Elää - se on nyt

Harmittaa kun en tiedä, mikä kasvi yrittää ottaa valtaansa kesäpaikkani kauniin nurmikon. Viisas kuopukseni sanoi, että se on rikkakasvi, ja minä uskoin häntä. Hänhän on viimeksi meistä kahdesta lukenut kasvioppia, ja lisäksi tiedän, että hän ottaa selvää asioista eikä puhu puuta heinää. Nyt minä olen kuitenkin kuorinut nurmea ja saanut noita vihulaisia pois, kärrännyt ne kottareilla pitkän matkan päähän, josta ne eivät takuulla pysty änkeämään nukkaiselle nurmellemme.

Kesäpaikassamme on asuintalo paitsi perheelleni myös apeksilleni. Nyt he eivät enää käy täällä - rakkaasta anopistani aika on jo jättänyt ja appeni ei vain jaksa -, ja minä kirjoitan ja luen täällä aikani kuluksi. Pistän praasun kaminaan ja odotan, että se rupattelisi hetken mukavasti. Ulkona on hieman viileätä, vähän yli kymmenen astetta lämmintä, ja tuli kaminassa on paikallaan. Mutta äimistykseni on melkoinen, kun palohälytin alkaa piipittää. Sen rupattelu ei todellakaan hivele korvia. Katson tarkkaan, tupruaako kaminasta savua sisään. Ei tuprua. Palohälytin on varmaankin viallinen: sen käynnistymiseen ei tarvita savua tai hajutonta häkää. Kenties vain muutama pölyhiukkanen riittää hälytyksen pirahtamiseen. Otan patterin pois laitteesta, ettei se suotta enää häiritse minua, pensaikossa lenteleviä pikkulintuja ja ääniherkkää koiraamme. Kaminaa en lämmitä, ennen kuin palohälytin toimii varmasti oikein.

Vaimoni ei pidä hämähäkeistä. Minua lukit eivät taas häiritse, minkä vuoksi hän (ja tyttäreni) komentavat minut aina paikalle, kun semmoinen taas on eksynyt heidän näkösilleen. Tässä yhtenä päivänä asiat olivat hiukan toisin: vaimoni pyysi minua katsomaan hämähäkkiä. Yllätyin: eikö minun siis pidäkään tulla kupin kanssa ja siirtää tuota kauheaa vierasta muille penkoille. Todellakin. Lukki oli näkemisen arvoinen. Se lepäili ikkunan ötökkäverkon ulkopuolella, ja aurinko valaisi sitä niin, että sen varjo piirtyi silmiimme. Se oli kuin Edgar Allan Poen kauhutarinoista ilmestynyt myyttinen olio, ei mikään koppakuoriainen vaan varmaan aika tavallinen suomalainen hämähäkki. 
Itse asiassa minä ihailen hämähäkkejä enkä vain kastematoja, joita löysin ilokseni edellä kuvaamastani nurmikosta. Ne tuntuvat kävelevän ilmassa punoessaan seittejään. Ehkä raamatun kertomus vetten päällä kävelystä on saanut herätteen hämähäkin ihan oikeasta tyhjän päällä kulkemisesta.

Elämä on rattoisaa. Kuten Chilessä asuva siskoni viisaasti kirjoitti taannoisessa meilissään: Tenemos que vivir AHORA, meidän pitää elää nyt eikä vain menneessä ja huomisessa.