Oświęcim - Auschwitz Mortuorum oblivisci non decet

1945 год, 27 января — советские войска под командованием маршала Конева вошли в Освенцим, в котором в тот момент находилось около 7,6 тыс. узников.

Puna-armeija saapui Auschwitziin 27. tammikuuta 1945 ja vapautti 7 650 siellä vielä ollutta vankia, joista 450 oli alle 15-vuotiaita. Leirien löytäjät olivat 60. armeijaan kuuluneen 107. kivääridivisioonan sotilaita.

On January 27, 1945, Auschwitz was liberated by Soviet troops, a day commemorated around the world as International Holocaust Remembrance Day.

La koncentrejo liberiĝis la 27-an de januaro en 1945.

De fångar som fanns kvar i Auschwitz var för sjuka för att kunna delta i evakueringen. Den 27 januari 1945 befriade allierade trupper, det vill säga Röda armén under ledning av marskalk Ivan Konjev, de som fanns kvar, vilket var sammanlagt 7 000 fångar. SS-soldaterna i lägret hade då försökt förstöra alla bevis för Förintelsen; bränt arkiv och sprängt gaskamrarna och krematorierna, för att därefter fly därifrån.

Zuerst wurde das Hauptlager Monowitz am Vormittag des 27. Januar 1945 durch die sowjetischen Truppen (322. Infanteriedivision der 60. Armee der 1. Ukrainischen Front unter dem Oberbefehl von Generaloberst Pawel Alexejewitsch Kurotschkin) befreit. Von den dort zurückgelassenen Gefangenen – die Angaben reichen von 600 bis 850 Personen – starben trotz medizinischer Hilfe 200 in den Folgetagen an Entkräftung.

באמצע ינואר החל הצבא האדום במתקפה רחבת היקף בדרום פולין, מתקפת ויסטולה-אודר. ב-18 בינואר 1945 החל סגל המחנה להתפנות, באורח לא מסודר וחפוז. 58,000 האסירים שנותרו במחנה הוצעדו בצעדה כפויה אל תוך גרמניה. צעדה זו נודעה בשם "צעדת המוות"; כ-15,000 איש מתו במהלכה. למסלולי צעדות המוות ראו כאן. האסירים צעדו אל מחנות ריכוז בשטחים הגרמניים שטרם נכבשו, ובהם מאוטהאוזן, פלוסנבורג ובוכנוולד. אסירים שהיו חלשים או חולים מכדי לצעוד הושארו מאחור במחנה; ב-27 בינואר 1945 הגיע הצבא האדום אל המחנה, ושחרר כ-7,500 אסירים שנותרו בו. מפקד היחידה ששיחררה את המחנה היה מיור (רב סרן) בצבא האדום, יהודי בשם אנטולי שפיר 

Obóz, w części opuszczony przez esesmanów, 27 stycznia wyzwolili żołnierze Armii Czerwonej, a bezpośrednio 100 Lwowska Dywizja Piechoty, którą dowodził generał-major Fiodor Krasawin. W Auschwitz, Birkenau, Monowitz i podobozach wyzwolenia doczekało łącznie około 7,5 tysiąca więźniów. Część byłych więźniów tuż po wyzwoleniu odeszła do swych domów. Pozostali zostali umieszczeni w prowizorycznych szpitalach zorganizowanych na terenie obozu. Większość z nich umarła z wycieńczenia.

Suomi on ruotsalainen

Suomen teeveessä esitettävä ohjelmasarja "Suomi on ruotsalainen" on herättänyt vilkkaan keskustelun. Ohjelmassa käsitellään kaikkea sitä, mihin Ruotsin-aika on vaikuttanut Suomessa. Puhe on mm. valtiollisesta, hallinnollisesta, uskonnollisesta ja kulttuurisesta elämänalueesta. Pysähdyn otsikon sanaan "ruotsalainen". Mitä se tarkoittaa?

Haen vastausta Georg Henrik von Wrightin muistelmateoksesta "Mitt liv som jag minns det", suomennosta minulla ei ole käsillä. Filosofimme kertoo: "Jag ville bygga upp en finsk identitet som grundade sig på ett kulturarv från Sverige. Därifrån hade Finland civiliserats, fått sin religion, sitt rättsväsen, sin förvaltning, en spirande vetenskaplig odling och praktiskt taget hela sin klassiska litteratur. Sverige var för Finland det som Hellas och Rom varit för hela Europa."

