Ruotsittuuko ruotsinsuomi?

Joitakin vuosia sitten ruotsinsuomalaisen Kieliviestin palstoilla käytiin melko tiivistä ja välillä kuumaakin keskustelua ruotsinsuomesta. Aika moni esitti siinä yhteydessä pelkonsa siitä, että tämä Ruotsissa käyttämämme suomen kieli täyttyy ruotsin sanoista ja että se sitä tietä menettää käyttökelpoisuutensa julkisuuden kielenä. Tietääkseni kukaan ei ollut kerännyt vankkaa aineistoa mielipiteittensä tueksi, vaan annetut esimerkit olivat kaskumaisia. Ruotsinsuomea olisi esimerkiksi tällainen kielen­käyttö: "Panen faalukorvin fryysiin ja haen sitten shiftnykkelin ja menen mekkaamaan sykkelin kanssa."

Tuo näyte on kieliopillisesti silkkaa suomea. Objektitkin ovat oikeassa sijamuodossa: "Panen faalu­korviN fryysiin" eikä esimerkiksi "Mine panne faalukorvi niinku fryysi", "haen shiftnykkeliN" eikä "minä hake yks shiftnyckel".Vain sanasto on ruotsin­voittoista (faalukorvi, shiftnykkeli, mekata, sykkeli).

Tuolle kuten monelle samanlaiselle keskustelulle oli tyypillistä, että kieli ikään kuin irrotettiin käyttö­yhteydestään. Kieli esineistettiin: siitä puhuttiin kuin jonkinlaisesta kalusta tai aparaatista, jonka yksi vipu on sanasto, toinen kielioppi ja kolmas ääntämys.

Mutta kielihän ei ole mikään meistä irrallinen aparaatti, vaan se on ai­voi­himme ja muuhun ruumiseemme kiinnittynyt kyky ilmaista itseämme vuorovaikutuk­sessa itsemme ja muiden ihmisten kanssa. Tärkeätä on huomata, että kieli on myös meidän sisäistä puhettamme eikä vain ihmisten välillä tapahtuvaa viestimistä. Kieli kulkee mukanamme, me emme pääse siitä eroon, emme edes silloin, jos satumme sairastumaan afasiaan tai muuhun kielikykyä heikentävään sairau­teen.

Kieli sanastoineen, kielioppeineen ja ääntämistapoineen on osa meitä. Emme voi antaa sitä pois. Tätä pohdin, kun luen juttuja siitä, miten suomen kieli on kehit­tynyt.

Arkeologisten kaivauksien ja kielitieteellisen tutkimuksen avulla on päädytty siihen, että suomen kielen esimuotoa puhunutta kansaa asui Suomen niemellä jo yli 3 000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Noin 500 tai 1000 vuotta myöhemmin alueelle alkoi etelästä työntyä väkeä, joka puhui nykyisten liettulaisten ja latvialaisten esi-isien, balttien, kieltä. Miten pystymme tietämään tämän? Tiedämme sen sekä arkeologisten todisteiden että lainasanojen perusteella. Suomessa ja sen lähisukukielissä kuten virossa on nimittäin kosolti balttilaisia lainoja. Lauseessa Paimenet parjasivat aina puu­roaan heimojen ahtaissa hirsimajoissa on pelkästään tällaisia sanoja.

Minusta on hauska kuvitella tilanteita, joissa nuo sanat ovat siirtyneet kielestä toiseen. Balttilainen ja suo­malainen ovat ehkä tutustuneet toisiinsa - arkeologian todistuksen mukaan heidän välinsä olivat rauhan­omaiset. Tuttavuuden syventyessä baltti pyysi suomalaisen kylään. Sinne tultuaan suomalainen ihasteli taloa, jossa baltti asui. "Maja," tämä totesi. Pihalla liikuskeli karjaa, ja sitä hoiti balttiystävämme poika. "Paimen," baltti tokaisi viitaten poikaansa. Myöhemmin käytiin pöytään. Suomalainen kummasteli, mitähän oli oikein tarjolla, ja baltin emäntä toi esille "puuroa".

Ehkä balttien asumukset olivat toisenlaisia kuin suomalaisten, kenties ne olivat jopa hie­nom­piakin. Talo tai kota ei sopinut kuvaamaan niitä, vaan niistä puhuttaessa oli syytä käyttää sanaa maja. Siirtykäämme nykyhetkeen ja tehkäämme vertailuja. Vas­taa­vasti täällä Ruotsissa joudumme tekemisiin ilmiöiden kanssa, joita emme äkkiseltään osaa ni­metä suo­meksi. Esimerkiksi hankimme insatsi­asunnon. Luovumme suomen sanoista ruotsin hyväksi: viemme lapsemme daagikseen. Jakoavain saattaa vaihtua shiftnykkeliin.

Lainaamme ruotsista muustakin syystä kuin sii­tä, että ilmiölle ei ole vielä nimeä suomessa tai että muis­timme pettää. Haluamme ehkä osoittaa, että taidamme ruotsia tai että asiasta on jotenkin hie­nom­paa puhua käyttämällä semmoisia ruotsin sanoja kuin shiftnykkeli, fryysi tai daagis. Vastaavanlaista hienostelua tai käytännön kannalta tarpeetonta sanojen lainaamista on tapahtunut kautta aikojen.

Balteilta esi-isämme lainasivat sanan hammas, vaikka heillä jo oli sitä tarkoittava pii-sana. Myös kaula on balttilainen laina. Sen omaperäinen vastine on sepä, joka esiintyy murteissa 'kaulailemista' tarkoittavassa teon­sanassa sevätä. Äiti on germaanilainen lainasana; oma suomalais-ugrilainen sana on emä. Viroksi 'äiti' onkin ema eikä esimerkiksi äit. (Suomen äijä tarkoittaa virossa 'appea' ja ämmä (ämm) vastaavasti 'anoppia'.)

Kuten muutkin kieliyhteisöt myös suomea käyttävät ihmiset ovat saaneet ja omaksuneet vaikutteita muilta koko pitkän historiansa ajan. Toisinaan lainat ovat olleet tarpeeseen, toisinaan ne ovat olleet tietyssä mielessä tarpeettomia lisukkeita. Kaiken taustalla on ollut ihmisten vuorovaikutus arkisissa tilanteissa. Kieli on osa ihmisten historiaa, henkistä ja aineellista kehitystä. Se ei ole mikään väline, joka vain kulkee mukana.