Krimin tataarit eivät alistuneet

Kirjoittaja: Leonid Mlechin

Suomennos: Kaarlo Voionmaa.

Sulkeisiin laitetut numerot (1)...(4) vastaavat artikkelin lopussa olevia alaviitteitä.

Novaja Gazeta

(julkaisu n:ro 49, 11.5.2016) 

Älkää peitelkö, keitä te olette!

Krimin tataarit ovat kansa, jonka historia ja kohtalo ovat dramaattisia, jolla on päämäärä ja joka on osoittanut uskomatonta sitkeyttä ja peräänantamattomuutta saavuttaakseen päämääränsä.

Kolme vuotta sitten tavallisena toukokuun päivänä – Krimin tataarien karkotuksen vuosipäivänä – Simferolon kaupungin elokuvateatterissa oli Hajtarma-elokuvan ensiesitys. Sen aihe on yksinkertainen: kahdesti Neuvostoliiton Sankarin arvonimen saanut kaartin majuri Amethan Sultan saapuu vuoden 1944 toukokuussa lomalle kotikaupunkiinsa Alupkaan. Yöllä toukokuun 18:ntena hänen silmiensä edessä kaikki Krimin tataarit ajetaan kodeistaan, viedään saattueena juna-asemalle, tungetaan vaunuihin ja deportoidaan. Ja taistelukunniamerkin saanut upseeri, yksi parhaista Suuren Isänmaallisen sodan eliittilentäjistä, joka ei pelännyt lähteä taisteluun ja kuin ihmeen kaupalla selviytyi, näkee kauhukseen, mitä hänen kansalleen tapahtuu.

           Olen nähnyt melko paljon filmejä väestön pakkosiirroista. Valkokankaalla niitä suorittavat lähes aina natsit. Olemme tottuneet tähän kuvaan: julmat SS:n miehet mustassa asepuvussaan tai Wehrmachtin harmaan vihreässä univormussaan, vastenmieliset yhteistoimintamiehet, petturit ”Polizei”-käsivarsinauhoineen ajavat rauhanomaista kansaa kuolemaan.

           Hajtarma-filmissä on neuvostoihmistä puistattava hirveä kuva: puna-armeijan sotilaat hätyyttävät rauhallista kansanjoukkoa. Noiden kaadereitten katsominen on kuohuttava kokemus! Vieressäni istunut vanhahko mies itki ja sanoi hiljaa: ”Olin neljä vuotta, kun meitä tuolla tavoin...” Juuri sillä hetkellä valkokankaalla naisia ja lapsia tungettiin vaunuihin.

           Toukokuun 10:ntenä vuonna 1944 sisäasioiden kansankomissaari Berija osoitti Stalinille, Korkeimmalle ylipäällikölle, salaisen kirjallisen muistion: ”Ottaen huomioon Krimin tataarien petolliset teot neuvostokansaa vastaan ja lähtien Krimin tataarien jatkuvan elämisen epätoivottavuudesta Neuvostoliiton raja-alueella, NL:n sisäasioiden Kansallinen komisariaatti saattaa Teidän harkittavaksenne Valtiollisen asevoimien komitean päätösehdotuksen kaikkien Krimin alueella olevien tataarien karkottamisesta.”

           Tuollaiset päätökset tehtiin nopeasti. Seuraavana päivänä, toukokuun 11:ntenä, Valtiollinen asevoimien komitea teki päätöksen n:ro 5859ss Krimin tataarien pakkosiirrosta ja heidän siirtämisestään Uzbekistaniin, Kazakstaniin ja Marin autonomiseen neuvostotasavaltaan.

           Saksan sotajoukkojen vallattua Krimin, Bahtšisaraissa perustettiin Islamilainen komitea, joka osoitti halukkuutta tehdä yhteistyötä valloittajan hallinnon kanssa. Myöhemmin komitea siirtyi Simferopoliin, ja sitä alettiin kutsua Tataarien komiteaksi. Löytyi niitä, jotka olivat loukkaantuneet neuvostovaltaa kohtaan. Julma kollektivisointi, moskeijoiden sulkeminen, painostus islamilaista kulttuuria vastaan, kansallisten alueiden hävittäminen... Ja tämän lisäksi krimintataarin kieltä alettiin kirjoittaa kyrillisin kirjaimin vuonna 1938.

