Laitoselämää - siviilipalvelumies muistelee

Solženitsyn kuvaa Ivan Denisovitshin aamua gulagissa näin: V pjat chasov utra , kak vsegda, probilo podjom - molotkom ob reljs u shtab­nogo baraka. (Aamul­la kello viisi, kuten aina, annettiin herätys lyömällä vasaralla rauta­kiskoon pääparakin luona.)

Sellainen oli minunkin päivänalkuni, kun monia vuosia sitten toimin siviilipalvelumiehenä alkoholistihuoltolassa. Gulag-leirin reljsia, kiskoa, vastasi kolmiorauta, triangeli, jota nyt pidin kädessäni. Vasara, molotok, oli tämä rautapuikko, jolla kalautin monta kertaa hoitolaitoksen päärakennuksen ala­ovella. Löin kolmioraudan kaikkiin sivuihin, paukutin ja huusin "Heeräätyys! Heräätyys!". Kalin kalin kalin. Messuamiseni ja heläyttelyni kiiri kaikkialle rakennuk­seen, jokaikisen hoidokin selliin.

Ensimmäisessä kerroksessa ei syntynyt liikettä, koska siellä oli vain toimistoja ja koska kello kävi seitsemää. Laitoksen virkailijat tulisivat paikalle kahdeksalta. Mutta toisesta ja kolmannesta ker­roksesta kuului, kuinka ovet narahtivat ja miehet tulivat käytävään lampsiakseen aamupesulle isoon pesuhuoneeseen.

Kun hoidokit olivat heränneet tässä rakennuksessa, siirryin viereiseen taloon, joka oli samannäköinen kolmikerroksinen betonilaatikko. Avasin oven, kalautin kolmiorautaa, karjuin herätystä ja sain aikaan samanlaiset äänet kuin äsken: miehet tulivat ulos selleistään, lampsivat pesuhuoneeseen ja kiersivät vesihanat auki. He väänsivät niitä niin, että vesi alkoi ryöpytä valtavalla pauhulla alla olevaan metalli­seen pesualtaaseen. Vedenpauhu täytti koko talon. Siinä oli villeyttä, uhmaa, kutsua elämään, jonne täältä oli pitkä matka.

Laitos oli rakennettu hoitopaikaksi miehille, joita jotkut kutsuivat vaikeasti alkoholi­vam­maisiksi, toiset rappioalkoholisteiksi. Ehkä he olivat häirinneet ihmisten mielen­rauhaa hoippumalla humalassa kadulla, tai sitten heidät oli korjattu putkaan siltojen alta, jonne he olivat sammuneet. Jotkut olivat saattaneet juovuspäissään uhkailla perhettään, hakata vaimonsa ja piestä lapsiaan. Ensimmäisellä kerralla miehet joutui­vat olemaan täällä kuukauden, toisella laitoskäynnillä pitempään. Selvittyään pahimmista juomakierteen vammoista miehet aloittivat työterapian eli rupesivat  tekemään  maa- ja metsätöitä laitoksen alueella tai siivosivat sen sisätiloja ja auttoivat sen keittiössä.

Hoitolaitoksen tärkeimmät rakennukset olivat Onnela ja Sovintola, joissa hoidokeilla oli oma sellinsä. Onnela ja Sovintola sijaitsivat merenpoukamasta kohoa­valla harjulla, ja niiden edessä levisi laaja pihamaa, jonne miehet jär­jes­täytyivät nimen­huutoon joka aamu. 

Myhäilin tyytyväisyyttä, kun olin saanut hoidokit herätettyä ja kun he nyt sopuisasti taaper­sivat kohti ruokalarakennusta. Oli maa­liskuun loppu­puolen aamu ja valoisaa jo näin kahdeksan maissa. Siinä talsiessani ja katsellessani hoidokkeja mieleeni hiipi epämääräi­nen tunne, että kaikki ei ollut kohdallaan.

- Oot sä nähny Dienpiempuuta? kysyin vieressäni kulkevalta Tanelta.
- En.

- Entä oottes te nähny sitä? käännyin toisten puoleen. 

Kukaan ei ollut nähnyt Dienpiempuuta, hoidokkia, jota kutsuttiin sillä nimellä, koska hän miesten kertoman mukaan oli osallistunut muukalaislegioonan riveissä Dien Bien Phun taisteluun.  

