Sanoista - osa 1

Näin HS Sanakirja.org määrittelee sanan:¹

Sana on ”kielen pienin mahdollinen verbaalinen tai joskus miiminen ilmausyksikkö, jolla on itsenäinen merkitys. Sana koostuu äänteistä tai ilmeistä ja viittomista. Muistiin merkitty sana muodostuu kirjoitusmerkeistä. Sanan eri merkityksiä ovat
1- sanottu asia tai julistus

2. (tavallisesti monikossa) laulun teksti, sanoitus

3. lupaus

4. tietotekniikassa suorittimen yhdellä kertaa käsittelemä datamäärä.”
          Ykkösmerkitystä vastaa esimerkki ”Sanalla sanoen, tämä on petos” ja ”Pappi julisti Jumalan sanaa”. Kakkosmerkitystä on käytetty lauseessa ”Laulun sanat ovat kauniit” ja kolmosmerkitystä lauseessa ”Annan sanani siitä, että maksan laskuni”. Sana esiintyy usein tietotekniikan yhdyssanoissa, esim. avainsana, hakusana, kuvasalasana ja salasana.

           Edellä sana määritellään toisilla sanoilla. Tarkka lukija huomaa, että merkitystä käytetään eri merkityksissä. Ensiksi sanan merkityksen sanotaan olevan 'sanottu asia', mikä on huono määritelmä, sillä mehän ilmaisemme asioita hyvin monella eri tavalla. Asiaan voi viitata yhdellä sanalla, vaikkapa sanalla sordiini, tai pitemmällä ilmauksella laite jonka avulla soittimen äänenvoimaa heikennetään. Sanan merkitys täsmentyy edellä myös 'julistukseksi', mikä on oikein, sillä lauseen ”Sana kuului kauaksi” voi korvata lauseella ”Julistus kuului kauaksi”. Tässä sanaa käytetään tosin erikoisella tavalla merkitsemään tietyn, uskonnollisen tai muunlaisen sanoman kuuluvaa esittämistä.

           Määritelmässä sanan sanotaan olevan kielen pienin mahdollinen verbaalinen... ilmausyksikkö, jolla on itsenäinen merkitys. Sanakirjan mukaan verbaalinen tarkoittaa mm. 'sanallista, sananmukaista' tai 'verbeille ominaista'. Sana on siis sanallinen ilmausyksikkö. Vaikuttaa siltä, että ajaudumme noidankehään. Kyseinen ilmaus on näin ollen huono sanan määritelmän osaksi.    
          Voimme lisäksi ruotia ilmausta pienin mahdollinen (ilmausyksikkö). Esimerkiksi inessiivin pääte -ssA on yksikkö, jolla ilmaistaan mm. sijaintia (talo-ssa). Inessiivin päätteellä on itsenäinen merkitys, mutta se ei ole itsenäinen ilmausyksikkö vaan sanan taivutusvartaloon liittyvä taivutuspääte. Monissa kielissä inessiiviä vastaa itsenäinen ilmausyksikkö. Näin on esimerkiksi ruotsissa, jossa ilmaus i huset vastaa suomen sananmuotoa talossa.

          Kirjoituksessa sanat erotetaan suomessa toisistaan tyhjällä välillä, mutta puheessa tällaista eroa ei useinkaan tehdä. ”Onko se tullut” muuntuu puheessa tämän takia monesti muotoon ”Onkse tullu”.

          Entä mitkä kelpuutetaan sanoiksi? Voimmeko kutsua kirjainjonoja tai, jolla, ja, siitä ja että sanoiksi? Mikä on näiden sanojen merkitys? Vaikuttaa siltä, että esimerkiksi tai-sanan merkitys ei ole samanlainen kuin vaikkapa asian merkitys. Tai-sanan kaltaisten sanojen merkitys on niiden käytössä eli niiden kielellisessä tehtävässä. Tehtävän voi korvata sanalla funktio. Tai-sanaa käytetään kahden vaihtoehdon välissä: asia tai julistus. Että-sana puolestaan aloittaa sivulauseen: "On niin, että minä maksan laskuni". Tällaiset sanat ovat funktiosanoja. Toisinaan niitä kutsutaan myös muotosanoiksi, kieliopillisiksi tai tyhjiksi sanoiksi. Huomattakoon, että kielen funktiosanojen määrä pysyy verraten vakioisena. Funktiosanat ovat sanaluokaltaan pronomineja, apuverbejä, konjunktioita ja muita partikkeleita. (Partikkeleista saa lisätietoa ISK:sta (2005:769 - 824.)  