Von Wright toteaa edelleen, että vaikka ruotsin kieli oli Suomessa kantava elementti vielä pitkään yhteisen kuningaskuntamme hajottua, kyse oli historiallisesta kummallisuudesta, anomaliasta, jota voisi verrata latinan säilymiseen tieteen kielenä kauan sen jälkeen, kun Euroopan kansallisvaltiot olivat luoneet oman kielellisen identiteettinsä. Kielitaistelu oli von Wrightin mukaan ajoittain repivä mutta perustaltaan terve ilmaus pyrkimyksestä korjata Suomen outo kielitilanne. Ruotsihan oli vähemmistön kieli, mutta sen asema oli 1900-luvun alkupuolella edelleen hyvin vahva monella alalla kuten esimerkiksi akateemisessa opetuksessa ja tutkimuksessa.

Minun sukuni kuuluu niihin "finsksinnade kulturfamiljer", kuten von Wright ilmaisee asian, jotka vaihtoivat kielensä ruotsista suomeen 1900-luvun alussa. Lisäksi isoisäni, joka oli tuon muutoksen toteuttajia, oli myös sosialisti. Hänelle kielen vaihtaminen ei merkinnyt vain sitä, että luodaan yhteinen suomalainen identiteetti, vaan myös sitä, että nostetaan väestön sosiaalista, taloudellista ja koulutuksellista tasoa. Työsarka oli mittava, mutta sille oli luotu pohjaa pitkänä 1800-luvun rauhan aikana - tosin suomalaiset hankkivat sotakokemusta kyllä silloinkin, eivät tosin Suomessa vaan taistelemalla venäläisten rinnalla Balkanilla. Suomalaisten lukutaito, luterilaisen uskonnon lahja, merkitsi paljon kansanopetuksen kasvulle.

Minua kiinnostaa se, mitä kielen vaihtaminen ruotsista suomeen oikein merkitsi. Minkälainen oli se kieli, jota alettiin käyttää? Von Wright kuvaa silloista, vuosisadan vaihteen aikaista suomea ilmauksella "den finska majoritetens ännu tämligen oslipade språk", siis suomi oli vielä verraten hiomaton ilmaisuväline, ainakin ruotsin kieleen verrattuna. 1900-alkuun tultaessa suomen kieltä oli kehitetty nykyvaatimukset täyttäväksi kulttuurikieleksi vasta noin 80 vuotta. Kyse oli mittavasta kulttuuriteosta, joka edellytti uskoutumista suomen kielen asialle. Siinä kunnostautuivat 1700- ja 1800-luvun varrella monet "sanasepät" kuten mm. Daniel Juslenius (1676 - 1752), Christfrid Ganander (1741 - 1790), Jaakko Juteini (Jacob Judén) (1781 - 1855), Reinhold von Becker (1788 - 1858), Elias Lönnrot (1802 - 1884) ja Volmari Kilpinen (Wolmar Styrbjörn Schildt) (1810 - 1893).

Mutta palataanpa lyhyesti "ruotsalaisuuteen". Oliko "suomalaisuutta" sen vastakohtana olemassa vai oliko ehkä niin, että asuinsijasta riippumatta, katsomatta paikallisiin tapoihin tai murteisiin, huolimatta siitä, mihin kansanluokkaan kuuluttiin, oltiin Ruotsin kuningaskunnan hallitsijan alamaisia, siis ruotsalaisia?

Se "sivilisoituminen", joka oli tapahtunut Ruotsin väestössä ja josta Georg H. v. Wright edellä puhuu, koski koko valtakuntaa. Ruotsin laki ei ollut laki vain esimerkiksi tukholmalaisille vaan yhtä hyvin turkulaisille tai hämeenlinnalaisille. Samoin oli hallinnon ja uskonnon laita. Niiden ylläpitämisestä ei huolehtinut vain nykyisen Ruotsin puolella asuva väestö vaan myös "Österlandetissa" eli Ruotsin kuningaskunnan itäosassa elävä kansa. Sotia käytiin lähes yhtenään, ja niihin joutuivat pojat sekä "Itämaasta" että nykyisen Ruotsin alueelta. 

Näin ollen otsikko "Suomi on ruotsalainen" harhauttaa, jos kuvitellaan, että "ruotsalainen" tarkoittaa siinä samaa kuin ilmauksessa "Ruotsin ruotsalainen" tai "Suomen ruotsalainen". Kaikki Ruotsin kuninkaan alamaiset olivat ruotsalaisia, myös ne savolaispojat, jotka kuuluivat Bohusläänin linnoituksen puolustajiin tanskalais-norjalaisen armeijan yrittäessä vallata sitä vuoden 1678 kesä-heinäkuussa. 

