Hulluvuosi 1968 vielä kerran

Tämä blogi  liittyy Göteborgin ruotsinsuomalaisessa kirjallisuuspiirissä 90-luvun loppupuolella käytyyn keskusteluun.  Meilailun lukijoita taisi olla parisenkymmentä. Olen ottanut mukaan vain ystäväni Asko Sahlbergin ja minun välisen kirjeilyn. Aikaa on kulunut siitä, mutta mielestäni kyse on ajattomasta aiheesta:  Mitä oikein saatiin aikaan entisinä aikoina?  Julkaisen Askon meilin hänen luvallaan.

Kaarlon meili piiriläisille:

Aiheen tähän juttuun antoi hyvä ystäväni, kirjailija Asko Sahlberg. Puhuimme kirjallisuuspiirissä  60-luvun kapinasukupolvesta, ja Asko esitti väitteen, että siitä sukupolvesta ei ole tullut yhtään merkittävää kapinallista tai muuten kirjallisesti mullistavaa kirjailijaa. Minulta, tuon sukupolven yhdeltä läsnäolleelta edustajalta, meni jauhot suuhun.Vasta jälkeenpäin juolahti mieleeni, että onhan meillä esim. Pirkko Saisio. Ja eikös Timo K. Mukka ja Hannu Salamakin kuulu tähän yhteyteen? Minusta noissa kirjailijoissa oli/on kapinahenkeä. En ole tavannut Hannu Salamaa enkä tavannut Mukkaakaan. Ehkä samaan joukkoon voi niputtaa myös Aulikki Oksasen ja Pentti Saarikosken. En saa unohtaa myöskään ystävääni, edesmennyttä Veikko Polamerta, Vogelfrei-runoilijaa, joka kuoli aivan liian varhain. 

Ja miten on lauluperinteen laita, jota edusti Agitprop. Minä en ole varmaankaan ainoa, joka yhä toisinaan hyräilee sen suggestiivisia lauluja. Ja olihan niitä yhtyeitä muitakin, kuten Muksut: "Liisankadulla samassa talossa kun on tuo Makkosen ruumisarkkuliike, vessa vesiposti keittokomero ja huone." Jotenkin noin se taisi mennä. Ja tuleepa mieleeni Arvo Salon Lapualaisooppera, jonka pohjalaaset julistivat, että "jumal' auta näillä lakeuksilla ei pilkata jumalaa",  ja pohtivat semmoisia suuria kysymyksiä kuin lähdettäisiinkö Mäntsälään vai mentäisiinkö ensin kahville. Päätettiin mennä ensin kahville. 

Kuka nykyään käy äärioikeiston kimppuun Suomessa? Äh, eihän siellä semmoista ole, vaikka innokkaat tekniikan ylioppilaat perustelevatkin ampumaseuroja ja porvariston vanha ryssäviha nostaa päätään. Riittävätkö eläkkeet köyhille laitakaupunkilaisille ja laitamaalaisille? Ruotsinkin lehdistössä on ollut juttua siitä, että köyhillä menee Suomessa huonosti.

Entä muu kirjallinen hengenliike noina ammoisina aikoina? Tuosta sukupolvesta tuli monia kirjallisuudentutkijoita kuten Hannu Riikonen (mm. antiikin kirjallisuuden ekspertti), Pertti Lassila, Pekka Pesonen (Venäjän kirjallisuuden asiantuntija), Pekka Tarkka, Juhani Niemi ja Yrjö Sepänmaa (Wittgenstein-friikki, jos ymmärsin oikein). Miesvoittoista, pahoittelen muistini valikoivuutta! Kriitikoista en saa juuri nyt mieleeni muita kuin Vesa Karosen. Ja monihan meistä oli pasifisti, se kuului ikään kuin asiaan, aseistakieltäytyminen. En muista, minne Juhani ja Jukka lähetettiin, minut pantiin vuodeksi rappioalkoholistien suljetun hoitolaitoksen yövahdiksi. 

Ja keskustelu? Niin, ylioppilaslehti (ja Arvo Salo) oli juttu sinänsä, mutta olihan Kriittinen korkeakoulukin, jossa Reijo Wilenius vaikutti ja jossa ensi kertaa kuulin Hannu Taanilan, kautta aikojen parhaan debattöörin, puhuvan. Nyt en tosin pitäisi yhtä radikaalina sitä, että hän poltti savuketta samaan aikaan, kun puhui USA:n Vietnam-politiikkaa vastaan vai lieneekö puhunut jostain muusta mieliaiheestaan, urkujen soitosta, ruoan laitosta, Martti Lutherin kansansivistyspyrkimyksistä jne. (Hän tosin unohti kertoa, että Martti L. kannatti myös ruhtinaita, jotka listivät talonpoikia.) Luther, sanottakoon ilman sarvia ja hampaita, on kansanvalistuksen alku ja juuri Suomenmaassa. 

