"Я родился лысым" - маленькая сказка о настоящем братстве

Мой младший братишка купил гитару, когда ему было тринадцать лет. Он часто и заядло перебирал струны гитары, и ясно было, что этот инструмент очень нравился ему. Я сам не играл на гитаре, но мне очень хотелось петь с моим братом. Мои любимые песни были тогда, в течение шестидесятых годов, т.н. "протест-песни", которые касались общественных проблем, как например ситуации малоимущих людей. Мой братишка однако предпочитал песни Битлз моим политическим песням. Как мы все знаем, Битлз были очень популярными в то же время везде в мире. Правильно, они пели красиво, но несмотря на это я слушал охотнее всего "протесты". И мое спокойствие нарушалось особенно, когда я замечал, что у братишки волосы становились всё длиннее и длиннее.

 Это была "мода Битлз". Ему не понравилось, когда я прокритиковал его за это. Он сказал: "А я думаю, что твоя щетина нехороша. Тебе надо побрить её." Неприятная ссора вспыхла между нами. Я чувствовал себя гордым: моя борода росла, как следует у мужчин. Бритьё не требуется. Брат и я больше не пели вместе, ни политических, ни битловских, никаких других песен. Было скучно. Братишка мог играть нa гитаре лучше и лучше, но он совсем не пел, а он только перебирал струны. Мы - цепкие парни, и мы дулись целые две недели.

В один зимний день перед рождеством братишка не пришёл домой, как обычно в третьем часу, а позже, часов в пять. Когда он появился, я сразу понял, почему он задержался. Он зашёл в парикмахерскую на пути из школы домой и побрил волосы. Теперь он был совсем лысым. Я поглаживал мою бороду, которая
мало росла. 

На голове братишки не было волос, только щетина. Он выглядел как пленник Гулага, или даже Аушвица. "Что случилось?" мне удалось сказать смущённым тоном. Родители ещё не видели этой щетины, этой плен-ительной внешности братишки. "Я понял, что Битлы тупые. Теперь я - панк," братишка пояснил. 

"Панк. Да. Почему бы и нет!" я ответил. "Но лучше всего, ты - мой братишка. Это - конченый пункт нашей тупой ссоры. Да?" "Да, согласен," сказал он. Я вставил: "Впрочем, если ты изменишь свое мнение о Битлах, волосы могут вырасти обратно." "Ты прав, братишка!" сказал он. Родители пришли, и сначала они смутились как и я, из-за нового "лук" братишки, а потом засмеялись. Брат и я опять пели вместе, и теперь популярной стала новая песня: "Я родился лысым".

Спасибо!  KIITOS - TACK!
Моя коллега, Елена Володина, помогала мне писать лучше, чем я фактически могу. Все языковые ошибки только мои.

Pasifistin mietteitä Suomen armeijan juhlapäivänä

Suomen armeija kutsuu itseään ”puolustusvoimiksi”. Sillä on iso ja hyvin hoidettu sivusto Internetissä, josta saa monenlaista armeijaan ja asepalveluun liittyvää tietoa. Sivustolla todetaan Asevelvollisuuslakiin viitaten, että ”jokainen miespuolinen Suomen kansalainen on asevelvollinen”. Naiset pääsevät asepalveluun niin halutessaan kuitenkin edellyttäen, että he ovat Suomen kansalaisia, 18 – 29 vuoden ikäisiä ja terveitä. Asepalvelun suorittaneet ovat asevelvollisia suurimman osan aikuisikäänsä, 18:nnesta ikävuodesta 60-vuotiaiksi.


Sivuston ”Erityistapaukset”-otsikon alla kerrotaan aseettomasta palvelusta, siviilipalvelusta sekä Jehovan todistajien asemasta. Tähän uskonlahkoon kuuluvat voidaan hyväksyttyjen lykkäysten jälkeen täysin vapauttaa asevelvollisuuden suorittamisesta rauhan aikana. Huomiotani kiinnittää, että sivun kuvaksi on valittu maastopukuinen sotilas, jolla on Suomen armeijan kokardi karvalakkinsa lipassa ja joka tähtää sormillaan jonnekin. Tämä kuva on varmaan valittu epähuomiossa: me pasifistit emme ota päähämme armeijan kokardilla koristettua karvalakkia emmekä kiusallakaan tähtää ketään.

Varusmiespalveluaika on ilman erikoiskoulutusta 180 päivää, vaativien taitojen oppimista varten 270 päivää sekä vaativimpiin tehtäviin kuten upseeriksi kouluttautumista varten 362 päivää. Tämä on yhtä pitkä aika kuin se, jonka minä vietin siviilipalvelumiehenä yhdessä suljetussa laitoksessa. Kun lyhin asepalveluaika on puolta lyhyempi, on siviilipalvelun kestoa pidettävä rankaisuna.

