ainoa kaveri oli Olli. He olivat ystävyksiä varmaan sen takia, että he asuivat samalla suunnalla. Minä en saanut Timoon kontaktia. Kun hän otti osaa keskusteluihin, kävi monesti niin, että hän kiivastui ja alkoi hokea yhtä ja samaa asiaa, jankuttaa. Jos joku kertoi vitsin seisoskellessamme koulun pihalla välitunnilla ja muut remahtivat nauruun, Timo vain naurahti, ja hänen kasvoilleen ilmaantui kireä hymy.

Jouduin tekemisiin Timon ja Ollin kanssa sen takia, että kuudennella luokalla aloimme lukea yhdessä venäjää. Olimme ainoat luokkamme 25 oppilaasta, jotka valitsivat sen kielen. Seitsemännellä luokalla kävi niin, että Olli ja Timo jäivät luokalle. Tiemme erosivat. Kirjoitimme ylioppilaiksi eri aikaan: minä vuotta ennen Ollia ja Timoa. Mietin, harmittiko heitä, kun minä etenin opinnoissani nopeammin kuin he, mutta näin arasta aiheesta emme koskaan puhuneet keskenämme.

Kului vuosia. Opiskelin Helsingin yliopistossa ja asuin kaupungin ulkopuolella puolen tunnin junamatkan päässä keskustasta: vuokrasin huonetta soluasunnosta, mikä sopi laihalle kukkarolleni. Viivyin kaupungissa yleensä myöhään, koska minulla oli luentoja ja koska minusta oli mukava istua lukemassa yliopiston vanhassa kirjastossa. Se oli Helsingin kaunein rakennus, siellä tunsin vanhojen aikojen kosketuksen, siellä vallitsi tieteen syvä henki. 
 

Aika usein huumauduin tuosta hengestä ja illan tultua lähdin kirjastosta mieli täynnä sitä. Suunnistin rautatieasemalle, matkalla poikkesin ruokakauppaan ostaakseni jotain aamupalaksi. Kävelin mietteissäni, selässä reppu täynnä kirjoja - kuvittelin, että jatkan lukemista asunnolle päästyäni. Yleensä en siinä onnistunut, vaan silmäni alkoivat painua kiinni, vaikka kuinka pinnistelin.

Tieteellisen hengen tyyssija, Suomen kansalliskirjasto

Sinä iltana satoi kaatamalla ja tuulenpuuskat tempoilivat sateenvarjoani. Kulku oli hankalaa, kun oli kannettava ruokakassiakin. Sontikasta huolimatta olin kuin uitettu koira päästyäni vihdoin suojaan rautatieasemalle.

Jäin odottamaan junaa. Kello läheni yhdeksää, asemalla ei liikkunut kovinkaan paljon ihmisiä. Humalaiset hälisivät hallin nurkassa, nuoret kuluttivat aikaansa aseman kioskien vaiheilla. Junien saapumisia ja lähtöjä kuulutettiin harvakseltaan suomeksi ja ruotsiksi. Minun junani ei ollut vielä tullut laituriin. Asema näytti autiolta ja vähän kolkoltakin, vain nuo puliukot saattoivat tuntea sen kodikseen.

Lopulta odotukseni päättyi, ja aloin astella kohti ovea sateenvarjo toisessa, ruokakassi toisessa kädessäni, kirjareppu selässäni. Hätkähdin. Silmäkulmastani näin, että joku seurasi minua, tuli melkein kylkeeni kiinni. Mitä hän tahtoi?

Ennen kuin ehdin työntää oven auki, hän asettui eteeni.

- Lompakko tänne tai mä hakkaan sut!

Miehen ääni oli kireä. Laskin kantamukseni maahan. En ruvennut etsimään lompakkoani. Häkeltyneenä katsoin miestä.

- Anna saatana rahat ja sassiin!

Miehessä oli jotain tuttua. Kalpeat kasvot, silmät silmälasien takana aivan kuin ne olisivat turvonneet tappelun jäljiltä. Siisti asu, hän ei ollut mikään asemalta kotinsa löytänyt puliukko.

- Hei, et sä oo Timo? Muistat sä, me käytiin Norssia samaan aikaan?

- Saatana, Kaarlo!

- Mulla on tota kiire tohon junaan.

- Joo. Helvetti, Kaarlo!

Helvetti.

Työnsin aseman oven auki ja kiiruhdin junalleni. Timo ei lähtenyt perääni.

Kului vuosia. Sain sattumoisin kuulla, että Timo oli kuollut. Mihin hän kuoli, sitä en saanut tietää. En saanut tietää sitäkään, mikä hänestä oli tehnyt rikollisen. Muistan hänen olemuksensa koulun välitunnilta ja hänen sirrittävän, tiukan katseensa, hänen naurunsa, joka kuulosti narahdukselta. Timokin oli matkatoverini. Hetken aikaa.

B niin kuin Babylon

Minua on kiinnostanut Babylonin tornin tarina, ja eilen illansuussa katsoin, mitä Raamattu kertoo siitä (ks. 1 Moos. 11). Lähtökohta oli se, että vedenpaisumuksen jälkeen "koko maailma käytti samoja sanoja ja puhui yhtä kieltä". Itään vaeltaessaan ihmiset löysivät Sinearin maasta tasangon, jonne he alkoivat rakentaa kaupunkia ja tornia, joka ulottuisi taivaaseen asti. Tarkoitus oli, että he tällä keinoin saisivat mainetta. Lisäksi yhteinen rakennushanke pitäisi heidät koossa, eivätkä he hajaantuisi ympäri maata.