Nykysuomalaiset eivät ole Ruotsille "velkaa" Suomen nykyisestä hallinnosta, oikeusjärjestelmästä tai uskonnosta. Heidän esi-isänsä ovat muiden ruotsalaisten tavoin ylläpitäneet niitä satoja vuosia. Suomalaisilla on ruotsalainen perintö, jonka heidän esi-isänsä ovat työllään ja valitettavasti usein verelläänkin maksaneet.

Tämä kirjoitus on reaktio siihen keskusteluun, jota paraikaa käydään Suomen "ruotsalaisuudesta". Kyse on oikeastaan pölyjen pudistamisesta vanhasta kertomuksesta, itsestään selvien asioiden kertaamisesta. Tätä tarinaa voisi ja oikeastaan pitäisi jatkaa. Ennen sen jatkamista on todettava se itsestäänselvyys, että ruotsi on suomalainen kieli kuten suomi on ruotsalainen kieli. (Totean tämän ruotsinsuomalaisena.) Ruotsi on meille suomenkielisille "måste", kuten Paavo Haavikko kerran nasevasti sanoi. Siitä, mitä tähän "måsteen" sisältyy, voimme keskustella toisessa yhteydessä. Ruotsin vaaliminen elinvoimaisena kielenä Suomessa on tärkeää kuten on tärkeää edistää suomen asemaa Ruotsissa. 

Jos jatkaisin tätä tarinaa, tekisin ensiksi täydennyksen, jota ilman "Suomea", otsikon ensimmäistä sanaa, ei kunnolla ymmärrä. "Suomen" syntymisessä on nimittäin tietysti paljon muitakin aineksia kuin ruotsalaisia. Tärkeä tekijä "Suomen" koostumisessa ja kiinteytymisessä on ollut se tuki, jonka venäläiset Suomen autonomian aikana antoivat suomalaisuudelle. Vasta Venäjän tsaarin alaisena suuriruhtinaskuntana 1809 - 1917 Suomi loi oman valtiollisen identiteettinsä, vasta silloin suomen kieli sai sen sijan, joka sille maan väestön enemmistön pääkielenä kuuluu. 

 

Mutta nyt olen jo irtaantunut "ruotsalaisuudesta" ja ruvennut puhumaan "suomalaisuuden" suhteesta Venäjään. En ole puhunut lainkaan suomalaisesta ja karjalaisesta kansankulttuurista, kansanrunouden merkityksestä Suomelle ja suomalaisuudelle. 

Tälle tarinalle on siis jatko. Se on täynnä kiinnostavia, mieltä innostavia ja järkyttäviäkin asioita. Ehkä saan tilaisuuden palata niihin toiste. Kertomukseni voi tiivistää lausumaan, että kaikki kansallisuudet, ehkä syrjäisimpiä lukuun ottamatta, ovat koosteita, synteesejä. Juuri omassa synteesissään ne ovat ainutlaatuisia. Ne kuuluvat kotiplaneettamme tyhjentymättömään kielelliseen ja kulttuuriseen varantoon.

Lisää saamelaisten kulttuurista. More about the Sami culture: tästä - here

Utan olikheter stannar Sverige

"I Sverige tycks ingen längre vara överens om nånting. Sverige är polariserat och fyllt av konflikter," skriver Nina Gren i Fria Tidningen nr 4/6. Har hon rätt? Jag tittar runt omkring mig och märker att det finns olika slags konflikter.
          Min hyresvärd ska göra en stor renovering i den  hyresfastighet där jag och min familj bor. Hyresvärden kallar renoveringen för modernisering som vi enligt deras mening länge sett framemot. Efter moderniseringen höjs hyran 45 % vilket oundvikligen innebär att en del av fastighetens gamlingar är tvungna att flytta. Vart, det är en fråga som de våndas över. Men har vi en konflikt här? På sätt och vis har vi det men utgången är viss. Vi hyresgäster har ingenting att sätta emot hyreshöjningen. Och hyresgästföreningen gör inte mycket mer än delar ut ett informationsblad där den berättar om våra overksamma rättigheter. 

