Finlands mö plockar kronblad

Prästkragen har kronblad, och vill man veta om någon tycker om en, kan man få svaret genom att plocka isär dessa kronblad ett efter ett samtidigt som man mumlar "älskar, älskar inte, älskar...". Prästkragen förekommer i nästan hela Finland, bara i de nordligaste delarna är den mer sällsynt. Finländare har således goda möjligheter att nyttja detta blommiga orakels tjänster.

Här handlar det nu om Finlands mö som ska använda denna spåblomma. Om man undrar varför vi kallar landet för "mö", räcker det att ta en titt på kartan: Finland ser med sina krigsskadade gränser ut som en "mö" med en hel och en "stympad" arm.

Jag tänker mig att denna vår kära mö nu sätter sig ned med en prästkrage och börjar plocka isär kronbladen med den återstående handen. Hon tänker på mig, en man som första hälften av sitt liv bott i Finland och andra hälften i Sverige. Älskar jag henne eller inte? Här kommer de fem första kronbladen med motivering:

Kronblad 1. "Älskar". Min hustru och jag har släktingar, vänner och bekanta i Finland. Det ger trygghet i tillvaron.

Kronblad 2. "Älskar inte". "The Silent Finn" (Den tystlåtne finnen) är ingen myt. Jag har en känsla av att finländarna vill öppna munnen bara om de har något att säga. Detta gör att jag, till hälften utböling, börjar skruva mig på stolen pga. det tröga umgänget.

Men fåordighet gäller inte i alla situationer. Alla finländare vill säga sin mening om euron, tangomusik och skolundervisningen i svenska språket som även kallas för "tvångsvenska" eller "pakkoruotsi". Svenska har varit ett obligatoriskt ämne i finska skolor sedan urminnestider, vilket inte behagar alla finnar.

Sanningen är att republiken Finland har två officiella språk: finska och svenska och att den svensktalande gruppen utgör en minoritet på ca. 6 % av 5,4 miljoner finländare.

Jag kan tyvärr inte avgöra tvisten kring svenska språkets ställning i Finland men jag hoppas att så många finsktalande som möjligt inser hur trevligt och givande det är att umgås med svenskar. I regel kan dock svenskarna inte finska. Tyvärr.

Och vi finsktalande kan faktiskt prata svenska med finlandssvenskar, trots att finska nästan utan undantag ingår i deras språkrepertoar. Detta förutsatt naturligtvis att vi kan svenska och att det i sammanhanget annars ter sig naturligt. Många rikssvenskar tycker att finlandssvenska eller "Mumin-språket" är världens vackraste språk. 

Kronblad 3: "Älskar". Finland är de tusende sjöarnas land. Topelius skrev år 1853 i sin dikt En sommardag i Kangasala: "O hur af guld och af silfver dock stråla dess sjöar blå!"  I landets östra del finns Saimens sjösystem som besannar Topelius lovtal. Resebroschyrerna lockar turister till att ta sig en flykt "undan civilisationen". Detta är en sanning med modifikation, för staden Nyslott (Savonlinna) med sin årliga operafestival ligger mitt i Saimen-området.

När man seglar på Saimens fjärdar och genom dess sund från en insjö till en annan eller när man plockar svamp och bär på dess skogstäckta holmar eller badar bastu vid Saimens strand är det dock lätt att föreställa sig att man befinner sig långt borta från allt vad avgaser, stenhus och asfalt heter. "Kaukana kavala maailma" (Fjärran är den lömska världen) hade Aleksis Kivi sagt (1834 - 1872).

Kronblad 4: "Älskar inte". Finland är ett litet land, mindre än Sverige. Befolkningen är på drygt 5,4 miljoner (plats 113 bland världens länder; Sverige har plats 92 med sina 9,2 milj. invånare). Kanske just pga. detta känns det som att det offentliga livet är kringskuret, fattigt på ämnesval. Handlar det om eurons vara eller icke vara, så är det bara detta man pratar om i radio och tv. Om det handlar om fenomenet "sannfinländare" diskuterar man utan uppehåll om Timo Soinis framfart. Kommer tangomusik på tal är det tango för hela slanten: radio och tv sänder flera timmar långa program från den årliga "tangomarknaden" i Seinäjoki.