Herra tuli katsomaan ihmisten työmaata ja sanoi: "Siinä he nyt ovat, yksi kansa, jolla on yksi ja sama kieli. Tämä mitä he ovat saaneet aikaan, on vasta alkua. Nyt he pystyvät tekemään mitä tahansa. Menkäämme sekoittamaan heidän kielensä, niin etteivät he ymmärrä toistensa puhetta." Tuumasta toimeen. Sekoittamalla ihmisten kielen Herra sai heidät lopettamaan kaupungin ja tornin rakentamisen. Kun ihmiset eivät kyenneet kommunikoimaan keskenään, he hajaantuivat kaikkialle maailmaan.
 
Tarina herättää monenlaisia kysymyksiä kuten esimerkiksi sen, oliko Babylon todella se paikka, josta ihmiset hajaantuivat eri tahoille. Niin ei ilmeisesti ollut laita, vaan ihmissuku syntyi Afrikassa. Myös ajatus alkuajan yhteisestä kielestä on mielenkiintoinen, mutta sen todenperäisyyttä on mahdoton pitävästi tarkistaa. Kysymys on monihaarainen: kumpi kehittyi ensin, puhe vai kieli? Missä vaiheessa homo sapiens-lajin kielellistyminen tapahtui? Onko kaikkien kielten ydinkielioppi sama universaali kielioppi vai mitä järjestelmällisiä eroja niiden välillä on? Kaikki kielet ovat melko monimutkaisia järjestelmiä, mutta lapset oppivat minkä tahansa kielen muutamassa vuodessa ilman, että heitä vasiten opetetaan tai että heidän tekemiään ns. kielivirheitä ehtimiseen oikaistaan. Miten tämä on mahdollista, kun kielentutkijat ovat pähkäilleet pähkäilemästä päästyään kuvatakseen edes yhden kielen kunnolla? Lisää aiheesta voi lukea tästä.

Palaan siihen kohtaan, jossa Herra aivan ilmeisesti tunsi asemansa uhatuksi. Mooseksen mukaan hän nimittäin ajatteli, että Babylonin tornin rakentaminen "on vasta alkua". Herra pelästyi: "Nyt he pystyvät tekemään mitä tahansa." Minusta tämä kohta on koko tarinan mielenkiintoisin.

Tieteellisen kehityksen saavutukset ovat huimia, ja niitä voi tarkastella eri näkökulmista. Kritiikkiä, joka vaikuttaisi asioiden kulkuun, on monesti vaikea esittää, sillä tieteen valtaisa edistyminen kytkeytyy lukemattomin sitein rahallisiin, poliittisiin, sotilaallisiin ym. intresseihin. Tieteen ja tekniikan loihtimassa "uudessa uljaassa maailmassa" minua kiehtovat monet asiat kuten se, että tietokuita lähetetään maailmankaikkeuden ääriin. Suurta huolta minussa synnyttää taas mm. se, mitä seurauksia on siitä, että eliölajien geenistö  kartoitetaan. Olemmeko nyt "elämän herroja"? Mitä se tuo mukanaan? Mikä takaa sen, että ihmisen mielen ja käyttäytymisen tutkimisella on vain inhimillisesti hyväksyttäviä tarkoitusperiä?

Olemme pystyttäneet modernin Babylonin tornin. Mitään taivasta ei ole, joka rajoittaisi tornin kohoamista. Tuleeko torni luhistumaan ja sen myötä tieteellinen tieto ja moderni tekniikka murenemaan? Vai kuljemmeko kohti ihmissuvun uutta kehitysastetta? Asettavatko elinympäristössämme tapahtuvat ekologiset muutokset esteen kehitykselle vai ohjaavatko ne sen toiselle uralle? 

Entä mitä tapahtuu ihmiskunnan kielille? Tiedämme, että enin osa ehkä noin 6 900 nykykielestä on tuomittu häviämään. Se on hyvin murheellista, sillä kielen hävitessä katoaa myös osa inhimillistä kulttuuria. Ehkä kielten määrän vähetessä esiin valikoituu muutaman suuren kielen ryhmä, joiden taitoa pidetään välttämättömänä. Yhteen maailmankieleen en usko, vaan luulen, että tulevaisuudenkin maailma on monikielinen. Toisaalta, tekninen kehitys saattaa mullistaa tilanteen niin, että voimme erilaisten kielenkääntämisohjelmien ja -laitteiden avulla hoitaa erikielisyyden aiheuttamat ongelmat.  

Kehitys menee eteenpäin, ja toivon että todellisista ja kuvitelluista uhkista huolimatta emme anna minkään voiman hävittää keskinäistä viestimisyhteyttämme, käytimmepä sitten mitä tahansa kieltä. Ilman tuota yhteyttä emme pysty vastaamaan valtavan moniin, ihmiskunnan olemassaoloa uhkaaviin haasteisiin asianmukaisella tavalla. Lajimme nimi on homo sapiens sapiens eli vapaasti suomentaen sangen viisas ihminen. Onko tällä lajilla todella viisautta vaalia "Babylonin torniamme" eli tieteelliseen ja muuhun henkiseen luomistyöhön perustuvaa kulttuuriamme niin, että se säilyy. Osaammeko vetää yhtä köyttä? "Hiiop!"