        Sverige vimlar av konflikter där styrkeförhållandena mellan parterna är ojämlika.  Det finns instanser där den svage ges möjlighet att föra fram sin sak. I det aktuella fallet kan hyresgästerna sätta sig på tvären och föra ärendet till hyresnämnden. Men hamnar tvisten där säger erfarenheten att det är hyresvärden som vinner. Dessa nämnder, medlingar och allt vad de heter finns till för samhällsbyggnadens skull. I Sverige sköter man konflikter genom olika typer av organisationer som t.ex. hyresnämnder. Det gör man i syfte att "...kittet i det som är ett samhälle " inte skulle krackelera.
          Ett exempel från politikens värld. Jag gick med i Vänsterpartiet och efter ett möte bestämde sig yngre kamrater att åka till en förläggning där man höll asylsökande iranier. Enligt säkra källor skulle de utvisas den kvällen. Kamraterna menade att utvisningen måste stoppas för "Ingen människa är illegal" som devisen lyder. Jag hängde med. Efter en busstur hamnade vi på ett ställe där det var massor av poliser med hundar. En villaägare från det näraliggande villaområdet hade också kommit till platsen. Han och jag stod och tittade på när mina yngre kamrater satte sig på gatan framför poliskedjan. De skulle hindra bussen att lämna förläggningen med de utvisade iranierna. Hundarna rörde sig rastlöst. Stämningen var spänd och otäck. Detta var en riktig konflikt.
          Polisen började ta tag i mina kamrater och en för en dra in dem i den väntande bussen. De skulle föras till häktet. Vi ropade slagord: "Ingen människa är illegal" och sjöng "Internationalen". Villaägaren var kritisk. Hen menade att vi är bråkmakare som sätter oss ovanför lagen och på tvären mot demokratiskt fattade beslut. Detta skedde dessutom på skattebetalarnas bekostnad. Plötsligt såg vi bussen med iranierna ta en annan väg och köra bort. Poliskedjan och hundarna såg till att ingen av oss hann stoppa den. Så verkställdes den utvisningen. Ett för oss väldigt snopet slut.   

Blott Sverige svenska krusbär har

 Sverige är sannerligen polariserat: å ena sidan ungdomar som kämpar för mänskliga rättigheter på gatunivå, å den andra sidan samhällets ordnignsvakter som verkställer politiska beslut som innebär stort lidande för människor.
          Nina Gren skriver att "vi behöver föreställningen om det gemensamma, om att vi hör ihop, och vi behöver vardagen... " Denna föreställning är något man har mellan öronen, och det är framför allt massmedierna som försöker skapa den. Nobel-middagen och nationaldagen förstärker vår svenskhet, för att inte tala om sport. Öppnar man tv:n ser man sportiga inslag på nästan alla kanaler. Svenskarna sköter sig bra i många grenar och sportentusiasmen bidrar till den blågula gemenskapsandan. Det handlar förstås om indoktrinering i svenskhetens namn men det är så samhällskittet fäster. Konflikter dämpas ned, och vi känner att vi hör ihop polariseringen till trots. 

          Ett orosmoment är att Sverige är mångkulturellt, mångreligiöst och även flerspråkigt. Detta kan  skapa disharmoni i samhället. Blir man osams, kan det leda till att någon eller båda av parterna tar illa vid. Nina Gren är förtjust i de sätt på vilka människor i det mångkulturella New York löser sina vardagliga problem. Där kränker man inte varandra utan är överens om att var och en har sitt eget okränkbara jag. Det handlar om "staden där folk får se ut som de vill, tänka som de vill, leva tillsammans." Detta är något vi svenskar borde ta efter eller som Nina avslutar sin krönika: "Ja, jag önskar mig faktiskt lite "New York"." 

           Tyvärr tror jag inte att det är principen "mindre kränkning, please" som löser problemet. Under olika tider gäller olika kränkningar. Lättkränkta människor skapar inte meningsfull kommunikation, och utan meningsfull kommunikation mår samhället illa, ibland riktigt illa som t.ex. i Stalins Ryssland.
          "I Sverige tycks ingen längre vara överens om nånting," anser Nina. Vi måste ta tag i de konflikter som verkligen skall behandlas och göra det på ett människovärdigt och likvärdigt sätt. Vad vi behöver mer än olika religiösa och andra gruppers efterlysning av okränkbarhet är gränsöverskridande kommunikation, och det kan vi skapa på olika sätt. T.ex. genom att sluta bygga särsamhällen i förorter för olika etniska grupper. Eller genom att ha förskolor med blandgrupper av kristna och muslimska barn. Eller genom att erbjuda svenska föräldrar möjlighet att sätta sina barn i finsk-, arabisk- eller kurdiskspråkiga förskolor. Två språk är alltid bättre än ett språk, säger språkforskare, men oavsett språket är det livsbejakande kommunikation som är allra viktigast. Känner vi bättre varandra, behöver vi inte vara rädda och lättkränkta. Vi pratar med varandra, helt enkelt, för trots allt, vi är alla människor och det kommer bäst i uttryck i vår olikhet. Utan olikheter och meningsfull kommunikation människorna emellan stannar Sverige. 