Siviilipalvelun suorittaminen laitoksessa ei vaatinut minulta erikoistaitoja eikä myöskään antanut  niitä minulle: opin nopeasti yövahdin tehtävät ja maatyöt kuten perunoiden noukkimisen syksymmällä. Laitoksesta päästessäni en osannut ampua enkä komentaa muita yhtään sen paremmin kuin sinne joutuessanikaan. Muutaman asian jaoin armeijan suorittaneiden ikätovereitteni kanssa: sain päivärahaa, kuittasin lainaksi armeijan asusteita – niissä ei ollut armeijan kokardeja – ja palveluajan päättyessä olin ulkomaanpassin onnellinen omistaja. Passin avulla saatoin matkustaa niin halutessani pois Suomesta. (Siviilipalvelusta nykyään, ks. tästä.)

Valtion taloudelliselta tutkimuskeskukselta saamani tiedon mukaan varusmiespalveluksessa on noin 80 prosenttia miesikäluokasta. Suomella onkin Euroopan suurimpiin kuuluva 350 000 sotilaan reserviläisarmeija. Suomen armeijan miesmäärä on yli kaksi kertaa muiden Pohjoismaiden asevoimien yhteenlaskettu vahvuus. Supistuksia tähän määrään on tehty 1990-luvulta lähtien, mutta sekä armeija että enemmistö kansanedustajista haluaa säilyttää yleisen asevelvollisuuden ja kouluttaa koko ikäluokan. Suomessa ei mentäne Ruotsin tapaiseen järjestelmään, joka paraikaa on muuttumassa yleisestä asevelvollisuusarmeijasta ammattiarmeijaksi. Muutoksen on määrä olla selvä vuonna 2019, mutta koko ajan kuuluu puhetta, että prosessi käy liian kalliiksi.

Armeijoiden merkitystä on turha kieltää. Ne pitävät osaltaan yllä poliittista tilannetta maan päällä ja myös avaruudessa, jonne tietyt sotilasmahdit ovat jo siirtäneet kalustoaan. Armeijoiden lakkauttaminen ei ole realismia edes pohjoismaissa, esimerkiksi Ruotsissa yksikään puolue ei kannata armeijan lopettamista. Vasemmistopuolue kuuluttaa sosialistisuuttaan mutta ei pasifistisuutta. Tuo muutoshakuinen puolue on jo poistetun yleisen asevelvollisuuden kannalla. Myöskään kristillisdemokraatit eivät ole pasifistisen rauhan puolue, jos joku nyt niin kuvitteli. (Kristinuskon suhteesta väkivaltaan, ks. Matteus 5:21-25 ja Matteus 10: 34-36.)  

Mutta onko toisenlainen maailma mahdollinen, semmoinen jossa emme uhkailisi toisiamme kättä pidemmällä tai, biokemiallisista aseista puheen ollen, kättä pienemmällä? Realistinen vastaus on, että maailmasta on tulossa yhä parempi paikka elää. En käy tässä saarnaamaan Uudesta Uhkeasta Maailmasta, jääköön se hupsujen huxlien tehtäväksi, vaan kehotan kaikkia lukemaan Steven Pinkerin kirjan The Better Angels of our Nature. Tuon maailmankuulun tiedemiehen mukaan olemme siirtymässä yhä rauhanomaisempaan maailmaan. Näin on vaikka juuri tälläkin hetkellä todistamme kauheuksia kuten siviiliväestön joukkomurhia Syyriassa.

En aseta toivoani paremmasta maailmasta mihinkään uskonlahkoon, en hyvää tarkoittaviin maailmanparantajiin, en edes pelkästään meihin pasifisteihin. Asetan uskoni meihin, erilaisiin ihmisiin. Taloudellisen turvallisuuden, yhteiskuntien toimivuuden ja koulutustason kasvaessa saamme aikaan yhä paremman maailman. Olemme matkalla sinne myös tänä Suomen armeijan juhlapäivänä ja marsalkka Mannerheimin syntymäpäivänä.

Tulevaisuuden maailmassa ei varmaankaan vallitse mikään yleinen tai pysyvä rauhantila. Se ei ole paratiisi. Mutta tulevaisuuden maailmakin on toivottavasti ihmisten maailma. Siinä maailmassa saamme yhä paremmat mahdollisuudet näyttää, mihin homo sapiens sapiens, tämä sangen viisas ihminen, oikein pystyy. Me pystymme paljoon, hyvässä ja pahassa. Suotakoon, että hyvät voimat, the better angels of our nature, kuten presidentti Lincoln asian ilmaisi, pääsevät voitolle yhä useammin. Puhtia siis puuhiimme ja riemua rintaamme! Parempi tulevaisuus on edessäpäin.




PS. Kirjoitettuani edellä olevan tekstin jouduin lisälähteitä hakiessani sivustoon, jossa on Venäjän asevoimien komentajan, kenraali Nikolai Makarovin äskettäinen puhe suomalaiselle kuulijakunnalle. Ks. tästä. Huomaan, että sitä on kommentoitu Suomen julkiviestimissä aika lailla. Minulla ei ole riittävästi tietoa sen asianmukaiseen käsittelemiseen. 

