Näin olen ja ajattelen

Olen Kaarlo Voionmaa. Voionmaa-nimi tarkoittaa Gotlantia. Se esiintyy vanhassa suomen kielessä myös muodossa Vuojonmaa. Isoisäni vaihtoi Wallin-nimen Voionmaaksi 1906 suuren nimen-muutoksen yhteydessä, koska historioitsijana arveli, että sukumme tulee Gotlannista, Vuojonmaasta. Wallinin suku oli ruotsinkielinen, mutta nimen suomentamisen yhteydessä myös suvun pääkieli vaihtui. Ruotsi ei ollut enää minun lapsuuteni kieli, jos kohta kuulinkin aina ympärilläni ruotsia asuessani Helsingin keskustassa.

           Olen siis kotoisin Helsingistä. Myös isäni oli syntynyt Helsingissä. Hän opetti minulle slangia, mistä tamperelainen äitini ei pitänyt, ja myöhem­min myös viron kieltä. Isäni oli oppinut viroa toimiessaan Suomen armeijan yhdysupseerina jatkosodan aikana Virossa. Slangia käytin kavereitteni kanssa; isäni kanssa puhuin aina silloin tällöin viroa. Ei siitä sen enempää, mutta sekä slangi että viro ovat pysyneet lähellä sydäntäni.

           Minulla on vaimo ja neljä lasta. Olen asunut Ruotsissa vuodesta 1980; olin välillä töissä Norjassa puolisentoista vuotta ja Suomessa kolme vuotta, mutta palasin takaisin Ruotsiin. Minä pidän tästä maasta, sen ihmisistä, elämästä täällä. Nyt pidän myös ruotsin kielestä, koska ihan tavallisetkin ihmiset puhuvat sitä. Kuten monilla ruotsinsuo­malaisilla minulla on kaksi kotimaata ja kuten monet etenkin ensimmäisen polven "ruosut" minäkin kaipaan välillä Suomeen. Päästetäänpä Kuoppamäki laula­maan meille niin tuttu laulu.  
Kuoppamäki: Kotimaa kun taakse jää

Olin lapsi 60 vuotta sitten. Perheemme ei ollut rikas eikä köyhä. Suomessa elettiin tiukkoja sodanjälkeisiä aikoja. Se ei ollut semmoinen hyvinvoipa maa silloin kuin se on nykyään. Joku huo­mauttaa tähän: "Entäs EU:n lähettämät ruokapaketit ja Hakaniemen torin soppajonot itenäisyys­päivänä." Sanokaamme näin: köyhyyttä oli silloin paljon enemmän.

           Hyvä ystäväni Markku oli merimiehen poika. Hän asui äitinsä kanssa ahtaassa yksiössä. Hänellä oli vaikeuksia oppia lukemaan, ja hän pissasi housuihinsa, kun opettaja käski häntä lukemaan. Opettaja sanoi, että Markku on tyhmä. Minä pyysin Markun meille. Halusin osoittaa, että opettaja oli väärässä. Niin kuin olikin: Markku oppi lukemaan.

           Kolme muutakin kaveriani olivat yksinhuoltajan lapsia; yksi heistä asui pienessä yksiössä äitinsä ja sisarustensa kanssa. Kaksi muuta, veljekset, asuivat Helsingin yhdessä esikaupungissa lautamökissä äitinsä kanssa. He kävivät usein meillä ja rupesivat kutsumaan kotiamme Töölön kansanruoka­laksi. Kotimme sijaitsi Töölössä ja siellä tarjottiin aina syötävää vieraalle. Kansan- ruokala. Se oli kunnianimi sille kodille, jossa kasvoin.

           Meitä oli monta: vanhemmat ja seitsemän lasta. Lisäksi oli kavereita, tuttavia, sukulaisia ja ystäviä. Voisin sanoa lapsuudestani kuten kirjailija Lauri Viita omasta nuoruudestaan: "Oli kerran ystäväjoukko ja nuoruus. Joka päivä oli kuin luominen olisi alkanut uudestaan."

           Tuommoinen lapsuus oli hyvä. Oli riittävästi ruokaa, oli turvallista, oli ystäviä ja oli paljon tekemistä koko ajan. Soitan nyt laulun, jossa puhu­taan lapsista arvoituksellisena kansana. Laulu on minun mieleeni. Tyttäreni sanoi, että tämä laulu ei ole oikein mistään kotoisin. Ehkä se onkin vanhem­mille tarkoitettu lastenlaulu. 
Det gåtfulla folket

Vanhin veljeni kuoli, kun olin seitsemän vuotias. Hänet ammuttiin 14:n ikäisenä partio­retkellä. Ampuja oli toinen partiolainen, joka oli ottanut isänsä parabellum-pistoolin mukaan retkelle ja halusi pelotella pienempiä partiolaisia. Ase laukesi ja yksi elämä sammui. Minun veljeni elämä. Ei liene kummallista, että inhoan aseita. Inhoan sotaa. Olen pasifisti ja aseistakieltäytyjä.

