Formaalisen ja funktionaalisen kieltenopetuksen rajankäyntiä

Kieltenopetuksella on pitkät perinteet, joihin liittyy kiinteästi rajankäynti formaalisen ja funktionaa­lisen opetuksen välillä [alaviite 1]. For­maalisen kieltenopetuksen kannattajat käsit­tävät kielen koodijärjestelmäksi, jonka sääntöjen tuntemukseen ja hallintaan kielen osaaminen pe­rustuu. Funktionalistit puolestaan katsovat, että kieli on ennen muuta viestinnän väline [alaviite 2], jossa sanoma on sanojen muotoa tärkeämpi asia. Formaalisen kieltenopetuksen tärkein tuki on ollut kirjoitus ja kirjakieli. Ilman kirjoituksen apua kielen sääntöjä olisi hankala käsitellä esimerkiksi opetuksessa. Funktionalistit ovat sen sijaan aikojen aamusta voineet opastaa kielenoppijaa esimerkiksi näin: "Kun haluat tervehtiä jotakuta, niin sano hei tai moi."

Tervehdys!

 

          Formalistit ovat yleensä olleet sitä mieltä, että kielioppi on kielen käyttötapojen suh­teen neut­raali sään­nöstö. He pitävät kielioppia asiana, joka on opetettava avoimesti ja selkeästi eli ekspliisittisesti, kun taas funktionalisten näkemys on ollut se, että kielioppi omak­sutaan im­pli­­siit­tisesti elävien viestimis­harjoitusten myötä eli ikään kuin kaupan päälle. 

          Formaaliseen kieltenopetukseen kohdistettu kritiikki kasvoi 1940-luvulta lähtien [alaviite 3], ja funk­tio­naa­linen kielten­opetus pääsi monella taholla voitolle. Alettiin epäillä, mitä tekemistä kielen formaa­listen piir­teiden eli kieliopin käsittelyllä yli­mal­kaan on kie­len oppimisessa. Eikö kieli ole ajatusten ja tunteiden ilmaisua varten eikä sään­tö­jen hallitsemisen osoittamista varten? Jotkut kielenoppimisen tutkijat jopa pää­tyivät pitämään kieltenopetusta ylimalkaan täysin tarpeettomana. Heidän mukaansa "natural language acqui­si­tion processes are all-powerful" kuten Doughty ja Williams (1998) tiivistävät asian.   

          1970- ja 1980-luvulla kieltenopetukseen vaikutti suuresti Stephen Krashenin esittämä kie­lenoppimisteoria (Monitor Model). Itse asiassa kyse on viidestä hypoteesista. Yksi näistä on se, että ihmiset voivat oppia hallitsemaan kieltä joko alitajuisesti käyttämällä sitä aidossa kanssakäy­mi­ses­sä tai tietoisesti opettelemalla kielen kieliopillisia rakenteita. Jälkimmäinen oppimistapa johtaa siihen, että oppijan mieleen syntyy rakenteiden käyttöä ohjaava monitori. Se vaikuttaa kohdekielen käyt­töön haitallisesti vähentämällä kielenkäytön luontevaa sujumista. 

          Krashenin teoriaan liittyi T.D.Terrellin luonnollisen lähestymistavan oppimismetodi (Natural App­roach). Siinä ei torjuta kieliopin opetusta täysin, kunhan se on yksinkertaista ja tapahtuu luokka­huo­neen ulkopuolella. Luokassa sen sijaan tulee keskittyä sellaiseen kohdekielen käyttöön, jonka oppilaat kokevat mielekkääksi. Oppilaiden tulee saada kielellistä syötettä, jonka he ymmärtävät ja joka on jon­kin verran vaikeampaa kuin heidän taitotasonsa kulloinkin sallii (comprehensible input, i+1-periaate).

          Tutkimus, joka on koskenut ns. luonnon­mukaista kieltenopetusta, viittaa siihen, että kun opetuksessa keskitytään vain sanoman välittämiseen eli kun päähuomio on merki­tyksissä eikä muodoissa, tietyt kielelliset piirteet eivät lop­pu­jen lopuksi kehitykään oppijoilla kohdekielen tasalle. Kielenomaksumisen tutkijoiden kärkihahmoihin kuu­luva Michael Long (1991) on kommuni­ka­tii­viseen ope­tuk­seen liittyen todennut, että siinä on puhtaaksi viljeltynä ol­lut jotain pie­lessä ("this growing sense that something was wrong").

