Si vis pacem para mentes

 "Jos tahdot rauhaa, valmistele ihmismieliä siihen"

Kirjoitin parisen vuotta sitten Suomen armeijaa ja yleensä rauhankysymyksiä koskevan blogin armeijan juhlapäivänä 4.6. Olen muokannut blogiani ja esitän tässä siitä uuden version. Tekstin muutoksiin ovat vaikuttaneet äskeiset tapahtumat Ukrainassa ja Lähi-idässä. Perussanomani on sama: puhun rauhanaatteen eli pasifismin puolesta. 

"Suomen armeija kutsuu itseään ”puolustusvoimiksi”. Sillä on iso ja hyvin hoidettu sivusto Internetissä. Sivustolla todetaan, että ”jokainen miespuolinen Suomen kansalainen on asevelvollinen”; naiset voivat hankkiutua armeijaan vapaaehtoisesti. 

”Erityistapaukset”-otsikon alla kerrotaan aseettomasta palvelusta, siviilipalvelusta sekä Jehovan todistajien asemasta. Sivun kuvaksi on valittu maastopukuinen sotilas, jolla on Suomen armeijan kokardi karvalakkinsa lipassa ja joka tähtää sormillaan jonnekin. Tämä kuva on varmaan valittu epähuomiossa: pasifistina en ota päähäni armeijan kokardilla koristettua karvalakkia enkä kiusallakaan tähtää ketään. 

Varusmiespalveluaika on ilman erikoiskoulutusta 180 päivää, vaativien taitojen oppimista varten 270 päivää sekä vaativimpiin tehtäviin kouluttautumista varten 362 päivää. Viimeksi mainittu palveluaika on yhtä pitkä kuin se, jonka minä vietin siviilipalvelumiehenä yhdessä suljetussa laitoksessa. Kun lyhin asepalveluaika on puolta lyhyempi, on siviilipalvelun kestoa pidettävä rankaisuna. 

Suomi ei suosi pasifismia. Myöskään Suomen nuoret eivät suosi pasifismia, sillä vain 2% valitsee siviilipalvelun. Sitä tärkeämpi vaihtoehto on vapautus asepalvelusta. Sen saa 16% ikäluokasta. Syy vapautukseen liittyy usein mielenterveyteen, ja näin ollen henkisesti vaikeuksissa olevia nuoria on huomattavasti enemmän kuin aseistakieltäytyjiä.

Tilaston mukaan varusmiespalveluksen suorittaa noin 80 prosenttia miesikäluokasta. Suomella onkin Euroopan suurimpiin kuuluva 350 000 sotilaan reserviläisarmeija. Suomen armeijan miesmäärä on yli kaksi kertaa muiden Pohjoismaiden asevoimien yhteenlaskettu vahvuus. Supistuksia tähän määrään on tehty 1990-luvulta lähtien, mutta sekä armeija että enemmistö kansanedusta­jista haluaa säilyttää yleisen asevelvollisuuden ja kouluttaa koko ikäluokan.
 
Armeijoiden merkitystä on turha kiistää. Ne pitävät yllä voimankäyttöön perustuvaa poliittista tilannetta sekä maan päällä että myös avaruudessa, jonne tietyt sotilasmahdit ovat jo siirtäneet kalustoaan. Armeijoiden lakkauttaminen ei ole realismia kovinkaan monessa valtiossa; pelkästään 21 maailman valtiota ovat armeijattomia tai vain vähäisen aseellisen voiman maita. Nämä valtiot ovat Costa Rican ja Vatikaanivaltion tapaisia pieniä maita.

Pohjoismaissa yksikään puolue ei kannata armeijan lopettamista, ja esimerkiksi Ruotsissa vasemmistopuolue kuuluttaa tietenkin sosialistisuuttaan mutta ei pasifistisuutta. Tuo puolue, joka mielellään puhuu yhteiskunnan muuttamisesta, on jo poistetun yleisen asevelvollisuuden kannalla. Myöskään kristillisdemokraatit eivät ole pasifistisen rauhan puolue, jos joku nyt niin kuvitteli; kristinuskon suhde rauhaan maan päällä on epäselvä, ks. Matteus 5:21-25 ja 10: 34-36. Todettakoon sekin, että yksikään tuntemani suomalainen tai ruotsalainen poliitikko ei ole kertaakaan puhunut myönteisesti aseettomasta eli ns. siviilivastarinnasta, vaikka tämä toimintamuoto on monta kertaa osoittanut voimansa. Esimerkiksi Baltian maat vapautuivat Neuvostoliiton miehityksestä sen avulla ja Serbian Slobodan Milosevic kukistui niin ikään siviilivastarinnan keinoin ns. Otpor-liikkeen toimesta.