      Parinkymmenen ikäisenä kävin Auschwitzissa, natsien rakentamassa keskitysleirissä. Siellä on lasivitriineissä kasoittain silmälaseja, hiuksia, pro­teeseja, lastenvaatteita jne., jotka otettiin ihmisiltä, ennen kuin heidät tapettiin kaasulla.

           Toinen maailmansota ei lopettanut sotia. Ristiriidat joita aina väistä­mättä syntyy ihmisten välille, ratkaistaan usein edelleen asein. Samat kauhut ovat toistuneet Aasiassa, Afrikassa, Etelä-Amerikassa ja juuri tällä hetkellä Lähi-Idässä ja Euroopassa.

           Mutta asioiden ei pidä välttämättä olla näin. Yhä useammat ihmiset ymmärtävät, että me pystymme parempaan, että me pystymme ratkaisemaan ristiriitamme viisaasti, kaikkia osapuolia kunnioittaen. Tällaisessa käytän­nönläheisessä inhimillisessä hengessä toimii kotimaani Ruotsin hallitus. Lisäksi on lukuisia kansainvälisiä, hallituksista riippumattomia järjestöjä, joiden tavoitteena on oikeudenmukai­sen maailman luominen. Niihin voi lukea semmoiset organisaatiot kuin Amnesty International, Greenpeace, Plogbill-liike, Positive Futures Network eli Myönteisen tulevaisuuden verkosto jne.

           Oikeudenmukainen maailma koskee kaikkia ihmisiä, ei vain rikkaita länsimaita vaan myös alikehitettyjä maita, ei vain valkoihoisia vaan myös muunrotuisia, ei vain aikuisia vaan myös vanhuksia ja lapsia, ei vain kristittyjä vaan myös toisuskoisia ja niitä, jotka eivät tunnusta mitään uskontoa. 

     Me pystymme olemaan inhimillisiä. Me pystymme vähentämään tarvetta ratkaista kiistakysymykset asein. Me pystymme vähentämään sotia. Soitan nyt Katri Helenan laulaman laulun. Soitin tätä laulua usein kasetti­nauhuristani, kun olin aseistakieltäytyjänä ja yövahtina Perniön alkoholisti­huoltolassa 1974. Se piti henkeä yllä niissä oloissa.

Käännyn puoleenne kapteeni kuunnelkaa. 

Rakastan pieniä ihmisiä, lapsia riippumatta ihonväristä, kansalli-suu­desta, uskonnosta, poliittisesta ideologiasta, sosiaalisesta taustasta, kielestä tai mistä muusta tahansa mikä erottaa ihmisiä toisistaan. Isänä oleminen on hyvin tärkeä asia. Ehkä mukavien isien kunniaksi voisinkin panna pyörimään seuraavan levyn. Koska tämä on suomenkielinen blogi, soitan suomenkielisen version. Ole hyvä Anttila.

Anttilan keväthuumaus

Pieniä ihmisiä, lapsia, on usein sorrettu. Sydäntä kylmää kun ajattelee, mihin nöyryytyksiin heidät on pakotettu ja edelleen pakotetaan monissa köyhissä maissa. Tällä en tahdo kiistää sitä, että lasten ihmisoikeuksia riko­taan toisinaan myös hyvinvoivissa teollisuusmaissa.

           Muistamme lasten käyttämisen kaivoksissa, kun Iso-Britannia raken­si talousmahtiaan, lapsikäsityöläiset kehitysmaissa joissa he paikoitellen ovat yhä orjien asemassa, lapsisotilaat Afrikassa, länsimaalaisten miesten pedofiliarikokset Venäjän Karjalassa, Belgiassa, katolisen kirkon piirissä USA:ssa, Thaimaassa jne. Lisäksi on muistettava, että joka päivä 30 000 lasta kuolee aliravitsemuksen ja lääkehoidon puutteiden takia. Niiden rikosten määrä joita aikuiset ovat tehneet lapsia vastaan on todella loputon. Yksi tällainen aikuisten suuri, lapsia vastaan tekemä rikos on sota.

      Näin sanoi Aleksej Medjajev, toisen maailmansodan neuvostosotilas Avangard-lehden haastattelussa 22.6.2011: "Vojna - uzhasna. Khotshu, shtoby boljshe nikogda na zemlje podobnovo nje povtorilosj." (Война — ужасна. Хочу, чтобы больше никогда на земле подобного не повторилось. Sota on hirveää. Toivon, että sellainen ei koskaan enää toistuisi maan päällä.) Samoin ajattelivat varmaan miljoonat muutkin, jotka kokivat, mitä sota on.

