Näin olen ja ajattelen

Olen Kaarlo Voionmaa. Voionmaa-nimi tarkoittaa Gotlantia. Se esiintyy vanhassa suomen kielessä myös muodossa Vuojonmaa. Isoisäni vaihtoi Wallin-nimen Voionmaaksi 1906 suuren nimen-muutoksen yhteydessä, koska historioitsijana arveli, että sukumme tulee Gotlannista, Vuojonmaasta. Wallinin suku oli ruotsinkielinen, mutta nimen suomentamisen yhteydessä myös suvun pääkieli vaihtui. Ruotsi ei ollut enää minun lapsuuteni kieli, jos kohta kuulinkin aina ympärilläni ruotsia asuessani Helsingin keskustassa.

           Olen siis kotoisin Helsingistä. Myös isäni oli syntynyt Helsingissä. Hän opetti minulle slangia, mistä tamperelainen äitini ei pitänyt, ja myöhem­min myös viron kieltä. Isäni oli oppinut viroa toimiessaan Suomen armeijan yhdysupseerina jatkosodan aikana Virossa. Slangia käytin kavereitteni kanssa; isäni kanssa puhuin aina silloin tällöin viroa. Ei siitä sen enempää, mutta sekä slangi että viro ovat pysyneet lähellä sydäntäni.

           Minulla on vaimo ja neljä lasta. Olen asunut Ruotsissa vuodesta 1980; olin välillä töissä Norjassa puolisentoista vuotta ja Suomessa kolme vuotta, mutta palasin takaisin Ruotsiin. Minä pidän tästä maasta, sen ihmisistä, elämästä täällä. Nyt pidän myös ruotsin kielestä, koska ihan tavallisetkin ihmiset puhuvat sitä. Kuten monilla ruotsinsuo­malaisilla minulla on kaksi kotimaata ja kuten monet etenkin ensimmäisen polven "ruosut" minäkin kaipaan välillä Suomeen. Päästetäänpä Kuoppamäki laula­maan meille niin tuttu laulu.  
Kuoppamäki: Kotimaa kun taakse jää

Olin lapsi 60 vuotta sitten. Perheemme ei ollut rikas eikä köyhä. Suomessa elettiin tiukkoja sodanjälkeisiä aikoja. Se ei ollut semmoinen hyvinvoipa maa silloin kuin se on nykyään. Joku huo­mauttaa tähän: "Entäs EU:n lähettämät ruokapaketit ja Hakaniemen torin soppajonot itenäisyys­päivänä." Sanokaamme näin: köyhyyttä oli silloin paljon enemmän.

           Hyvä ystäväni Markku oli merimiehen poika. Hän asui äitinsä kanssa ahtaassa yksiössä. Hänellä oli vaikeuksia oppia lukemaan, ja hän pissasi housuihinsa, kun opettaja käski häntä lukemaan. Opettaja sanoi, että Markku on tyhmä. Minä pyysin Markun meille. Halusin osoittaa, että opettaja oli väärässä. Niin kuin olikin: Markku oppi lukemaan.

           Kolme muutakin kaveriani olivat yksinhuoltajan lapsia; yksi heistä asui pienessä yksiössä äitinsä ja sisarustensa kanssa. Kaksi muuta, veljekset, asuivat Helsingin yhdessä esikaupungissa lautamökissä äitinsä kanssa. He kävivät usein meillä ja rupesivat kutsumaan kotiamme Töölön kansanruoka­laksi. Kotimme sijaitsi Töölössä ja siellä tarjottiin aina syötävää vieraalle. Kansan- ruokala. Se oli kunnianimi sille kodille, jossa kasvoin.

           Meitä oli monta: vanhemmat ja seitsemän lasta. Lisäksi oli kavereita, tuttavia, sukulaisia ja ystäviä. Voisin sanoa lapsuudestani kuten kirjailija Lauri Viita omasta nuoruudestaan: "Oli kerran ystäväjoukko ja nuoruus. Joka päivä oli kuin luominen olisi alkanut uudestaan."

           Tuommoinen lapsuus oli hyvä. Oli riittävästi ruokaa, oli turvallista, oli ystäviä ja oli paljon tekemistä koko ajan. Soitan nyt laulun, jossa puhu­taan lapsista arvoituksellisena kansana. Laulu on minun mieleeni. Tyttäreni sanoi, että tämä laulu ei ole oikein mistään kotoisin. Ehkä se onkin vanhem­mille tarkoitettu lastenlaulu. 
Det gåtfulla folket

Vanhin veljeni kuoli, kun olin seitsemän vuotias. Hänet ammuttiin 14:n ikäisenä partio­retkellä. Ampuja oli toinen partiolainen, joka oli ottanut isänsä parabellum-pistoolin mukaan retkelle ja halusi pelotella pienempiä partiolaisia. Ase laukesi ja yksi elämä sammui. Minun veljeni elämä. Ei liene kummallista, että inhoan aseita. Inhoan sotaa. Olen pasifisti ja aseistakieltäytyjä.

      Parinkymmenen ikäisenä kävin Auschwitzissa, natsien rakentamassa keskitysleirissä. Siellä on lasivitriineissä kasoittain silmälaseja, hiuksia, pro­teeseja, lastenvaatteita jne., jotka otettiin ihmisiltä, ennen kuin heidät tapettiin kaasulla.

           Toinen maailmansota ei lopettanut sotia. Ristiriidat joita aina väistä­mättä syntyy ihmisten välille, ratkaistaan usein edelleen asein. Samat kauhut ovat toistuneet Aasiassa, Afrikassa, Etelä-Amerikassa ja juuri tällä hetkellä Lähi-Idässä ja Euroopassa.

           Mutta asioiden ei pidä välttämättä olla näin. Yhä useammat ihmiset ymmärtävät, että me pystymme parempaan, että me pystymme ratkaisemaan ristiriitamme viisaasti, kaikkia osapuolia kunnioittaen. Tällaisessa käytän­nönläheisessä inhimillisessä hengessä toimii kotimaani Ruotsin hallitus. Lisäksi on lukuisia kansainvälisiä, hallituksista riippumattomia järjestöjä, joiden tavoitteena on oikeudenmukai­sen maailman luominen. Niihin voi lukea semmoiset organisaatiot kuin Amnesty International, Greenpeace, Plogbill-liike, Positive Futures Network eli Myönteisen tulevaisuuden verkosto jne.

           Oikeudenmukainen maailma koskee kaikkia ihmisiä, ei vain rikkaita länsimaita vaan myös alikehitettyjä maita, ei vain valkoihoisia vaan myös muunrotuisia, ei vain aikuisia vaan myös vanhuksia ja lapsia, ei vain kristittyjä vaan myös toisuskoisia ja niitä, jotka eivät tunnusta mitään uskontoa. 

     Me pystymme olemaan inhimillisiä. Me pystymme vähentämään tarvetta ratkaista kiistakysymykset asein. Me pystymme vähentämään sotia. Soitan nyt Katri Helenan laulaman laulun. Soitin tätä laulua usein kasetti­nauhuristani, kun olin aseistakieltäytyjänä ja yövahtina Perniön alkoholisti­huoltolassa 1974. Se piti henkeä yllä niissä oloissa.

Käännyn puoleenne kapteeni kuunnelkaa. 

