Jouko Voionmaa - mun faija

Isäni Jouko (1912–1991) oli Väinö ja Ilma Voionmaan kuusilapsisen perheen nuorimmainen. Liisa-äitini ja muutama muukin kutsui häntä Pokoksi, me lapset taas puhuimme hänestä faijana tai fadena tai isukkiajokkina tai... rakkaalla fadella oli monta nimeä. Kuten tuosta jo huomaa, lapsuuden kotini sijaitsi Helsingissä, Töölönkatu Seiskassa. Äitini Liisa oli Tampereelta (Mansesta), mutta isäni oli stadin skundi.

Faija oli Suomen laivaston kapteeniluutnantti, vanhempi veli Unto palveli saman aselajin komentajakapteenina. He molemmat olivat Suomen Joutsenessa, kun se 30-luvulla teki vierailun, yhden niistä, Etelä-Amerikkaan. Matkalla faijan kaverit yrittivät pakottaa häntä ottamaan huikan viinapullosta, painoivat faijaa seinää vasten, mutta raittiusliikkeen nestorin poika ei ottanut tippaakaan. Tarpeen tullen siis kova skundi, mun faija.

Isä eli aikana, jolta minä vältyin. Kun Natsi-Saksa miehitti Viroa, faija toimi siellä Suomen armeijan ja Hitlerin armeijan yhdysupseerina. Hänet valittiin tehtävään ilmeisestikin ammattitaitonsa, sosiaalisten avujensa sekä sujuvan saksan ja viron taitonsa takia. Suhteet eivät tainneet kuitenkaan kehkeytyä järin lämpimiksi faijan ja natsien välillä, sillä hän joutui Gestapon kuulusteluun. Faijan oleskelu Tallinnassa ei jatkunut näin ollen kovin pitkään.

Virolaisiin nähden asiat olivat toisin. Myöhemmin 60-luvulla Neuvostoliiton salainen poliisi kuulusteli häntä, kun hän oli Suomen kansallismuseon intendenttinä virkamatkalla Leningradissa. KGB oli edelleen ja varmaankin työllisyytensä turvatakseen kiinnostunut siitä, mitä faija tiesi Viron vastarintaliikkeestä eli "metsäveljistä" (metsavennadest) neuvostomiehityksen alettua. Salaisten poliisien sitkeää toimeliaisuutta maassa kuin maassa osoittaa se, että myös Suomen Valpo kiinnostui faijasta. Sen edustajat tekivät kotitarkastuksen vanhempieni asunnossa sodan jälkeen 40-luvun lopulla. En tiedä, mitä he etsivät. Muutaman vuoden ikäinen Lauri-veljeni oli tietenkin hyvin levoton, kun isot miehet kiertelivät huoneistossa ja ullakolla. Hänen nallekarhuaan tuo karhukopla ei kuitenkaan vienyt. Minä ilmestyin maailmankannen alle joitakin vuosia myöhemmin, vuonna 1948, mutta kuulin toki monta juttua tuosta visiitistä.

Natseista isäni ei siis hankkinut ystäviä, mutta virolaisia ystäviä ja tuttavia riitti. Osa näistä pakeni neuvostomiehityksen tieltä Ruotsiin ja edelleen Amerikkaan. Kotonamme kävi aika usein virolaisia, olipa yhden veljeni kummitätikin virolainen. Eteläisen heimokansamme mielenlaadun koen henkisesti liikkuvammaksi kuin suomalaisen. Meissä suomalaisissa on liikaa raskasmielisyyttä.

Kiinnostuin viron kielestä ja pikku hiljaa Lauri Kettusen sanakirjan avulla opin käyttämäänkin tuota korvissani niin sointuisaa kieltä faijan kanssa. Puheenparttamme voisi kutsua soome-eestiksi, suomen ja viron sekoitukseksi, mutta viis epäidiomaattisista ilmauksista, tärkeintä oli kielen käyttäminen. Stadin skundeina faija ja minä suhtauduimme sitäpaitsi suopeasti sekä omiin että muiden ns. sekakieliin.

Faija teki elämäntyönsä Suomen kansallismuseon rahakammion intendenttinä ja yhdeksänjäsenisen perheemme allt-i-alluna. Hänen numismatiikan ja mitalitaiteen parissa tekemästään urasta muut pystyvät puhumaan paremmin. Hän olisi varmasti halunnut jatkaa Suomen muinaisia mäkilinnoja koskevaa tutkimustaan, mutta siihen ei tarjoutunut koskaan kunnon mahdollisuutta. Minulle faija oli vanhempi kaveri, jonka kanssa tulin hyvin toimeen.