Pasifistin kommenttina totean, että oikeastaan me emme elä rauhan vaan sodattomuuden tilassa omassa maailmankolkassamme. Armeijat luovat sodanuhkan, ja se on saatava poistettua kaikkialta maailmasta. Tehtävä on giganttinen, ja juuri siksi sopiva homo sapiens sapiens-lajille. Rauhan luomiseen ei tarvita lisää kättä pidempiä tai pienempiä aseita, vaan enemmän YYA:ta eli ystävyyttä, yhteistyötä ja avun antamista sitä tarvitseville. Haluaisin, että roomalaisilta peritty ajattelutapa haudattaisiin, se joka tiivistyy sanontaan Si vis pacem, para bellum - Jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan - Если вы хотите мир, готовьтесь к войне (Jesli vy hotíte mir, gotovtesj k vajné). 

PPS. Viimeisimmän tiedon mukaan Suomen armeijan asepalvelukseen määrätyistä henkilöistä 16 % vapautetaan palvelusta. Tavallisimmat syyt vapautukseen ovat mielenterveydellisiä. Vain 2 % ikäluokasta valitsee siviilipalvelun. 

Hyckleri, livets olja

Ibland får vi bevis på att våra medmänniskor inte är ärliga. Innan vi åker på semester kommer vi överens med grannen om att denne ska ta hand om våra blommor och post. Men när vi kommer hem igen har blommorna vissnat. Posten ligger på hallens golv och telefonräkningen har på ett mräkligt sätt skenat iväg. I grannsämjans namn vågar vi inte fråga hur det egentligen blev med vattnandet av blommorna. Att beskylla någon för oärlighet är svårt. Det är inte politiskt korrekt, för man ska värna om sociala relationer.Vi håller förargelsen för oss själva. Ger sken av att det egentligen inte spelade så stor roll. Men samtidigt är vi fast beslutna att nästa gång kommer vi inte att be grannen om hjälp med blommorna och posten. Detta är hyckleri. Men det behövs som man behöver olja i cykelns kedja. 

Många av oss är troende kristna. I gudstjänster stiger man upp när prästen uppmanar att göra så. Man mumlar genom trosbekännelsen: "Vi tror på Gud... himlens och jordens skapare... Vi tror på Jesus Kristus... som blev till som människa genom den heliga Anden, föddes av jungfrun Maria... korsfästes, dog och begravdes, steg ner till dödsriket, uppstod från de döda... step upp till himlen... " 

Innehåller inte bekännelsen rätt märkliga påståenden? T.ex. att Jesus skulle ha avlats genom en ande.

Men skadar det någon att bekännelsen innehåller sådana idéer? Nej. Tvärtom, när man står där och mumlar bekännelsen, känner man samhörighet med andra. Handlar det inte om hyckleri? Jo, men inte sådant som kallas för fariseism, hyckleri som Jesus varnade sina anhängare för.

Människor som har tid att fundera, blir ibland överkänsliga för företeelser som oärlighet och hyckleri. Poeten Nils Ferlin tillhörde dem. Se här: "En skål, I bröder, som vilse vandra, en skål för livet som rullar här. Vi är väl lika så bra som andra ty andra är inte som dom är. Ty andra köper sig etiketter och sätter på sej och tar en ton... "

Vi känner till dessa människor som "sätter på sej och tar en ton". Kanske är det tom. så att vi själva ibland tillhör dem. En annan poet, Boris Pasternak, blev riktigt förtvivlad över hyckleriet. Här är slutet av hans dikt "Hamlet": "Men utstakad är ordningen av handlingar, och riktningen av stigen går inte att ändra. Jag är ensam, allt sänks i fariseismen. Att leva livet är inte som att gå över åkern."

Jag har slagit upp motsvarigheter till "hyckla" på olika språk och har bara stött på betydelseförklaringar med bedömande moraliserande ton. Det är uppenbart att man i olika kulturer vill ta avstånd från hyckleriet. Men går det att bli av med det? Jag tror att det inte går. Hyckleriet upprätthåller skenet av att det sociala samspelet flyter som det skall. I detta spel har var och en av oss sina roller. Att vi sedan inte skäller ut grannen för att denne glömde vattna våra blommor och hämta vår post är, trots allt, inte så allvarligt. 

Låt oss inte hyckla. Hyckleriet är oundvikligt, det är som livets olja. Men om oljan blir för tjock, behöver vi inte använda den. Vi kan och kanske även bör ta avstånd från hyckleriet när det övergår till självförhärligande fariseism. Vi skall varken drunkna i hyckleriet eller tycka att livet är en för bred åker att beträda. 

Sijsy, Nockia... suomi Ruotsissa

-->
-->

Toukokuun kahdestoista on J.V.Snellmanin syntymäpäivä ja suomalaisuuden päivä. Alla oleva teksti on laadittu tuona päivänä kummankin asian kunniaksi.

Niihin muutamiin ruotsin sanoihin, jotka jokainen vähänkin iäkkäämpi suomalainen osaa, kuuluu finnjävel. Toisen maailmansodan jälkeisinä aikoina ja etenkin 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa Ruotsiin tuli suomalaisia kymmenintuhansin. Suomalaiset rakensivat hyvinvointia Ruotsissa, kun se ei ollut mahdollista työttömyyden ja talousongelmien piinaamassa Suomessa. Isoon joukkoon mahtui monenlaista väkeä – myös niitä, joiden tekemisillä Ruotsin lehdet säikyttivät lukijoitaan: ”En finne igen.” 