           Funktiosanan vastakohta on sisältösana, ja kuten siitä jo kuultaa läpi, se on kielellinen yksikkö, jolla on viittauksellinen eli referentiaalinen merkitys: sillä voidaan viitata tiettyyn ilmiöön tai tarkoitteeseen. Edellisessä virkkeessä tällaisia sanoja olivat mm. funktiosanan, vastakohta ja sisältösana. Sisältösanoista käytetään myös nimitystä leksikaalinen sana. Toisin kuin oli laita funktiosanojen kohdalla, sisältösanojen määrä kasvaa kielessä jatkuvasti; sanaluokaltaan ne ovat substantiiveja, adjektiiveja, verbejä sekä osittain myös adverbeja. Substantiiveja ja adjektiiveja kutsutaan yhteisnimellä nomineiksi. Sanojen jakamista sisältö- ja funktiosanoihin käsitellään seikkaperäisesti esimerkiksi Isossa suomen kieliopissa (2004:426 - 428, § 438).
           Entä onko sana funktiosana todella yksi sana, sillä sehän koostuu kahdesta sanasta? Funktio viittaa toiseen asiaan kuin sana. Kyse on yhdestä sanasta: funktiosana presisoi eli täsmentää sana-sanan merkityksen. Funktio on sana-sanan määrite kuten esimerkiksi ilo on ilotalon määrite. Kyse on sananmuodostuksesta, joka tarkoittaa sitä, miten sanat rakentuvat ja miten niistä voidaan muodostaa uusia sanoja.Todettakoon, että kielet poikkeavat toisistaan melko paljon siinä, miten helposti niissä voi muodostaa tällaisia yhdyssanoiksi kutsuttuja sanoja. Suomessa ja ruotsissa ne ovat erittäin tavallisia, suomen kirjakielessä tavallisempia kuin suomen murteissa.² Sanojen yhdistämisen lisäksi uusia sanoja voi muodostaa johtamalla, esimerkiksi talosta voi johtaa talollisen, ilosta puolestaan ilottoman. Suomen kielen sanakirjojen hakusanoista yhdyssanoja on yleensä n. 60 - 70 % , johdoksia n. 20 - 30 % ja perussanoja n. 10 - 15 %. (ISK 2005:170.) 
          Olen edellä käyttänyt sellaisia sananmuotoja kuin funktiosanan ja funktiosanojen, kun olen viitannut funktiosanaan. Ne kaikki ovat tietenkin sanoja, mutta kun sanoista laaditaan sanastoja tai muita listoja, yleensä vain yksi muoto, sanan perusmuoto edustaa hakusanana kyseistä sanaa, ja tässä tapauksessa se on funktiosana. 
          Kielissä, joissa sanat taipuvat, puhutaan niiden taivutusparadigmoista eli sanan taivutusmuodot käsittävästä kaavasta. Sanat eroavat toisistaan sen mukaan, mitä taivutustyyppiä ne ovat. Kun tarkastelemme sanojen vartaloita, huomaamme, että nuoli-sanan paradigmassa taivutusvartalo muuttuu, kun sitä taivutetaan yksikössä (nuoli : nuolta : nuolena) mutta tuoli-sanan kohdalla näin ei käy: (tuoli : tuolia : tuolina). Verbit eroavat myös toisistaan. Esimerkiksi huomata-verbin /t/ kuuluu vartaloon (huomat-a) ja muuttuu /s/:ksi preteritissä (huomas-in), kun taas nousta-verbissä /t/ ei kuulu vartaloon vaan on osa infinitiivimuodon päätettä (nous-ta) ja häviää preteritissä (nous-in). Kattavan selvityksen suomen sanojen taivutuksesta saa ISK:sta (2005:83–152). 
           Kielet poikkeavat toisistaan suuresti siinä, miten niiden sanat rakentuvat. Esimerkiksi taloissanikin on yksi sana suomessa mutta sitä vastaava ilmaus ruotsin kielessä också i mina hus koostuu neljästä sanasta. Fred Karlssonin mukaan nomineista voidaan tehdä varovaisen arvion mukaan 2 200 ja verbeistä 12 000 sananmuotoa. Viimeksi mainitussa luvussa ovat mukana sekä finiittiset muodot kuten kirjoitan, kirjoittaisin, kirjoita jne. että infiniittiset muodot kuten kirjoittaa, kirjoittamassa, kirjoittava jne. (Karlsson 1982:357.) ISK:n mukaan substantiivilla (eikä siis yleensä nomineilla) on n. 140 eri sananmuotoa, kun liitepartikkelillisia ei lasketa mukaan, ja verbillä n. 260, kun liitepartikkelilliset ja liittomuodot jätetään huomiotta. (ISK 2005:85.) En käy tässä selvittämään kyseisiä arviointieroja; keskeistä on todeta yleisluontoisesti, että suomen kielessä on runsaasti eri muotoja.

