27.12.15

Kielen ja ihmissuvun suhteista: kaukaa haettuja rinnastuksia


Ilmauksessa ”Vennä venyi Luojan pilvet, tulla taivonen särähtyi” on kolme sanaa, jotka ovat minulle outoja: ”vennä”, ”tulla” ja ”särähtyi”. Viimeksi mainitun arvaan tarkoittavan äkillistä repeytymistä eli siis taivonen tai taivas repeytyi. Mutta mitä ne kaksi muuta sanaa tarkoittavat? Tutkittuani asiaa huomaan, että kyse ei suinkaan ole suomelle oudoista sanamuodoista vaan siitä, miten tätä kieltä aiemmin käytettiin. (1, ks. kirjalliset lähteet.)

          Ilmauksen merkitys avautuu, kun saamme tietää, että ”vennä” vastaa nykysuomen vetenä-muotoa, ”tulla” taas muotoa ”tulena”. Sijapääte -nä/-na on liitetty kyseisissä sanoissa ns. konsonanttivartaloon, joka on vastaavasti ”vet-” ja ”tul-”. Muoto ”vetnä” on soukistunut asuun ”vennä” ja ”tulna” asuun ”tulla”. Nykysuomeksi lause kuuluu siis näin: ”Vetenä venyi Luojan pilvet, tulena taivas repesi.”

          Sellaiset sanat kuin ”vennä” ja ”tulla” vaikuttavat oudoilta, mutta niille läheisiä sanamuotoja on toki nykysuomessa yhä. Niiden tavoin taivutamme semmoisia sanoja kuin vaikkapa (puun) ”kuori” ja "kieli", joiden yksikön partitiivi on ”kuorta” ja ”kieltä”. Näissä sanoissa vartalo päättyy konsonanttiin kuten se päättyy vennä- ja tulla-sanassakin eli niiden vartaloita ovat "kuor-" ja "kiel-". Näihin on sitten lisätty vastaava partitiivin pääte ”-ta”/”-tä”, ja tulokseksi on saatu muodot "kuorta" ja "kieltä".

          Taivutusmuodot, joiden vartalot päättyvät konsonanttiin, ovat tyypillisesti hyvin vanhoja. Tämä paljastuu siitä, että sellainen lainasana kuin (kirkon) ”kuori” ( < ruots. "kor") taipuu toisin kuin (puun) ”kuori”, nimittäin kuori : kuoria. Kun (kirkon) ”kuori” otettiin kieleemme, sitä ei enää taivutettu samalla tapaa kuin (puun) ”kuorta” eli se sai kielessämme vähemmän taivutusvartaloita kuin iäkkäämpi (puun) ”kuori”. (Kirkon) ”kuorin” lailla taipuvat myös esimerkiksi sellaiset sanat kuin ”muori” (muori : muoria, < ruots. "mor") ja (takin) ”vuori” (vuori : vuoria, < vanhan uusruotsin "fo(h)r", vrt. nykyruotsin "foder") (2). Vastaavasti iäkkäämpi kieli-sana on vartaloiltaan vaihtelevampi kuin uudehko lainasana ”peli” (< ruots. "spel"), joka taipuu ”muorin”,”kuorin” ja ”vuorin” tapaan, siis peli : peliä. (Ks. sanavartaloista lähemmin viitteestä (3).)

          Professori Lauri Hakulinen toteaa Suomen kielen rakenne ja kehitys-teoksessaan, että ”[m]onet seikat viittaavat siihen, että konsonanttivartalot ovat ennen olleet nykyistä yleisempiä” (4). Lukuisat konsonanttivartaloiset muodot ovat jääneet pois käytöstä tai ne ovat ikään kuin jähmettyneet tiettyihin yhteyksiin. Tätä valottavat sellaiset sanamuodot kuin ”tuta”, joka esiintyy erityyppisissä sanonnoissa, esimerkiksi: ”Daniel sai karvaasti tuta 35 Viagran seuraukset” (5). ”Tuta” korvaa tässä ikävässä uutisessa verbin ”tuntea”. Konsonanttivartaloon ”tut-” on liitetty infinitiivin tunnus ”-a” ja tulos on siis ”tuta” 'tuntea'.

          Kun tarkastelen noita vanhoja konsonanttivartaloisia sanoja, mieleeni tulee, että ne ovat kielen yhden kehitysvaiheen jäänteitä. Siihen että konsonanttivartaloiden käyttö on vähentynyt ja tapauksittain jopa tyyten loppunut, on varmaan eri syitä. Yksi niistä on se, että taaja konsonanttivartaloisuus olisi lisännyt sellaisten sanojen määrää, jotka voi tulkita monella tavalla. Tästä edellä oli jo esimerkkejäkin: ”tulla” on joko tulla-verbin infinitiivi tai tuli-sanan konsonanttivartaloon perustuva essiivimuoto, jota nykysuomessa vastaa kuten sanottu muoto "tulena". ”Mennä” (< "met-nä") voi olla joko mesi-sanan konsonanttivartaloinen essiivi, joka vastaa nykysuomen metenä-muotoa, tai infinitiivimuotoinen mennä-verbi.