Rakastan pieniä ihmisiä, lapsia riippumatta ihonväristä, kansalli-suu­desta, uskonnosta, poliittisesta ideologiasta, sosiaalisesta taustasta, kielestä tai mistä muusta tahansa mikä erottaa ihmisiä toisistaan. Isänä oleminen on hyvin tärkeä asia. Ehkä mukavien isien kunniaksi voisinkin panna pyörimään seuraavan levyn. Koska tämä on suomenkielinen blogi, soitan suomenkielisen version. Ole hyvä Anttila.

Anttilan keväthuumaus

Pieniä ihmisiä, lapsia, on usein sorrettu. Sydäntä kylmää kun ajattelee, mihin nöyryytyksiin heidät on pakotettu ja edelleen pakotetaan monissa köyhissä maissa. Tällä en tahdo kiistää sitä, että lasten ihmisoikeuksia riko­taan toisinaan myös hyvinvoivissa teollisuusmaissa.

           Muistamme lasten käyttämisen kaivoksissa, kun Iso-Britannia raken­si talousmahtiaan, lapsikäsityöläiset kehitysmaissa joissa he paikoitellen ovat yhä orjien asemassa, lapsisotilaat Afrikassa, länsimaalaisten miesten pedofiliarikokset Venäjän Karjalassa, Belgiassa, katolisen kirkon piirissä USA:ssa, Thaimaassa jne. Lisäksi on muistettava, että joka päivä 30 000 lasta kuolee aliravitsemuksen ja lääkehoidon puutteiden takia. Niiden rikosten määrä joita aikuiset ovat tehneet lapsia vastaan on todella loputon. Yksi tällainen aikuisten suuri, lapsia vastaan tekemä rikos on sota.

      Näin sanoi Aleksej Medjajev, toisen maailmansodan neuvostosotilas Avangard-lehden haastattelussa 22.6.2011: "Vojna - uzhasna. Khotshu, shtoby boljshe nikogda na zemlje podobnovo nje povtorilosj." (Война — ужасна. Хочу, чтобы больше никогда на земле подобного не повторилось. Sota on hirveää. Toivon, että sellainen ei koskaan enää toistuisi maan päällä.) Samoin ajattelivat varmaan miljoonat muutkin, jotka kokivat, mitä sota on.

            Seuraavassa laulussa kerrataan Suomen äskeishistoriaa. Kun kuuntelen sitä, ajattelen niitä pieniä olentoja, jotka tempaistiin pois kodeistaan evakkotielle. Äiti ja hänen viisi pientä lastaan.

Evakkolaulu

Miehillä on tapana sortua puhumaan suurista asioista ja unohtaa, että käytännön asiat, pyykin peseminen, vaippojen vaihtaminen, ruoan hankkimi­nen, siivoaminen ja mitä vielä, on myös hoidettava. Meidän perheessä, siinä jossa minä olen isä ja vaimoni on äiti ja jossa meillä on neljä ikiomaa lasta, nuo käytännön asiat on hoidettu sekä epäoikeudenmukaisesti että oikeuden­mukaisesti. Nykyään ne hoidetaan mielestäni aika oikeudenmukaisesti: käyn kaupassa, pyykkään ja laitan ruokaa. Vihanneslasagne on parhain osaa­mani ruokalaji. Aiemmin tiskasin. Olen tiskannut elämässäni paljon. Nyt meillä on tiskikone, joten vaivat ovat vähentyneet. Mutta mielestäni on ihan paikallaan tässä päästää mies laulamaan tiskaamisen ja siivoamisen vaivois­ta. Kun tuo mies on vielä siirtolainen tai kuten nykysuomeksi sanotaan, maahanmuuttaja, niin laulu sopii tähän oikein hyvin.

Hiski Salomaa: Minä vaan tiskaan astioita

Ruotsi on osa Eurooppaa, ja minusta on ensiarvoisen tärkeää, että ruotsinsuomalaiset ja ruotsinsuomalaisuus löytävät paikkansa Euroopan kan­sojen kartalta. Oikeastaan kyse on hyvin mielenkiintoisesta asiasta: nyky­ihmisellä on pakko olla monta identiteettiä. Emme ole vain ruotsinsuoma­laisia vaan me olemme myös eurooppalaisia. Lisäksi tulee muita identiteetin aineksia kuten joidenkuiden kohdalla isyys, toisten kohdalla ammatti, kolmannen kohdalla harrastukset kuten jalkapallo jne.

      Kun puhumme Euroopasta, puhumme maanosasta, jossa on tapahtu­nut hyvin paljon pahaa. Kaksi maailmansotaa on saanut alkunsa meidän maanosastamme. Mutta Euroopassa on tapahtunut ja tapahtuu myös paljon hyvää: moderni tiede sai alkunsa täällä; vapaus, veljeys ja tasa-arvoisuus ilmaistiin täällä ensi kerran ihmisiä yhdistäviksi perusperiaatteiksi; kirjalli­suus, kuvataide ja musiikki ovat kehittyneet täällä korkealle tasolle. 

      Ne rikokset ihmiskuntaa kohtaan, joihin eurooppalaiset ovat syyllisty­neet - siirtomaavalta ja siirtomaasodat, keskitysleirit jne. - pitävät mielen nöyränä. Meillä ei ole mitään syytä tuntea moraalista ylemmyyttä, luulla olevamme parempia kuin muut: muuallakin on luotu tiedettä ja kulttuuria. Tämän nöyryyden ja realismin muistaen kysymme, millaisen Euroopan haluamme luoda. Kysymys on tärkeä ja sitä on syytä pohtia. Tässä haluan kertoa hyvin yleisesti ja lyhyesti omasta Euroopastani.

      Minun Eurooppani on semmoinen, joka ei sulje rajojaan köyhiltä mailta. Toisaalta en kannata massasiirtolaisuutta, se ei ole kenenkään edun mukaista. Euroopan on oltava mukana kehitys-yhteistyössä entistä enemmän ilman, että se samalla muuttuu uudeksi siirtomaaherraksi. Minun Eurooppani on sosiaalisesti solidaarinen, taloudellisesti tehokas ja ekologinen, kulttuuri­sesti monenkirjava ja tietenkin monikielinen. Minun Eurooppani on epämili­taristinen, semmoinen jossa ihmiset ymmärtävät, että joka miekkaan tarttuu, se hukkuu miekkaan, ennemmin tai myöhemmin. 

Jag vill leva i Europa.

Suomi on ruotsalainen kieli. Sitä on aina puhuttu Ruotsin rajojen sisäpuo­lella. Ruotsi on vaikuttanut enemmän suomen kieleen kuin suomi ruotsin kieleen. Syy on selvä: yhteisessä valtakunnassa, riikissä, ruotsi oli valtakieli, suomi enemmän tai vähemmän syrjässä pidetty valtakunnan itäisen osan, Österlandetin, kieli.

      Suomi ei ole koskaan uhannut ruotsin kieltä, ei edes Suomessa. On totta, että kielitappeluita oli 30-luvulla, mutta niihin nujakoihin osallistuivat enimmäkseen keskiluokkaiset ihmiset. Kyse oli siitä, että ruotsin kielen yli­valtaa mm. yliopistoissa pyrittiin vähentämään. Suomenruotsalaiset ovat aina voineet käyttää äidinkieltään kehdosta hautaan. Ahvenanmaa on viralli­sesti kokonaan ruotsinkielinen. Kaksikielisyys suomessa ja ruotsissa ei saisi olla puoluepolitiikkaa vaan asia, joka koituu meidän kaikkien hyödyksi poliittisesta taustasta riippumatta. Lisäksi haluan kielentutkijana huomauttaa, että useamman kuin yhden kielen taito tekee hyvää aivoillemme. Asiasta on runsaasti tutkimusta.Tunnettu kielitieteilijä Ellen Bialystok kertoo monikielisyyden siunauksista englanniksi tässä.