 
 Mutta onko toisenlainen maailma mahdollinen, semmoinen jossa emme turvaisi "rauhantilaa" armeijoiden avulla? Maailma jossa emme uhkailisi toisiamme kättä pidemmällä tai, biokemiallisista aseista puheen ollen, kättä pienemmällä. Maailma jossa miljardeja ei tuhlattaisi asevarusteluun. Vaikuttaa siltä, että enemmistö meistä ei usko sellaiseen maailmaan. Malliesimerkki on Ruotsi: se on elänyt yli 200 vuotta rauhantilassa, mutta on aseteollisuuden ja aseviennin kärkimaita suhteessa väkilukuunsa. Rauhanomaiset olot eivät ole siis suinkaan vähentäneet vaan vahvistaneet ruotsalaisten uskoa asevoimin ylläpidettävään rauhaan. 

Minun olisi paljon parempi elää maailmassa, josta aseellinen jännitys puuttuisi. Toivoa tällaisesta maailmasta on turha asettaa mihinkään uskonlahkoon tai hyvää tarkoittaviin maailmanparantajiin, ei edes pelkästään meihin pasifisteihin. Toivo on asetettava yksinkertaisesti vain meihin ihmisiin. Me pystymme paljoon, hyvässä ja pahassa. Suotakoon, että hyvät voimat, the better angels of our nature, kuten presidentti Lincoln asian ilmaisi, pääsisivät voitolle niin, että armeijat lakkautettaisiin. Mutta miten se käytännössä kävisi päinsä? 

Armeijoiden lakkauttamisen sijasta on realistisempaa puhua väkivallan käyttämisen vähentämisestä ja sen korvaamisesta rauhanomaisilla keinoilla kuten diplomatialla, demokratiaa vahvistamalla, eri kansallisuutta edustavien ihmisten yhteistyöllä jne. Ihmiskunta kehittyy vääjäämättä siihen suuntaan, että olemme yhä riippuvaisempia toisistamme.Keskinäinen riippuvaisuus, jossa on kyse omasta ja läheisten hyvinvoinnista, saattaa muuttaa kehityksen suunnan juuriaan myöten, vähentää radikaalisti fyysisten ja psyykkisten voimakeinojen käyttöä. Esimerkiksi ebola-virusta vastaan taistellessa kahinointi vaikkapa vain Krimin tapaisten maa-alueiden valtaamiseksi ehkä vähenee.

                                                       -- x --

PS. Kirjoitettuani edellä olevan tekstin luin Venäjän asevoimien komentajan, kenraali Nikolai Makarovin parin vuoden takaisen puheen suomalaiselle kuulijakunnalle. Se uhkui Venäjän voimaa: tuo suuri maa antaa nyt ohjeita reunavaltioilleen kuten Suomelle. Onko meidän taivuttava niihin? 

Ehkä tuommoisiin puheisiin olisi vastattava esittämällä toisenlainen toimintatapa, agenda. Se perustuu siihen yksinkertaiseen näkeymykseen, että enemmän kuin armeijoita ja niiden tukemista tarvitsemme YYA:ta eli ystävyyttä, yhteistyötä ja avun antamista sitä tarvitseville. Meidän on haudattava roomalaisilta peritty ajattelutapa, se joka tiivistyy sanontaan Si vis pacem, para bellum - Jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan. Sitä korvaamaan ehdotan ilmausta Si vis pacem, para mentes eli Jos haluat rauhaa, valmistele ihmisten mieliä siihen.

Edellä esittämiini ajatuksiin voi toki esittää kosolti vastaväitteitä. Mielenkiintoisin niistä on Ian Morrisilta lukemani. Hän väittää, että sodat eivät ole olleet ihmiskunnalle suinkaan pahaksi vaan päinvastoin hyväksi. Kehitys monilla elämän aloilla on mennyt eteenpäin sotien ansiosta: valtakunnat ovat vakiintuneet ja voimistuneet, tekninen edistys on saanut vauhtia, hyvinvointi on levinnyt aina vain laajemmalle. Voit lukea tämän historiallisiin faktoihin perustuvan teoksen arvion tästä:
http://www.sivispacem.net/2014/07/book-review-ian-morriss-war-what-is-it-good-for/#more.