           Saksalaiset sallivat siirtymisen uusiin turkkilaisiin aakkosiin, jotka perustuvat latinalaisiin aakkosiin, sekä ”Asat Krim” (”Vapautettu Krim”) -lehden ja ”Ana.Jurt” (”Äiti Synnyinmaa”) -aikakauslehden julkaisemisen. Tataarilaiskomitean aktivistit ottivat perustaakseen oman hallituksensa saksalaisen protektoraatin alaisuudessa. He eivät tienneet, että saksalaisilla oli omat suunnitelmansa. Krimin ja Taurian (1) kenraalikomissaariksi nimitetty Alfred Frauenfeld päätyi siihen, että Krim on paratiisi maan päällä, joka paikkana ei ole Alppeja, Ranskan Rivieraa tai Sisiliaa huonompi. Hän ehdotti Hitlerille Krimin väestön vaihtamista, venäläisten ja ukrainalaisten poistamista ja niemimaan asuttamista saksalaisilla.

           Vuoden 1942 heinäkuun ensimmäisinä päivinä Hitler pohti päämajassaan Sudenpesässä (Wolfsschanze): ”Katson että gauleiter (=aluejohtaja) Frauenfeldin ehdotus on erittäin hyödyllinen. Krim on maa, jossa on ihanat joet ja hunajaiset rannat...”

           SS:n koneistossa palvelevat historiantutkijat todistivat, että saksalaisilla on oikeus Krimiin, sillä kauan sitten niemimaata hallitsivat muinaiset gootit. Reichsführer-SS (SS-valtakunnan-johtaja) Heinrich Himmler ehdotti Krimille uutta nimeä, ”Gotengauta” eli ”Goottienmaata”. Simferopolin uudeksi nimeksi hän päätti antaa ”Gotenburgin”.

Kuka auttoi Hitleriä?

Saksalaiset jakoivat Neuvostoliiton kansat tiettyihin luokkiin. Etuoikeutettuun asemaan pääsivät balttilaiset, Keski-Aasian kansojen edustajat sekä kasakat, joita pidettiin luonteeltaan venäläis- ja eritoten moskovalaisvastaisina. Islaminuskoisten käsitettiin olevan todellisia liittolaisia, ja siksi Krimin tataareista muodostettiin vapaaehtoisjoukkoja, jotka auttoivat valloittajia etsimään partisaaneja.

           Partisaanien komentajat raportoidessaan Moskovaan kaikista epäonnistumisistaan selittivät niiden johtuvan Krimin tataarien petollisuudesta. Puolueen Krimin aluekomitea ei pitänyt sellaista selitystä uskottavana. Vuoden 1942 narraskuun 18:ntena aluekomitean toimisto hyväksyi päätöksen otsikolla ”Virheistä, joiden on annettu tapahtua arvioitaessa Krimin tataarien käyttäytymistä näiden suhtautumisessa partisaaneihin, ja toimenpiteistä, jotka koskevat heidän likvidoimistaan ja poliittisen työn vahvistamista tataarilaisväestön keskuudessa”. Aluekomitean toimisto totesi: ”Partisaanijoukkojen komentajat eivät ole informoineet keskusta totuudenmukaisesti, kaikki tataarit eivät suinkaan auta saksalaisia.”

           Oliko Krimin tataarien keskuudessa saksalaisten yhteistoimintamiehiä? Kyllä, heitä oli. Kuten oli latvialaisten, virolaisten, liettualaisten, ukrainalaisten, venäläisten jne. parissakin. Latvialaisia yhteistoimintamiehiä oli paljon enemmän kuin vastaavia krimintataarilaisia toimijoita. Ja ukrainalaisten keskuudessa heitä oli vielä sitäkin enemmän! Pelkästään Galitsian SS-divisioonaan värväytyi – täysin vapaaehtoisesti! – 80 000 nuorta ukrainalaista. Kaikkia ei hyväksytty, koska niin monta ei tarvittu. Mutta ei latvialaisia eikä ukrainalaisia deportoitu. (2)