      Olen puhunut eri tahoilla melko paljon ja usean vuoden ajan ruotsinsuoma­laisuudesta. On tärkeätä, että pohdimme, keitä olemme ja millaiseksi haluamme luoda oman vähemmistöase-mamme. Me emme ole ihmisiä, jotka ovat parhaiten kotonaan Silja- tai Viking-linjan autolautan kannella. Olemme Ruotsin suurin kielivähemmistö. Olemme Ruotsissa elääksemme ja tullak­semme toimeen täällä.

     Ruotsin lainsäädännön takia me emme tiedä, kuinka suuria maan kieliryhmät ovat, mutta arvioiden mukaan n. 210 000:n Ruotsissa vakitui­sesti asuvan ensikieli on suomi, jota he käyttävät jokapäiväisenä viestime­nään. Suomen saavuttama virallisen vähemmistökielen asema on tärkeä. Niin ikään tärkeätä on se, että liki 60 Ruotsin kuntaa kuuluvat suomen kielen hallintoalueeseen. Se vahvistaa suomen asemaa mm. vanhusten huollossa, lasten esikoulutoiminnassa ja yleisessä tiedotuksessa. Tavoitteena tulee olla yhä paremman infrastruktuurin eli yhteisörakenteen rakentaminen, johon kuuluvat mm. oma lehdistö, verkkosivustot, suomen opetus alkeista akate­miaan, suomen kielen tutkimus, vanhustenhuolto, esikoulut, perus­koululuokat jne. Lisää tietoa asiasta saa tästä. Meidän on turha taivastella suomen kielen käytön vähenemisestä, ellemme itse ole valmiit panostamaan suomen kielen siihen. Kieltä on harrastettava.

      Suomen kieli ei ole maailman kaunein kieli. En tiedä, mikä on maailman kaunein kieli. (Ks. blogiani "Ruma äidinkieleni", 14.3.2013.) Suomalainen kulttuuri ei ole maailman paras kult­tuuri. En tiedä, mikä on maailman paras kulttuuri. Onneksi suomen kieli ei ole suuri kieli eivätkä suomalaiset ole suuri kansa. Semmoinen suuruus joh­taa hyvin helposti henkiseen pöhötykseen, omahyväisyyteen ja itsekkyyteen.

      Kieltä on harrastettava. Suomen kieli on minun oma kieleni, se on minulle rakas kieli. Se on talo, jossa asun. Siinä on katto korkealla, seinät etäällä toisistaan, paljon jänniä huoneita, hyvä keittiö jossa on pataa, paistin­pannua, kasaria ja kattilaa, mukava takkahuone, jonka tulisijan edessä voi loikoilla Koskenkorvaa napostellen, verstas jossa voi puuhailla kaikenlaista ja paljon ikkunoita eri suuntiin niin, että näkee naapuritaloihin. Tämän talon pihasta pääsee muihin taloihin. Naapurisopu vallitsee talojen kesken.

      Semmoinen on suomi, minun kieleni, se talo jossa asun ja se pihamaa, josta välillä olen lähtenyt maailmalle.

      Suomea voi harrastaa monin tavoin. Kirjallisuus on yksi hyvä harrastusmuoto. Suomeksi on paljon hyvää kirjallisuutta. Minun mielikirjailijani on Lauri Viita.Tässä hiukan erilainen muistomerkki Lauri V:n kunniaksi toisen kielineron, Juice Leskisen, tulkitsemana. Lauri V. kuului niihin, jotka saivat minut kiintymään tähän kieleen. Tunnen että kieleni on kotini, ja minun on hyvä olla siinä. 

Un poema en español y finlandés

Näin muokataan runoa espanjaksi ja suomeksi   

(blogi Evakkojen muistoksi 2009-03-13 sisältää myös tämän runon) 

Me acuerdo de Juho Pöyhönen y su familia que fueron evacuados de Karelia al pueblo Ollila en el sur de Finlandia durante la guerra entre la Unión Soviética y Finlandia (1941-1944). Se dice que más tarde compró otra granja. Pero yo sólo recuerdo la granja donde llegaron por primera vez y donde pasaron 30 años.

Escribí este texto inicialmente en finlandés y una amiga lo tradujo al español.

Muistelen tässä runossa Juho Pöyhöstä ja hänen perhettään. He tulivat evakkoina Karjalasta Vihdissä sijaitsevaan Ollilan kylään Neuvostoliiton ja Suomen välillä 1941-1944 käydyn sodan aikana. Kerrotaan, että he ostivat myöhemmin toisen tilan. Mutta minä muistan vain sen tilan, jonne he saapuivat ensiksi. Kävin siellä 30 vuotta myöhemmin.

Kirjoitin tämän runon ensin suomeksi, minkä jälkeen ystäväni käänsi sen espanjaksi. 

El pasto a la altura de un hombre, el boscecillo de alisos, el junco	Heinikko miehenkorkuinen, lepikko ja kaisloja
en el campo sembrado de mis memorias crecen bosques de abetos susurrando	muistojeni pellolla kasvaa kuusikko humiseva
la gente desapareció, la casa, el establo, el galpón, la sauna junto al arroyo desaparecieron	ihmiset ovat poissa, talo, navetta, lato, sauna puron rannalla ovat poissa
Desaparecieron los puños aferrados al mango del arado, las manos diligentes en las ubres de las vacas y este antiguo movimiento balanceado al segar la paja desaparecieron,	ovat poissa kourat auran kurjessa, lehmien utareissa uutterat kädet ja tuo ikiaikainen keinuva liike kun niitetään heinää, ovat poissa
desaparecieron las huellas del caballo en el camino del bosque por donde las lecheras llegaban hasta la carretera, desaparecieron,	ovat poissa hevosen askeleet metsätiellä, kun vietiin tonkat maitolaiturille ovat poissa

desaparecieron las órdenes concisas del amo a su caballo

ovat poissa, isännän lausahdukset kopukalle, (="kopukka" = "kop kop kop")

 

los gruñidos del viejo campesino tras su carro, el pájaro carpintero en el árbol hueco,	vanhanisännän murahdukset rattaiden perältä, tikka kolopuussa.  Muy bien: gruñidos tras su carro.  "rr rr rr"
el canto del cuco – pronto llegarà la Noche de San Juan! – desapareció,	käen kukahdukset – juhannus olisi kohta! - ovat poissa
desaparecieron los desbrozadores de los campos sembrados, los taladores del bosque, las ordeñadoras, las parturientas, la gente conocida.	ovat poissa pellonraivaajat, puiden kaatajat, lehmien lypsäjät, lasten synnyttäjät, tuttavat ihmiset,
Yo me acuerdo de ustedes cuando miro el pasto a la altura de un hombre, boscecillo de alisos, el junco, los bosques de abetos que susurran, su denso y apretado muro verde donde ustedes una vez construyeron la casa, el establo, el galpón, la sauna junto al arroyo, allà estaban vuestras vidas.	minä muistan teidät kun katson heinikkoa miehenkorkuista, lepikkoa, kaisloja, humisevaa kuusikkoa, sen tiheänvihreää muuria siellä minne te kerran rakensitte talonne, navettanne, latonne, saunanne puron rannalle, siellä, missä teidän elämänne oli.
Yo miro y los (?vos (= er) veo. Y aunque el viento nos golpee duro, no desapareceremos, porque la tierra se acuerda de nosotros. La tierra nos recuerda. La tierra nos recuerda.	Minä katson ja näen teidät. Ja vaikka tuuli käy meidän ylitsemme, me emme katoa, sillä maa muistaa meidät, Maa meidät muistaa. Maa muistaa meidät.