Minua Ian Morris ei tietenkään vakuuta, koska emme tiedä, millaiseksi maailma olisi muuttunut ilman sotia. Mutta tämä ei ole järin vahva vasta-argumentti, vaan minun pohdittava asiaa edelleen. Minusta tuntuu kamalalta ajatella, että sankarihautausmaat olisivat ihmiskunnan kehityksen symboleja. Ian Morris ja minä olemme vastakkaisilla puolilla näkökantoinemme. Mutta nämä vastakkaiset näkemykset eivät johda riitaan ja keskustelun ajautumiseen umpikujaan vaan asioiden syvempään ymmärtämiseen, mikä on yksi eläinlajimme homo sapiensin tuntomerkkejä. Totuus johon pyrimme, tulee esille ymmärtämisen prosessissa, ei lauseissa joihin uskomme. 

Lisäys: Kari Naskinen on ystävällisesti ja oivaltavasti viitannut edellä olevaan blogiini omassa Mustaa valkoisella-sivustossaan http://naskinen.blogspot.se/ Kiitän häntä tästä. Puhtia puuhiimme, riemua rintaamme!

Suomen kielen vaikeudesta

Kielen vaikeutta koskeva kysymys herää varsinkin silloin, kun aikuiset rupeavat opettelemaan toista kieltä. USA:n ulkoasiainhallinnossa on laadittu lista siitä, minkä verran aikaa kuluu eri kielten oppimiseen. Vaihtoehtoina ovat 20, 24, 32 ja 44 viikon tehokurssit. Ruotsin taitoa tarvitsevalle yhdysvaltalaiselle diplomaa­tille suositellaan 24 viikon kurssia, kun taas sille, joka haluaa oppia suomea, tarjotaan 44 viikon tehokurssia. Näin suomi olisi englantia äidinkielenään puhuvalle karkeasti arvioiden kaksi kertaa vaikeampi kieli oppia kuin ruotsi. Ja ehkä se pitääkin paikkansa, kuuluvathan englanti ja ruotsi samaan germaanisten kielten ryhmään, englanti sen läntiseen ja ruotsi sen pohjoiseen eli skandinaaviseen alaryhmään.

Suomen kielestä voidaan osoittaa ainakin seuraavat ongelma-kohdat:

1- Suomen perussanasto poikkeaa muiden kuin läheisten sukukielten perus­sanastosta. Toki suomessa on lainasanoja ja käännöslainoja etenkin ruotsista, mutta ne eivät muuta sitä tosiasiaa, että suomen keskeinen sanasto on hyvin omintakeista.

2- Suomen kirjakieli ja yleisesti käytetty puhekieli eroavat toisistaan suu­resti mm. muoto-opin ja sanaston osalta.

3- Sanojen vartaloissa tapahtuu taivutettaessa runsaasti muutoksia. Useissa tapauksissa tämä morfofonologinen vaihtelu vaikuttaa hankalalta, esim. käsi : käte-nä : kät-tä : käde-n : käs-iä.

4- Sijataivutus ei koske vain nomineja vaan infiniittisiäkin muotoja. Ruot­salaisen suomen­oppi­jan on ehkä vaikea purkaa esim. laulamaan-muotoa merki­tysyksikköihinsä.

5- Transitiiviverbien objekti vaikuttaa myös hankalalta. Siinä on kaksi ongelmaa: se että objekti merkitään sanajärjestyksen lisäksi myös tietyillä sija­päätteillä (esim. Kalle syö piirakkaa), ja se, että objekti mer­­kitään niin eri tavoin, esim. (pääte isolla kirjaimella): Söin piiraka-N – Söin piirakka-A – Syö piirakka ! – Syön piiraka-T – Syön piirakoi-TA.

     6- Ääntämyksessä ongelmallista on mm. äänteiden pituus, mistä jokainen ruotsinsuomalainen on saanut tuta, kun Ruotsin päivit-täisissä talousuutisissa kerrotaan ”Nokkian” pörssiheilahteluista.

Muitakin ongelmakohtia on; näistä toiset ovat syntaktisia, toiset taas semanttisia.

