Un poema en español y finlandés

Näin muokataan runoa espanjaksi ja suomeksi   

(blogi Evakkojen muistoksi 2009-03-13 sisältää myös tämän runon) 

Me acuerdo de Juho Pöyhönen y su familia que fueron evacuados de Karelia al pueblo Ollila en el sur de Finlandia durante la guerra entre la Unión Soviética y Finlandia (1941-1944). Se dice que más tarde compró otra granja. Pero yo sólo recuerdo la granja donde llegaron por primera vez y donde pasaron 30 años.

Escribí este texto inicialmente en finlandés y una amiga lo tradujo al español.

Muistelen tässä runossa Juho Pöyhöstä ja hänen perhettään. He tulivat evakkoina Karjalasta Vihdissä sijaitsevaan Ollilan kylään Neuvostoliiton ja Suomen välillä 1941-1944 käydyn sodan aikana. Kerrotaan, että he ostivat myöhemmin toisen tilan. Mutta minä muistan vain sen tilan, jonne he saapuivat ensiksi. Kävin siellä 30 vuotta myöhemmin.

Kirjoitin tämän runon ensin suomeksi, minkä jälkeen ystäväni käänsi sen espanjaksi. 

El pasto a la altura de un hombre, el boscecillo de alisos, el junco	Heinikko miehenkorkuinen, lepikko ja kaisloja
en el campo sembrado de mis memorias crecen bosques de abetos susurrando	muistojeni pellolla kasvaa kuusikko humiseva
la gente desapareció, la casa, el establo, el galpón, la sauna junto al arroyo desaparecieron	ihmiset ovat poissa, talo, navetta, lato, sauna puron rannalla ovat poissa
Desaparecieron los puños aferrados al mango del arado, las manos diligentes en las ubres de las vacas y este antiguo movimiento balanceado al segar la paja desaparecieron,	ovat poissa kourat auran kurjessa, lehmien utareissa uutterat kädet ja tuo ikiaikainen keinuva liike kun niitetään heinää, ovat poissa
desaparecieron las huellas del caballo en el camino del bosque por donde las lecheras llegaban hasta la carretera, desaparecieron,	ovat poissa hevosen askeleet metsätiellä, kun vietiin tonkat maitolaiturille ovat poissa

desaparecieron las órdenes concisas del amo a su caballo

ovat poissa, isännän lausahdukset kopukalle, (="kopukka" = "kop kop kop")

 

los gruñidos del viejo campesino tras su carro, el pájaro carpintero en el árbol hueco,	vanhanisännän murahdukset rattaiden perältä, tikka kolopuussa.  Muy bien: gruñidos tras su carro.  "rr rr rr"
el canto del cuco – pronto llegarà la Noche de San Juan! – desapareció,	käen kukahdukset – juhannus olisi kohta! - ovat poissa
desaparecieron los desbrozadores de los campos sembrados, los taladores del bosque, las ordeñadoras, las parturientas, la gente conocida.	ovat poissa pellonraivaajat, puiden kaatajat, lehmien lypsäjät, lasten synnyttäjät, tuttavat ihmiset,
Yo me acuerdo de ustedes cuando miro el pasto a la altura de un hombre, boscecillo de alisos, el junco, los bosques de abetos que susurran, su denso y apretado muro verde donde ustedes una vez construyeron la casa, el establo, el galpón, la sauna junto al arroyo, allà estaban vuestras vidas.	minä muistan teidät kun katson heinikkoa miehenkorkuista, lepikkoa, kaisloja, humisevaa kuusikkoa, sen tiheänvihreää muuria siellä minne te kerran rakensitte talonne, navettanne, latonne, saunanne puron rannalle, siellä, missä teidän elämänne oli.
Yo miro y los (?vos (= er) veo. Y aunque el viento nos golpee duro, no desapareceremos, porque la tierra se acuerda de nosotros. La tierra nos recuerda. La tierra nos recuerda.	Minä katson ja näen teidät. Ja vaikka tuuli käy meidän ylitsemme, me emme katoa, sillä maa muistaa meidät, Maa meidät muistaa. Maa muistaa meidät.

La tierra nos recuerda

El pasto a la altura de un hombre, el boscecillo de alisos, el junco en el campo sembrado de mis memorias crecen bosques de abetos susurrando.

La gente desapareció, la casa, el establo, el galpón, la sauna junto al arroyo desaparecieron, 

desaparecieron los puños aferrados al mango del arado, las manos diligentes en las ubres de las vacas y este antiguo movimiento balanceado al segar la paja desaparecieron,

desaparecieron las huellas del caballo en el camino del bosque por donde las lecheras llegaban hasta la carretera, desaparecieron,

desaparecieron las órdenes concisas del amo a su caballo, los gruñidos del viejo campesino tras su carro, el pájaro carpintero en el árbol hueco, el canto del cuco – pronto llegarà la Noche de San Juan – desapareció,  

desaparecieron los desbrozadores de los campos sembrados, los taladores del bosque, las ordeñadoras, las parturientas, la gente conocida.

Yo me acuerdo de ustedes cuando miro el pasto a la altura de un hombre, el boscecillo de alisos, el junco, los bosques de abetos que susurran, su denso y apretado muro verde, donde ustedes una vez construyeron la casa, el establo, el galpón, la sauna junto al arroyo, allà estaban vuestras vidas.

Yo miro y vos veo.
Y aunque el viento nos golpee duro,
no desapareceremos,
porque la tierra se acuerda de nosotros.
La tierra nos recuerda.
La tierra nos recuerda.

Maa muistaa meidät

Heinikko miehenkorkuinen, lepikko ja kaisloja,

muistojeni pellolla kasvaa kuusikko humiseva.

Ihmiset ovat poissa, talo, navetta, lato, sauna puron rannalla

ovat poissa,

ovat poissa kourat auran kurjessa, lehmien utareissa uutterat kädet ja tuo ikiaikainen keinuva liike kun niitetään heinää, ovat poissa,

ovat poissa hevosen askeleet metsätiellä, kun vietiin tonkat maitolaiturille, ovat poissa,

ovat poissa, isännän lausahdukset kopukalle, vanhanisännän murahdukset rattaiden perältä, tikka kolopuussa, käen kukahdukset – juhannus olisi kohta! - ovat poissa,

ovat poissa pellonraivaajat, puiden kaatajat, lehmien lypsäjät, lasten synnyttäjät, tuttavat ihmiset.

Minä muistan teidät kun katson

heinikkoa miehenkorkuista, lepikkoa ja kaisloja, humisevaa kuusikkoa, sen tiheänvihreää muuria

siellä, minne te kerran rakensitte

talonne, navettanne, latonne, saunanne puron rannalle, siellä, missä teidän elämänne oli.

Minä katson ja näen teidät.

Ja vaikka tuuli käy meidän ylitsemme,

me emme katoa, sillä maa muistaa meidät,

maa meidät muistaa,
maa muistaa meidät.