Tangomarknaden är i en klass för sig. Den försiggår under ett hektiskt veckoslut i juli i den österbottniska staden Seinäjoki. Marknaden är till för att genom sångtävling hitta "tangokungligheten". Sammanlagt arton kvinnor och män tävlar mot varandra.

Sångerna är ofta sentimentala och sorgsna men ack den som vågar göra sig lustig på dem. Detta gjorde en viss Kari Kuuva (1946 - ) under 1960-talet med sin tango "Tango Pelargonia" vilket väckte ont blod hos vissa tango-frälsta finländare. (Lyssna på Kuuvas inlevelsefulla tolkning kan du göra här). Tur då att han inte skämtade med tangon "Satumaa" (Sagoland) sjungen av tangokungarnas tangokung Olavi Virta, den lämnar nämligen ingen finländare oberörd. "Satumaa" är mer populär än någon annan sång, inklusive nationalsången "Vårt land" och "Björneborgarnas marsch" av Johan Ludvig Runeberg, landets nationalskald. 

Kronblad 5: "Älskar". Jag är tvåländare, finne och svensk. Efter tillägget "svensk" blev jag "nordbo".  I internationella jämförelser (se här) bildar de nordiska länderna en egen grupp av stater som lyckats med de mesta. På listan över "Failed states"  (Misslyckade stater) som mäter olika ekonomiskt, socialt och politiskt centrala förhållanden i 177 stater håller Finland sista plats 177, Sverige kommer strax efter på plats 176, Danmark 175 och Norge 173. Vi nordbor lever alltså i de minst misslyckade staterna i världen. Hur kommer det sig att vi har lyckats så bra?

En förklaring är att vi har haft ett aktivt och välorganiserat civilsamhälle under nästan två hundra år med dess otaliga folkrörelser. Dessa rörelser har haft en enorm betydelse för att höja befolkningens politiska medvetenhet och utbildningsnivå i praktiska saker, allt från jordbruk till folkhälsa. Vi ska heller inte glömma den enträgna politiska kamp där arbetarrörelsen spelat en nyckelroll. Det handlar om samhällen där marknadskrafterna åtminstone inte ännu vunnit kampen mellan arbetet och kapitalet. 

Finlands mö vill kanske fortsätta och plocka isär prästkragens kronblad. Hur många kronblad som än faller på marken kommer denna min kärlek till Finland  inte vara obetingat förhärligande. Att verkligen älska någon eller något är att även se bristerna. Världen är långt ifrån färdig, och Norden utgör en del av världen. Den är inte Atlantis fjärran från den lömska världen.

Jouko Voionmaa - mun faija

Isäni Jouko (1912–1991) oli Väinö ja Ilma Voionmaan kuusilapsisen perheen nuorimmainen. Liisa-äitini ja muutama muukin kutsui häntä Pokoksi, me lapset taas puhuimme hänestä faijana tai fadena tai isukkiajokkina tai... rakkaalla fadella oli monta nimeä. Kuten tuosta jo huomaa, lapsuuden kotini sijaitsi Helsingissä, Töölönkatu Seiskassa. Äitini Liisa oli Tampereelta (Mansesta), mutta isäni oli stadin skundi.

Faija oli Suomen laivaston kapteeniluutnantti, vanhempi veli Unto palveli saman aselajin komentajakapteenina. He molemmat olivat Suomen Joutsenessa, kun se 30-luvulla teki vierailun, yhden niistä, Etelä-Amerikkaan. Matkalla faijan kaverit yrittivät pakottaa häntä ottamaan huikan viinapullosta, painoivat faijaa seinää vasten, mutta raittiusliikkeen nestorin poika ei ottanut tippaakaan. Tarpeen tullen siis kova skundi, mun faija.

Isä eli aikana, jolta minä vältyin. Kun Natsi-Saksa miehitti Viroa, faija toimi siellä Suomen armeijan ja Hitlerin armeijan yhdysupseerina. Hänet valittiin tehtävään ilmeisestikin ammattitaitonsa, sosiaalisten avujensa sekä sujuvan saksan ja viron taitonsa takia. Suhteet eivät tainneet kuitenkaan kehkeytyä järin lämpimiksi faijan ja natsien välillä, sillä hän joutui Gestapon kuulusteluun. Faijan oleskelu Tallinnassa ei jatkunut näin ollen kovin pitkään.