La tierra nos recuerda

El pasto a la altura de un hombre, el boscecillo de alisos, el junco en el campo sembrado de mis memorias crecen bosques de abetos susurrando.

La gente desapareció, la casa, el establo, el galpón, la sauna junto al arroyo desaparecieron, 

desaparecieron los puños aferrados al mango del arado, las manos diligentes en las ubres de las vacas y este antiguo movimiento balanceado al segar la paja desaparecieron,

desaparecieron las huellas del caballo en el camino del bosque por donde las lecheras llegaban hasta la carretera, desaparecieron,

desaparecieron las órdenes concisas del amo a su caballo, los gruñidos del viejo campesino tras su carro, el pájaro carpintero en el árbol hueco, el canto del cuco – pronto llegarà la Noche de San Juan – desapareció,  

desaparecieron los desbrozadores de los campos sembrados, los taladores del bosque, las ordeñadoras, las parturientas, la gente conocida.

Yo me acuerdo de ustedes cuando miro el pasto a la altura de un hombre, el boscecillo de alisos, el junco, los bosques de abetos que susurran, su denso y apretado muro verde, donde ustedes una vez construyeron la casa, el establo, el galpón, la sauna junto al arroyo, allà estaban vuestras vidas.

Yo miro y vos veo.
Y aunque el viento nos golpee duro,
no desapareceremos,
porque la tierra se acuerda de nosotros.
La tierra nos recuerda.
La tierra nos recuerda.

Maa muistaa meidät

Heinikko miehenkorkuinen, lepikko ja kaisloja,

muistojeni pellolla kasvaa kuusikko humiseva.

Ihmiset ovat poissa, talo, navetta, lato, sauna puron rannalla

ovat poissa,

ovat poissa kourat auran kurjessa, lehmien utareissa uutterat kädet ja tuo ikiaikainen keinuva liike kun niitetään heinää, ovat poissa,

ovat poissa hevosen askeleet metsätiellä, kun vietiin tonkat maitolaiturille, ovat poissa,

ovat poissa, isännän lausahdukset kopukalle, vanhanisännän murahdukset rattaiden perältä, tikka kolopuussa, käen kukahdukset – juhannus olisi kohta! - ovat poissa,

ovat poissa pellonraivaajat, puiden kaatajat, lehmien lypsäjät, lasten synnyttäjät, tuttavat ihmiset.

Minä muistan teidät kun katson

heinikkoa miehenkorkuista, lepikkoa ja kaisloja, humisevaa kuusikkoa, sen tiheänvihreää muuria

siellä, minne te kerran rakensitte

talonne, navettanne, latonne, saunanne puron rannalle, siellä, missä teidän elämänne oli.

Minä katson ja näen teidät.

Ja vaikka tuuli käy meidän ylitsemme,

me emme katoa, sillä maa muistaa meidät,

maa meidät muistaa,
maa muistaa meidät. 

 

Ote Viron vaikeasta historiasta

Löysin tiedostoistani käännöksen, jonka olin tehnyt Argumenty i Fakty-lehden numerossa 12, maaliskuussa 2005 julkaistusta haastattelusta. Siinä lehden toimittaja haastattelee Arnold Rüüteliä, joka oli Viron presidentti vuosina 2001 - 2006. Haastattelun aihe on, miksi Viro ei lähettänyt arvovaltaista edustajaa Moskovassa 9.5.2005 pidettyyn voiton päivän juhlaan. Mielestäni haastattelu on edelleen ajankohtainen, koska se kuvaa hyvin sitä vaikeata suhdetta, joka Venäjällä on Baltian maihin, jotka se alisti Neuvostoliiton hahmossa alleen toisen maailmansodan jälkeen ja joita se nyt uhkaa eri tavoin.

(Tekstinauha sivun yläosassa) Viron presidentti Arnold Rüütel: "En voi sanoa, että meidän vapaaehtoisia ei olisi ollut SS:ssä."

(Otsikko) Mekö muka ihailemme natsismia?

(Ingressi:) Virolaiset odottavat venäläisiltä hyvää naapuruutta, mutta väheksyvät toukokuun 9:ttä ja kunnioittavat natsien hännystelijöitä.

Nykyinen Viron presidentti (ja kommunistisen puolueen keskuskomitean sihteeri Neuvosto-Viron aikana) Arnold Rüütel on kieltäytynyt saapumasta Moskovaan toukokuun 9:ntenä. Argumenty i fakty-lehden toimittaja tapasi Rüütelin Tallinnassa selvittääkseen, miksi 9.5. on Virossa kielletty (juhlapäivä). Keskustelu tapahtui tulkin välityksellä, mutta kun presidentti huolestui, hän siirtyi käyttämään venäjää.    

Haastattelija (H): Herra presidentti, ensimmäinen kysymys on kaikkein vaikein. Ymmärrättekö te, että kun jäätte pois Moskovan juhlista 9.5., joissa on mukana Euroopan unionin muiden maiden johtajia, sillä voi olla kauaskantoiset seuraukset?