           Kielet eroavat suuresti toisistaan sen suhteen, miten paljon eri muotoja niiden sanoilla on. Kyse on kielten typologisista eroista. Muotorakenteen eli morfologisen rakenteen osalta kieliä on kaksi päätyyppiä, vaikka on syytä muistaa, että käytännössä monet kielet ovat sekamuotoja.³ Analyyttisissä eli isoloivissa kielissä jokainen morfeemi on itsenäinen sana, ikään kuin suomeksi sanoisimme ”He teke hyvä ruoka keittiö sisä” emmekä ”He tekevät hyvää ruokaa keittiössä”. Kiina ja vietnam ovat esimerkkejä tällaisista kielistä, jos kohta nekään eivät ole puhtaita tapauksia vaan niissä on tiettyjä sidonnaisia morfeemeja. Vietnaminkielinen lause ”Người đó là anh nó” on morfeemittain suomeksi ”Henkilö tuo on veli hän” eli ”Tuo henkilö on hänen veljensä”. Lauseen suomennoksessa hän on genetiivissä ja veli-sanan lopussa on omistusliite -nsä. Vastaavanlaiset muodot puuttuvat siis vietnamista.
           Toinen pääryhmä on synteettisten kielten ryhmä, joka jakautuu kolmia agglutinatiivisiin, flekteeraaviin ja polysynteettisiin eli inkorporoiviin kieliin. Agglutinatiivisissa kielissä epäitsenäiset morfeemit kiinnittyvät sanavartaloihin, esim. kirj-oitta-isi-n-ko.  Agglutinoivien kielten synteettisyyttä on kahta tyyppiä. Ensimmäinen tyyppi on sellainen, jossa ilmauksen suhteita tarkoittavat morfeemit muodostavat sanan leksikaalisen morfeemin kanssa. Esimerkiksi Alaskassa puhutussa tanainan kielessä on näin. Suomen lauseet ”Minua he potkivat” ja ”Sinua he potkivat” ilmaistaan tällä kielellä sanoilla shqizteɫ ja nqizteɫ. Ne voi purkaa osiinsa näin: sh-q-izteɫ ”minua-he-potkivat” ja n-q-izteɫ ”sinua-he-potkivat”.(Tanainan kielestä enemmän https://en.wikipedia.org/wiki/Dena'ina_language.)

          Toinen agglutinoivan kielen tyyppi on sellainen, jossa  merkityksen omaavaan perussanaan liitetään epäitsenäisiä morfeemeja. Suomi on tällainen kieli: voimme helposti johtaa uusia sanoja erilaisin johtimin ja saada aikaan semmoisia johdoksia kuin esimerkiksi sanavartaloon puhu- : puh- liittyviä muotoja puhe – puhella – puhelin – puhuja – puhua – puhuttaa – puhutella. Substantiiveja ja adjektiiveja muodostavia johtimia on kielessämme 106, verbejä muodostavia taas 74. (Hakulinen 1979:306.)
          Flekteeraavissa morfeemit sulautuvat yhteen mm. niin, että usea eri morfeemi ilmaisee samaa seikkaa. Suomessa on jälkiä tällaisesta: esimerkiksi sanassa niitä on kaksi monikon tunnusta, nimittäin monikollisuutta osoittava /n/ vrt. s-e : n-e ja /i/ sananmuodossa ni-i-tä, vrt. kone : kone-i-ta. 