Ruotsalaiset ja suomalaiset ovat muuttuneet: me emme ole enää heidän silmissään suomalaispiruja, kännipäisiä puukkojunkkareita tai muuten vain moukkia. Ruotsissa on hyvä asua suomalaisena, Muumin kotimaasta tulleena ihmisenä. Suomalaisuus on nokiaa ("nockia"), kunnon koulutusta, työn laatua, linuxia, marimekkoa ja tietenkin sisua eli "sijsyä".

Yhdessä kohdin ruotsalaisten hyväksyvä ja myönteinen suhtautuminen suomalaisiin ei kuitenkaan ole ollut ehdotonta, ja se koskee suomen kieltä.

Göteborgin yliopistossa ei voi opiskella suomea, mutta kylläkin esimerkiksi hepreaa ja islantia, vaikka suomella on maassamme vähemmistökielen asema ja vaikka Göteborg on Ruotsin taajimpia ruotsinsuomalaisalueita.

Välinpitämätöntä tai väheksyvää asennoitumista ilmentää mm. se, että Suomen sodan päättymisen eli "merkkivuoden" kunniaksi painetuissa postimerkeissä teksti oli ruotsiksi ja englanniksi. Ruotsissa järjestetyssä Suomen ja Ruotsin jalkapallo-ottelussa seremonioiden kielinä olivat ruotsi ja englanti.

Ruotsalaiset eivät ole kiinnostuneita suomesta. He sanovat harrastavansa mieluummin kieliä, joista on enemmän hyötyä kuten espanjaa, ranskaa, venäjää, japania ja kiinaa. Minä luulen kuitenkin, että järkiperäisten perusteiden ohella ruotsalaisilla on myös tunteenomaisia syitä, jotka vaikuttavat suomen kielen vieroksumiseen tai vähättelyyn. Yksi niistä on se, että suomi on lähikieli, jota he eivät ymmärrä. Suomen, Ruotsin entisen itäosan, pääkieli ei tue heidän Ruotsin rajat ylittävää ruotsalaisuuttaan kuten Mumin-dalenin suomenruotsi. Suomen kielen pitämiseen udda språket-kielenä on näin ollen ruotsalaiseen kansallismielisyyteen liittyviä syitä.

Vaikka ruotsalaiset ovatkin syrjineet suomea, on myös niin, että suomenkieliset itse ovat osoittaneet väheksyntää kieltään kohtaan. Heidän asennoitumisensa ilmenee mm. siitä, että monet heistä eivät puhu suomea lapsilleen. Kun suomalaislapset aiemmin olivat ehdottomasti suurin ei-ruotsinkielinen ryhmä Ruotsin peruskoulussa, he ovat tätä nykyä vasta neljäntenä. Sulautumishalu on ilmennyt mm. siten, että ruotsinsuomalaiset ovat varoneet antamasta liian suomalaisia nimiä lapsilleen. Siis mieluummin Patrik Virtanen kuin Paavo Virtanen. Maassa ei ole myöskään onnistuttu pitämään hengissä edes yhtä suomenkielistä päivälehteä, vaikka erään Gallup-tutkimuksen mukaan suomea ja meänkieltä ymmärtäviä on Ruotsissa noin 469 000.

Ruotsissa asuvat suomalaiset kuuluvat monikulttuuriseen ja -kieliseen yhteiskuntaan, joka on jatkuvassa muutoksen tilassa. Sitä ajatellessani mielessäni herää monta kysymystä kuten se, mihin suuntaan kehitys tulee kulkemaan? Säilyvätkö kansallisvaltiot, ja minkälaisiksi niiden keskinäiset suhteet muodostuvat? Ehkä kansallisvaltioiden maailma jatkaa olemassaoloaan paineista huolimatta.

Vähemmistökielten kuten Ruotsissa puhutun suomen tulevaisuus on erilainen riippuen siitä, korostetaanko kansallismielisyyttä vai kansainvälisyyttä. Internationalismi nostaa esiin tarpeen osata kansainvälisessä vuorovaikutuksessa tärkeitä kieliä, nationalismi taas liittyy oman kielen tai omien kielten etusijaistamiseen.

EU:n piirissä tavoitteeksi on asetettu se, että osaisimme kolmea kieltä eli äidinkielen lisäksi kahta muutakin. Suomen kieltä kannattavien ruotsinsuomalaisten kohdalla tämä merkitsisi suomen taitamisen ohella ainakin ruotsin ja englannin osaamista. Ks. blogiani Yhden EU-esitelmän tarina (14.4.2012).

Onko koko väestöä koskeva kolmekielisyys saavutettavissa? Ja saako suomi sijan seuraavien ruosu-polvien kielirepertuaarissa? Se joka elää, näkee. Mutta jos suomea ei käytetä julkisuuden kielenä kotimaassamme Ruotsissa, se kuihtuu ja muuttuu kyökkifinskaksi - termi joka juontuu ruotsinkielen dominoimalta Suomen suuriruhtinaskunnan ajalta.