Rüütel (R): En ole koskaan lakannut enkä lakkaa toistamasta: neuvostokansa antoi suuren panoksen fasismin murskaamisessa ja se teki valtavia uhrauksia tässä sodassa. Mutta kiitollisuus puna-armeijaa kohtaan, joka vapautti virolaiset Hitlerin miehityksestä, pyyhittiin pois Neuvostoliiton toimesta, kun se ei sallinut Viron palauttaa riippumattomuuttaan ja kun se veti Viron lipun alas Pitkän Hermannin tornista. Saksasta saadun voiton jälkeen meidän oli kestettävä kymmenien tuhansien ihmisten häviäminen, keskitysleirit ja pakkosiirto. En halua pakottaa virolaisia avaamaan näitä heidän mielessään olevia haavoja, mutta ikävä kyllä, ne ovat yhä vereksiä. Ja nimenomaan tästä syystä tein sen päätöksen, että jään Viroon 9.5. oman kansani pariin.
 H: Tuosta huolimatta sen jälkeen kun Viron parlamentti mielenosoituksellisesti kieltäytyi julistamasta 9.5. juhlapäiväksi, on esitetty mielipiteitä, joiden mukaan Viro kuuluu yhdessä Natsi-Saksan kanssa hävinneen osapuolen joukkoon tässä sodassa.
R: Minua ihmetyttää, että sellaisia mielipiteitä voi esiintyä. Viro kärsi natsien miehityksestä, ja suuri joukko viurolaisia kaatui saksalaisia joukkoja vastaan käydyissä taisteluissa. Sellaisia epäoikeudenmukaisia asioita on suorastaan epämiellyttävä kuulla.
H: Kuitenkin tämän mielipiteen puolesta puhuu se, että teidän maassanne on melko äskettäin jo kolmatta kertaa yritetty pystyttää muistomerkki SS:n 20. divisioonan legioonalaisille …
R: Ennen kaikkea haluan tarkentaa - sellaista divisioonaa ei ylimalkaan ollut olemassakaan.
H: Se oli olemassa, ikävä kyllä.
R: Suokaa anteeksi, mutta minulla ei ole hallussani jokaista SS:n divisioonaa tai joukko-osastoa koskevaa tarkkaa tietoa, missä ne taistelivat ja miten ne oli muodostettu. Kuitenkin joka tapauksesssa virolaiset mobilisoitiin näihin yksikköihin vasten tahtoaan, mikä oli rikos kansainvälistä oikeutta vastaan - miehitettyjen alueiden asukkaina heidän ei olisi pitänyt saada palvelukseenastumismääräystä armeijaan. Onko tätä vielä tarpeen selittää lisää?
 H: Kyllä, koska SS:n virolaista divisioonaa kutsuttiin "vapaaehtoiseksi". Ja minä luulen, että monet Viron asukkaat ilmoittautuivat siihen täysin vilpittömästi, omasta halustaan, jo senkin takia, että SS:ää pidettiin eliittijoukkona.
 R: Ja minä en voi sanoa, että vapaaehtoisia ei olisi ollut. Mutta kaiken kaikkiaan joka puolelta Viroa vietiin ihmisiä väkipakolla SS:ään. Tapahtui jopa niin, että virolaisia asetettiin puna-armeijan virolaista jalkiväkiosastoa vastaan, ja näin veljen oli ammuttava kohti veljeä, mikä, jos sallitte, oli suorastaan hirviömäistä. Ihmisten oli kannettava hakaristiä vasten tahtoaan.
H: Ikävä vain, että tällä hetkellä he tekevät niin hyvin mielellään. Kaikkia järkyttää, kun virolaiset SS-veteraanit lähtevät tapaamiseen hitleriläisten asepuvussa – jos joku tekee niin Saksassa, hän joutuu vankilaan. Virossa se ei ole kenellekään mikään ongelma.
R: Todellakin, Virossa on sellaisia ihmisiä. Tiettyinä vuosipäivinä he kerääntyvät yhteen, ja ehkäpä joku heistä pukeutuu joskus vanhaan univormuunsa. Mutta samalla haluaisin alleviivata, että Viron miehityksen vuosina toimi maanalainen hallitus, joka taisteli saksalaisia vastaan ja monet virolaiset taistelivat vetäytyviä Wehrmachtin joukkoja vastaan syyskuussa 1944. Ja toiselta puolen, jos Venäjällä joku menee kadulle hakaristin kanssa (ja sellaista tapahtuu), emme tee tästä johtopäätöstä, että Venäjä propagoi fasismia.
 H: Erona on ehkä se, että Venäjällä ei puolestaan aiota pystyttää SS:n univormuun pukeutuneille ihmisille muistomerkkiä. Mutta Virossa sitä on yritetty jokin aika sitten jo kolmannen kerran – ja, kuten rohkenen olettaa, seuraavaan kertaan ei ole pitkä aika.
R: Tiedätte varsin hyvin, että se muistomerkki purettiin. Sitä paitsi sen ilmaantuminen ei mitenkään merkitse, että kunnioittaisimme SS:ää. Niiden virolaisten haudoilla, jotka saksalaiset värväsivät 60 vuotta sitten, ei pääse käymään, ne on tasoitettu puskutraktorilla. Meidän on kunnioitettava kaikkien niiden muistoa, jotka kaatuivat noina vaikeina vuosina, mutta samalla olen kanssanne yhtä mieltä siitä, että natsihallinnon symboliikkaa ei tule kunnioittaa. Kuitenkin Venäjän ulkoministeriö käyttää tätä Viron vastaisessa tiedotushyökkäyksessä syyttäen sitä muka natsismin ylistämisestä.
H: Ja sellaistako ei tapahdu?
R: Ehdottomasti ei, eikä sitä voi tapahtua.  
H: Sallikaa minun siinä tapauksessa kysyä, herra presidentti, kuinka itse suhtaudutte standartenführer Alfons Rebasen, 20. virolaisen SS-divisioonan viimeisen komentajan, maallisten jäännösten juhlavaan siirtämiseen Saksasta Viroon. Hänet laskettiin hautaan sotilaallisin kunniamenoin, ja hänen hautakiveensä on hakattu kirjoitus "Ritariristi-järjestön ritarille tammilehvin". Kyseessä oli yksi Kolmannen valtakunnan korkeimmista ansiomerkeistä.
R: Oletan, puhuakseni itse Rebasesta, että hän osallistui vain rintamataisteluihin eikä missään tapauksessa ottanut osaa rauhanomaisen väestön tuhoamiseen.
H: Olikohan niin. On olemassa todisteita siitä, että Rebane poltti kyliä Leningradin alueella osallistuessaan SS:n tekemiin partisaanien vastaisiin rankaisutoimiin.
R: En ole nähnyt sellaisia dokumentteja ja sen takia en pysty keskustelemaan siitä kanssanne niin tarkasti. Kuten jo huomautin, en ole historioitsija enkä harrasta SS:n toimien tutkimista.
H: Natsien rikoksia tutkivan Simon Wiesenthalin keskuksen johtaja Efraim Zuroff vakuutti yhdessä haastattelussaan, että hän on jättänyt Virolle asiakirjakansion sen alueella olevista SS:n jäsenistä. Häneltä evättiin tutkimukset – kuulemma ne ihmiset, jotka aineistossa on mainittu, eivät osallistuneet juutalaisten tuhoamiseen.
R: Palautettuaan riippumattomuutensa Viro suoritti vakavia tutkimuksia natsien sodanaikaisista rikoksista. Yhtään oikeudenkäyntiä ei ole vielä saatettu päätökseen tähän mennessä, ja salassapitosyistä emme ole ryhtyneet toimiin.Tietenkään kaikkea aineistoa ei voi julkaista, mutta me emme ole pitäneet mitään salassa. En katso toteen näytetyksi, että virolaiset olisivat osallistuneet juutalaisten teloittamiseen tai että he ylimalkaan olisivat tehneet sellaisia tekoja Virossa.
H: Wanseessa Saksassa 20.1.1942 pidetyssä konferenssissa Viro oli ensimmäinen maa, jonka julistettiin olevan "judenfrei", siis "vapaa juutalaisista". Koko juutalaisväestö oli tuhottu viimeistä myöten, lapset mukaan lukien, ja Himmler mainitsi "Viron poliisin suuret ansiot alemman rodun" tuhoamisessa.
R: Nähdäkseni ei kannata tukeutua Himmlerin sanoihin ainoana oikeana lähteenä. Mitkään tähänastiset hyvin perusteelliset tutkimukset eivät tue sitä, että Viron poliisit määrätietoisesti olisivat tuhonneet juutalaisia. Epäilemättä jokin virolaisten joukko palveli saksalaisten muodostamissa poliisijoukoissa, mutta voin sanoa täydellä varmuudella – virolaisten osallistuminen juutalaisten teloittamiseen on poissuljettu. On tukeuduttava faktoihin eikä tunteisiin.
H: Haluaisin palata SS-legionaalaisten muistomerkkiä koskevaan kysymykseen …
R: No, minua se ei rehellisesti puhuen haluta.
H: Ymmärrän teitä.
R: Ette, kyse ei ole siitä. Minusta näyttää, että keskustelumme on saamassa hiukan kummallisen käänteen. Mutta haluan vielä kerran vakuuttaa, että annan tunnustuksen neuvostokansan uhrauksille toisessa maailmansodassa. Haluaisin, että tekin ja muut venäläiset ymmärtäisivät: virolaiset eivät taistelleet periaatteessa fasistien hallinnon puolesta, he toivoivat voivansa palauttaa Viron riippumattomuuden. Meidän pieni maamme menetti 200 000 ihmistä, ja puolet heistä kuoli natsien ja Neuvostoliiton keskitysleireissä. Kun meidät ymmärretään Venäjällä, avautuu heti tie hyvien naapuruussuhteiden kehittymiseen.
H: Sallikaa viimeinen kysymys, herra presidentti. Voiko ehdottomasti mitkä tahansa teot oikeuttaa sillä, että ne on suoritettu maan riippumattomuuden aikaansaamiseksi, niiden joukossa myös osallistuminen sotaan Adolf Hitlerin kannibalistisen hallinnon puolella?  
R: Ei tietenkään. Sen takia en minä eikä kukaan muukaan virolainen ole ollut eikä tule koskaan olemaan fasismin puolella. Olemme aina erinomaisesti ymmärtäneet, että Hitlerin Saksa ei olisi mistään hinnasta palauttanut Viron riippumattomuutta, minkä vuoksi virolaiset eivät myöskään luottaneet natseihin näiden pyrinnöissä ja yrityksissä. Haluan sanoa teille – meidän on etsittävä, ei niitä asioita, jotka meitä erottavat, vaan niitä, jotka yhdistävät meitä. Ja ilmaistessamme kunnioitusta sodan uhreille emme saa unohtaa, että meiltä vietiin mahdollisuus luoda oma hallitus. Venäjän ja Viron asemien tulee lähetä toisiaan, jotta voisimme vähentää keskinäistä ymmärtämisen puutetta.
H: Nuo ovat huomionarvoisia sanoja. Mutta sen jälkeen kun te olette kieltäytyneet tulemasta viettämään vuosipäivää, joka on Venäjälle erityisen tärkeä, lähentyminen on vaikeata.
R: Minä tarkastelen asiaa toiveikkaammin – Venäjällä ja Virolla on suuri määrä yhteisiä intressejä monella alalla, ja vakuutuin tästä tavatessani hiljattain Vladimir Putinin. Venäjälle on erityisen edullista tehdä yhteistyötä Viron kanssa, koska nyt on mahdollista aktiivisesti hyödyntää maamme EU-jäsenyyden luomia mahdollisuuksia. Kaikkea ei tule heti käsittää niin vihamielisesti. Koettakaa vain yksinkertaisesti ymmärtää meitä.
H: Me yritämme. Mutta se on vaikeaa.  
R: Myös meille se on vaikeaa. Mutta yrittäkäämme siitä huolimatta.