 





 

Blogging, summing up

I began writing blogs in 2008. The first blog is from 19 Oct. of that year. It is titled "Yksilö vaikka jos sortuisi..." (Even if an individual fell down... ), a quote from a revolutionary song. The blog is about the totalitarian regime of Belorussia, and about the murder of Anna Politkovskaja. 

The number of blogs per year has varied. In 2008, I wrote 26 blogs, a year later 37, in 2010 only two, in 2011 I took a time-out, and during 2012, I put 64 blogs on the Internet for you to read. By the end of December 2012, there were 128 blogs in total. Summing up, the blogs have been viewed 5084 times, last year in average 300 times a month. I do appreciate that you take your time to read what I have had in my mind.

 

There are no statistics as regards what language my readers know. I guess that some of you may be using translating programmes in order to clear out of the linguistic barrier. However, there are statistics on in what countries you reside. It seems that most of you are Swedes and Finns. Since the beginning in 2008, these blogs have been read 1935 times in Sweden, 1917 times in Finland, 373 in Russia, 228 in the U.S., 90 times in Germany and the Netherlands respectively, 77 in Ukraine, 41 in France, 33 in South Korea, and 29 times in Danmark. 

I have had no readers in Africa or in South-America. That is a pity but understandable. Well, I do not write about themes that are of relevance in these parts of the world. This said with three reservations: on Jan. 10, 2009, I wrote in Finnish an obituary in commemoration of my Argentinian comrade Amanda Peralta; on Sept. 9, 2012, in Swedish on the U.S. supported coup d'état in Chile, and on 18 Sept., 2012, in English, Spanish and Finnish on "Fiestas patrias", a grand national commemoration day of the beginning of the Chilean independence process in 1810. Chile has been an important country to me, because one of my three sisters is living there, and because some of my good friends in Sweden, my home country, come from Chile.  

In my blogs, I seldom use a language of wider communication such as English. Finnish is the main language of these blogs, and as we know, Finnish speaking people have not grounded larger Finnish language colonies overseas. Apart from Finnish, I have written blogs in Swedish 13 times, once in Esperanto, and 6 times in Russian.

 

The most popular blog has been "Äidit vain nuo toivossa väkevät" from May 6, 2009 (appr. "Only mothers in hope so strong", a quote from a poem by Lauri Viita, a renown Finnish poet). It has been visited 391 times. The blog is a reaction to what we could read in the report State of the World's Mothers. It is a heart-rending report. (For updated information, see here.) The work carried out by organisations such as "Save the children" is extremely important for the sake of humanity. 

 

It seems that readers have liked some of my linguistic blogs, and especially texts where I compare Finnish with Swedish. The blog on metaphors ("Kieli - eläimellinen kasvihuone" / Language - an animalistic greenhouse, Apr. 29, 2009) has been visited 134 times, and the comparison of the two languages ("Suomen ja ruotsin kielen vertailua"/ Comparison of the Finnish and Swedish language, March 17, 2009) 64 times.

 

I have noticed that Swedish speaking people at times think that Finnish is an "udda språk" (odd language). It concerns prejudices due to the fact that Swedes do not learn at school what kind of language Finnish is. Note that the language is one of Sweden's five national minority languages. (For more information see here.) In Finland, on the other hand, Swedish is one of the two official languages, and an obligatory subject at the Finnish schools.

 

Finns for their part sometimes want to make their language more strange than it is perhaps in order to get it sound exotic. Even if it may sound odd, the fact is that Finnish is fairly close to Swedish insofar as the meaning side or semantics of the language and several syntactic features are concerned. Nearly 30 percent of the Finnish vocabulary derive from Germanic / Swedish words. Living in Sweden, I have felt that I have to tell people, irrespective their first language, that Finnish is not an "udda" phenomenon but a language among other languages, for its semantic contents quite Scandinavian at that. Naturally, this tenet has been reflected in my blogs. 

 

Another theme that is dear to me concerns Russian and Russia. History of Russia is long and full of dramatic, occasionally horrible periods of time. In this connection, I come to think of Mauno Koivisto, the president of Finland from 1982 to 1994. He has written a book "Venäjän idea" (The idea of Russia) where he discusses various aspects of Russian history. Visiting Russia after the collapse of the Soviet Union, a Russian journalist asked him: "What is the idea of Finland?" Known by his witty humour and laconic statements the president replied: "To survive." 