Toki suomen kielen asemaan vaikuttavat monet muutkin seikat kuin sen julkinen näkyvyys kuten yhteisörakenteen kattavuus ja eritoten suomenkieliset esikoululuokat ja suomenkielinen vanhustenhoito. Ratkaisevinta on mielestäni kuitenkin se, että suomea käytetään julkisuuden kielenä ja varsinkin se, että suomi on mahdollisimman monen ruotsinsuomalaisen perheen arkinen käyttökieli.

PS.

- Sille, joka haluaa herkutella kyökkisuomen sanoilla, voi suosittaa sivustoa http://koti.mbnet.fi/joyhan/keitti.htm  Kyökkisuomi on tärkeä osa suomen kielen urbaania historiaa. Urbaanina finnenä ja Stadin skundina minun tulee suhtautua siihen tai siis sen eri muotoihin suvaitsevaisesti. 

 - Tekstissä mainittu "linuxin" salaisuus selviää osoitteesta http://en.wikipedia.org/wiki/History_of_Linux

- Puhdaskielisyys yhdistetään toisinaan kansallismielisyyteen ja oman kulttuurin puolustamiseen. Erikoinen ja vaikuttava elämäntarina, jossa suomen kielen puhtaus liittyi kulttuurimme puolustamiseen, on luettavissa osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/Heino_Rautio

 

Vilho Setälä, finna pioniro de Esperanto-movado

En la finnlanda Esperanto-movado Vilho Setälä (1892 – 1985) havas centran pozicion. Li agis por la internacia lingvo preskaǔ dum la tuta sia vivo. Li esperantiĝis en 1907, gvidis multajn esperanto-kursojn, funkciis kiel sekretario de Esperanto-Asocio de Finnlando, estis membro de la Akademio de Esperanto, verkis lernolibrojn de la internacia lingvo ktp. 

Li ne nur agis por Esperanto sed havis multe da aliaj interesoj, i.a. li iĝis pioniro de fotoarto en Finnlando, laboris kiel instruisto de fotografia teorio en la artmetia altlernejo dum 1935-1939, estis paciisto kaj liberpensulo. Pliaj biografiaj scieroj troviĝas esperante ĉi-tie kaj finnlingve ĉi-tie. 

Mi unuan fojon konatiĝis kun Vilho Setälä pere lia enciklopedio de hejma tekniko, kiun li redaktis. Miaj gepatroj aĉetis la libron, kiam ili zorgis pri nia somerdomo. La libro estis vera "briko". Mi estis tiam juna knabo kaj kvankam mi sciis legi, sincere dirite mi ne multe komprenis klopodante legi la enciklopedion. Mi respektplene pensis ke la aǔtoro certe estis lertega homo en teknikaj aferoj. Spurojn de lia praktikaj agoj oni trovas kaj en la infanaĝa somerdomo Kallioniemi situanta ĉe lagego Saimaa en Ristiina (orienta Finnlando). Nuntempe la vilao funkcias kiel restoracio. (Tie ankaǔ situas populara haveno por boatistoj, kiuj ekskursas sur la pejzaĝobelega Saimaa. Vidu Kallioniemi, Ristiina.) Aldone Vilho Setälä konstruis sian hejmon en Espoo, Iirislahti, kie troviĝas la sola strato laŭ nomo Esperanto en Finnlando, Esperantotie (Esperanto-vojo).

Kiam mi esperantiĝis, mi nature renkontiĝis kun Vilho Setälä. Montriĝis ke ni interesiĝis pri la sama afero, la finna lingvo. La patro de Vilho Setälä ja estis Emil Setälä, tre fama lingvisto, kies finnan gramatikon ĉiuj finnoj iam legis en lernejo. Vilho Setälä esploris i.a. vortfrekvencojn de la lingvo. Miascie finnaj lingvististoj taksis alte liajn kontribuojn en la  statistika esploro de la finna. 

  

Vilho Setälä estis flamiĝulo de la internacia lingvo. Li naskiĝis la 4-an de aprilo en 1892. Tiel ĝuste ĉi-jare okazas la 120-a naskiĝtago de Vilho Setälä. Ni esperantistoj sentas grandan dankemecon pri lia gravaj kaj longedaǔraj kontribuoj por Esperanto. Dankon! Kiitos!

Песня по-русски

Как известно, трудно рассказывать анекдот на языке, который мы не хорошо знаем. А я теперь намерен именно это сделать.

Но как может быть, что я уверен, что этот рассказ комичен? Потому что люди, моя дорогая публика, хлопали мне в ладоши и громко выражали свое мнение по поводу моего выступления. Не только один раз а два (разных) раза!