          Krimin yhteistoimintamiehet (noin 5 000 ihmistä) tuomittiin fasisteista vapautumisen jälkeen sodanaikaisten lakien mukaan. Jokainen joka oli palvellut Hitleriä, pukeutunut natsien asepukuun, auttanut miehittäjiä, ilmiantanut partisaaneja, sai rangaistuksen, siitä ei ole epäilystäkään. Mutta ei kokonainen kansa! Eivät vanhukset , eivät naiset eivätkä lapset, jotka eivät olleet tehneet mitään häpeällistä. Eivätkä varsinkaan niiden sotilaiden perheet, jotka olivat taistelleet Saksaa vastaan rintamalla, eivätkä tietenkään puna-armeijan sotilaat, eivät puolue- ja taloustyöntekijät (mutta toki puolueen aluekomitean kollaboratöörit, sen ensimmäinen sihteeri etunenässä, ja Krimin Neuvostokansakomissariaatin työntekijät), eivät partisaanijoukkoihin osallistuneet (Krimin tataareissa oli myös partisaaneja).

           Mutta kaikki deportoitiin! Jopa Krimin tataarilaistaustaiset tšekistit, salaisen poliisin toimijat (3). Pakkosiirto ei koskenut vain muutamia ihmisiä vaan myös kaksinkertaista neuvostosankaria Amethania (4) ja lisäksi viittä muuta Neuvostoliiton sankaria. Loput puna-armeijan sotilaista, jopa arvomerkein palkitut, kutsuttiin pois rintamalta.Verinen sota oli vielä käynnissä, voittoon oli vielä yli vuosi, rintamalla jokainen taistelu oli tärkeä. Mutta sotaa käyvän armeijan Krimin tataarit lähetettiin karkotukseen.

           Miksi Stalin antoi käskyn karkottaa kaikki Krimin tataarit? Hän halusi kiihkeästi rangaista joitakuita siitä, että Krim oli menetetty.

Syyllisten löytäminen

Saksalaiset murtautuivat Krimille vuoden 1941 marraskuussa, mikä paljolti johtui eteläisen rintaman päällystön epäonnistuneista toimista. Tämä maksoi Stalinin suosikille, marsalkka Kulikille sotilasuran – hänet oli vastikään nimitetty asevoimien virkaatekeväksi kansankomissaariksi, ja nyt hänet vietiin oikeuden eteen. Vain Sevastopol onnistuttiin pitämään.

           Yritykset saada Krim takaisin romahtivat. Kovat taistelut jatkuivat muutamia kuukausia. Vuoden 1942 toukokuussa saksalaisten sotajoukot murskasivat Krimin rintaman, heinäkuussa ne ottivat haltuunsa Sevastopolin. Krimin strategisesti tärkeän niemimaan menetyksen Stalin koki erittäin kipeänä. Krimin tappio tuhosi uran vielä yhdeltä kansankomissariaatin asevoimissa toimineelta Stalinin luottohenkilöltä, ensimmäisen asteen armeijankomissaari Lev Mehlisiltä, joka edusti Pääesikuntaa Krimin rintamalla. Kozlov, rintaman komentava kenraali, alennettiin arvoasemaltaan ja virka-arvoltaan.

           Marsalkka Zhukov muisteli: ”Toukokuussa 1942 Stalin suhtautui melko pehmeästi Krimin katastrofin syyllisiin ilmeisestikin siksi, että hän myönsi oman henkilökohtaisen vastuunsa siitä.” Mutta jonkun oli vastattava epäonnistumisesta. Jonkun, mutta ei hänen. Aleksandr Tvardovskij merkitsi osuvasti muistiin tämän stalinistisen tyylin:

Oh, hän osasi häikäilemättä,

kun ei leikkiä vain laskenut,

virheittensä suuren määrän

heti pistää toisten laskuun

Ja Krimin tataarit joutuivat vastaamaan Stalinin virheistä.

Täydellinen nimien vaihtaminen

Vuoden 1944 heinäkuussa ”Krimin alueen puhdistamisoperaation läpiviemisessä neuvostovastaisista ja sionistisista elementeistä” kunnostautuneet valtion turvallisuuden varakansankomissaari Bogdan Zakharevich Kobulov ja sisäasioiden varakansankomissaari Ivan Aleksandrovich Serov saivat Punalipun kunniamerkin.