            Seuraavassa laulussa kerrataan Suomen äskeishistoriaa. Kun kuuntelen sitä, ajattelen niitä pieniä olentoja, jotka tempaistiin pois kodeistaan evakkotielle. Äiti ja hänen viisi pientä lastaan.

Evakkolaulu

Miehillä on tapana sortua puhumaan suurista asioista ja unohtaa, että käytännön asiat, pyykin peseminen, vaippojen vaihtaminen, ruoan hankkimi­nen, siivoaminen ja mitä vielä, on myös hoidettava. Meidän perheessä, siinä jossa minä olen isä ja vaimoni on äiti ja jossa meillä on neljä ikiomaa lasta, nuo käytännön asiat on hoidettu sekä epäoikeudenmukaisesti että oikeuden­mukaisesti. Nykyään ne hoidetaan mielestäni aika oikeudenmukaisesti: käyn kaupassa, pyykkään ja laitan ruokaa. Vihanneslasagne on parhain osaa­mani ruokalaji. Aiemmin tiskasin. Olen tiskannut elämässäni paljon. Nyt meillä on tiskikone, joten vaivat ovat vähentyneet. Mutta mielestäni on ihan paikallaan tässä päästää mies laulamaan tiskaamisen ja siivoamisen vaivois­ta. Kun tuo mies on vielä siirtolainen tai kuten nykysuomeksi sanotaan, maahanmuuttaja, niin laulu sopii tähän oikein hyvin.

Hiski Salomaa: Minä vaan tiskaan astioita

Ruotsi on osa Eurooppaa, ja minusta on ensiarvoisen tärkeää, että ruotsinsuomalaiset ja ruotsinsuomalaisuus löytävät paikkansa Euroopan kan­sojen kartalta. Oikeastaan kyse on hyvin mielenkiintoisesta asiasta: nyky­ihmisellä on pakko olla monta identiteettiä. Emme ole vain ruotsinsuoma­laisia vaan me olemme myös eurooppalaisia. Lisäksi tulee muita identiteetin aineksia kuten joidenkuiden kohdalla isyys, toisten kohdalla ammatti, kolmannen kohdalla harrastukset kuten jalkapallo jne.

      Kun puhumme Euroopasta, puhumme maanosasta, jossa on tapahtu­nut hyvin paljon pahaa. Kaksi maailmansotaa on saanut alkunsa meidän maanosastamme. Mutta Euroopassa on tapahtunut ja tapahtuu myös paljon hyvää: moderni tiede sai alkunsa täällä; vapaus, veljeys ja tasa-arvoisuus ilmaistiin täällä ensi kerran ihmisiä yhdistäviksi perusperiaatteiksi; kirjalli­suus, kuvataide ja musiikki ovat kehittyneet täällä korkealle tasolle. 

      Ne rikokset ihmiskuntaa kohtaan, joihin eurooppalaiset ovat syyllisty­neet - siirtomaavalta ja siirtomaasodat, keskitysleirit jne. - pitävät mielen nöyränä. Meillä ei ole mitään syytä tuntea moraalista ylemmyyttä, luulla olevamme parempia kuin muut: muuallakin on luotu tiedettä ja kulttuuria. Tämän nöyryyden ja realismin muistaen kysymme, millaisen Euroopan haluamme luoda. Kysymys on tärkeä ja sitä on syytä pohtia. Tässä haluan kertoa hyvin yleisesti ja lyhyesti omasta Euroopastani.

      Minun Eurooppani on semmoinen, joka ei sulje rajojaan köyhiltä mailta. Toisaalta en kannata massasiirtolaisuutta, se ei ole kenenkään edun mukaista. Euroopan on oltava mukana kehitys-yhteistyössä entistä enemmän ilman, että se samalla muuttuu uudeksi siirtomaaherraksi. Minun Eurooppani on sosiaalisesti solidaarinen, taloudellisesti tehokas ja ekologinen, kulttuuri­sesti monenkirjava ja tietenkin monikielinen. Minun Eurooppani on epämili­taristinen, semmoinen jossa ihmiset ymmärtävät, että joka miekkaan tarttuu, se hukkuu miekkaan, ennemmin tai myöhemmin. 

Jag vill leva i Europa.

Suomi on ruotsalainen kieli. Sitä on aina puhuttu Ruotsin rajojen sisäpuo­lella. Ruotsi on vaikuttanut enemmän suomen kieleen kuin suomi ruotsin kieleen. Syy on selvä: yhteisessä valtakunnassa, riikissä, ruotsi oli valtakieli, suomi enemmän tai vähemmän syrjässä pidetty valtakunnan itäisen osan, Österlandetin, kieli.