Suomen kielelle tyypilliset omistusrakenteet (Hänellä on kirja) ja neses­siiviset lauserakenteet (Hänen pitää lähteä) esiintyvät taajaan sekä kirjoitetussa että puhutussa kielessä (vastaavasti: Sill_on kirja. Sem pitää lähtee). Niillä on vastineensa mm. venäjässä mutta ei ruotsissa eikä englannissa, ja vastaavasti ne voivat aiheuttaa harmaita hiuksia ruotsia ja englantia äidinkielenään puhuville suomenoppijoille.

Ei-finiittisessä muodossa olevia määritteitä käytetään varsinkin kirja­kielessä run­saasti. Esimer­kiksi sopii edellisen lauseen sana olevia tai lihavoidut sanat lauseessa: Eilen avatussa ja jo etukäteen paljon huo­miota herättä­neessä taidenäyttelyssä kävi tänäänkin monta ihmistä. Tällaiset lauseet ovat aivan normaalia kirjasuomea. Suomea oppivalle aikuiselle ne voivat tuottaa kosolti päänvaivaa.

Semanttisista piirteistä, jotka saattavat olla vaikeita, mainit-takoon vaikkapa verbit joutua ja päästä. Niitä on hankala kääntää mihin­kään kieleen. Toisinaan semanttinen vastaa­vuus on ilmeinen, kuten esim. suomen saada- ja ruotsin få-verbin välillä; toisinaan suomen yhtä verbiä vastaa kaksi toisessa kielessä kuten ruotsissa (mennä ja gå/åka; muistuttaa ja påminna/likna) tai päin vastoin (voida/osata ja kunna). Jotkin suomen verbit ovat silminnähden monimerkityksisiä, esim. tapahtua, joka eriytyy ruotsissa mm. verbeiksi ske, hända, försiggå ja äga rum tai ilmoittaa jonka voi kääntää englanniksi mm. seuraavilla verbeillä: tell, state, inform, report, notify, disclose, announce ja advertise.

Saattaa olla, että kielenoppijalle ne tapaukset ovat helpompia, joissa lähde- ja kohdekieli vastaavat tarkoin tai melko tarkoin toisiaan (esimerkiksi saada ja få), ja ne, joissa ero tehdään lähdekielessä mutta ei kohdekielessä. Näin esim. ruotsalaisen on helpompi oppia käyttämään suomen mennä-verbiä kuin suoma-laisen ruotsin gå- ja åka-verbejä, ja englantilaisen on vaivattomampi oppia käyttämään suomen ilmoittaa-verbiä kuin suomalaisen englannin vastaavia verbejä.

Edellä esitetyt, suomen vaikeiksi luonnehditut piirteet vaikuttavat melko pysyviltä: perus­sanasto muut­tuu hyvin hitaasti, morfo­fonologinen vaihtelu säilyy varmasti vielä pitkään samoin kuin äänteiden pituusoppositio (esi­m. Nokia ja nokkia). Nesessiiviset ja muut hankalina pidetyt lau­se­­rakenteet ovat varmaan tulevaisuudessakin suomenpuhujien ilmaisukeinoja.

Voidaanko suomea sitten yksinkertaistaa, tehdä se helpommaksi? Tarken­nuksen vuoksi todettakoon, että puhun tässä yksinomaan suomen kirjakielestä; vastaavan kysymyksen esittäminen puhe­kielen eri muotojen suhteen vaikut­taa minusta kovin kummalliselta. Kysymykseen ei voi vastata, ellei määritellä, keitä varten suomea olisi yksinkertaistettava. Kielen pelkistäminen sen itsensä takia ei tie­tenkään ole mielekästä. Mie­leeni tulee kaksi ryhmää: aikuiset suomenoppijat ja ne suomen synty­peräiset puhujat, jotka eivät osaa käyttää tai jotka eivät ole tottuneet käyttämään suomea kirjal­li­sesti.

Aikuisten suomenoppijoiden osalta kysymykseen voi vastata myöntävästi. Yksi esimerkki kie­len helpottamisesta suomen aikuisopetuksessa on se, että ope­tettavat asiat seulotaan mm. kieliopillisen vai­keusasteen mukaan. Lämmetä:lämpene- –tyyppiset verbit tulevat tästä syystä helpompien verbi­tyyp­pien jälkeen, joita ovat esim. puhua:puhu- -kaltaiset verbit. Toinen yleinen tapa helpottaa aikuisoppijan vaivoja on käyttää muoto­raken­­teeltaan ja sisällöltäänkin yksinkertaistettua kieltä eli ns. selkokieltä. Tällä kielellä luetaan Suomen yleisradiossa joka päivä uutiset, ja sillä on julkaistu melko paljon kirjallisuuttakin.