Virolaisiin nähden asiat olivat toisin. Myöhemmin 60-luvulla Neuvostoliiton salainen poliisi kuulusteli häntä, kun hän oli Suomen kansallismuseon intendenttinä virkamatkalla Leningradissa. KGB oli edelleen ja varmaankin työllisyytensä turvatakseen kiinnostunut siitä, mitä faija tiesi Viron vastarintaliikkeestä eli "metsäveljistä" (metsavennadest) neuvostomiehityksen alettua. Salaisten poliisien sitkeää toimeliaisuutta maassa kuin maassa osoittaa se, että myös Suomen Valpo kiinnostui faijasta. Sen edustajat tekivät kotitarkastuksen vanhempieni asunnossa sodan jälkeen 40-luvun lopulla. En tiedä, mitä he etsivät. Muutaman vuoden ikäinen Lauri-veljeni oli tietenkin hyvin levoton, kun isot miehet kiertelivät huoneistossa ja ullakolla. Hänen nallekarhuaan tuo karhukopla ei kuitenkaan vienyt. Minä ilmestyin maailmankannen alle joitakin vuosia myöhemmin, vuonna 1948, mutta kuulin toki monta juttua tuosta visiitistä.

Natseista isäni ei siis hankkinut ystäviä, mutta virolaisia ystäviä ja tuttavia riitti. Osa näistä pakeni neuvostomiehityksen tieltä Ruotsiin ja edelleen Amerikkaan. Kotonamme kävi aika usein virolaisia, olipa yhden veljeni kummitätikin virolainen. Eteläisen heimokansamme mielenlaadun koen henkisesti liikkuvammaksi kuin suomalaisen. Meissä suomalaisissa on liikaa raskasmielisyyttä.

Kiinnostuin viron kielestä ja pikku hiljaa Lauri Kettusen sanakirjan avulla opin käyttämäänkin tuota korvissani niin sointuisaa kieltä faijan kanssa. Puheenparttamme voisi kutsua soome-eestiksi, suomen ja viron sekoitukseksi, mutta viis epäidiomaattisista ilmauksista, tärkeintä oli kielen käyttäminen. Stadin skundeina faija ja minä suhtauduimme sitäpaitsi suopeasti sekä omiin että muiden ns. sekakieliin.

Faija teki elämäntyönsä Suomen kansallismuseon rahakammion intendenttinä ja yhdeksänjäsenisen perheemme allt-i-alluna. Hänen numismatiikan ja mitalitaiteen parissa tekemästään urasta muut pystyvät puhumaan paremmin. Hän olisi varmasti halunnut jatkaa Suomen muinaisia mäkilinnoja koskevaa tutkimustaan, mutta siihen ei tarjoutunut koskaan kunnon mahdollisuutta. Minulle faija oli vanhempi kaveri, jonka kanssa tulin hyvin toimeen.

Faijan suhtautuminen elämän ydinasioihin ei ilmennyt filosofisena pohdiskeluna kuten äidilläni. Kaikkein tärkeimpiin kysymyksiimme ei ehkä löydy vastausta, ellei ole uskovainen. Me emme olleet sen enempää hartaita luterilaisia kuin muunkaan uskontokunnan jäseniä. Toki saatoimme käydä jouluna kirkossa. Kastajaiset, häät ja hautajaiset noudattivat kristillistä järjestystä, mutta uskonto ei kuulunut perheemme elämään mitenkään elimellisesti. Perimmäiset asiat tulivat järkyttävästi kohdallemme, kun vanhin veljeni Laurin kuoli tapaturmaisesti syksyllä 1955. Veljeni poismeno vaikutti perheemme elämänmenoon vuosikausia. Hän ei ole poissa, vaan yhä läsnä mielessämme. Vuosi sitten toukokuussa hän olisi täyttänyt 70.