Faijan suhtautuminen elämän ydinasioihin ei ilmennyt filosofisena pohdiskeluna kuten äidilläni. Kaikkein tärkeimpiin kysymyksiimme ei ehkä löydy vastausta, ellei ole uskovainen. Me emme olleet sen enempää hartaita luterilaisia kuin muunkaan uskontokunnan jäseniä. Toki saatoimme käydä jouluna kirkossa. Kastajaiset, häät ja hautajaiset noudattivat kristillistä järjestystä, mutta uskonto ei kuulunut perheemme elämään mitenkään elimellisesti. Perimmäiset asiat tulivat järkyttävästi kohdallemme, kun vanhin veljeni Laurin kuoli tapaturmaisesti syksyllä 1955. Veljeni poismeno vaikutti perheemme elämänmenoon vuosikausia. Hän ei ole poissa, vaan yhä läsnä mielessämme. Vuosi sitten toukokuussa hän olisi täyttänyt 70.

Saattaa olla, että minusta tuli kielentutkija, koska rakastin faijan kielellä leikittelyä. Puhelimeen faija saattoi vastata ”Vadelma”. Ilmauksen motivointi oli tärkeä: ”halloo” on lähellä ruotsin ”hallonia”, joka tarkoittaa juuri tuota vaapukka-marjaa. Saunan lauteilla tuli käyttäytyä hyvin, ja sitä tyyliä isäni kutsui ”turkkilaiseksi arvokkuudeksi”. En ole käynyt Turkissa enkä siis tiedä, miten sikäläisissä kylpylaitoksissa käyttäydytään. Toivon ihan lapsuuteni rakkaiden kuvien säilyttämiseksi, että turkkilaiset istuvat saunoissaan arvokkaasti.

Arvokasta menoa turkkilaisessa saunassa

Kun kuumaa vettä otettiin padasta ja liikuteltiin kipossa toisten kylpijöiden ohi, sanottiin ”kvaak kvaak”. Selitys: ”varokaa” muuntuu ”varikseksi”, joka ääntelee kyseisellä tapaa. Ja niin edelleen ja nii edasi. Kerran faija tyytyväisenä selvitti, että oli yksillä päivällisillä saanut erään suomen kielen professorin vakuuttuneeksi siitä, että ”tevoida” on huomattavasti näppärämpi ilmaus kuin ”televisioida”. Miksi emme todellakin ”tevoi”? No, me valitsemme selkeämmät, kaikkien ymmärrettävissä olevat ilmaukset kielellisen kikkailun sijaan. Puhumme esimerkiksi ”marketista” emmekä joidenkin kielinerojen ehdottamasta ”puhoksesta”. (”Ostoskeskus” ja ”ostari” ovat ”käytä kotimaista”-vaihtoehtoja.)

En tiedä, mistä isän ”anarkistinen” suhtautuminen kieleen kielii. Ehkä se kertoo halusta herättää meidät, tavallisten sanojen käyttäjät, siihen, että tämä ilmaisuväline ei ole mikään valmis kappale kuten vaikkapa kirves, jonka voi tarpeen tulleen jättää käsistään. Me emme pääse eroon kielestä, vaan olemme siinä kiinni joka hetki eri tavoin, jopa nukkuessamme. Kieltä voi pitää väliaineena ihmisten ja yksittäisen ihmismielen välillä. Faijalle kieli oli tuollainen väliaine sosiaalisten suhteiden luomista varten. Kaikista teknisistä keksinnöistä huolimatta kieli liikkuu yhä enemmän ilmassa ihmisten välillä kuin paperissa tai sähköisessä muodossa ihmisten väliä.

Vanhempani olivat julkisuudessa esiintyneinä henkilöitä, ja ehkä heistä kertominen kiinnostaa yleisemminkin. Haluan puhua heistä ihmisinä, en roolihahmoina enkä heidän CV:nsä arvioijana. Minulle oli tärkeätä saamani henkinen perintö, ja olen hyvin iloinen siitä, että sain kasvaa siinä kodissa, jossa kasvoin.

Kävin joitakin kertoja Neuvosto-Virossa 70-luvulla ja kuulin silloin virolaisen laulun, jonka kertosäe kosketti minua: ”Mis ma nägin ja kus ma käisin jääb mul endal teada. Aga see tee on sinulegi lahti ja iial pole hilja...” (Mitä näin ja missä kävin, sen tiedän vain itse. Mutta tie on sinullekin avoin eikä koskaan ole liian myöhäistä.) Vanhemmat lähettävät lapsensa elämän matkalle, ja on hyvä tietää, että ihmisellä on aina ystäviä. He ovat toisia ihmisiä. Yksi heistä oli isäni Jouko, mun faija.