Selkokielen käyttö ja oppikurssien sisällön porrastaminen suomen oppimi­sen helpottamiseksi ei tietenkään vaikuta suomen kirjakielen rakenteeseen mitenkään. Syntyperäisten puhujien edellytetään hallitsevan se. Mutta hallitse­vatko suomensuomalaiset nuoret suomen kirjakielen? Mikä on nuorten kyky ilmaista itseään kirjallisesti? Mikä on heidän halunsa käyttää suomea kirjallisesti muuallakin kuin tekstiviesteissä ja sähköposteissa? Näihin kysymyksiin meillä ei ole vastauksia. Meidän Ruotsissa asuvien suomenkielisten olisi tärkeätä tietää, mikä on ruotsinsuomalaisten lasten suomen kirjakielen taidon taso. Tästä meillä ei ole ajantasaista tietoa.

Olen ollut nuorten lehdistä havaitsevinani, että he luovat puhe­kielestään omaa kirjakieltä. Tämä kieli poikkeaa suomen kirjakielestä mm. sikäli, että siinä käytetään omistusliitteitä vain erikoistapauksissa (esim. tää on sun hommas ja tää on sun homma ovat molemmat käypää yleispuhesuomea). Myös verbien taivutus eri persoonamuodoissa eroaa osittain kirjakielen normien mukaisesta taivutuksesta (mä meen, sä meet, se menee, me mennään, te meette, ne menee).

Auttaisiko nuoria se, että tietoisesti muuttaisimme kirjakieltä lähemmäs yleistä puhekieltä? Nähdäkseni meillä ei ole tarpeeksi tietoa nuorten kielestä, jotta voisimme tehdä tämän millään järjestelmällisellä tavalla. Tuntuu kummalli­selta ryhtyä sovittamaan kieltä sen yhden käyttäjäkunnan tarpeisiin, kun näitä tarpeita ei tunneta kyllin hyvin. Entä pitäisikö meidän ruveta uudistamaan suomen kirjakieltä, koska se aivan ilmeisesti poikkeaa monin tavoin yleisestä puhekielestä? Olen ehdottanut tätä jo julkisuudessa, mutta ehdotuk­seni ei saanut kannatusta.¹

Kielen muoto- ja lauseopillisten rakenteiden muuttaminen olisi valtava urakka, kun ottaa huomion esimerkiksi sen, että suomen kielen käyttöalue on etenkin viimeisinä vuosikymmeninä valtavasti laajentunut. Suomi on paljon muun ohessa yksi EU:n virallisista kielistä. Luultavasti käy niin, että suomeen kehitty­mmässä olevat kirjakielen muodot vakiinnuttavat yhä enemmän ase­maansa. Yksi näistä muodoista on virallisen kielenhuollon vaalima kirjakieli. Toinen on se, joka kehitttyy puhekielen pohjalta ja jota käytetään eri muodoissa mm. kaunokirjallisuudessa ja nuorten laatimissa teksteissä.

Suomen kielen vaikeudet jäävät siis elämään toisaalla ja muuttavat muoto­aan tai häviävät toisaalla. Kirjakieli ei lähene puhekieltä sinänsä, mutta se ottaa mallia puhekielestä mm. siinä, että sekin alkaa elää monessa eri muodossa. Täl­lainen kirjakielen monimuotoisuus on mielestäni toivottavaa. Se avaa ilmaisu­kanavat niillekin, jotka eivät ehkä muuten ilmaisisi itseään kirjallisesti.

1 Kirjoitin aihetta koskeneen ja jonkin verran huomiota herättäneen yleisökirjoituksen Helsingin Sanomiin v. 2001 syksyllä; nojasin kirjoituksessani prof. Heikki Paunosen aiempaan kirjoitukseen, jossa hän oli esittänyt, että suomen kirjakielen hallinta on heikkoa monien nuorten parissa.