Там я стоял сейчас, на подмостках Дома Народа Хисингсбака на празнике шведско-финского общества. Я был приглашенным исполнителем. Я хотел развлекать их, мою публику, песнями на различных языках, по-фински, по-шведски, по-эстонски и даже по-русски; хотя, насколько мне известно, эстонским и русским языком никто из присутствующих людей кроме меня не владел. Моей главной идеей было петь о Балтийском море, которое соединит нас, т.е. финнов, шведов, русских, эстонцев и так далее, и ещё, мне очень нравилось петь о самом важном деле, о жизни. Но задача оказалась непростой, так как я обязательно хотел, что бы они пели вместе со мной. Они могли читать слова песен на экране кодоскопа, который можно было видеть на стене зала.

А проблема была в том, что они не хотели слушать меня или петь, но хотели танцевать. "Напрасно сейчас петь тупые песни на языках которые мы вообще не или еле-еле знаем или понимаем", они бормотали. "Когда мы потанцуем?" разорались некоторые пьяницы. Я вспоминаю, что я в тот момент думал, держатся ли эти пьяницы на ногах как танцоры. А ясно было, что вся публика здесь не хотела, что бы я продолжал бы своё "шоу".

Я не знаю, как получилось, что я не заметил (или не вспомнил), что на полу эстрады лежит электропровод . Все-таки я споткнулся на этой проводке и кодоскоп потемнел. Подмостки пришли в полную темноту. А публика? Она разразилась бурными аплодиментами. Мой "шоу уас оувер" (show was over). Полагали или надеялись они. А мне нелегко уступать, особенно глупым пьяницам. Мое выступение не кончилoсь без одной песни, самой красивой песни по-русски, а именно "Я люблю тебя жизнь".

После того, как я закончил этой песней, публика опять разразилась аплодиментами. "Браво!" Я чувствовал себя лучше в темноте эстрады. Пора танцевать! Даже шведско-финское общество благодарило меня, они заплатили мой билет трама обратно домой.

Спасибо!  KIITOS - TACK!
Моя коллега, Елена Володина, помогала мне писать лучше, чем я фактически могу. Все языковые ошибки только мои.

Національний заслужений академічний ансамбль танцю України. Wikipedia.

Yhteinen ja sisäinen kieli

-->

Miten kieli syntyi aikojen aamuhämärissä? Ehkä sattui niin, että kaukaiset esivanhempamme ensin ääntelivät ja vasta vähitellen älysivät, että ääntelyllä voi jotain tarkoittaakin. Ehkä heille kävi vähän niin kuin sille humalaiselle, joka aikansa mölistyään vaikeni, kun hoksasi, että mölinä vaikutti muihin, että hänen äänellään oli näille merkitystä, ja tässä nimenomaisessa tapauksessa lähinnä häiritsevää merkitystä.

Mihin kieltä sitten käytettiin ammoisessa muinaisuudessa tai ehkä mieluummin, käytettiinkö sitä joihinkin muihin tarkoituksiin kuin mitä sillä on edelleen? Voimme kuvitella tilanteen, jossa jokin metsän peto uhkaa ihmistä. Toinen ihminen huomaa pedon ja varoittaa kumppaniaan äännähtämällä tälle jotain. Toisessa tilanteessa metsästäjät palaavat saaliineen kotiluolalle, ja heidät otetaan vastaan riemukkaasti. Metsämiehet haluavat tietenkin kertoa retkestään, kun taas kotipuolessa pysytelleillä on tarve puhua siitä, miten aika on kulunut luola-askareissa.

Nuo tilanteet voi puitteiltaan modernisoida ydinsisällön muuttumatta. Kieli on ollut ajasta aikaan yhteisöllinen eli sosiaalinen väline: kielen avulla ihmiset ovat väittäneet (ja kuunnelleet), kysyneet (ja vastanneet), myöntäneet (ja kieltäneet), kertoneet ajatuksistaan, varoittaneet toisiaan vaaroista, vakuutelleet asioiden todenperäisyyttä tai vakuuttaneet toisilleen uskollisuutta, hoivanneet toisiaan - pelkkä ihmisen ääni saattaa lohduttaa -, pettäneet toisiaan ja valehdelleet toisilleen jne.

Kielellisen vuorovaikutuksen tuloksena ihmisjoukoista on sukeutunut ryhmiä, joilla on tiettyjä ääntämystapoja, tyypillisiä eleitä ja ilmeitä, sopivina pidettyjä puheissaolemisen tapoja, sopimattomina pidettyjä keskustelun aiheita jne. Lapsi joka on kasvanut ryhmänsä jäsenenä, on oppinut pitämään kotiluolansa viestimistapoja normaaleina ja niistä poikkeavia "murtamisena". Ajanoloon murre-erot ovat luoneet ryhmätunnetta, ja niistä on kehitetty pilkkasanomuksiakin kuten hämäläisten /l/:n käytöstä: "Älä velä, se ei pilä, se om mäläntyny köylem pätkä."

Edellä kuvattu yhteisöllinen kielenkäyttö on erittäin moninaista, ja vaikka sen ydinsisältö ehkä onkin säilynyt samanlaisena, kielenkäytön ilmenemismuodot ovat varmasti lisääntyneet historian kuluessa. Juuri kasvaminen tietyn yhteisön jäseninä ja sen kielen tai kielten käyttäjinä on tehnyt meistä ihmisiä. 