Kävin keittiössä ja vaihdoin pari sanaa emännän kanssa. Autoin häntä kantamalla ison puurokattilan esiin ja asettamalla sen leveälle tiskille, jossa oli jo pinoittain metallilautasia, lusikoita, veitsiä, mukeja, leipää sekä pieniä voipakkauksia. Näitä pakkauksia minun piti valvoa, sillä hoidokit rohmusivat niitä mielellään käyt­tääkseen niitä valuuttana vaihtokaupassaan. Savukkeiden ostossa voipakkausten kurs­si ei tainnut kuitenkaan olla kovin huikea.

Jäin istumaan korkealle pallille tiskin ääreen, ja miehet menivät ohitseni. Tervehdin heitä, kyselin kuulumisia ja tarkkailin, millainen vointi heillä oli. Monen kasvoilla oli pitkän juoma­kierteen jäljet: turvonneet posket ja huulet, pussit silmien alla, rasvaiset hiukset tai kaljulla päälaella pitkiä naar­muja. Eletty elämä oli kirjautunut heidän koko olemukseensa. 

Kun ketään ei enää ollut tulossa ruokailuun, totesin että Dienpiempuu puuttui joukosta. Hän oli jäänyt jonnekin. Söin nopeasti puuroni ja riensin etsimään häntä. Satoi räntää. 

Hetken etsiskeltyäni löysin Dienpiempuun. Hän seisoi ruokalan takana ojan pientareella kasvot metsää kohti. Hänellä oli päällään sisävaatteet. Hiljalleen sateleva lumi ei tuntunut häiritsevän häntä, lyhyenläntää miestä, jolla oli paksu musta tukka, terävä nenä ja silmät syvällä kuopissaan, selkä kyyryssä. Huomasin, että Dienpiempuulla oli seuraa: hän jutteli pikku-ukkojen, näkymättömien olioiden kanssa.
Kutsuin häntä. Hän kääntyi minuun päin ja mutisi jotain. Koetin puhua mahdolli­simman rauhallisella äänellä:

- Hei, kuule, et sä täällä voi seistä. Räntää sataa ja sähän kastut ihal läpeesä. Tu nyt takas, mennään sisään.  

Hän hätkähti, ikään kuin olisi herännyt, kääntyi pois olioiden luota - ehkä ne olivat hänen kiusanhenkiään - ja lähti tallustelemaan rinnallani laitosta kohti. Tunsin olevani paimen, joka vie eksynyttä lammasta takaisin laumansa pariin. Dienpiempuun tohvelit läis­kyttivät sohjoista tienpintaa, hän kulki pää kumarassa katsoen tiukasti eteensä. Välillä hän vilkaisi saappaisiini, jotka nekin pärskyttivät roiskeita.

Kun menimme ruokalan ohi, kysyin Dienpiempuulta, halusiko hän mennä syö­mään. Ei ollut kuulemma nälkä, joten jatkoimme Onnelaa kohti. Räntäsade oli loppu­nut, mutta askelemme läiskäh­telivät kuten ennen. Saatoin Dienpiempuun perille asti, avasin sellin oven ja määrätietoisuutta tavoitellen lausahdin:

- Koitahan nyt mennä vähäm pötkölles ja levätä. Mä sanon johtajalle et sulla on nyt heikko olo ja et sä et missään tapauksessa voi mennä mihkään duuniin.

- Ei sun tartte sanoa hänelle. Mulla on lääkäri tänään ja hän tietää sen.

Todentotta, hänhän oli tullut tänne ihan vastikään ja olisi hoidon alkuajan vapautettu työtera­piasta. Hyvä niin. Lepoa hän tarvitsi, kunhan vain saisi unen päästä kiinni.

- Mihin aikaan sulla on lekuri? halusin tietää.

Dienpiempuu mietti hetken. Häntä ei ilmeisestikään haluttanut ruveta keskus­telemaan kanssani.

- Iltapäivällä.

- Okei. Mennään koisiin. Mullakin on pitkä valvottu yö takana, koetin jakaa kokemustani hänen kanssaan.

- Niin.

Suljin sellin oven ja menin laitoksen päivystyshuoneeseen kirjoittamaan lyhyen raportin yön ja aamun tapahtumista. En viitsinyt mennä pesulle saunaan vaan palasin Onnelan toisessa kerroksessa olevaan selliini. Vedin saappaat jalastani ja pistin ne kaappiin. Ripustin sinne sarkatakinkin, jonka olin saanut armeijan varastosta ilman sotilaallisia merkkejä. Olin tyytyväinen, kun olin löytänyt karanneen lampaan ja saat­tanut hänet takaisin laumaansa. Menin lakanoiden väliin ja taisin nukahtaa aika pian. 