Aiheeseen liittyen

"SS:ää käytettiin sellaisiin tarkoituksiin, jotka lain mukaan ovat rikollisia ja jotka sisältävät juutalaisten vainoamisen ja tuhoamisen, julmuuksia ja tappoja keskitysleireissä, hirmutöitä, joita suoritettiin miehitettyjen alueiden hallinnon aikana, orjatyövoiman käytön toimeenpano-ohjelmia, sotavankien julmaa kohtelua ja heidän tappamistaan … Tarkastellessaan SS:ää koskevaa kysymystä tribunaali sisällyttää siihen kaikki ne henkilöt, jotka oli virallisesti otettu jäseniksi SS:ään … Päätös SS:n rikollisen luonteen määrittämisestä on lopullinen eikä sitä voi asettaa kyseenalaiseksi missään tulevassa oikeusprosessissa, joka koskee järjestön yksittäisiä jäseniä."
Nürnbergin oikeudenkäynti. Kahdeksanosainen asiakirjakokoelma, osa 8. Moskova. Lakitieteellinen kirjallisuus, 1997.   

Älkäämme unohtako:

Neuvostoliiton vankileirien saaristo

Virolaiset ovat laulutaitoinen kulttuurikansa. 
Kirjan kannessa lukee: "Viron laulujuhlia 130 vuotta"

Auschwitz in memoriam

Auschwitz la 27-an januaro
70 jaroj post kiam la ekstermejo liberiĝis. 


Naziaj germanaj ekstermejoj kaj trudlaborejoj (taksitaj mortoj): Auschwitz-Birkenau, Polando, ekstermejo (1,5 mil.), Belzec, Pollando, ekstermejo (600 000), Chelmno, Pollando, ekstermejo (340 000), Janowska, Ukrainio, ekstermejo (40 000), Majdanek, Pollando, ekstermejo (min. 200 000), Maly Trostenets, Belarusio, ekstermejo (500 000), Mauthausen-Gusen, trudlaborejo (min. 95 000), Mittelbau-Dora, Germanio, trudlaborejo (min. 20 000), Natzweiler-Struthof, Francio, trudlaborejo (25 000), Neuengamme, Germanio, trudlaborejo (55 000), Ravensbrück, Germanio, virina trudlaborejo (min. 90 000), Sachsenhausen, Germanio, trudlaborejo (100 000), Sobibór, Pollando, ekstermejo (250 000), Stutthof, Pollando, trudlaborejo (65 000), Terezin, Cxehxio, juda geto (35 000), Treblinka, Pollando, ekstermejo (800 000), Varsovio, Pollando, ekstermejo (200 000) 

Berättelse om en kiosk

Detta är en förkortad version av min studie inom EIW-projektet. Se immi.se/eiw/reports_se.html.

Inledning

Som språkforskare fick jag en gång i uppgift att inom ett forskningsprojekt undersöka hur samspelet mellan invandrare och svenskar flöt på en arbetsplats. Jag valde att studera en kiosk i en av Göteborgs grannkommuner. Kiosken ägs av en man med invandrarbakgrund. Personalen var svenskar och kunder naturligtvis både svenskar och invandrare. 
    Kiosken som jag också kallar för "I-butik" är belägen i ett område i en kommun (här: "S-stad") där det bor omkring 6000 invånare, varav andelen invandrare uppgår till 32 procent. Den är en typisk närbutik som det finns hundratals liknande av runtom i landet, där man kan köpa läskedrycker, godis, dagstidningar, lite matvaror och lämna in olika sorters spelkuponger. 

Det är inte den här kiosken

Butiksinnehavaren som jag här kallar för Kemal är en medelålders invandrare från Iran. Han köpte butiken av en svensk 1999. Han har två anställda butiksbiträden, Kerstin and Monica, som båda är svenska. Ibland har de ungdomar som arbetar extra i butiken. Kemal säger att hans mål är att ha en etniskt blandad arbetsplats delvis på grund av att kunderna också representerar olika nationaliteter. Butiken har öppet från klockan 9 till 21 och det kommer en jämn ström av kunder in i butiken. När det gäller kontakterna mellan I-butiken och grossistbranschen säger Kemal att 10 procent av butikens leverantörer är företag som ägs och drivs av andra invandrare.
     Datainsamlingen för den här studien har skett genom intervjuer och observationer. Jag utförde sju intervjuer, varav en med butiksägaren Kemal och två med de anställda Kerstin och Monica. De övriga fyra intervjuerna var med kunder och de ägde rum i butiken. Alla intervjuer följde ett i förväg förberett frågeschema. 

Utmaningar och respons

Språkbehärskning

Butiksinnehavaren har inte svenska som modersmål. Han talar svenska flytande men behärskar mindre väl skriftspråket. Hans språkliga eller kanske snarare retoriska färdigheter är väl utvecklade, vilket han kan dra nytta av i driften av butiken. Under fältarbetet kunde jag observera att han var mycket skicklig på att argumentera och övertyga sina medarbetare.

     Den tydliga skillnaden i retoriska färdigheter mellan Kemal och hans anställda kan åtminstone delvis härledas till deras olika kulturella bakgrunder. Kemal är uppvuxen i en kulturell omgivning där muntlig färdighet är något som uppskattas högt. I den svenska kulturen däremot har man fram till ganska nyligen snarare sett på “retorik” som något suspekt och nästan oärligt. Numera uppfattas retorisk färdighet som en tillgång som efterfrågas och uppskattas på arbetsmarknaden.