Mutta me kaikki olemme jatkuvasti tekemisissä myös toisenlaisen kielen kanssa, sen, jonka vain me itse pystymme toteamaan. Tarkoitan sitä kielen käyttöä, joka tapahtuu mielessämme. Kuljemme kadulla ja heräämme yhtäkkiä ajatuksistamme: huomaamattamme olemme tulleet perille koko matkan miettien vain omia asioitamme. Olemme kenenkään kuulematta "puhuneet itseksemme" kävellessämme.

Miten tämä sisäinen keskustelu on syntynyt? Onko se saanut alkunsa niin, että ihminen ensin on äännähdellyt alussa mainitsemani humalaisen tavoin muiden seurassa, huoman­nut sitten, että kas, minähän äännähtelen, ja ruvennut sen jälkeen käyttämään kielellisiä ääntämyksiä myös mielessään? Kysymys on mielenkiintoinen, ja se on ollut myös tieteellisen tutkimuksen aiheena. Voit lukea tästä lisää.

 

Ehkä sisäisellä puheella ei ole ollut mitään esiasteita. Ehkä ihminen on alusta alkaen puhunut itsekseen. Siirtymistä tähän kielenkäyttötapaan ei ole voitu todentaa, koska meillä ei ole pääsyä toistemme ajatuksiin. Me emme tiedä, mitä toisten mielessä liikkuu. Toki he saattavat kertoa meille juttelevansa itsekseen, ja erilaisilla kojeilla ihmisten mielenliikkeiden heijastumia aivoisssa ja muissa lihaksissa voidaan myös yrittää jäljittää.

Mutta antaako tuollainen tutkimus varmoja tuloksia? Voihan olla niinkin, että se mitä kojeet näyttävät aivojen ja hermoston toiminnasta samaan aikaan, kun koehenkilö sanoo puhuvansa itseksekseen, liittyy johonkin muuhun hänessä tapahtuvaan aktiviteettiin kuin sisäiseen puheeseen. Koska emme itse kuule tai muuten kykene todentamaan toisten sisäistä puhetta, sen olemassaolosta ei siis lopultakaan ole täyttä varmuutta.

Jos en voikaan varmasti tietää, että sisäistä puhetta ylimalkaan on olemassa muualla kuin juuri mi­nun mielessäni, voin silti pitää lähtöolettamuksena, että en ole ainoa, joka keskustelee itsensä kanssa. Tästä olettamuksesta lähtien pohdin edelleen, mitä käyttötarkoituksia sisäisellä puheella on. 

Minä rupesin miettimään tuota kysymystä, kun huomasin metsä­vaelluksillani, että mielessäni liikkui usein se, mikä minua mahdollisesti odotti seuraavana päivänä. Minä ikään kuin pallottelin erilaisia näkymiä mielessäni. Ajatuksiini nousi uhkakuvia: liukastun ja jään pahasti loukkaantuneena makaamaan maahan ilman, että kukaan tulee auttamaan minua. Pimeässä metsässä olin aluksi usein erittäin peloissani, kunnes totuin synkkään metsään ja yksinäisyyteen. Nuo näkymät ja tuntemukset olivat mielenkiintoisia esimerkkejä sisäisestä puheesta, sillä ne eivät olleet paikalleen jähmettyneitä kuvia vaan kuvasarjoiksi heijastunutta keskustelua itseni kesken.

Luulen, että ihmisten sisäinen puhe on aina ilmentynyt kuva­sarjoina, jotka koetaan ainakin toisinaan puheena. Kun kulkiessamme sanomme itsellemme, että seuraavan mutkan takaa pitäisi järven jo näkyä, mielessämme saattaa olla tien, sen tekemän mutkan ja järven kuva. Huomaamme tässä yhteydessä sen kiintoisan seikan, että viljelemme semmoisia ilmauksia kuin "tie tekee mutkan" ja "kirkko tulee vastaan", vaikka kyseiset seikat - tie ja kirkko - pysyvät paikallaan.Tämä merkitsee sitä, että aktivoimme ajatuksissamme ympä­rillä olevan itsessään melko staattisen maiseman. Miksi teemme näin? Luulta­vasti sen vuoksi, että tuollainen aktivointi liitttyy sisällämme syntyviin sanallistumiin ja mieli­kuvasarjoihin. Kielelliset ilmaukset aktivoivat meitä olemaan sekä psyykkisesti että fyysisesti läsnä tilanteessa, kun esimerkiksi kuljemme pitkin maantietä.

Sisäinen puhe kytkeytyy kiinteästi yksilön henkiinjäämiseen, selviytymiseen. Se on jonkinlainen näkymien luoja, niiden järjestelijä ja arvioija. Osa sisäisestä puheesta päätyy yhteisen viestinnän piiriin, mutta ei läheskään kaikki. Émile Zola (1840-1902, viite vie Wikipediaan)  muistan lukeneeni mietteen, että ajatus syntyy suussa. Tulkitsen sen niin, että se, mitä aiomme sanoa, suodattuu yhteiseen kommunikaatioon vasta puhetilanteessa. Samalla kun se suodattuu, se muovautuu sisällöltään usein toisenlaiseksi kuin se, mitä olimme aikoneet sanoa.