En ole maininnut rauhanliikettä (Sadankomiteaa), globaalisen oikeudenmukaisuuden liikettä ja seksuaalisen tasavertaisuuden liikettä, en Huutomerkki-sarjaa (jossa käsiteltiin mm. ruotsinsuomalaisia ja jonka autoilunvastaisuudesta pidin erikoisen paljon), "Repo-radiota", jonka kimppuun siveellinen kristillinen porvaristo kävi, ja paljoa muuta. 

Mutta ehkä tähän lopuksi on todella tarvetta Asko Sahlbergin lailla pohtia, mitä kestävää tuo sukupolvi on jättänyt jälkeensä. Se että monet sen edustajista ovat olleet ja ovat ehkä edelleen suuria julkkiksia (esim. Panu Rajala), ei riitä: julkkius ei ole kestävää, sen totesivat jo muinaiset roomalaiset. 

En pysty vastaamaan kysymykseen, mutta olen toivoakseni saanut ainakin osan em. jauhoista pois suustani. Kun me 40-lukulaiset joudumme Kharonin lauttaan,  pystytetäänkö yhdellekään meistä muistomerkkiä suuresta kirjallisesta aikaansaannoksesta? Tuskin. Ei edes Hannu Salamalle, saati Saarikosken Penalle - sen muistomerkki on täällä Ruotsissa yhdellä vuorella. 

Kharonin lautta

Entä varsinaiset nykykirjailijat? Erottuuko Suomen nykykirjallisuus yhtä lailla edukseen kuin esim. sen koululaitos, teknologian korkea taso, EU-myönteisyys, ralliautoilu, akankanto ja suojalkapallo? Olen lukenut Sofi Oksasta ja ymmärrän, että syynsä on siihenkin, miksi hän on niin suosittu. Hän kirjoittaa hyvin kipeistä aiheista. Nauran Hotakaisen jutuille, mutta vain yhdestä olen odottanut nobelistia, kun sitä kai kuitenkin pidetään laatumerkinnän huippuna. Mainitsin hänet tämän jutun ensimmäisessä lauseessa.

Askon meili piiriläisille:

Hei,
Lyhyt kommenttini Kaarlolle: asiaahan voi lähestyä yhteiskunnallisesta tai kaunokirjallisesta lähtökohdasta.  Käsitykseni on yhä se, etteivät Kaarlon kuuskytluvun idolit, olivat he sitten vasemmistolaisia tai oikeistolaisia (mikä on tässä asiayhteydessä minulle yhdentekevää) ole antaneet minkäänlaista merkittävää panosta suomalaisen sanataiteen kehitykseen ja että heidän mahdollinen kapinallisuutensa kyllä perustuu johonkin muuhun kuin ilmaisun omaleimaisuuteen. Haluan korostaa, ettei ilmaisun omaleimaisuuteen riitä esim. salamamaisen härski ja siksi aikoinaan kuohuttanut tekstuuri eikä myöskään poliittinen lähtökohta taiteellisen työn perusmotiivina. Kokonaan toinen juttu on tietenkin se, että kuuskytlukulaisille voidaan nostaa hattua ilmapiirin vapautumisesta. Mutta se olisi kyllä vapautunut muutenkin. Kapina punaista lippua liehuttamalla, kirkkoa herjaamalla tai rohkeita seksuaalikuvauksia tekemällä on luonnollisesti ollut kapinaa, mutta nimenomaan sanataiteen näkökulmasta sangen näennäistä sellaista.

Asko Sahlberg 

Kaarlon meili Askolle:

Niin, nähdäkseni politiikkaa ja kaunokirjallisuutta on hankala erottaa semmoisina aika myrskyisinä aikoina, joita elettiin 60-luvun lopussa ja 70-luvun alussa. Joten "kaunokirjallinen lähtökohta" suhteessa tuohon aikaan saa väistämättä poliittista väriä. 

On vain hyvä, että voimme esim. lukupiirin kaltaisissa tapaamisissa pohtia tällaisiakin asioita. 

Kuusikymmentäluvulla oli kieltämättä idoleita, monenlaisia idoleita kuten Fidel Castro ja Che, vaikka juuri idolien murskaaminen oli silloin ajanhenki. Nuorison kapinaliikkeessä oli hyvin monenlaisia suuntauksia, mm. Moskova-kommunistisia, maoistisia ja anarkistisia (Kropotkin ja Orwell). 