Brytning

Kemal är medveten om sin brytning men tror inte att han kan göra mycket åt den och påpekar att "språket är ett verktyg och inte ett handikapp”. Kunderna tycker inte att brytningen har någon betydelse. De anställda pratar svenska med lokal prägel, vilket harmonierar väl med de goda relationerna mellan personalen och de svenska kunderna.

Uttryck

Det finns en del språkliga uttryck som har strategisk betydelse för driften av butiken. Jag tänker på de tilltalsfraser som personalen använder i kontakten med kunderna. En utmaning har bestått i att få de anställda och de tillfälligt anställda att använda korrekta tilltalsformer.
    Kemal har instruerat personalen att svara artigt i telefon. Han har till exempel bett dem att använda frasen "Välkommen till I-butiken i S-staden". Vid mitt besök på grossistmarknaden fick jag höra av andra affärsmän att kunderna i I-butiken blir mycket väl bemötta per telefon. För att lyckas i affärsvärlden är det viktigt med ett artigt tilltal och ett allmänt gott uppförande, vilket Kemal tveklöst insett.

    Man kan ändå ställa sig frågan om Kemal, som själv invandrat till Sverige, är rätt person att ge anvisningar till sina anställda om hur de bör tilltala människor i Sverige. Vet inte de mer än Kemal om hur människor förväntas uppföra sig i Sverige? Här får man komma ihåg att en stor andel av kunderna i butiken är invandrare. Det är möjligt att det svenska informella och jämställda sättet att behandla människor inte beaktar kundernas etniska mångfald i tillräckligt stor utsträckning. Det betyder inte att de svenska anställda ska avstå från sitt svenska beteende, utan att Kemal snarare förväntar sig att de ska vidga sitt sociala beteendemönster så att de kan bemöta människor från många olika kulturella bakgrunder.

Kommunikationsstilar

Direkthet

Direkthet i kommunikationen är en fråga som aktualiseras flera gånger om dagen i den dagliga ledningen och driften av butiken. För det första är det en viktig aspekt i kommunikationen mellan ägarna och de anställda när de diskuterar arbetsscheman, semestrar, löner och pensionsförmåner till exempel.
    Vid det senaste tillfället då de anställda bad om löneförhöjning tyckte Kemal att det var omöjligt att gå med på deras begäran. Istället erbjöd han dem höjda pensions­förmåner, vilket de accepterade. Förhandlingarna som ägde rum var individuella och direkta.
    Det handlar också om direkthet i interaktionen mellan personalen och vissa "besvärliga" kunder. Det kan gälla ungdomar som uppträder störande utanför affären eller personer som uttrycker diskriminerande åsikter eller idéer. De anställda berättade för mig att ungdomarna inte längre var ett problem efter att Kemal tagit en direkt diskussion med dem och därmed fått slut på deras störande uppträdande utanför butiken.

    Kemal uppträdde rättframt i egenskap av butiksinnehavare. Han stoppade ung­domar­nas störande beteende och försvarade sin butik eftersom orosmoment i grannskapet är dåligt för affärerna. Kemals direkthet överensstämmer också väl med den svenska kulturen där vuxna förväntas “göra rätt för sig”. Det innebär att människor inte bara förväntas ta hand om sitt eget liv utan också skydda det som är viktigt för dem, som deras egendom.

Att fritt uttrycka sina åsikter

Vi kan konstatera att de anställda kan uttrycka sina åsikter fritt i ägarens närvaro. Det stämmer väl överens både med den svenska kulturen och den som Kemal tillhör. I hans kultur ses skillnader i åsikter som en integrerad del av en nära och livlig social interaktion.

    Det finns dock en intressant skillnad mellan de båda kulturerna när det gäller social interaktion. I Kemals kultur har man ingenting emot att man överlappar varandra i samtal, dvs. att man pratar samtidigt. I den svenska kulturen är det däremot tvärtom. Här bör man helst inte “prata i mun på varandra” eller ‘avbryta varandra’ utan bör “låta den andra prata till punkt”. Av en händelse fick jagdessa kulturskillnader bekräftade på plats, eftersom Kemal mycket tydligt överlappade i samtalen med andra, vilket ur ett svenskt perspektiv kan tolkas som ett dominant beteende.

    I båda kulturerna är man alltså fri att uttrycka sina åsikter men hur den friheten hanteras varierar. I Kemals kultur är det vanligt att man konkurrerar om samtalsturen, medan det i den svenska kulturen oftast inte råder samma konkurrens om att få ordet. Ett långsammare interaktionstempo brukar också göra att alla får möjlighet att komma till tals.
   Jag talade med flera kunder som uttryckte beröm över hur I-butiken sköttes. Eftersom de gjorde det medan ägaren var inom hörhåll misstänkte jag till en början att det bara handlade om ett spel för gallerierna. Eftersom svenskar brukar uppskatta social harmoni uttrycker de inte alltid sin uppriktiga åsikt utan kan tänkas spela med eller uppträda som “ögontjänare”, eller fjäska. Jag blev dock övertygad om att kunderna uttryckte sin ärliga åsikt och faktiskt uppskattade hur butiken sköttes.

Artighet

Butiksinnehavaren anser att artighet inte tillhör svenskarnas "natur" på samma sätt som för människorna från hans hemland. Han har instruerat de anställda att tala artigare med kunderna. De har inte uppfattat det som nedlåtande utan tvärtom helt rim­ligt eftersom det är viktigt för alla i personalen att kunderna blir nöjda. Däremot har de inte följt Kemals råd när det gäller att tilltala kunderna med ni (2:a pers pl), vilket han, delvis på felaktiga grunder, tror är det pronomen i svenskan som är artigast.

Hierarki och tilltal

Personalen brukar tilltala varandra med du och använda förnamn. Det finns inga tecken på att man skulle visa hierarkiska relationer inom personalen genom att använda andra tilltalsformer. Hade det varit annorlunda skulle butiken ha varit ganska osvensk, dvs. en arbetsplats utan ”platt maktstruktur” som är så typisk för Sverige.

    Det verkar som att både Kemal och de anställda trivs med de icke-hierarkiska relationerna som råder. Eftersom butiken är Kemals och Anas egna privata företag är det viktigt att alla personer i verksamheten behandlas väl, dvs. utan en strikt och opersonlig rollfördelning. Det passar väl in i den svenska kulturen där man uppskattar social harmoni och strävar efter social jämställdhet.

Kulturella koder och bruk

Tid

En svårighet för personalen handlar om att få till stånd arbetsscheman som passar alla medarbetare. Det löser de genom att komma överens inom personalen och framför allt mellan butiksinnehavaren och de anställda. En annan svårighet handlar om att motivera unga infödda svenskar till att arbeta på helgen under de tidsperioder de arbetar i butiken. De svenska ungdomarna brukar föredra fritid framför högre lön på obekväm arbetstid. Enligt Kemal och de företagare jag intervjuade på grossistmarknaden har ofta ungdomar med en eller två föräldrar från Mellanöstern en annan attityd och snarare ber om att få arbeta på helger och kvällar då de får bättre betalt.

