Vainajamme

Nyt on se aika vuodesta, jona eri puolilla kristikuntaa muistellaan ja jopa juhlitaan vainajia. Vakaissa luterilaisissa maissa kyse on pyhäinpäivästä tai, kuten minä opin lapsena, pyhäinmiestenpäivästä. Käymme poisnukkuneiden rakkaittemme haudoilla, asetamme kynttilän niille ja omistamme heille ajatuksemme.

Kun pyhäinpäivä ja eritoten anglo-amerikkalainen, kummittelua henkivä halloween-juhla ovat vallanneet alaa, ikivanha iloisempi syysjuhla on jäänyt taka-alalle ja jopa aivan unohduksiin. Sitä kutsutaan kekriksi tai köyriksi, ja se osuu pyhäinpäivää edeltävään aikaan. Kekrinä juhlittiin korjattua satoa, ja se oli vuoden kohokohtia myös sen takia, että palkolliset saivat silloin vuotuisen palkkansa ja ainoan vapaan viikkonsa, ns. römppäviikon.  

Juuri nyt sade ropisee kuitenkin ikkunalautaani, ulkona on pimeä marraskuun ilta. "Marras" tuo mieleeni kuoleman, ja tätä tunnetta vahvistaa ote edesmenneen professori Lauri Hakulisen teoksesta "Suomen kielen rakenne ja kehitys": "Marraskuu sisältää vanhan arjalaisen lainasanan marras 'kuollut, vainaja', joka tässä yhteydessä viitannee joihinkin muinaisiin uskomuksellisiin käsityksiin vainajain henkien liikkeelläolosta tiettynä ajankohtana syksyisin."

Marraskuinen ehtoo vie ajatukseni minulle tuttuihin vainajiin. Tulee haikea olo, kun huomaan, miten nopeasti aika on kulunut. Ruotsalainen saattokodin potilas tiivisti hyvin sen tunteen, jonka ajan vääjämätön riento meissä toisinaan synnyttää: "Dagarna kom och dagarna gick, inte visste jag att det var livet." (Päivät tulivat ja päivät menivät, enkä minä tajunnut, että se oli elämä.) Elämän ja kuoleman raja on vähäinen ja useimmille meistä tavattoman tärkeä. Emme halua päästää elämän lankaa käsistämme.

Isäni oli kiltein tuntemani ihminen, äitini ohjasi suurta perhettämme, hän tunsi ja tiesi paljon. Laurista, vanhimmasta veljestäni, muistan erityisesti hänen kauniin, hieman ujon hymynsä. Sukulaisista mieleeni tulevat serkut isän puolelta. Kun kuulin, että aika oli jättänyt Sakarista, aloin ajatella pojannassikoina tekemiämme kolttosia. Hänen ja Ilkka-veljeni seurassa menin Hesperian puiston suuren halkopinon taakse. Otimme siellä esiin äidiltä näpistämämme "nortit" ja poltimme ne miehekkäästi. Minä vedin savua henkeeni oikein kunnolla. Maailma pyöri silmissäni.

Saken äiti, Marjatta-tätini, oli suvun keskeisiä hahmoja. Kesällä, muistaakseni joskus juhannuksen tienoilla, kävimme serkkujemme luona järjestetyillä sukujuhlilla koko ison, yhdeksänhenkisen perheemme voimalla. Heidän kesäpaikkansa sijaitsi meiltä noin viiden kilometrin päässä metsän takana, ja sinne kulkeminen tuntui minusta aina suurelta seikkailulta. Päädyimme vaelluksemme lopussa pitkän ja melko kapean järven rantaan. Huusimme serkkujamme hakemaan meidät yli. Vanhin veljeni Lauri ei kerran malttanut odottaa vaan lähti uimaan järven poikki. Kun hän jo oli aika lähellä vastarantaa, ranskalainen Madu-tätini, joka oli seurannut perheemme esikoisen rohkeaa tempausta, huolestui ja riensi laiturille huutamaan: "Lauri, Lauri, onkko siinulla uimmahousu päällä?" Oli hänellä, herrasmiehellä.

Mihin kohtaan sitten katsonkin mieleni kalmistossa, vastaani tulee tuttuja kasvoja ja kymmeniä heihin liittyviä tarinoita. Lieneekö ikääntymisen syytä, että ne ponnahtavat esiin niin helposti ja ovat niin kovin eläviä kuvia. Topi, maanviljelijä, auttoi vanhempiani jo sota-aikana edellä mainitussa kesäpaikassamme. Minä opin tuntemaan Topin vuosien kuluessa mm. sen takia, että hän tuli elokuussa auttamaan meitä "puusouvissa". 

Olimme kesän aikana keränneet metsästä ison kasan rankoja, jotka nyt sahasimme Topin sirkkelillä pököiksi. Sirkkelin remmi kiersi hänen traktorinsa vauhtipyörän kautta, ja kun terä alkoi suhista ja puuhun osuessaan vinkua, Topi sanoi, että "Ja nyt tytöt mielestä pois". Mistä hän tiesikin, mihin minun, murrosikäisen pojanklopin, ajatukset aina välillä karkasivat. Sirkkeli ei ollut mikään leikkipeli, sen kanssa piti olla "tarkkana kuin porkkana". Valmista kuitenkin tuli: saimme aikaan ison kasan pökköjä, jotka me pojat sitten pilkoimme uuniin mahtuviksi klapeiksi.

Kainosta ja hänen vaimostaan Lempistäkin on aika jättänyt. He tulivat meille tutuiksi mm. sen takia, että haimme heidän tilaltaan kesäisin tinkimaidon ja kävimme siellä joskus heinätöissäkin. Herkin asia, joka minun kohdallani sattui, oli se kun kävellessäni morsmaikkuni kanssa kylän raittia Kaino ja Lempi tulivat vastaamme. Lempi katsoi morsiantani ja lausahti: "Nyt on Kaarlokin sitten löytänyt omansa." Niin kuin olikin. 

En tässä rupea ajattelemaan ongelmia, kriisejä ja onnettomuuksia, joita on tapahtunut. Myös ne, jotka kokivat kovia ja olivat elämässään epäonnisia, käyskelevät mieleni hautuumaalla. Aikaa ei enää ole muuttaa sitä, mikä meni väärin, jäi korjaamatta tai muuten vain hoitamatta. Mutta aikaa on kyllä koettaa tehdä paremmaksi sitä, mikä on tässä ja nyt, vaikuttaa niihin asioihin, joihin voimme, ja olla murehtimatta niitä asioita, joille emme mahda mitään.

Tietoa pyhäinpäivästä saa tästä. 
Kekristä tai köyristä kerrotaan tässä osoitteessa.