 

Of course, in the first place, Finns have themselves to thank for surviving as a nation. But the role of Russia has also been important and not at all solely negative. We may think of the period from 1809 to 1917 when Finland was a Great Duchy under the Russian czar. (You will get more information on this topic in English here.) Then, industrialisation, urbanisation, folkschool education and many other things vital to a civic modern society were started. Finnish, the language of the majority, got a legalized status as an official language beside Swedish, which up till then had been the language of administration and higher education. 

 

For the independent Finland, Soviet Union / Russia has been one of the main concerns. To gloss over a very long story, we may note that without mutual will to know each other and even learn from each other, there is no good neighbourhood. The blogs that are relevant in this connection are the ones in Russian, where I tell, among other things, how I came to begin studying the language. See "Расцветали яблони и груши... " или как я встретился с неизвестным пленником from 20.6.2012 ("Apple trees and pear trees were blossoming..." or how I met with an unknown prisoner of war). 

 

The blog "Ei elämää kuin peltoa voi ylittää / Жизнь прожить - не поле перейти" (March 6, 2009) is my homage to Boris Pasternak (1890-1960). The title is a Russian saying and the last line in Pasternak's poem Гамлет / Hamlet.
Я один, все тонет в фарисействе
Жизнь прожить - не поле перейти.
(I am alone, all sinks in Pharisaism, to live through the life is not like going over a field).
As we know, Boris Pasternak was awarded Nobel Prize for Literature in 1958. However, he declined the prize because of the reaction of the Soviet State, as he stated in his resignation letter to the Nobel Committee. 

 

The world we are living in is a complicated, terrible and a wonderful place. There is lots of work to do for each one of us to make it a better place to live. Most certainly, you and I will never meet in person but still together we make what is called humanity, a mission we must care dearly. 

Ajatelmia aikomisesta

Tarkastelen tässä aikomista ja aietta. Suomen kielen etymologisen sanakirjan mukaan aikoa tulee aika-sanasta ja tarkoitti alkujaan 'aikaansaamista, synnyttämistä'. Huomattakoon, että piskuisen ja sammumaisillaan olevan sukukielemme liivin vastine aigö (epätarkasti kirjainnettuna) liittyy mittaamiseen. Tämä merkitys tulee esille suomessakin semmoisissa ilmauksissa kuin aika lailla, aikamies eli 'täysikasvuinen mies' ja aikuinen. Merkitys on luultavasti muuttunut vähin erin: aluksi 'aikomisella' on tarkoitettu konkreettista mittaamista, sitten on aiottu ottamalla mittaa mielessä ja siirrytty siitä 'suunnittelemiseen'. 'Aikominen' ja 'suunnitteleminenhan' ovat lähellä toisiaan. Vakiintuessaan osaksi kielemme sanavarastoa aikoa ja aie ovat näin ollen muuttuneet kouraantuntuvista ilmauksista yhä käsitteellisemmiksi.

Aikoa-verbillä on puhekielessä tavallisempi, lähes samaa tarkoittava kumppani, meinata-sana. "Mä meinaan ostaa auton" merkitsee suurin piirtein samaa kuin "Mä aion ostaa auton". On syytä kuitenkin muistaa, että näitä kahta verbiä käytetään myös eri tavoin. Esimerkiksi ärtymystä puhkuvaa kysymystä "Mitä sä meinaat?" ei voi ilmaista aikoa-verbillä, koska 'meinaaminen' tarkoittaa tässä 'Mitä sinä tarkoitat sillä mitä sanoit/teit'. 

Huomaamme että aikoa ja meinata ovat hiukan hankalia vekkuleita, kun niiden merkitystä ei niin vain voi naulata kiinni. Kiintoisana lisänä voin tässä viitata siihen, miten suomea ensikielenään oppivat ruotsinsuomalaiset lapset käyttävät aikoa-verbiä. Joillakuilla heistä se vastaa ruotsin skall-verbiä, mistä esimerkkinä on lausahdus: "Sano mulle koska mä aion tulla sisään!". Aihetta käsittelevä artikkelini Verbet aikoa i sverigefinska barns finska löytyy tästä.  

Aikoa ja aie viittaavat seikkoihin, joita ei näe samalla tavalla kuin näemme vaikkapa jonkun syövän ruokaa. Olen toisessa blogissani käsitellyt "yhteistä" ja "yksityistä" kieltä (ks. tästä).  Aikominen tapahtuu mielessä ja kuuluu siten sekä yhteiseen että yksityiseen kieleemme. Me emme voi tietää toistemme aikeita etukäteen, vaikka pystymme toki päättelemään mm. puheesta ja ilmeistä, mitä muut ihmiset aikovat. 

