Esperanto 125-jara - Esperanto 125 vuotta

Kasvoin isossa perheessä. Meitä oli seitsemän lasta, ja jokainen teki osan kotitöistä. Minä kävin ostamassa päivittäin ruokaa läheisestä ruokakaupasta. Kannoin kotiin maitoa, leipää ja kaikkea muuta, mitä äitini oli kirjoittanut ostoslistaan. Erityisesti muistan sen, että lihakaupassa halusin ostaa itselleni tiettyä makkaraa. Muutaman kerran ostinkin sitä perheemme vastakirjalle. Kun äiti kysyi, olinko saanut kaiken, mitä hän oli kirjoittanut listaan, en maininnut, että olin ujuttanut ostoksiin makkaranpalan, jonka olin tietenkin jo siinä vaiheessa popsinut suihini.

Miksi kerron tuon sinänsä yhdentekevän tarinan? Kerron sen siksi, että äkkäsin sen kautta, miten pystyn puhumalla vaikuttamaan toisten ihmisten ajatuksiin. En kertonut koko totuutta äidilleni, eikä hän hoksannut juksaustani.

Kielen merkitys kasvoi mielessäni, ja tuumailin, että kun kielen hallitsee hyvin, muiden ihmisten ajatuksiin ja käyttäytymiseen pystyy vaikuttamaan aina vain enemmän. Epäitsekkäästi ajatellen hyvä kielitaito olisi tarpeen meille kaikille, jotta meitä ei vedettäisi nenästä sen enempää makkaranpalaa ostaessamme kuin yhteisten asioiden hoidossakaan.

Kielen kunnollinen hallitseminen on siis hyvin tärkeä asia. Mutta entä kun tullaan kielten rajoillle? Minä en osannut lapsena niitä kieliä, joita naapurimme Helsingissä puhuivat: ruotsia ja venäjää. Enkä minä ymmärtänyt, mitä vanhempani puhuivat ulkomaalaisten vieraittensa kanssa. Heillä oli ollut mahdollisuus oppia muita kieliä kuten ruotsia, saksaa, englantia ja ranskaa. Minullekin tuo mahdollisuus tarjoutui myöhemmin, kun aloitin oppikoulussa.

Mutta riittääkö se, että osaa monta kieltä? Nykyään kolmekielisyyttä pidetään yleisenä tavoitteena EU:n piirissä. (Ks. EU:n kielipolitiikkaa käsittelevää blogiani.) Mutta riittääkö se esteettömään viestintään edes eurooppalaisten kesken, jos ihmiset oppivat kovin erilaisia kieliä. Ja maailmassa piisaa kieliä: niitä on ehkä noin 6 700. Kuinka monella on mahdollisuus saavuttaa sujuva taito muissa kuin parissa kolmessa kielessä?

Pitäisikö meidän sopia ainakin yhdestä yhteisestä kielestä? Hyväksyisivätkö muiden ns. suurten kielten puhujat sen, että yksi niistä olisi se kieli? Onko englanti ratkaisu maailman kieliongelmiin? Monet ajattelevat niin: englanti, joka usein on eri tavoin murtaen puhuttua englantia eli "broken Englishiä", on heidän mukaansa jo saavuttanut yleiskielen aseman. Jopa Star Trekissä käytetään sitä - ja klingonia sekä maailmankaikkeuden translaattoria, joka lienee jonkinlainen kielenkääntämisohjelma ellei peräti "kielenkäännin".

Ylitetäänkö englannin avulla ne rajat, joita kielitaidottomuus luo? Ehkä. Ehkä ei. Esperanto olisi helppoutensa ja suuren ilmaisukykynsä ansiosta hyvä täydentävä tai vaihtoehtoinen ratkaisu. Sen oppiminen ei vie niin paljon aikaa ja vaivaa kuin vaikkapa turistienglantia paremman englannin taidon hankkiminen.

Kieli yhdistää ja erottaa ihmisiä toisistaan. Tapasin äskettäin Helsingissä chileläisen turistin, joka oli ensi kertaa käymässä Suomessa. Hän kertoi, että kun hän oli kuullut joidenkuiden puhuvan espanjaa kadulla, hän oli heti katsahtanut näihin päin ja tuntenut yhteenkuuluvaisuutta heidän kanssaan. Yhteinen kieli luo usein me-tunnetta ja jopa ryhmäitsekkyyttä. Tämä itsekkyys on yhteydessä nationalismiin, jota esiintyy enemmän ja vähemmän ahtaissa muodoissaan sekä pienissä että suurissa kieliyhteisöissä.

Syntyisikö sitten "maailmankielen" kuten englannin tai esperanton avulla yhteenkuuluvaisuuden tunne ihmiskunnan keskuudessa? Olen nähnyt idealistien - ja minä olen ollut yksi heistä - julisteita, joissa on kuva maapallosta ja alla teksti "We are one people" (Olemme yksi kansa). Jos tuollainen tunne olisi yleinen ihmisten parissa, se voisi edistää maailmanlaajuista rauhaa.

Minä en usko, että "maailmankieli" riittäisi yleisen ja kestävän yhteenkuuluvaisuuden tunteen rakennuspuuksi. Samaa kieltä puhuvat ovat olleet toistensa kimpussa maailman sivu, esimerkiksi Suomessa käytiin julma sisällissota 1918. Pitävän rauhantilan aikaansaaminen riippuu enemmän muista seikoista kuin kielestä sinänsä kuten ideologisten, uskonnollisten ja etnisten jännitteiden poistamisesta, aseteollisuuden ja asekaupan rajoittamisesta jne. Henkilökohtaisella tasolla olisi hyvä, jos arkisessa elämänmenossa tajuaisimme, että ilman yhteisöllistä ja henkistä tasapainoa on vaikeata luoda vakaata rauhaa.

Esperanto ei ole avain siihen, että pääsisimme eroon nykyisestä mm. ydinaseiden, ilmasto-ongelmien ja terrorismin varjostamasta sodattomuuden tilasta. Mutta vaikka yhteinen kieli ei ratkaise rauhaa, ei rauhaa toisaalta saada myöskään aikaan kieltä tai kieliä käyttämättä tällä "Linnunradan sirulla", "sur nia blua hejmplanedo" (sinisellä kotiplaneetallamme). 

Esperanto ei ole siis mikään taikaväline, vaikka se onkin verraten neutraali, helposti opittava ja erittäin ilmaisuvoimainen viestimisväline. Sillä ei voi pelastaa kotiplaneettaamme. Sen voimme tehdä vain me itse, sillä voimalla joka meille on annettu. Rakkaudella ja työllä, per amo kaj laboro.

Esperanto, fortiĝu kaj prosperu! Vahvistu ja menesty, esperanto!