Suomi on ruotsalainen

Suomen teeveessä esitettävä ohjelmasarja "Suomi on ruotsalainen" on herättänyt vilkkaan keskustelun. Ohjelmassa käsitellään kaikkea sitä, mihin Ruotsin-aika on vaikuttanut Suomessa. Puhe on mm. valtiollisesta, hallinnollisesta, uskonnollisesta ja kulttuurisesta elämänalueesta. Pysähdyn otsikon sanaan "ruotsalainen". Mitä se tarkoittaa?

Haen vastausta Georg Henrik von Wrightin muistelmateoksesta "Mitt liv som jag minns det", suomennosta minulla ei ole käsillä. Filosofimme kertoo: "Jag ville bygga upp en finsk identitet som grundade sig på ett kulturarv från Sverige. Därifrån hade Finland civiliserats, fått sin religion, sitt rättsväsen, sin förvaltning, en spirande vetenskaplig odling och praktiskt taget hela sin klassiska litteratur. Sverige var för Finland det som Hellas och Rom varit för hela Europa."

Von Wright toteaa edelleen, että vaikka ruotsin kieli oli Suomessa kantava elementti vielä pitkään yhteisen kuningaskuntamme hajottua, kyse oli historiallisesta kummallisuudesta, anomaliasta, jota voisi verrata latinan säilymiseen tieteen kielenä kauan sen jälkeen, kun Euroopan kansallisvaltiot olivat luoneet oman kielellisen identiteettinsä. Kielitaistelu oli von Wrightin mukaan ajoittain repivä mutta perustaltaan terve ilmaus pyrkimyksestä korjata Suomen outo kielitilanne. Ruotsihan oli vähemmistön kieli, mutta sen asema oli 1900-luvun alkupuolella edelleen hyvin vahva monella alalla kuten esimerkiksi akateemisessa opetuksessa ja tutkimuksessa.

Minun sukuni kuuluu niihin "finsksinnade kulturfamiljer", kuten von Wright ilmaisee asian, jotka vaihtoivat kielensä ruotsista suomeen 1900-luvun alussa. Lisäksi isoisäni, joka oli tuon muutoksen toteuttajia, oli myös sosialisti. Hänelle kielen vaihtaminen ei merkinnyt vain sitä, että luodaan yhteinen suomalainen identiteetti, vaan myös sitä, että nostetaan väestön sosiaalista, taloudellista ja koulutuksellista tasoa. Työsarka oli mittava, mutta sille oli luotu pohjaa pitkänä 1800-luvun rauhan aikana - tosin suomalaiset hankkivat sotakokemusta kyllä silloinkin, eivät tosin Suomessa vaan taistelemalla venäläisten rinnalla Balkanilla. Suomalaisten lukutaito, luterilaisen uskonnon lahja, merkitsi paljon kansanopetuksen kasvulle.

Minua kiinnostaa se, mitä kielen vaihtaminen ruotsista suomeen oikein merkitsi. Minkälainen oli se kieli, jota alettiin käyttää? Von Wright kuvaa silloista, vuosisadan vaihteen aikaista suomea ilmauksella "den finska majoritetens ännu tämligen oslipade språk", siis suomi oli vielä verraten hiomaton ilmaisuväline, ainakin ruotsin kieleen verrattuna. 1900-alkuun tultaessa suomen kieltä oli kehitetty nykyvaatimukset täyttäväksi kulttuurikieleksi vasta noin 80 vuotta. Kyse oli mittavasta kulttuuriteosta, joka edellytti uskoutumista suomen kielen asialle. Siinä kunnostautuivat 1700- ja 1800-luvun varrella monet "sanasepät" kuten mm. Daniel Juslenius (1676 - 1752), Christfrid Ganander (1741 - 1790), Jaakko Juteini (Jacob Judén) (1781 - 1855), Reinhold von Becker (1788 - 1858), Elias Lönnrot (1802 - 1884) ja Volmari Kilpinen (Wolmar Styrbjörn Schildt) (1810 - 1893).

Mutta palataanpa lyhyesti "ruotsalaisuuteen". Oliko "suomalaisuutta" sen vastakohtana olemassa vai oliko ehkä niin, että asuinsijasta riippumatta, katsomatta paikallisiin tapoihin tai murteisiin, huolimatta siitä, mihin kansanluokkaan kuuluttiin, oltiin Ruotsin kuningaskunnan hallitsijan alamaisia, siis ruotsalaisia?