Ihmiset ovat varmaan aikoneet aina, mutta on mielenkiintoista, että sen ilmaisemiseksi he ovat vasta verraten äsken, ehkä vain joitakin tuhansia vuosia sitten, kehittäneet ilmaisun. Miksi siis rupesimme puhumaan aikomisesta ja aikeistamme?

Kysymys vaikuttaa retoriselta, siihen on mahdotonta antaa varmaa vastausta. Voimme kuitenkin spekuloida: ehkä aikeiden käsitteleminen tuli tärkeäksi, kun alettiin elää yhä tiiviimmin ryhmässä, kun asetuttiin aloilleen ja kun sosiaalinen elämä alkoi saada yhä kiinteämpiä muotoja. Sosiaalisessa vuorovaikutuksessa lähimmäistemme käyttäytymisen ennakoitavuus lisää turvallisuuden tunnetta. On hyvä olla edes jollain lailla perillä siitä, mitä "he oikein aikovat".

Siinä kulttuurissa, jossa minä elän, on tärkeätä, että aikeet ja teot kytkeytyvät toisiinsa. Jos sanon, että "Aion lukea raamatun kannesta kanteen", kuulijani saattavat palata aiheeseen: "Mikäs luku sulla on nyt menossa?" "Joko Ilmestyskirjan peto on ilmestynyt eteesi?". Sanasta miestä, sarvesta härkää. Poliitikot ovat varpaisillaan aikeistaan, koska aikeet ovat politiikassa usein lupauksia, ja nehän tietenkin velvoittavat. Aikominen muuttuu heidän puheissaan usein vähemmän rasittavaksi asiaksi. Aikeiden ja aikomisen sijasta puhutaan "tavoitteiden asettamisesta" ja "tavoitteisiin pyrkimisestä" erilaisten, enemmän ja vähemmän vahingossa annettujen lupausten lunastamiseksi.

Lauri Pohjanpää (1889 - 1962) oivalsi hienosti edellä sanotun ja kiteytti sen herkulliseen Harakanpesä-runoonsa, johon on hyvä päättää tämä ajatelma:

HARAKANPESÄ

Piti harakka puhetta vierailleen:

”Tilapäinen ihan on pesä,

- älä putoa, varis! – tein kiireiseen…

mut annas, kun on kesä,

niin, vannon, kartano korskehin,

hyvät herrat, tässä löytään,

ei metsässä mointa, sen näättekin!

Hoi muori, pötyä pöytään!”

Mut ennenkuin harakka huomaskaan,

jo putos syksyn lehti,

ja kesken hurskaita aikeitaan

se itse kuolla ehti.

Älä hymyile! Tarina totta on!

Pian ohi on päivät kesän.

Moni aikoi ja aikoi kartanon -

sai valmiiksi harakanpesän.

Aha, ahaa

Vuorossa on blogi, joka käsittelee ilmausta "aha" ja "ahaa". Ne ansaitsisivat seikkaperäisen ääntämystä koskevan foneettisen osuuden, mutta sivuutan sen toteamalla, että suomen kielessä on paljon muitakin vastaavia äännähdyksiä. Esimerkiksi "ahas" esiintyy joidenkuiden puheessa. Toiseksi, painotuserot ovat tärkeitä: aha-ilmauksessa paino saattaa osua sekä ensi että jälkitavuun, siis "Aha" tai "aHA" sekä mahdollisesti myös "aHAH". Vastaavasti "ahaassa" paino on yksinomaan jälkitavulla. Sanomme "aHAA" emmekä "Ahaa". 

 

Nykysuomen sanakirja vuodelta 1970 esittelee koko liudan ah-huudahdussanoja: "ah", "aha", "ahaa", "ahah" ja "ahas". Harmillista kyllä siinä väitetään, että jälkitavupainotteinen "aha" eli "aHA" tarkoittaa samaa kuin "ahaa" eli "aHAA". Tämä ei pidä paikkaansa, kuten kohta osoitan. 

 

Verkkosanakirjoista voi nopeasti ottaa selville, miten suomen "ahaa" kääntyy muille kielille. (Tarkista esimerkiksi tästä.) Vastineita löytyy "ahaalle" mutta ei "ahalle". Ilmeisestikin sanakirjan laatijat ovat ajatelleet, että kyse on synonyymeista. Kahta poikkeusta lukuun ottamatta vastineet kuulostavat samoilta kuin suomen oma ilmaus. Yksi poikkeus on ranska, jossa "ahaa" voidaan ilmaista myös lausahtamalla "tiens". Toinen poikkeus on venäjä, jossa /h/ muuttuu /g/:ksi, siis "aga". 

