Onko tietoa eli miten ymmärtäminen tapahtuu?

Me kannamme mielessämme hyvin paljon kaikenlaista tietoa, joka vaikuttaa välittömästi arkisiin keskusteluihin. Yksi tapahtuma sai minut hiljattain pohtimaan tätä. Ja kun ajattelin sitä, aloin muistella useita muita samanlaisia sattumuksia. Kyse on hyvin tavallisesta asiasta.

              Menin aamutuimaan hammaslääkäriin. Olin asettunut hoitotuoliin ja katselin ulos ikkunasta. Hammaaslääkäri valmistautui työhönsä. Hän kääntyi puoleeni ja kysyi: "Onk se alkanu vaalentua?" Ajattelin, että hän halusi olla hetken sosiaalinen. "Joo, siltä näyttää," vastasin katsellen vaalenevaa taivasta. Hän katseli minua kummissaan: "Niin, mä tarkotin sun etuhammasta." Hän oli edelliskerralla laittanut hammasta vaalentavia kristalleja etuhampaaseeni ja halusi tietää, olinko huomannut mitään eroa.

              Tulkitsin "vaalentumisen" toisin kuin hammaslääkärini tarkoitti, mikä aiheutti väärinymmärtämisen. Jäin poran suhistessa miettimään, miten nopeasti kaikki tapahtuu keskustelussa. Tässä tapauksessa väärintulkintani korjaamiseen ei mennyt varmaan nanosekuntiakaan. 

Hampaiden valaisua

 

             












Me ymmärrämme asiat paikallisesti. Jos joku kysyy: "Mihin sä oot menossa?", tavallisin tulkinta on se, että kyse on menoaikeesta senhetkisessä tilanteessa. Mutta miten onnistumme samassa sekunnin siunaamassa karsimaan vaihtoehtoiset järkevät vaihtoehdot pois? "Olla menossa" voisi viitata esimerkiksi elämisen suuntaan ("asiat ovat menossa huonoon suuntaan"). Sanoin kerran työpaikkani kirjaston taukohuoneessa: "Ei se noita häiritse" vastauksena työtoverini kysymykseen: "Puhutaankohan me liian kovaa?" Juuri samalla hetkellä kirjastonjohtajatar astui huoneeseen. Ja meitä nauratti niin. Muutimme sanomukseni tulkintaa salamannopeasti koko juttuporukka.

             Naurunpyrähdyksemme on helppo selittää: johtajatar oli aika jyrkkä ihminen. Meidän suhteemme häneen oli yhteistä tietoamme, joka vaikutti siihen, että lausumastani tuli juuri tietyllä tavalla monitulkintainen. "Se" viittasi joko jutteluumme tai johtajaan, "noita" joko kirjaston asiakkaisiin tai kyseiseen johtajaan. 

             Keskustelu tapahtuu puheissaolijoiden yhteisen tiedon varassa. Samoissa paikoissa elävien ihmisten kesken tällaista tietoa kehittyy paljon, mutta jos oleskelemme vieraassa maassa, saatamme sikäläisten kanssa keskustellessamme sanoa semmoista, joka paljastaa, että meiltä puuttuu paikallinen yhteinen tieto. Sitä voisi kutsua myös "hiljaiseksi tiedoksi", koska siitä ei juuri koskaan puhuta. Tämä johtuu taas siitä, että sitä tai sen merkitystä ei huomata, vaikka se on keskeinen vuorovaikutusta kannattava tieto- ja tuntemuspohja. 

             Tuo tieto voi olla myös eri tavoin kytkettynä päälle. Me äkkäämme puhekumppa­neittemme käytöksestä tavallisesti aika helposti, ovatko he kytkeneet tuota tietoa päälle vai eivät. Kun se ei ole heillä päällä, meistä tuntuu, että he eivät ole läsnä. He puhuvat ympäripyöreästi ja innottomasti ja pyrkivät päättämään keskustelun mahdollisimman pian. Kaikilla meillä on kokemuksia henkilöistä, jotka esimerkiksi puhelimessa keskustellessaan rupeavat räpläämään tietokoneella ja vastailevat tyhjin lausein puuta heinää. He eivät ole "mukana jutussa", minkä voimme kokea hyvinkin loukkaavana käytöksenä.

             Aloitamme keskustelun usein olettamalla enemmän tai vähemmän tietoisesti, että puhekumppani jakaa tietyn yhteisen tiedon meidän kanssamme. Olettamuksemme saattavat olla vääriä, mikä johtaa ongelmiin. Jos hammaslääkärini olisi kysynyt: "Onks sun etuhammas alkanut vaaleta?", olisin oitis vastannut hänelle asianmukaisesti. Hän oletti, että siinä hoitotuolissa istuessani ajattelen vain hampaitani, kun mietteeni itse teossa liikkuivat siinä, mitä näin ikkunasta. Tämä ristiriita vaikutti siihen, että tulkitsin hänen lausumansa väärin.
             Kun ihmisillä on paljon yhteistä kokemusta ja etenkin jos he vielä elävät yhdessä, he voivat käyttää yleisiä sanoja. Heidän mietteensä liikkuvat ehkä samoissa aiheissa, ja näin heidän ei tarvitse ponnistella toistensa ymmärtämisessä eikä heidän välillään synny väärintulkintoja. 
             Toki tilanne voi olla aivan päinvastainen, sellainen että arkinen vuorovaikutus on täynnä väärinkäsittämistä ja siitä johtuvaa keskustelun tökkimistä. Ehkä tällaisissa tapauksissa olisi hyvä, jos se vain muuten kävisi päinsä, nostaa kissa pöydälle ja puhua siitä, miksi keskustelu tökkii. 
             Ja muutenkin: ehkä voisimme pohtia yhdessä sitä, miten puhumme toisillemme ja miten tulkitsemme toisiamme. Kysehän ei ole sen kummemmasta asiasta kuin suhteiden kohentamisesta eli eräänlaisesta sosiaalisten piippujen nuohoamisesta. Kun nuohous on suoritettu, savupiipussa on parempi veto.

Nuohooja kissansa kanssa