Väite siitä, että ilmapiiri olisi vapautunut muutenkin, on tyypillistä facit-i-handen-ajattelua. Suomessa tapahtunut kehitys ei ollut irrallaan kuohunnasta USA:ssa ja Ranskassa; tätä mieltä eivät olleet vain nuoret vaan mm. filosofi G. H. von Wright, joka kirjoitti oivaltavan kannanoton Vietnamin sotaa vastaan Hesarissa 1967. "Muutenkin vapautuminen" liittyy siis siihen, mitä fransmannit ja jenkit olivat touhunneet mm. Indokiinassa. 

Myös tuon ajan henkeä on kummallista kuvata "mahdolliseksi kapinallisuudeksi". Se oli todellista kapinallisuutta, jonka ilmaisumahdollisuuksia pyrittiin kyllä monin tavoin kahlitsemaan. Tästä yksi esimerkki on ns. Repo-radion kohtalo. Tietty osa porvaristoa ja kristikansaa tunsi "kapinasukupolven" olevan uhka ns. perinteisille arvoille. 

Asko korostaa omaleimaisuutta, ja ehkä käy päinsä erottaa se mikä on omaleimaista siitä, mikä sitä ei ole. Mutta luulenpa, että kyseessä ei ole mikään yliaikainen, ajasta riippumaton seikka vaan ominaisuus joka on riippuvainen siitä ajasta jota eletään ja siitä paikasta jossa ollaan. Askon omintakeisuuteen esim. vaikuttaa se, että hän asuu Ruotsissa ja kirjoittaa monikulttuurisuuden läpimurtoaikana kirjojansa (maahanmuuttajat ja etenkin ruotsinsuomalaiset kuuluvat hänen henkilögalleriaansa). 

Paljossa taiteellisessa ilmaisussa 60-luvulla oli poliittinen lähtökohta. Taiteellisen luomistyön ja yhteisön tai yhteiskunnan suhteet olivat keskeisiä asioita. Tämä suhde muuttuu ajan myötä, minkä huomaa, jos vertaa esim. Sillanpään Hurskasta kurjuutta Linnan tirologiaan ja Sahlbergin Tammilehtoon. Tammilehtoa ei voisi kuvitella esim. valkoisten oman författarin B. Gripenbergin kirjoittamaksi.  (Gripenberg tosin oli muistaakseni runoilija, ei prosaisti.) 

Punalippuisuus ja seksuaalinen vapautuminen ovat leimanneet kuusikymmentälukulaisuuden. Se on se kuva, jota ajanjaksosta on levitetty vuosikaudet. Mutta ne jotka olivat mukana, tietävät, että ne eivät olleet suinkaan ainoata keskeisiä asioita. Kokeiltiin ja koetettiin monella tasolla löytää uusia ilmaisu- ja elämistapoja. Paineita ja vaikutuksia henkiseen muutokseen tuli erittäin monelta taholta. Kirkon ja rintamasotilaiden herjaaaminen oli tärkeätä joillekuille, mutta toisia puhutteli enemmän esim. Yrjö Kallisen,  sosialistin ja buddhistin, sanoma. Siitä oli suora yhteys pasifismiin. 

Ei myöskään tule unohtaa historiallista tilannetta, jossa elettiin: laajenevaa Vietnamin sotaa, Neuvostoliiton roolia maailmanpolitiikassa. Tshekkoslovakian miehitys jakoi 68-nuorison: minä osoitin Erkki Tuomiojan johtamassa porukassa mieltä Neuvostoliiton lähetystön edessä 21.8.: "Sosialismi kyllä, panssarit ei." Neuvostoliiton propaganda puri osaan Suomen nousevaa nuorisoa, niihin joita kutsuttiin taistolaisiksi. Muihin, kuten minuun ei. Opettelin kyllä venäjän kieltä, koska ajattelin, että jonkun on pystyttävä puhumaan niiden, venäläisten kanssa. Todettakoon myös, että sorto jatkui Tshekkoslovakiassa, mutta vuosi miehityksen jälkeen, 21.8.1969, Neuvostoliiton lähetystön edessä osoittivat mieltään vain kaksi kumppanusta, Pena ja minä. 

Asko jakelee arvioitaan siitä, mikä on näennäistä sanataiteen näkökulmasta. Olennaista tässä on se, että pyrimme elämään mukana siinä ajassa jossa satumme elämään ja koetamme vaikuttaa myönteiseen kehitykseen, mm. puolustamaan "pientä ihmistä". Ja mielestäni Asko tekee kirjallisessa tuotannossaan juuri sen. Ja siitä kiitän.

Kaarlo Voionmaa