"Tiens" vaikuttaa olevan sangen sopiva "ahaan" vastine, sillä em. lähteen mukaan se ilmaisee yllätystä, ihmetystä, ällistystä ja epäuskoa. Sitä käytetään ilmauksen "s'il vous plaît" (suomeksi "olkaa hyvä") arkisena vaihtoehtona. Sen voi suomentaa myös sanoilla "jopas" ja "jopas jotakin". 

 

Minua kiinnostaa "aha" ja "ahaa" muustakin kuin vain pelkästä kielellisestä syystä. Olen tuumaillut, että ehkä niitä voisi käyttää eräänlaisina testisanoina. Katsotaanpa esimerkkejä, joissa tiettyyyn väitteeseen vastataan joko "Aha", "aHA" tai "aHAA". 

 

Väite 1: Miehet sopivat johtajiksi yhtä hyvin kuin naiset.

Vastaus 2a: Aha.

Vastaus 2b: aHA

Vastaus 2c: aHAA

Yritän tulkita vastaukset luonnehtimalla, mitä vastaaja luultavasti ajattelee.

2a: "Tuon olen kuullut ennenkin."

2b: "Niinhän sinä väität, mutta minusta se kuulostaa kummalliselta/typerältä."

2c: "Ihanko totta? Kerropa lisää!"

Samantapaisia tulkintoja herättää seuraava väite:

Väite 3: Ei-eurooppalaisten ihmisten maahanmuuttoa tulisi rajoittaa.

Vastaus 4a: Aha.

Vastaus 4b: aHA

Vastaus 4c: aHAA

Entä tämä väite:

5: Bensiinillä kulkevien autojen määrää pitää vähentää.

Luulenpa, että vitos-väitteeseenkin annettavat vastaukset noudattavat samaa kaavaa.

Vastaus 6a: "Aha, noinhan ne ympäristöintoilijat esittävät."

Vastaus 6b: "aHA, miten sinä voit noin väittää. Milläs me sitten liikumme, kun emme saa käyttää omia autojamme?"

Vastaus 6c: "aHAA, kuulostaa mielenkiintoiselta. Miten sinä olet ajatellut vähentää bensakäyttöisten autojen määrää?"

Ja mitä tuo testi sitten todistaa? Se osoittaa ensinnäkin, että aha(a)-ilmauksissa on paljon voimaa. Ne ovat lyhyitä ja sisällökkäitä lausahduksia. Niitä ei voi kääntää tavallisten sanojen lailla kuten "pöytä", englanniksi "table" tai "desk", ja "syödä", ruotsiksi "äta" jne. Ahaa-ilmauksilla on tästä huolimatta kuitenkin melko kiinteä merkitys, joka kytkeytyy läheisesti kulloiseenkin esitysyhteyteen. Niitä ei voi käyttää kaikissa tilanteissa. Jos joku kysyy esimerkiksi ikää, "ahattelu" vaikuttaa oudolta:
A: "Minkä ikäinen sinun esikoisesi on?"
B: "Ahaa!"

(Toki voimme aina rakentaa tilanteita, joihin moinen ilmaus sopii. Jätän tämän kotitehtäväksi teille, hyvät lukijani.) 

Toisekseen tuntuu siltä, että vaikka meillä onkin jos jonkinlaisia mielipiteitä, vastaamme niihin aika harvoilla tavoilla: olemme puolueettomia, kielteisiä tai myönteisiä toisten esittämiä ajatuksia kohtaan. Tietenkin reagointitapojemme voimakkuus vaihtelee, sillä saatamme antaa enemmän tai vähemmän kielteisen tai myönteisen vastauksen toisten väittämiin.

"Aha" ja "ahaa" eivät ole turhia sanoja. Päinvastoin, me tarvitsemme niitä, kun olemme tekemisissä keskenämme. Pieni (ja sangen epätieteellinen) testimme paljasti, miten suhtautumistapamme rakentuvat. Reagointitapojen tyyppejä on melko vähän. Meillä on enemmän mielipiteitä kuin tapoja reagoida niihin.

Jos haluat jatkaa tämän artikkelin raiteilla, voit pistäytyä Aha-juna-asemalla tästä. Sillä on oma tienviittakin kuten allaoleva kuva osoittaa.