           Inkorporoivissa kielissä sanan ja lauseen eroa ei tehdä. Ilmaukset ovat yhtenäisiä lauseentapaisia jaksoja. Näin on esimerkiksi Siperiassa ja Alaskassa puhutuissa yupik-kielissä. (Lisätietoa näistä kielistä saa osoitteesta: https://en.wikipedia.org/wiki/Yupik_languages). Yupikinkielinen jakso kaipiallrulliniuk kääntyy suomeksi lauseella ”Kaksi heistä olivat ilmeisesti todella nälkäisiä”. Syntyperäinen puhuja luo tämän näistä osista: kaig–piar–llru–llini–u–k / olla nälkäinen–todella–PRETERITI–ilmeisesti–INDIKATIIVI–he.kaksi. 
          Huomattakoon, että yupikin esimerkissä käännöksen adverbeja -piar- (= todella) ja -llini- (= ilmeisesti) vastaavat morfeemit sisältyvät verbiin ikään kuin sanoisimme suomeksi: hiukoa-todella-TAPAHTUI-ilmeisesti-heitä-kahta. (Indikatiivisuutta ei tässä oteta huomioon.) Suomessa on jälkiä inkorporaatiosta vaikkapa verbien potentiaalimuodoissa, sillä ovathan ilmaukset puhunen ja minä ehkä puhun samamerkityksisiä. Kyseinen sananmuoto jakaantuu yupikin esimerkkiä muistuttavalla tavalla osiinsa näin: puhu-ne-n. Muutakin inkorporoivuutta suomen sanoissa on. Esimerkiksi sana kirjoitellessamme kääntyy ruotsiksi lauseella ”Medan vi höll på och skrev...”.  Suomen sananmuodossa on ilmaistu 'kirjoittamisen' lisäksi tekemisen jatkuva luonne ja ketkä tekemistä suorittavat.  
LEVÄHDÄ HETKI RALLATUKSEN PARISSA: https://www.youtube.com/watch?v=-yRGM-XuUYo
        Sanat ovat monella tapaa erittäin mielenkiintoisia ilmaisuvälineitä. Ehkä kiehtovinta on se, että aivoissamme on niin valtavasti niihin liittyvää tietoa. Olemme tästä tiedosta tietoisia vain vähäiseltä osin. Sanat eivät ole vain tietämisen kohteita, vaan ne herättävät tietenkin myös tunteita. Suomalainen runoilija Unno Kailas (1901- 1933) kiteytti suhteensa sanoihin näin Runossaan: 

On olemassa hyvin paljon sanoja. / Sanat elävät / ja minä voin ne nähdä...

Italialainen runoilija Umberto Saba (1883 - 1957) puolestaan ilmaisi tuntemuksensa sanoja kohtaan näillä sanoin runossaan Parole (Sanat)

Parole, /  dove il cuore dell'uomo si specchiava / - nudo e sorpreso - alle origini... (Sanat, joihin ihmissydän peilautui / alastonna ja hämmentyneenä ytimiään myöten...)

           Sanaillessamme sanoista olemme siis tekemisissä ihmisille ja ihmisyydelle tärkeiden asioiden kanssa. Sanoista puhuminen ei kyllästytä vaan synnyttää aina vain uusia kysymyksiä. Niitä pohditaan blogin seuraavassa osassa.  

Kirjallisuutta: 

- Jean Aitchison. 2003. Words in the mind: an introduction to the mental lexicon. 3. painos. Oxford:Blackwell.

- Lars-Gunnar Andersson. Språktypologi och språksläktskap. Stockholm: Liber.

- Jaakko Anhava. 1998. Maailman kielet ja kielikunnat. Gaudeamus kirja. Tampere: Tammerpaino.

- Bernard Comrie. 1981. Language Universals and Linguistic Typology. Oxford: Basil Blackwell. 

- Lauri Hakulinen. 1979. Suomen kielen rakenne ja kehitys. Keuruu: Otava. 

- ISK = Auli Hakulinen – Maria Vilkuna – Riitta Korhonen – Vesa Koivisto – Tarja Riitta Heinonen – Irja Alho. 2005. Iso suomen kielioppi. SKS:n Toimituksia 950. 3. painos. Hämeenlinna: Karisto.

- Esa Itkonen. 2010. Maailman kielten erilaisuus ja samuus. Turun yliopisto. Yleisen kielitieteen julkaisuja 14. 3. uudistettu ja laajennettu painos.Turku,

- Fred Karlsson. 1982. Suomen kielen äänne- ja muotorakenne. Porvoo: WSOY.

- Sarah Kell. 2014. Polysynthetic Language Structures and their Role in Pedagogy and Curriculum for BC Indigenous Languages. Final Report. Aboriginal Education Team, BC Ministry of Education. Canada.

- Roger Källström. 2012. Svenska i kontrast. Tvärspråkliga perspektiv på svensk grammatik. Lund: Studentlitteratur.

- Edith A. Moravcsik. 2013. Language Typology. Cambridge:

Cambridge University Press.

Internet-lähteitä:

http://www.sanakirja.org/search.php?id=5870679&l2=17.

http://www.spanishwithjudith.com/compound-words.html

1http://www.sanakirja.org/search.php?id=5870679&l2=17. Tekstissä esimerkkisanat ja -lausekkeet on kursivoitu ja esimerkkilauseet laitettu lainausmerkkeihin. Sanan tai ilmauksen merkitys on puolilainausmerkkien sisässä.

2 Espanjan, englannin ja ranskan yhdyssanojen vertailun löydät tästä: http://www.spanishwithjudith.com/compound-words.html

3Typologiaa koskeva osa tätä blogia on saanut vaikutteita eritoten Sarah Kellin (2014) artikkelista. Ks. alla ”Kirjallisuutta”.