Finskhetens kärna

När jag gick i folkskola 1955-59 fick jag lära mig att finskheten kan sammanfattas i tre ord, och de var: sauna, sisu, Sibelius. Varför just de? Sauna, okej, det är bra attt sköta sin hygien. Sisu, hmm, ska man alltid ihärdigt jobba på? Nå väl, det hade man kunnat fråga av de kvinnor, män och barn som byggde upp Finland efter de tre olyckliga krigen 1939 - 45, betalade krigsskadeståndet till Sovjetunionen på flera hundra miljoner dollar och tom. anordnade de olympiska spelen 1952. (Det var också då som Armi Kuusela blev Miss Universum.) Sibelius då. Finländarna är läshungrigt folk som älskar tango och uppskattar högt klassisk musik. Tidigare var de också duktiga idrottare. Numera är det bara rally och hockey som gäller.

Frågar du mig om jag tycker om Finland? Självklart gör jag det, svarar jag. Det är ju mitt födelseland. Men nationalist är jag inte. Jag skulle vilja att Finland bidrog mer till att få bort de djupa orättvisor som finns i världen, hälsade andra människor välkomna som invandrare och att finländarna skulle vara med att mer aktivt skapa en bättre värld. En sådan värld där solidaritet, jämlikhet och frihet råder. I första hand är vi människor och först sedan finnar, svenskar osv.

Men vi ska inte sticka under stol med att Finland under de senaste åren har legat i topp på ett antal internationella rankinglistor. Dessa placeringar talar sitt tydliga språk om Finlands styrkor som består av två fundament: finländarna litar på varandra och de hittar snabbt pragmatiska lösningar på svåra utmaningar. De vet att ekonomiska och andra katastrofer inte är att leka med. 

• Världens mest korruptionsfria land (Corruption Perceptions Index, 2012)
• Världens näst bästa land för dynamisk affärsverksamhet (Global Dynamism Index, 2012)
• Världens tredje mest konkurrenskraftiga land (World Economic Forum, 2012)
• Världens bästa skola (Internationella läromedelsföretaget Pearson, 2012)
• Världens bäst utbildade land (PISA-undersökningarna, 2000–2009)
• Världens friaste press (Press Freedom Index, 2012)
• Världens bästa land (Newsweek, 2010)
• Världens lyckligaste land (World Happiness Report, 2012)
• Världens minst misslyckade stat (Fund for Peace Failed States Index, 2012).
 
Dessa resultat är förstås goda nyheter. Men arbetet fortsätter - vi behöver sisu även fortsättningsvis. Vi ska dock inte monomaniskt försöka prestera allt bättre utan vi ska nog då och då ta det lungt också - sauna gör här en skillnad. Att ha det fysiskt tryggt och materiellt så problemfritt som möjligt är viktigt men människorna är mer än all världens vara. Utan Sibelius och den andliga kulturen krymper vi som människor. Sauna, sisu och Sibelius gäller således fortfarande. 

Elää - se on nyt

Harmittaa kun en tiedä, mikä kasvi yrittää ottaa valtaansa kesäpaikkani kauniin nurmikon. Viisas kuopukseni sanoi, että se on rikkakasvi, ja minä uskoin häntä. Hänhän on viimeksi meistä kahdesta lukenut kasvioppia, ja lisäksi tiedän, että hän ottaa selvää asioista eikä puhu puuta heinää. Nyt minä olen kuitenkin kuorinut nurmea ja saanut noita vihulaisia pois, kärrännyt ne kottareilla pitkän matkan päähän, josta ne eivät takuulla pysty änkeämään nukkaiselle nurmellemme.

Kesäpaikassamme on asuintalo paitsi perheelleni myös apeksilleni. Nyt he eivät enää käy täällä - rakkaasta anopistani aika on jo jättänyt ja appeni ei vain jaksa -, ja minä kirjoitan ja luen täällä aikani kuluksi. Pistän praasun kaminaan ja odotan, että se rupattelisi hetken mukavasti. Ulkona on hieman viileätä, vähän yli kymmenen astetta lämmintä, ja tuli kaminassa on paikallaan. Mutta äimistykseni on melkoinen, kun palohälytin alkaa piipittää. Sen rupattelu ei todellakaan hivele korvia. Katson tarkkaan, tupruaako kaminasta savua sisään. Ei tuprua. Palohälytin on varmaankin viallinen: sen käynnistymiseen ei tarvita savua tai hajutonta häkää. Kenties vain muutama pölyhiukkanen riittää hälytyksen pirahtamiseen. Otan patterin pois laitteesta, ettei se suotta enää häiritse minua, pensaikossa lenteleviä pikkulintuja ja ääniherkkää koiraamme. Kaminaa en lämmitä, ennen kuin palohälytin toimii varmasti oikein.