           Kobulov teloitettiin yhdessä Berijan kanssa vuonna 1953. Armeijan kenraalista Serovista tuli Valtion turvallisuuskomitean ensimmäinen puheenjohtaja, ja hän eli hyvin vanhaksi. Kobulov ja Serov toimivat kahdestaan Krimin krimintataarien karkotus-operaation aikana. Samanaikaisesti karkotettiin myös kreikkalaisia, bulgaareja ja armenialaisia. Yhteensä kaikkiaan noin 200 000 ihmistä. Monet kuolivat matkan aikana. Uudessa paikassa – ja usein karkotetut astuivat junasta suoraan aukealle pellolle – he palelivat, olivat nälissään ja sairastuivat. Ensimmäisen puolen vuoden aikana pelkästään Uzbekistanissa kuoli 16 000 ihmistä.

           Joka puolella maata kolhoosilaisia kehotettiin muuttamaan Krimille. Aluksi halukkaita ei ollut kovin paljon. Muuttajat asettuivat asumaan Krimin tataarien tyhjentyneisiin taloihin. Kului kymmeniä vuosia, ja niiden entiset asukkaat alkoivat palata takaisin. Ilmestyivät kynnykselle ja sanoivat:”Tämä on meidän talomme...” Ja niin oli laskettu perusta tuleville konflikteille.

           Jo vuoden 1921 lokakuun 18:ntena entisen Taurian kuvernementin alueelle muodostettiin Krimin autonominen sosialistinen neuvostotasavalta Venäjän sosialistisen ja federatiivisen neuvostotasavallan (Venäjän SFNT) yhteyteen. Nyt Krimin autonomia hävitettiin. Vuoden 1944 kesäkuun 30:ntena NL:n korkeimman neuvoston presidiumi muodosti Krimin autonomisesta sosialistisesta neuvostotasavallasta (Krimin ASNT) Krimin alueen.

           Täydellinen kylien, asuintaajamien ja katujen nimien vaihtaminen alkoi, jotta niemimaalla eläneiden kansanryhmien muisto häviäisi. Venäjän SFNT:n korkeimman neuvoston presidiumi vahvisti uudet nimet 1062 asuinpaikalle. Paikannimistö muutettiin täysin. Bahtšisarai säilyi todennäköisesti vain sen vuoksi, että Pushkin oli ylistänyt sitä.

Pettureiden leima

Runsaan kolmen vuoden kuluttua sodan päättymisestä, vuoden 1948 marraskuun 26:ntena, valtakunnan turvallisuushallinnon ehdotuksesta NL:n korkeimman neuvoston presidiumi antoi vielä yhden julman määräyksen: saksalaiset, kalmukit, inguushit, tshetsheenit, balkaarit, Krimin tataarit ja muut etniset ryhmät on siirrettävä kaukaisiin piirikuntiin lopullisesti.

           Toisin sanoen sekä deportoitujen lapset että heidän lapsen-lapsensa julistettiin jo syntyessään rikollisiksi ja heille langetettiin tuomio: elinikäinen karkotus. Poistuminen omin luvin asuin-paikoista rangaistiin jopa 20 vuoden pakkotyöllä.

           Kenraalieversti Viktor Ivanovich Alidin, joka yhteen aikaan toimi valtion turvallisuushallinnon osaston esimiehenä, muisteli oltuaan tekemisissä pakkosiirtolaisten kanssa: ”Asutuspaikoissa kehittyi oikeudettomuutta, laittomuutta ja mielivaltaa.”     

          Karkotettujen kansallisuuksien jäsenet määrättiin elämään uusissa paikoissa loppuikänsä. Kaikki liikkuminen asuinpaikan rajojen yli katsottiin paoksi. Molotov allekirjoitti ohjeen, jonka mukaan kaikki pikkulapset, joiden vanhemmat ovat karkotettuja siirtolaisia, kuuluvat syntymästään lähtien myös karkotettuihin ja ovat näiden rekisterissä.

           Pojat ja tytöt kuulivat koulussa olevansa ”fasisteja”, ”pettureita”, ”pakkosiirtolaisia”. Sukupolvi toisensa jälkeen kasvoi tietoisena syyllisyydestään synnyinmaata kohtaan. Karkotettujen lapset ja lapsenlapset kärsivät siitä, että heitä pidettiin ”kansan-pettureina”. Historian oppitunnilla opettajatar sanoi: ”No niin, luokallamme on Ajdyr-poika. Kunnon poika, mutta hän on Krimin tataari. Ja Krimin tataarit olivat sotavuosina pettureita.” Miltähän pojasta tuntui pioneerihuivi kaulassa kuulla olevansa petturi? Sillä petturihan hän ei ollut! Hän syntyi monta vuotta sodan jälkeen!