          Kysymys ei ehkä olekaan siitä, pitäisikö kieltenope­tuksen perustua formaaliseen vai funktionaaliseen teoriaan, vaan siitä, miten ne voisi parhaalla mahdollisella tavalla yhdistää. Tämä on iso haaste sekä kieltenopetukselle että sitä koskevalle tutkimukselle. Yksi lupaavimmista yrityksistä yhdistämisen suuntaan on se, jonka Michael Long ja muutamat muut ovat tehneet. He erottavat kaksi opetustyyliä, joissa kummassakin keskitytään muotoihin, mutta eri tavalla. "Focus on formS"-lähes­tymistapa on vanhakantainen eksplisiittisen formaalinen metodi. Merkitys otetaan huomioon vain tois­si­jai­sesti. Tämän opetusmetodin tulosta ovat esimerkiksi sanalistat, joiden oppimista pidetään tärkeänä. Aikanani pänttäsin päähäni runollisella poljennolla latinan feminiinipäätteiset mutta itse asiassa maskuliiniset sub­stan­tiivit (fascis, sal ja sol ja pes, pulvis, dens, fons, paries jne.) [alaviite 4].

          Toista muotojen oppimista suosivaa opetusmetodia kutsutaan termillä "focus-on-form" (huomiota muotoon-metodi). Tässä kielenoppijoita rohkaistaan keskittymään kieliopillisiin muotoihin kommunikatiivisessa yhteydessä. Esimerkiksi sopii suomen konditionaalin käytön opettaminen. Konditionaalin aikaansaama kohtelias sävy on syntyperäiselle puhujalle selvä ja toisinaan tärkeäkin: ”Anteeksi, voisitteko sanoa, missä täällä on vessa?” Viestinnällisesti järkevien esimerkkien avulla konditionaalin oppiminen sujuu ehkä helpommin, kuin jos muotoja opeteltaisiin ilman yhteyttä.

          Huomiota muotoon-metodia sovellettaessa oppilaita autetaan havaitsemaan sellaisia seikkoja kielestä, joita he eivät kenties muuten äkkäisi. Tässä metodissa oman sijansa saavat siis sekä oppilaiden viestinnälliset tarpeet että kielen muotopiirteet.

          Huomiota muotoon-metodi vaikuttaa mielenkiintoiselta, mutta se on vielä melko täsmentymätön opetustapa. Sen täsmentämistä varten mm. seuraaviin kysymyksiin olisi saatava vastaus: Missä vaiheessa kielikurssia muotoihin tulisi keskittyä? Mihin rakenteisiin olisi ensi sijassa kiinnitettävä huomiota ja missä järjestyksessä muita muotoja olisi otettava esille? Minkälaisissa luokkahuonetilanteissa huomiota muotoon-metodia olisi käytettävä? Kuinka muotoja tulisi käsitellä: eksplisiittisesti vai implisiittisesti?

          Huomiota muotoon-metodi ei lopeta keskustelua formaalisen ja funktionaalisen kieltenopetuksen hyvistä ja huonoista puolista. Opetusmetodeista puhuttaessa ei toivottavasti kuitenkaan enää puolusteta sitä, mikä on todettu vääräksi. Tällainen seikka on se, että kielioppitietoa ei tarvittaisi kieltenopetuksessa. Sellainen opetus, jossa ehdoin tahdoin kaihdetaan kielioppia, ei ota huomioon kielenoppijoiden luontaista kiinnostusta kielen rakenteita ja muotoja kohtaan. Kieliopin opetus kuuluu siis ehdottomasti nuorten ja aikuisten kieltenopetukseen.