Silloinkin kun olemme innokkaasti keskustelemassa jonkun kanssa, mielessämme liikkuu muitakin kuin puhekumppaneidemme ääniä. Käymme monesti rinnakkain sekä yhteistä että sisäistä keskustelua. Jälkimmäinen keskustelu poikkeaa yhteisesti käydystä keskustelusta mm. sikäli, että osapuolet, minä ja toinen-minä, eivät kuule toisiaan. Kyse on yleensä dialogista, joka on kuin "kuurojen puhetta". Sisäinen puhe ei siis edustu dialogisina äännöksinä vaan jossakin toisessa muodossa, monesti kuvina.

Sisäinen puhe on ihmisyksilön ominta kielenkäyttöä, kommunikaation yksityisalue. Arvelen, että se kehittyi omaksi alueekseen, jotta ihmisellä olisi paikka, jossa hän voisi käydä läpi sosiaalisia suhteitaan, suunnitella sanottavaansa ja tehtäviään, pohtia asemaansa ja tilaansa yhteisössään.

Sisäinen puhe ei ole merkityksetön asia yhteisön kannalta, vaan sillä on poliittisiakin vaikutuksia. Ei liene sattuma, että ihmisten yksilöllisyyttä väheksyvät tai halveksuvat aatteet kuten kommunismi, natsismi ja fasismi sekä tiettyjen uskontojen suuntaukset ovat pyrkineet tunkeutumaan sisäisen puheen alueelle. Ne ovat käyttäneet keinonaan ideologista ja uskonnollista propagandaa, sen rummuttamista ihmisten mieleen. Ne ovat pyrkineet pakottamaan ihmiset kuuliaisuuteen ja tottelevaisuuteen esimerkiksi maalaamalla heidän eteensä tai kirkoissa heidän päänsä päälle kuvia helvetin kauhuista, syytämällä vihaa "noita toisia" kohtaan, vainoamalla vääräuskoisia, polttamalla paholaisen palvelijoiksi leimattuja roviolla, tuhoamalla ihmisiä keskitysleireissä jne. 

Aatteet ja uskonnot ovat usein olleet ihmisten sisäisen puheen tai, kristillistä ilmaisua käyttääkseni, heidän sielunsa todellisia vihollisia. Propagandaa harjoittamalla ne ovat yrittäneet häiritä ihmisen sisäistä puhetta ja voittaa ne äänet, jotka ovat ihmisten omia, turmella ja tuhota kielen, jonka ihmiset itse vain havaitsevat.  

Olemme kieliyhteisömme jäseniä mutta olemme myös oman sisäisen kielemme haltijoita. Näin liikumme kahdessa maailmassa: yhteisessä ja omassamme. Samalla kun emme yleensä voi irtautua yhteisen kielen merkityksistä sisäisessä puheessamme, tuotamme ja toteamme sisäistä kieltä tavalla, jota yhteinen kieli ei koskaan voi jäljentää. Kuinka monta kertaa olemmekaan ajatelleet asian aivan oikein kykenemättä ilmaisemaan sitä ymmärrettävästi!

Yhteinen ja sisäinen kielenkäyttö muodostavat kumpikin oman viestintäympäristönsä, ne ovat kaksi eri vuorovaikutuksen maailmaa. Ja ne molemmat ovat tärkeitä meille ihmisinä. Jos annamme muiden tunkeutua sisäiseen tilaamme ja ehkä tuhota sisäisen puheemme, meistä tulee muiden ohjaamia eli heteronomisia ihmisiä, pahimmassa tapauksessa robottien kaltaisia olentoja. Jos taas uppoudumme omaan maailmaamme niin, että yhteys sosiaaliseen ympäristöömme häiriintyy tai katkeaa, olemme ääritapauksessa autismin uhreja. 

Yhteisen ja oman maailman välisessä jännitteessä kehitymme omiksi yksilöiksemme. Monet kokevat tämän prosessin vaikeaksi. Albert Camus puhui ihmiseksi tulemisesta taisteluna. Mutta menipä prosessi, elämämme mihin suuntaan hyväänsä, taistelun tulos on kuitenkin aina pieni ihme, ihmeinen eli lyhyemmin sanottuna, ihminen.

Sisäinen kieli on sisäistä ääntä, ja siitä lukemattomat ajattelijat ovat puhuneet maailman sivu. Sokrates kutsui sitä "daimoniksi", ja sillä oli myönteinen, ihmistä suojeleva merkitys. Juutalais-kristillisessä perinteessä "daimon" muuttui "daemoniksi" ja "demoniksi". Ihmisten sisäinen ääni siis demonisoitiin yhteisen uskomisen nimissä. Itsenäinen ajattelu on aina ollut uhka vallankäyttäjille, niille jotka luulevat tietävänsä paremmin kuin me itse, miten meidän tulee ajatella ja tuntea. Onneksi meidän ei ole pakko enää seurata tuota sisäisen äänen demonisoivaa perinnettä, vaan voimme olla oma itsemme, itsenäisiä ihmeisiä.