Vaimoni ei pidä hämähäkeistä. Minua lukit eivät taas häiritse, minkä vuoksi hän (ja tyttäreni) komentavat minut aina paikalle, kun semmoinen taas on eksynyt heidän näkösilleen. Tässä yhtenä päivänä asiat olivat hiukan toisin: vaimoni pyysi minua katsomaan hämähäkkiä. Yllätyin: eikö minun siis pidäkään tulla kupin kanssa ja siirtää tuota kauheaa vierasta muille penkoille. Todellakin. Lukki oli näkemisen arvoinen. Se lepäili ikkunan ötökkäverkon ulkopuolella, ja aurinko valaisi sitä niin, että sen varjo piirtyi silmiimme. Se oli kuin Edgar Allan Poen kauhutarinoista ilmestynyt myyttinen olio, ei mikään koppakuoriainen vaan varmaan aika tavallinen suomalainen hämähäkki. 
Itse asiassa minä ihailen hämähäkkejä enkä vain kastematoja, joita löysin ilokseni edellä kuvaamastani nurmikosta. Ne tuntuvat kävelevän ilmassa punoessaan seittejään. Ehkä raamatun kertomus vetten päällä kävelystä on saanut herätteen hämähäkin ihan oikeasta tyhjän päällä kulkemisesta.

Elämä on rattoisaa. Kuten Chilessä asuva siskoni viisaasti kirjoitti taannoisessa meilissään: Tenemos que vivir AHORA, meidän pitää elää nyt eikä vain menneessä ja huomisessa.

Katsomisen tarkastelua

Hiljattain radiota kuunnellessani yksi iskelmä jäi soimaan mielessäni. Syynä oli se, että siinä käytettiin kiivas-sanaa kummallisesti. Kyse oli tietenkin rakkaudesta, ja mieslaulaja purki tuntojaan kertomalla laulussaan ihanan naisen "kiivaasta katseesta". Jäin miettimään, voiko rakastava katse olla kiivas, sillä minun mielestäni kiivauteen sisältyy kielteistä kiihkoa eli aggressiivisuutta.

Katseet ovat erilaisia, ja toisinaan erotamme ne eri sanoilla, joita ovat esimerkiksi "tuijotus", "vilkaisu", "kurkistaminen", "pällistely" ja "möllöttäminen". Huomaamme, että "katsetta" on hanka­la erottaa siitä, mitä samalla tapahtuu. "Kurkistaminen"´on kyllä katsomista, mutta sillä on oma sivumerkitys. Se kestää lyhyen aikaa ja se liittyy usein yllätykselliseen selville ottamiseen. Toki voimme kurkistella eli katsahtaa kohteeseen lyhyesti monta kertaa peräkkäin. Jokai­sen 'katsomista' tarkoittavan sanan kohdalla voisimme tehdä samanlaisen erittelyn.

Katsomisen monia lajeja voimme erottaa myös mm. määritteiden avulla. "Kiinteä katse", jota em. laulaja ehkä tarkoitti, poikkeaa "kiivaasta katseesta", sillä siihen ei sisälly kiivauden ag­gressiivisuutta. Katse voi määritteiden avulla ilmaisten olla ystävällinen, tutkiva, harhaileva, pelo­kas, välttelevä jne. On ilmeisen vaikeaa erottaa katseita toisistaan. Mikä on esimerkiksi "pelok­kaan katseen" ja "pälyilyn" ero? Määritteisiä katse-ilmauksia ei aina voi ilmaista yhdellä sanalla. Tällainen on esimerkiksi "harhaileva katse", joka tosin on hyvin lähellä "pälyilyä".

Miten sitten emme voi kuvata katsetta? Sillä ei ole väriä, ei kokoa vaikka sillä tietenkin on kesto, ei karheuden tai muun vastaavanlaisen piirteen tuntoa jos kohta katsetta voi toki luonnehtia kylmäksi, lämpimäksi jne.