Saattaa olla, että minusta tuli kielentutkija, koska rakastin faijan kielellä leikittelyä. Puhelimeen faija saattoi vastata ”Vadelma”. Ilmauksen motivointi oli tärkeä: ”halloo” on lähellä ruotsin ”hallonia”, joka tarkoittaa juuri tuota vaapukka-marjaa. Saunan lauteilla tuli käyttäytyä hyvin, ja sitä tyyliä isäni kutsui ”turkkilaiseksi arvokkuudeksi”. En ole käynyt Turkissa enkä siis tiedä, miten sikäläisissä kylpylaitoksissa käyttäydytään. Toivon ihan lapsuuteni rakkaiden kuvien säilyttämiseksi, että turkkilaiset istuvat saunoissaan arvokkaasti.

Arvokasta menoa turkkilaisessa saunassa

Kun kuumaa vettä otettiin padasta ja liikuteltiin kipossa toisten kylpijöiden ohi, sanottiin ”kvaak kvaak”. Selitys: ”varokaa” muuntuu ”varikseksi”, joka ääntelee kyseisellä tapaa. Ja niin edelleen ja nii edasi. Kerran faija tyytyväisenä selvitti, että oli yksillä päivällisillä saanut erään suomen kielen professorin vakuuttuneeksi siitä, että ”tevoida” on huomattavasti näppärämpi ilmaus kuin ”televisioida”. Miksi emme todellakin ”tevoi”? No, me valitsemme selkeämmät, kaikkien ymmärrettävissä olevat ilmaukset kielellisen kikkailun sijaan. Puhumme esimerkiksi ”marketista” emmekä joidenkin kielinerojen ehdottamasta ”puhoksesta”. (”Ostoskeskus” ja ”ostari” ovat ”käytä kotimaista”-vaihtoehtoja.)

En tiedä, mistä isän ”anarkistinen” suhtautuminen kieleen kielii. Ehkä se kertoo halusta herättää meidät, tavallisten sanojen käyttäjät, siihen, että tämä ilmaisuväline ei ole mikään valmis kappale kuten vaikkapa kirves, jonka voi tarpeen tulleen jättää käsistään. Me emme pääse eroon kielestä, vaan olemme siinä kiinni joka hetki eri tavoin, jopa nukkuessamme. Kieltä voi pitää väliaineena ihmisten ja yksittäisen ihmismielen välillä. Faijalle kieli oli tuollainen väliaine sosiaalisten suhteiden luomista varten. Kaikista teknisistä keksinnöistä huolimatta kieli liikkuu yhä enemmän ilmassa ihmisten välillä kuin paperissa tai sähköisessä muodossa ihmisten väliä.

Vanhempani olivat julkisuudessa esiintyneinä henkilöitä, ja ehkä heistä kertominen kiinnostaa yleisemminkin. Haluan puhua heistä ihmisinä, en roolihahmoina enkä heidän CV:nsä arvioijana. Minulle oli tärkeätä saamani henkinen perintö, ja olen hyvin iloinen siitä, että sain kasvaa siinä kodissa, jossa kasvoin.

Kävin joitakin kertoja Neuvosto-Virossa 70-luvulla ja kuulin silloin virolaisen laulun, jonka kertosäe kosketti minua: ”Mis ma nägin ja kus ma käisin jääb mul endal teada. Aga see tee on sinulegi lahti ja iial pole hilja...” (Mitä näin ja missä kävin, sen tiedän vain itse. Mutta tie on sinullekin avoin eikä koskaan ole liian myöhäistä.) Vanhemmat lähettävät lapsensa elämän matkalle, ja on hyvä tietää, että ihmisellä on aina ystäviä. He ovat toisia ihmisiä. Yksi heistä oli isäni Jouko, mun faija.

Äitini Liisa Voionmaan jalanjäljillä

 Äitini Liisa Voionmaa (1914 - 1984) eli rikkaan ja toimeliaan elämän. Hän sai isäni kanssa seitsemän lasta, kouluttautui historian ja etenkin antiikin Kreikan asiantuntijaksi, toimi teatterikriitikkona, oppikoulun historianopettajana, kielenkääntäjänä ja niin, suuren perheemme primus motorina.