      Suomi ei ole koskaan uhannut ruotsin kieltä, ei edes Suomessa. On totta, että kielitappeluita oli 30-luvulla, mutta niihin nujakoihin osallistuivat enimmäkseen keskiluokkaiset ihmiset. Kyse oli siitä, että ruotsin kielen yli­valtaa mm. yliopistoissa pyrittiin vähentämään. Suomenruotsalaiset ovat aina voineet käyttää äidinkieltään kehdosta hautaan. Ahvenanmaa on viralli­sesti kokonaan ruotsinkielinen. Kaksikielisyys suomessa ja ruotsissa ei saisi olla puoluepolitiikkaa vaan asia, joka koituu meidän kaikkien hyödyksi poliittisesta taustasta riippumatta. Lisäksi haluan kielentutkijana huomauttaa, että useamman kuin yhden kielen taito tekee hyvää aivoillemme. Asiasta on runsaasti tutkimusta.Tunnettu kielitieteilijä Ellen Bialystok kertoo monikielisyyden siunauksista englanniksi tässä.

      Olen puhunut eri tahoilla melko paljon ja usean vuoden ajan ruotsinsuoma­laisuudesta. On tärkeätä, että pohdimme, keitä olemme ja millaiseksi haluamme luoda oman vähemmistöase-mamme. Me emme ole ihmisiä, jotka ovat parhaiten kotonaan Silja- tai Viking-linjan autolautan kannella. Olemme Ruotsin suurin kielivähemmistö. Olemme Ruotsissa elääksemme ja tullak­semme toimeen täällä.

     Ruotsin lainsäädännön takia me emme tiedä, kuinka suuria maan kieliryhmät ovat, mutta arvioiden mukaan n. 210 000:n Ruotsissa vakitui­sesti asuvan ensikieli on suomi, jota he käyttävät jokapäiväisenä viestime­nään. Suomen saavuttama virallisen vähemmistökielen asema on tärkeä. Niin ikään tärkeätä on se, että liki 60 Ruotsin kuntaa kuuluvat suomen kielen hallintoalueeseen. Se vahvistaa suomen asemaa mm. vanhusten huollossa, lasten esikoulutoiminnassa ja yleisessä tiedotuksessa. Tavoitteena tulee olla yhä paremman infrastruktuurin eli yhteisörakenteen rakentaminen, johon kuuluvat mm. oma lehdistö, verkkosivustot, suomen opetus alkeista akate­miaan, suomen kielen tutkimus, vanhustenhuolto, esikoulut, perus­koululuokat jne. Lisää tietoa asiasta saa tästä. Meidän on turha taivastella suomen kielen käytön vähenemisestä, ellemme itse ole valmiit panostamaan suomen kielen siihen. Kieltä on harrastettava.

      Suomen kieli ei ole maailman kaunein kieli. En tiedä, mikä on maailman kaunein kieli. (Ks. blogiani "Ruma äidinkieleni", 14.3.2013.) Suomalainen kulttuuri ei ole maailman paras kult­tuuri. En tiedä, mikä on maailman paras kulttuuri. Onneksi suomen kieli ei ole suuri kieli eivätkä suomalaiset ole suuri kansa. Semmoinen suuruus joh­taa hyvin helposti henkiseen pöhötykseen, omahyväisyyteen ja itsekkyyteen.

      Kieltä on harrastettava. Suomen kieli on minun oma kieleni, se on minulle rakas kieli. Se on talo, jossa asun. Siinä on katto korkealla, seinät etäällä toisistaan, paljon jänniä huoneita, hyvä keittiö jossa on pataa, paistin­pannua, kasaria ja kattilaa, mukava takkahuone, jonka tulisijan edessä voi loikoilla Koskenkorvaa napostellen, verstas jossa voi puuhailla kaikenlaista ja paljon ikkunoita eri suuntiin niin, että näkee naapuritaloihin. Tämän talon pihasta pääsee muihin taloihin. Naapurisopu vallitsee talojen kesken.

      Semmoinen on suomi, minun kieleni, se talo jossa asun ja se pihamaa, josta välillä olen lähtenyt maailmalle.

      Suomea voi harrastaa monin tavoin. Kirjallisuus on yksi hyvä harrastusmuoto. Suomeksi on paljon hyvää kirjallisuutta. Minun mielikirjailijani on Lauri Viita.Tässä hiukan erilainen muistomerkki Lauri V:n kunniaksi toisen kielineron, Juice Leskisen, tulkitsemana. Lauri V. kuului niihin, jotka saivat minut kiintymään tähän kieleen. Tunnen että kieleni on kotini, ja minun on hyvä olla siinä.