Heräsin päivälliselle, joka oli viiden maissa. Syötyäni kulutin ajan ennen puolilta öin alkavaa vahtivuoroani pelaamalla pingistä Onnelan kellarin salissa Jounin, sivaritoverini kanssa. Lopetimme, kun olin hävinnyt tar­peeksi monta erää. Kävin osta­massa piipputupakkaa kioskista, jota yksi työnjohta­jista piti, ja lähdin saunarantaan.

Istahdin kivelle ja hämärää ulappaa tutkaillen poltin piipullisen.Vedin tupakansavua suuhuni ja nautin. Pölläyttelin kiehkuroita ilmaan, johon ne heti hävisivät. Yhtäkkiä sain nikat suuhuni, sylkäisin. Koputin piipun tyh­jäksi merenusvasta kosteaa kiveä vasten ja kiipesin mäkeä ylös Onnelan päivys­tyshuoneeseen.

Se oli kapea huone, jonne mahtui kermanruskea pöytä, kaksi pitkää penkkiä joilla työnjohtajat aamuisin istuivat ennen työkohteisiin lähtöään, sekä suuri taulu, josta saattoi lukea hoidossa olevien miesten nimet ja sellit.

Sinä yönä olin ehtinyt tehdä jo molemmat kierrokset ja hoidokkien herättä­miseen olisi enää pari tuntia. Yhtäkkiä yläkerroksista kuului askelten ääniä. Joku hoi­dokeista kopisteli siellä, oli herännyt kesken uniaan ja menossa varmaankin vessaan. Ei, ei sittenkään. Äänet tulivat portaikosta. Ilmeises­tikin olin saamassa vieraan. Kohta hän astui sisään päivystyshuoneeseen. Se oli Dienpiem­puu. Pyysin häntä istumaan.  

Hän otti paikan vastapäiseltä penkiltä. Vaikutti levänneeltä, vaikka tietenkin juomakierteen jäljet näkyivät hänen kasvoillaan ja vapisevissa käsissään. Vaihdoimme muutaman tyhjän­päiväisen totea­muksen siitä, kuinka hiljaista on ja kuinka hitaasti aika kuluu. Aavistelin, että hän halusi puhua kuitenkin jostain muusta. 

Dienpiempuu kokosi itsensä ja kysyi:

- Niin siitä kön sinä tosa aikaisemmin puhuit siitä että armeijasta pois jäännis­täsi siitä kon keskusteltiin niin kerroppa nyt ites se että minkä takia jäit siitä pois?

Yllätyin. Koetin miettiä, miksi hän halusi jatkaa lyhyttä juttuamme siviili­pal­veluun hakeutu­misestani. Toki minun täytyi kertoa syyni ja yritin muotoilla:

- Mull oli tietysti tommoset, mum mielestä elämä on, kallis asia, eikä sitä saa, millään tämmösellä tappamisella tuhota.

Dienpiempuu piti tauon ja jatkoi:

- Niim minä sitä halusin sinulle sanoa koska minä oon tappanup paljo, viis vuotta tuollaki kohta Vietnami viidakoita ko rämpii menemään ni, siinä oppi tietä­mään mitä on ihmisen elämä kuinka se on rakastettava ja kallis, vai miltä sinusta tuntuu? 

Dien Biem Phu

Olin hiljaa, en vastannut heti. Ymmärsinkö mitä hän sanoi? Mielessäni vilahti, olinko hänelle pappi, jolle hän ripittäytyi. En ollut odottanut sitä, mitä nyt kuulin, kertomusta tappamisesta. Elämä on rakas ja kallis. Sillekin joka on tappanut paljon.

Vastasin hiukan väkinäisesti:

- Mä en osaa sanoam mitään kovin paljon kum mulla ei os semmosia koke­muksia kun sulla. Mä haluisin kuulla just sun kokemuksistas. Palaat sä useim mieles­säs tähän aikaan ku sä vietit siellä Vietnamissa?

- Minähän elän sitä joka päivä, sitä aikaa, ihaj joka päivä jatkuvasti koska Ranskam militäär armee teki minusta tämmösen kum minä olen.