           Mutta tuo vahvisti luonteen lujuutta. Krimin tataarit eivät yrittäneet missään vaiheessa salata, keitä he ovat. Mutta miksi heidän oli sanottava, että he olivat Krimin tataareja? Jos he olisivat sanoneet, että ovat vain tataareja, ei olisi tullut kysymyksiä! Mutta se ei käynyt päinsä. Vanhemmat toistivat lapsilleen: ”Älkää vain peitelkö, keitä te olette. Olette Krimin tataareja, ja teidän on oltava siitä ylpeitä.” Ja kaikki kuin yhtenä miehenä kaipasivat vain yhtä asiaa – palaamista Krimille, synnyinpaikkaan.

Älkää vapauttako!

Stalinin kuoleman jälkeen alistettujen kansojen maine palautettiin. Karkotettujen – niiden, jotka olivat säilyneet hengissä, ja heidän lastensa – sallittiin palata kotiin. Mutta Krimin tataareja myönny-tykset eivät koskeneet. Miksi?

           Vuoden 1954 alussa Krim luovutettiin Venäjän SFNT:n yhteydestä Ukrainalle. Niemimaalla määräilivät Kievin virkamiehet. He eivät halunneet Krimin tataarien palaavan ylelliselle kylpyläalueelle. Eikä kulunut kuukauttakaan Krimin liittämisestä Neuvosto-Ukrainan yhteyteen, kun puolueen aluekomitea vuoden 1954 maaliskuun 15:ntenä pyysi Ukrainan kommunistipuolueen ensimmäistä sihteeriä Oleksi Ilarionovytš Kyrytšenkoa aikaansaamaan sen, että Moskova kieltäisi karkotettuja palaamasta niemimaalle. Kyrytšenko suhtautuen asiaan avoimen röyhkeästi ja diktatorisesti oli sinä hetkenä sille suosiollinen. Hänen ehdotuksensa toteutettiin. Ja pian Oleksi Ilarionovytš astui Keskuskomitean presidiumiin, muutti Moskovaan, ja hänestä tuli puolueen toinen henkilö.

           Vuoden 1956 marraskuun 24:ntenä NL:n kommunisti-puolueen keskuskomitea hyväksyi päätöksen ”kalmukkien, karatšaiden, balkaarien, tšetšeenien ja inguušien kansallisen autonomian palauttamisesta”. Entä Krimin tataarit? Heidän kohtalonsa suhteen ratkaisevaa roolia näytteli Ukrainan puoluekoneiston näkökanta. Päätökseen kirjattiin, että ”kansallisen autonomian myöntäminen Krimillä aiemmin asuneille tataareille on katsottava epätarkoituksenmukaiseksi pitäen mielessä, että entinen Krimin ASNT ei ollut vain tataarien autonomia, vaan käsitti itsessään monikansallisen tasavallan, jonka väestöstä tataarit muodostivat vähemmän kuin viideksennen, ja että Venäjän SFNT:n yhteydessä on tataarien kansallinen yhteisö, Tataarien ASNT, ja myös sen, että tätä nykyä Krimin territorio on Ukrainan SNT:n aluetta. Ottaen huomioon Krimillä aiemmin asuneiden tataarien pyrkimyksen kansalliseen yhteyteen, tehdään selväksi, että kaikilla sitä haluavilla on oikeus asettua asumaan Tataarien ASNT:n alueelle.”

           Mutta hehän halusivat palata kotiin! Ja väsymättä he vaivautuivat yhä uudestaan kääntymään korkeimman vallan puoleen. 10 vuoden kuluttua, Lokakuun vallankumouksen puolivuosisataisjuhlan aattona, nousi esiin jälleen kysymys Krimin tataarien paluusta. Mutta silloinen Neuvosto-Ukrainan johtaja, politbyroon jäsen Petr Efimovich Shelest, tuohon aikaan erittäin vaikutusvaltainen henkilö, torjui sellaisen mahdollisuuden: ”Huomattava osa Krimin tataarilaisväestöstä petti Synnyinmaan Suuren isänmaallisen sodan aikana tekemällä aktiivisesti yhteistyötä saksalaisfasististen maahantunkeutujien kanssa ja tuottamalla paljon surua väestölle ja saamalla aikaan vihaa.”