          Muistaakseni 70-luvun alkupuolella WSOY pyysi äitiäni kääntämään Nicholas V. Riasanovskyn Venäjän historiaa käsittelevän teoksen "A History of Russia", jonka toinen, vuonna 1969 julkaistu painos on työpöydälläni. Kirjassa on hakemistoineen 748 sivua täynnä faktatietoa suuren maan historiasta. Nopeasti sen suomentaminen ei ole sujunut. Kääntäminen edellytti sekä hyvää kielitaitoa että historian asiantuntemusta. Äitini täytti työn asettamat vaatimukset loistavasti. Keskustelin aina silloin tällöin äitini kanssa kääntämisestä ja Riasanovskyn esittämistä monista aiheista. Joskus äiti pyysi minua suomentamaan ihan vain kokeeksi jonkin lyhyen kappaleen, mutta ei se oikein sujunut, vaikka englantia jo osasinkin. Kääntäminen on taitolaji, johon tarvitaan tarkkaa kielivaistoa.

Nicholas V. Riasanovsky (1923 - 2010)

Keskustelujen ansiosta Venäjä alkoi hahmottua minulle: se ei ollut mikään epämääräinen, monoliittinen kommunistivaltio idässä, vaan maa joka oli hyvin laaja, shirokaja. Sillä oli pitkä ja erittäin vaiherikas menneisyys. Slaavilaisuuden korostamisen rinnalla oli läntiseen Eurooppaan suuntautuneita ihmisiä, zapadnikkeja.

Teoksen lopussa Riasanovsky siirtyy historian erittelevästä käsittelemisestä pohtimaan neuvostojärjestelmän tulevaisuutta. Suomennan tähän kirjan päätöskappaleen ennustuksen, koska se on mielenkiintoinen.
          Riasanovsky toteaa, että perusteellisen muutoksen edellytykset pelkän kehityksen kautta ovat rajalliset Neuvostoliitossa. Hän jatkaa: "Sen vaihtoehtoa, vallankumousta, ei voi sulkea pois, mutta todistusaineiston puuttuessa se jää pelkäksi arvailuksi. Loppupäätelmäni on, että neuvostojärjestelmä ei luultavasti tule säilymään, todennäköisesti se ei muutu perusteellisesti myöskään kehityksen kautta eikä sitä tulla syrjäyttämään vallankumouksen kautta. Historialla on, aivan varmasti, oma tiensä edetä silloinkin, kun se merkitsee historiantutkijoiden jättämistä taakse."
          Tuo ennustus toteutui, kuten tiedämme. Sitä emme tosin päässeet lukemaan Riasanovskyn teoksen suomennoksesta, sillä sen sanoma oli liikaa Kekkosen hallitsemalle maalle. Suomalaiset sensuroivat itseään Moskovan pillin mukaan.

          En tiedä, missä kätkössä äitini suomennos makaa. Ehkä se on hävitetty. Työ ei ollut kuitenkaan turhaa: äitini sai siitä korvauksen, joka oli tavallista korkeampi. WSOY:lla oli sentään sen verran häpyä. Kävin hakemassa läheisestä Hopea-leipomosta sen maittavia korvapuusteja käännösurakan kunniaksi. Niistä me tykkäsimme, Eemuu-äitini ja minä. 

Addenda

Riasanovskyn teoksessa on lainaus Boris Pasternakilta, runo, joka kosketti minua aikanaan kovasti ja koskettaa yhä. Se kertoo niistä suunnattomista uhrauksista, joihin miljoonat venäläiset pakotettiin Stalinin valtakautena, kun heidät lähetettiin työleireille. "Stalnin kanava" kuului Neuvstoliiton "vankileirien saariston" pahimpiin paikkoihin. Tässä runo, suomennos on minun. 

Человеческие жертвы,

Окупает ли канал?

Он безбожник, инженер твой,

И какую силу взял!

Стали нузны дозарезу

Дом ему и наша высь.

Он без сердца, из железа,

Скажет, и хоть в гроб ложись

Inhimilliset uhraukset,

korvaako kanava ne?

Hän on ateisti, insinöörisi,

mutta minkä vallan hän on ottanutkaan!

Talon ja mannun välttämättä

hän tarvitsi, korkeutemme.

Sydämetön, pelkkää rautaa.

Sana vain, niin jo menetit henkesi.