          Pohdittavaksemme jää riittämiin vaikeita metodisia kysymyksiä kuten se, mikä olisi optimaalinen tapa opettaa kielioppia niissä käytännön puitteissa, joissa koulujen kieltenopetus toimii. Ja minkälaisia olisivat sellaiset pedagogiset kieliopit, jotka parhaiten edistäisivät kielten oppimista? Me tarvitsemme kielitaitoa nyt enemmän kuin koskaan ennen. Kieltenopetukseen ja sitä koskevaan tutkimukseen on panostettava. Korkeatasoisesta kieltenopetuksesta hyötyvät sekä oppilaat että tietenkin myös monikielisessä maailmassa toimiva yhteiskunta. Tulevaisuuden suomalainen on minun toiveissani henkilö, joka äidinkielensä lisäksi taitaa ainakin kolmea muuta kieltä. Englannin taito on selviö, mutta muita kieliä valittaessa on muistettava maanosamme ulkopuolella olevat suuret kielet kuten esimerkiksi kiina, japani, arabia, hindi-urdu ja indonesia [alaviite 5].

Alaviitteet:

1. Hyvä esitys aiheesta on Sirkka Laihiala-Kankaisen väitöskirja Formaalinen ja funktionaalinen traditio kieltenopetuksessa vuodelta (Jyväskylän yliopisto, 1993).

2. Huomaa, että suomen kielen väline-sana on hankalan moniselitteinen. Käytän sitä tässä samassa merkityksessä kuin englannin means-sanaa, esim. "means of communication". Kieli ei ole "tool" (ruots. "verktyg"), koska sitä ei voi (työ-)välineiden lailla jättää käsistään.

3. Toki tälläkin kritiikillä oli vanhemmat juuret. Esimerkiksi C.A.Krause kirjoitti 1916 teoksen 'The Direct Method in Modern Languages', jonka tunnuslauseita oli "down with grammar, away with grammar".

4. Todettakoon, että Tuomo Pekkasen johdolla opin käyttämään latinaa myös kommunikatiivisesti esittäessäni mm. näytelmiä ja runoja latinaksi. Olen tästä sivistyksestä kiitollinen. Ks. latinaa käsittelevää blogiani tästä.

5. Tarkkaavainen lukija huomaa, että puhun tässä blogissani toisin kuin yhdessä aiemmassa blogissani.  Julistan siinä tähän tapaan: "Monikielisyyden lisäämisen sijasta kielten osuutta voisi vähentää EU:n kouluissa, mutta vain jos ensin on sovittu, että EU:n jäsenmaiden koulujen vieraista kielistä ainakin yksi on sama." Ks."Yhden EU-esitelmän tarina" 2012-04-14. Mitä mieltä sitten olemmekin monikielisyydestä, useamman kuin kahden tai kolmen kielen hallitseminen ei ole helppo juttu. Toisinaan, pohdin olisiko kielenopetus hajoitettava erilaisten valmiuksien opetteluksi. En ole opiskellut saksaa enkä hollantia, mutta pystyn englannin ja ruotsin taidon ansiosta saamaan selvän aika hyvin saksan- ja hollanninkielisestä tekstistä. EU-maiden kouluissa voisi ehkä kehittää "puolikielisyyskursseja", joilla oppisimme esimerkiksi vain lukemaan ko. kielillä kirjoitettuja tekstejä tai tervehtimään muita henkilöitä eri tilanteissa. Olen huomannut, että jokapäiväiset fraasit, joita esitän puhekumppanini ensikielellä (esim. "Hyvää päivää!", "Miten voit?/Mitä sulle/teille kuuluu?") johtavat mukavasti luontevaan jutteluun. Meidän ei tule myöskään unohtaa kielellä leikkimistä: bulgarialaista ystävääni tervehdin sanomalla: "Solnce ta greje", ja hän vastaa suomeksi samaa tarkoittavalla lauseella: "Aurinko paistaa!"  

Lähteet:

Doughty, C.–Williams, J. (toim.) 1998: Focus on Form in Classroom Second Language Acquisition. Cambridge UP. Cambridge.

Krause, C.A. 1916: The Direct Method in Modern Languages. Charles Scribner’s Sons. New York.

Laihiala-Kankainen, S. 1993: Formaalinen ja funktionaalinen tradition kieltenopetuksessa. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä.

Long, M. 1991: The Design and Psycholinguistic Motivation Research on Foreign Language Learning. –Freed, B. (toim.) Foreign Language Acquisition Research and the Classroom. D.C. Heath. Lexington, MA. 309-320.