    Att många invandrarungdomar har en positiv attityd till arbete kanske inte bara beror på ekonomiska faktorer utan också på deras kulturella bakgrund. Om man jämför med svenska ungdomar kan vi anta att många svenskar under de senaste 30 åren fram till relativt nyligen har burit med sig idén att om man inte kan tjäna ihop till sitt uppehälle kommer de sociala myndigheterna att ge bistånd. Att tänka i dessa banor förefaller däremot inte lika naturligt för ungdomar som har en kulturell bakgrund och en kulturell referensram utanför Västeuropa. Enligt deras uppfattning har familjen och familjemedlemmarnas uppehälle stor betydelse. Svenska ungdomar är kanske mindre bundna till sina familjer och de traditioner som deras föräldrar står för.

    Enligt vad Kemal och andra butiksägare på grossistmarknaden menar de att invandrarungdomar arbetar ganska ofta gärna även på obekväm arbetstid vilket svenska ungdomar inte skulle göra. Vi kan spekulera kring orsaker till denna möjliga skillnad. En orsak till denna skillnad kan vara att invandrarungdomar kanske inte enbart jobbar för pengarnas skull utan även därför att det är vad som förväntas av dem som familjemedlemmar och som tillhörande sin kultur.

    Begreppet ”fritid” verkar också uppfattas olika i de berörda kulturerna. Svenska ungdomar ser vanligtvis fritid som den tid de är fria att disponera över som de vill: att tjäna pengar och ha pengar är viktigt för dem därför att det underlättar deras liv. Många ”in­vandrar­ungdomar” upplever däremot att deras fritid delvis tillhör deras sociala grupp, föräldrarna och familjen. I många närbutiker som ägs av invandrare finner man just familjemedlemmar som arbetar både på ’bekväma’ och ’obekväma’ arbetstider. Ungdomarnas fritid uppfattas alltså inte bara som deras ensak utan något som även berör deras närmaste släktingar.

Relationer mellan medarbetare

Kemal hade länge en vision om att öppna en egen närbutik. När han förverkligade sin vision styrde han driften av butiken, vilket kunde ha medfört en hierarkisk ledarstil. I våra intervjuer med de anställda nämnde de däremot inget som skulle kunna ha samband med hierarkiska relationer mellan dem själva och ägarna.

Kön

De kvinnliga butiksbiträdena berättade för mig att det ibland inträffat att manliga invandrade kunder uppfört sig ganska respektlöst mot dem. De tyckte att det var svårt att hantera den typen av beteende. Man kan tänka sig flera alternativa tolkningar till vad som kan ha inträffat. Det kan ha handlat om att männen inte behärskat svenska språket tillräckligt bra, att deras prosodi misstolkats som en sexuell anspelning eller något liknande, eller att deras sätt att samordna verbalt och icke-verbalt beteende skickat oavsiktliga signaler.

Grupp / individ

Ett allmänt men outtalat antagande i butiken är att alla i personalen gör sitt bästa och att alla förväntas dra åt samma håll. I intervjun berättade Kemal att den sociala harmonin har stor betydelse för honom, vilket är starkt förbundet med idén om ”laganda” och ”att dra åt samma håll”. Butiken är å andra sidan också en plats där de anställda tjänar sitt uppehälle. Så även om det definitivt finns ett slags laganda i butiken innebär inte det att det inte skulle uppstå dispyter och tuffa handlingar mellan butiksägare och de anställda. 

Uppgifts- vs relationsorientering

Det faktum att ”hårt arbete” betnas i driften av butiken leder till tanken att sociala interaktionerna snarare är uppgiftsorienterade än relationsorienterade. Men för ägaren är social harmoni och ett vänligt bemötande också viktiga aspekter, vilket överensstämmer med en mer relationsorienterad interaktion. Utmaningen består alltså i att uppnå en balans mellan de två inriktningarna i socialt beteende. 
    Både de svenska och utländska kunderna beskriver bemötandet de får i butiken som "kanon", ”mycket bra” och "toppen". Kundreaktionerna tyder alltså på att personalen lyckats väl i sina ansträngningar att sköta butiken så bra som möjligt, både när det gäller materiella uppgifter som sociala relationer.

Diskriminering

Under fältarbetet kunde jag konstatera att det inte förekom någon typ av diskriminering mot någon part i butiken. Diskriminering skulle ha stridit mot butikägarens uttalade affärsprinciper - att ‘butiken är en förlängning av hemmet, där man tar itu med konflikter direkt i en anda av samförstånd’.

Kommentarer om människors kulturer

När jag bad de anställda kommentera andra kulturer visade det sig att de hade ganska konkreta uppfattningar. De påpekade att kulturella skillnader märks i människors namn till exempel och Kerstin påpekade att invandrare ofta har ”namn som inte går att uttala”. Eftersom förnamn utgör en viktig del av människors identitet tycker jag att det är diskriminerande att inte uttala dem rätt, dvs. på det sätt som personerna själva vill att de uttalas. Jag tycker att det är bra att tala om för svenskar hur man uttalar ”omöjliga” utländska namn.

    Som jag påpekat tidigare handlar kulturella skillnader också om respekt i bemötandet mellan manliga invandrare och de kvinnliga anställda.

Rekommendationer

Otillräckliga kunskaper i svenskt skriftspråk kanske inte är ett så stort problem i den dagliga affärsverksamheten men kan utgöra hinder för fortsatt affärsutveckling. Därför rekommenderar jag att man anordnar vidare utbildning med träning i skriftliga språkfärdigheter för vuxna invandrare som redan är aktiva på den svenska arbetsmarknaden.
     Kulturella skillnader i kommunikationsstilar, och människors idéer och uppfattningar om sådana skillnader, är viktiga i affärslivet där vinsten åtminstone i viss utsträckning är beroende av verbal och icke-verbal kommunikation. Därför rekommenderar jag utbildning i interkulturell kommunikation. För personer som vill starta eget inom den mångkulturella privata sektorn rekommenderar jagen skräddarsydd utbildning i interkulturell kommunikation.

     Svenska arbetsplatser är kända för att ha en platt organisation. Det är bra om den här typen av kulturella aspekter som handlar om organisatoriska maktrelationer tydliggörs för nykomlingar på den svenska arbetsmarknaden, särskilt för invandrare från länder där maktstrukturerna skiljer sig från de svenska. Som vi sett trivs de svenska anställda med att arbeta i I-butiken, vilket åtminstone delvis beror på den begränsade maktdistansen.

        Jag föreslår vidare att mångfald införs som ämne i läroplanen för den svenska skolan, och att en delkurs i interkulturell kommunikation ingår i ämnet. Eftersom det finns ett mycket stort antal olika etniska minoriteter och språk i Sverige har det förutsättningar att bli ett populärt skolämne. 
                                                                 ------------------
Nia? Expert ger råd:
(DN. Magdalena Ribbing. etikett@dn.se. 2009-09-23)

Fråga: Jag jobbar i en butik och brukar säga ni till kunder i butiken. Jag är ganska ung (20-års åldern) och har som uppfostran att säga ni i lite mer formella situationer. Frågan blir helt enkelt: är det okej att ”nia” människor i butik oavsett ålder?
Svar: Många, i synnerhet de som är äldre än du uppfattar niandet som tråkigt och inte alls med den hövliga ton som avses. Mest praktiskt är att låta bli att använda direkt tilltal. Du kan till dess du hör kunden säga du eller ni uttrycka dig utan vare sig ni eller du. Det går lika bra att säga “är det här en färg som passar?” istället för att säga ”vill du ha rött eller blått” . Ganska snabbt kommer man in i vanan att prata utan att dua eller nia. När den du pratar med har sagt du eller ni så svarar du med samma tilltalsord.
Magdalena Ribbing