Katseella on suhde sekä siihen, joka katsoo - englannissa katse "otetaan" (take a look) - että siihen, jota katsotaan. Esimerkiksi ilkeää, pistävää, ystävällistä ja hyväilevää katsetta ei ole, ellei ole katseen kokijaa sen luojan lisäksi. (Me todella "luomme katseen", mikä sinänsä on mielenkiintoinen verbivalinta.) Jos kokijaa ei oteta huomioon, katse voi olla pitkä, mutta jos keston lisäksi halutaan kertoa jotain kohteesta, silloin puhutaan vaikkapa "tuijottamisesta" tai "möllöttämisestä".

Sosiaalisille suhteille katse on hyvin tärkeä asia. Katseen voi kiinnittää, kohdistaa, siirtää tai jopa peittää. Toisinaan katse halutaan "vetää" tiettyyn kohteeseen, niin että katseen luoja huomaa sen - tämä on keskeistä mm. mainostamisessa. Mutta toki tapahtuu myös päinvastaista: katseen kohdistaminen halutaan estää tai sen suuntaamista halutaan ohjata. Sen takia verhoamme kehon, peitämme hiukset, verhoamme patsaan ennen sen paljastamista jne.

Edellä sanotun voi koota niin, että sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, silmät ovat erittäin keskeinen elin. Niiden liikkuvaisuus esimerkiksi korviin verrattuna lisää niiden merkitystä. Ehkä juuri tästä syystä me sekä pelkäämme että etsimme pimeää. Pimeän tullen silmät laser- ynnä muuta optista tekniikkaa lukuun ottamatta ovat melko avuttomia. Tämä heijastuu kielen ilmaisuissa: meillä on paljon enemmän ilmaisuja, jotka liittyvät silmien kuin minkään muun aistimen käyttämiseen.

Fred så in i Norden

Nu firas det i Kungälv och på andra ställen i Skandinavien: Danmark, Sverige och Norge har inte krigat mot varandra på 200 år får vi veta. Annat har det varit i Nordens östra del. Den 30 november 1939 klockan 9.16 väcktes helsingforsbor till luftalarm och snart började bomberna falla.

         Vinterkriget hade brutit ut. Efter det kriget följde fortsättningskriget 1941 - 44 som Finland utkämpade i nära samarbete med Nazityskland mot Sovjetunionen. Båda krigen slutade i Finlands nederlag. Segermakterna med Sovjetunionen i spetsen krävde att finska armén skulle fördriva bort tyska trupper som var stationerade i finska Lappland. Kriget i Lappland varade från september 1944 till april 1945.

        I alla dessa krig dödades sammanlagt drygt en halvmiljon människor: finnar, svenskar, ryssar, ukrainare osv. Karelska näset evakuerades vilket ledde till flyktingströmmen på ca. 400 000 människor till de inre delarna av Finland. Ca. 70 000 barn forslades från Finland till Sverige undan kriget. Över 56 000 människor i finska Lappland fick skydd på den svenska sidan av gränsen medan striderna härjade mellan de finska och nazityska trupperna.

        Sverige deltog inte officiellt i krigshandlingarna men den hjälp svenskarna gav Finland var ändå oväderligt både i fråga om frivilliga - sammanlagt 8260 kom och hjälpte finnar mot sovjeter -, materiellt och finansiellt. Utan Sveriges hjälp hade Finland sannolikt inte klarat sig som en självständig nordisk demokrati genom krigsåren och tiden direkt efter dem.

        Nu firar vi den långa freden som rått mellan de nordiska länderna. Samtidigt hör vi vapenskrammel från andra sidan Finlands östra gräns. Ryssarna har varnat finländarna: dessa ska inte söka medlemskap i NATO. USA blandar sig in i händelseutvecklingen och ger skydd åt Polen och de små baltiska staterna. Kanske får vi se USA:s kärnvapenbestyckade krigsfartyg i Östersjön.

        Utvecklingen som vi nu bevittnar och som vi kanske tom. är delaktiga i, kan bara sluta med katastrof för alla parter. Varför ställer sig så få politiska partier - i Sverige närmast Feministiska initiativet och Miljöpartiet - kritiska mot den rådande upprustningsyran? Var har vi fredsdemonstrationer? Jag känner för ungdomarna som i slutändan får betala priset. Det måste finnas folk som vill vända utvecklingens illavarslande gång. 
          Självklart är det viktigt att lyfta fram exempel på hur freden kan befästas inom ett område, i det aktuella fallet Skandinavien. Men det räcker inte då vapenskramlet dånar allt ljudligare.

 

1989-06-04

我们应永远不会忘记 1989 年 6 月大屠杀。