Se "sivilisoituminen", joka oli tapahtunut Ruotsin väestössä ja josta Georg H. v. Wright edellä puhuu, koski koko valtakuntaa. Ruotsin laki ei ollut laki vain esimerkiksi tukholmalaisille vaan yhtä hyvin turkulaisille tai hämeenlinnalaisille. Samoin oli hallinnon ja uskonnon laita. Niiden ylläpitämisestä ei huolehtinut vain nykyisen Ruotsin puolella asuva väestö vaan myös "Österlandetissa" eli Ruotsin kuningaskunnan itäosassa elävä kansa. Sotia käytiin lähes yhtenään, ja niihin joutuivat pojat sekä "Itämaasta" että nykyisen Ruotsin alueelta. 

Näin ollen otsikko "Suomi on ruotsalainen" harhauttaa, jos kuvitellaan, että "ruotsalainen" tarkoittaa siinä samaa kuin ilmauksessa "Ruotsin ruotsalainen" tai "Suomen ruotsalainen". Kaikki Ruotsin kuninkaan alamaiset olivat ruotsalaisia, myös ne savolaispojat, jotka kuuluivat Bohusläänin linnoituksen puolustajiin tanskalais-norjalaisen armeijan yrittäessä vallata sitä vuoden 1678 kesä-heinäkuussa. 

Nykysuomalaiset eivät ole Ruotsille "velkaa" Suomen nykyisestä hallinnosta, oikeusjärjestelmästä tai uskonnosta. Heidän esi-isänsä ovat muiden ruotsalaisten tavoin ylläpitäneet niitä satoja vuosia. Suomalaisilla on ruotsalainen perintö, jonka heidän esi-isänsä ovat työllään ja valitettavasti usein verelläänkin maksaneet.

Tämä kirjoitus on reaktio siihen keskusteluun, jota paraikaa käydään Suomen "ruotsalaisuudesta". Kyse on oikeastaan pölyjen pudistamisesta vanhasta kertomuksesta, itsestään selvien asioiden kertaamisesta. Tätä tarinaa voisi ja oikeastaan pitäisi jatkaa. Ennen sen jatkamista on todettava se itsestäänselvyys, että ruotsi on suomalainen kieli kuten suomi on ruotsalainen kieli. (Totean tämän ruotsinsuomalaisena.) Ruotsi on meille suomenkielisille "måste", kuten Paavo Haavikko kerran nasevasti sanoi. Siitä, mitä tähän "måsteen" sisältyy, voimme keskustella toisessa yhteydessä. Ruotsin vaaliminen elinvoimaisena kielenä Suomessa on tärkeää kuten on tärkeää edistää suomen asemaa Ruotsissa. 

Jos jatkaisin tätä tarinaa, tekisin ensiksi täydennyksen, jota ilman "Suomea", otsikon ensimmäistä sanaa, ei kunnolla ymmärrä. "Suomen" syntymisessä on nimittäin tietysti paljon muitakin aineksia kuin ruotsalaisia. Tärkeä tekijä "Suomen" koostumisessa ja kiinteytymisessä on ollut se tuki, jonka venäläiset Suomen autonomian aikana antoivat suomalaisuudelle. Vasta Venäjän tsaarin alaisena suuriruhtinaskuntana 1809 - 1917 Suomi loi oman valtiollisen identiteettinsä, vasta silloin suomen kieli sai sen sijan, joka sille maan väestön enemmistön pääkielenä kuuluu. 

 

Mutta nyt olen jo irtaantunut "ruotsalaisuudesta" ja ruvennut puhumaan "suomalaisuuden" suhteesta Venäjään. En ole puhunut lainkaan suomalaisesta ja karjalaisesta kansankulttuurista, kansanrunouden merkityksestä Suomelle ja suomalaisuudelle. 

Tälle tarinalle on siis jatko. Se on täynnä kiinnostavia, mieltä innostavia ja järkyttäviäkin asioita. Ehkä saan tilaisuuden palata niihin toiste. Kertomukseni voi tiivistää lausumaan, että kaikki kansallisuudet, ehkä syrjäisimpiä lukuun ottamatta, ovat koosteita, synteesejä. Juuri omassa synteesissään ne ovat ainutlaatuisia. Ne kuuluvat kotiplaneettamme tyhjentymättömään kielelliseen ja kulttuuriseen varantoon.