           Ukrainalaisen sihteerin kirje, jonka hän lähetti politbyroon tovereille, vaikutti uhkaavalta: ”Niiden 22 vuoden aikana, jotka ovat kuluneet tataarien karkottamisesta, heidän aiemmat elinpaikkansa on asutettu... Palattuaan Krimille jotkut henkilöt uhkaavat paikallisia asukkaita, hakevat omaisuuttaan ja ilmoittavat näille oikeutensa herättäen rauhattomuutta Krimin asukkaissa... Tataarien paluu aiemmille asuinpaikoilleen ja siihen liittyvä välttämätön tämänhetkisen asujaimiston suuren määrän muuttaminen Krimiltä aiheuttaisi suuria tappioita valtiollisille intresseille ja olisi suuri vääryys satojatuhansia Krimin kansalaisia kohtaan.”

           Moskovalaiset puolueihmiset, kieviläisiä näppärämpinä, keksivät ratkaisun. Vuoden 1967 syyskuun 5:ntenä ilmestyi NL:n Korkeimman neuvoston presidiumin julistus ”Tataarilaiskansalli-suutta olevista, Krimillä asuneista kansalaisista”. Julistus poisti Krimin tataareista petturin leiman: ”Perusteettomat syytökset aktiivisesta yhteistyöstä fasistien kanssa oli aiheettomasti yhdistetty Krimin koko tataarilaiseen väestöön.” Mutta julistuksen jälkeen tataareja ei päästetty muistuttamaan tapahtumasta: heitä ei rehabilitoitu saati armahdettu; heille annettiin anteeksi, mutta rikos, ilmeisestikin, oli tapahtunut...

He eivät alistuneet

Krimin tataareille ei annettu lupaa palata Krimille. Muodollisesti heiltä poistetiin kaikki rajoitukset. Mutta heille suositeltiin painokkaasti jäämistä sinne, minne heidät oli karkotettu. Krimillä heitä ei rekisteröity. Jos he kuitenkin saapuivat sinne, miliisi ajoi heidät pois ovelta. Jos he tekivät vastarintaa, heidät pantiin vankilaan.

           Krimin tataareja tutki valtion turvallisuuskomitean viides hallinto-osasto (alanaan taistelu ideologisia vahingontekoja vastaan), joka sai ohjeen ”olla sallimatta ekstremististä käyttäytymistä” - eli terroritekoja, kuljetusta ja taloutta koskevien töiden järjestyksen rikkomista, lakkoja. Mutta ei edes Valtion turvallisuuskomitea kyennyt heitä estämään. He pyrkivät itsepäisesti Krimille.

           Jo perestoikan aikana, vuoden 1988 kesällä, komitea jota johti NL:n Korkeimman neuvoston presidiumin puheenjohtaja Andrej Andrejevich Gromyko, tiedotti, että tataarien paluu Krimille ei ole mahdollista eikä tarkoituksenmukaista. Mutta siitä huolimatta he tulivat. Talot joissa heidän vanhempansa ja isovanhempansa olivat eläneet, olivat kauan olleet toisten ihmisten hallussa. He rakensivat uusia asumuksia. Ukrainalaiset vallanpitäjät käskivät heitä purkamaan KamA3-rakennelmat. Krimin tataarit valelivat itsensä bensiinillä ja seisoivat tupakansytyttimet kädessään valmiina pistämään itsensä tuleen, mikäli miliisi ei vetäydy pois. Ja vallanpitäjät lopulta – vetäytyivät. 

Alaviitteet:

(1) Tauria oli itse asiassa muinaisten kreikkalaisten nimitys Krimin niemimaalle.

(2) Oikea laita Stalinin määräämistä väestön pakkosiirroista kerrotaan osoitteessa https://fi.wikipedia.org/wiki/Neuvostoliiton_v%C3%A4est%C3%B6nsiirrot

(3) Neuvostoliiton salaisesta poliisista lisää: https://fi.wikipedia.org/wiki/T%C5%A1eka

(4) Amethanista voi lukea enemmän tästä: https://sv.wikipedia.org/wiki/Amet-Chan_Sultan

Lisää tietoa saat tästä lähteestä: http://historianet.fi/rikokset/stalin-puhdisti-krimin-tataareista