Dienpiempuu kertoi olleensa viisi vuotta muukalaislegioonassa, ensin koulutusleirillä ja sitten sotimassa mm. Dien Bien Phun taistelussa.

- Ne oli kyllä minä muistan semmosiaki siinä Diempiempuum mottiakin kum mentiim purkamaan niin, me maattiin kolmek kuukautta seittemäntoista päivää sem­mosen, seittekytä senttiä syvässä ampumahaudassa, ei ollu yhtään kynttä varpaissa eikä sor­missa ku päästiin pois sieltä.

Minua aprikoitti, miten hän ylimalkaan oli joutunut Indokiinaan, ja hän selvitti sen minulle tarkkaan:

- Minä lähin, laivam päällä Suomesta ja Marseillen satamassa lähettiin käy­mään kapakkaan, se oli vissiin minun ensimmäisiä humalia kum minä otin ja joku kersantti oli pistäyttäny minulla paperiin nimen, minä luulin hän todistuttaa vaij jota­kiv valtakirjaa siinä, se oli sopimuspaperi. Minä heräsin siellä legioonan kasar­milla, ja ei muuta ko laivaav vaan ja Afrikan puolelle.

Hän kuvasi koulutusaikaa Afrikassa, matkaa Indokiinaan ja saapumista Saigonin eteläpuolelle, jossa tarinan juoni vaihtui: hän alkoi kertoa suomalaisista kavereistaan, jotka myös olivat päätyneet muukalaislegioonaan. Yksi heistä oli Törmän Tauno "tai Lassihan se oli eikä mikään Tauno", joka jäi sotimaan Vietnamiin USA:n armeijan riveissä. 

- Se oli aikamoinen kokemus sitte tää, kokosin jutteluamme.

- Kyllä minä tunnen miten maailma on kova, ajatteleppa sielläki Vietnamissa ko sattu semmonen tapaus kun, meitä oli kolmekkytä kuus poikaa, keräännyttiin, siin oli aukio alue, semmonen pikkanen läntti. Siinä nyt veetään savut ennen ko lähetääj jatkaam matkaa ja, siihen tuli semmonen, oiskohan ollu joku seitsemän kahdeksav vuodev vanha tyttö, se näytti kyllä aika pyölevältä kum minä katsoin sitä siinä kun se tuli siihem meijän rivien keskelle ja. Se yhtäkkiä rupes repimään sitä hametta minä nakkasin sen, syllii ja paiskasin sev viidakkoon menneen se paukahti siellä ilmassa. Laskivat ne asiantuntijat ne ammusasiantuntijat siellä kaheksan käsikranaattia oli vyöllä sillä tytöllä. Kuin vahvistaakseen tarinaansa Dienbiempuu lisäsi, että "siinä lensi sirpaletta".  

Hän siirtyi vielä toiseenkin muistoonsa: joukosta eksynyt asetoveri oli joutunut vihollisten kynsiin ja nämä olivat sitoneet hänet paaluista selälleen maahan. Hänen alleen oli kylvetty bambun siemeniä, jotka nopeasti kasvaessaan olivat lävistäneet miehen.

- Näet kaverisi parhaat kaverisi menevän sillä tavalla, ei sillon armoa annettu eikä pyydettykkä. Puolin ja toisin.

Vaikenimme. Katsoin kelloa: meidän oli lopeteltava. Minun täytyi kohta suo­rittaa herätys ja valvoa aamuruokailu. Koetin sanoa jotain siitä, miten vähällä ihmiset tulevat toimeen. Dienpiempuulla oli omat kokemuksensa asiasta:

- Kyllä ihminen tulee, meikäläinenki vähällä toimeen, kun oikeen rupiaa laittamaa.

- Joo. 
- Lähetäänkö hakemaan tulitikkuja?
Suostuin keskustelukumppanini ehdotukseen: tupakkaan oli saatava tulta. Käväisin sellissäni, otin mukaani tulitikut ja palasin Dienpiempuun luo. Menimme laitoksen pihamaalle tupakalle. Kohta olisi herätys, kohta laitoksen hoidokit astelisivat ulos ja marssisivat ruokalaan. Vedimme haikuja, jotka haihtuivat aamuilmaan, ja minä pukahdin:

- Katot tota aurinkoo, se on ihmeen kirkas.
- Se on kaunis kun se nousee. 
Vallitsi rauha. Laitoksen uusi päivä oli alkamassa.