          Konsonanttivartalot ovat siis väistyneet, ja niiden sijaan on ruvettu käyttämään enemmän vokaalivartaloita, mikä käytännössä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että ei sanota ”tulla” eikä ”vennä” vaan ”tulena” ja ”vetenä”. Konsonanttivartaloiden kohdalla kieli oli kehittymässä suuntaan, josta myöhemmin on suureksi osaksi luovuttu eli on ikään kuin askellettu takaisin.Tähän vetäytymiseen on ollut selkeitä syitä kuten monitulkintaisuuden välttäminen. Ihmiset ovat luultavasti tiedostamattaan ruvenneet viljelemään vokaalivartaloita konsonanttivartaloiden sijaan voidakseen tuottaa ja ymmärtää kieltä mahdollisimman vaivattomasti.

           Edellä kuvattua kehitystä voisi verrata aivan muun alueen ilmiöihin kuten elollisen luonnon tapahtumiin, jotka aikansa kehityttyään ja kenties jopa kukoistettuaan ovat näivettyneet ja ehkä hävinneetkin. Eläinlajit pysyvät elossa vain, jos niiden jäsenet selviytyvät jälkeläisten aikaansaamisessa. Elleivät ne onnistu siinä, ne kuolevat sukupuuttoon ja osoittautuvat siten kehityksen eli evoluution umpikujiksi. Jos siirrymme taas kielen alueelle, niin vastaavasti konsonanttivartaloiset muodot eivät ole saaneet vankkaa sijaa kielen muotovalikoimassa, vaan niiden käyttö on vähentynyt ja osittain jopa täysin hävinnyt. Kun tähän pisteeseen on jouduttu, ne eivät ole enää muotoja, joita lapset oppisivat. Ne ovat muuttuneet kielen kehityksen umpikujiksi.

          Kun pohdimme kielen ja elollisen luonnon rinnakkaisuutta edelleen, voimme verrata konsonantti- ja vokaalivartaloiden suhdetta oman ihmislajimme homo sapiens sapiensin ja neandertalilaisten (homo neanderthalensis) suhteeseen. Tiedämme, että nämä lajit elivät rinnan pitkiä aikoja, mutta lopulta neandertalilaisten määrä väheni ja he kuolivat sukupuuttoon.     
          Mielenkiintoista on se, että nykytietojen mukaan neandertalilaiset eivät suinkaan hävinneet jäljettömiin, vaan heidän DNA:taan on tavattu myös meidän lajimme DNA:sta. Neandertalilaisen DNA:n säilyminen osassa homo sapiens sapiens-lajin DNA:ta johtuu tietenkin siitä, että kyseisten eläinlajien edustajat saivat yhdessä lapsia, jotka veivät niiden geenejä eteenpäin (6) ja (7). Suomen kielessä on puolestaan tapahtunut niin, että konsonanttivartalot eivät ole siitä tyyten kadonneet, vaan niitä esiintyy rajatusti tietyissä muodoissa ja sanonnoissa, vaikka ensisijainen tyyppi nykyään onkin vokaalivartaloisuus. 

Kuvahaun tulos haulle DNA-ketju
DNA:ta omaperäisesti esitettynä
          Tutkijoiden mukaan meidän homo sapiens sapiensien ja neandertalilaisten yhtymistä ei tapahtunut lajimme alkukodissa Afrikassa vaan vasta sen jälkeen, kun osa lajistamme oli muuttanut sieltä pois noin 60 000 vuotta sitten. Tässäkin kohdin on löydettävissä rinnakkaisuus: sanojen konsonanttivartaloita oletetaan olleen aikaisintaan siinä suomen kielen esimuodossa, jota kutsutaan varhaiskantasuomeksi. Se oli kielimuoto, jota puhuttiin toisella vuosituhannella eKr. (8). Aivan kuten neandertalilaisten geenejä ei esiinny Afrikan puolella eläneissä homo sapiens sapienseissa, konsonanttivartaloitakaan ei ollut varhaiskantasuomea edeltäneissä kielimuodoissa.

Kuvahaun tulos haulle neandertalilaiset jpg
Lajit tapaavat toisensa
          Aleksis Kiven ”Seitsemässä veljeksessä” poikajoukkomme viettää jouluiltaa Impivaarassa. Sen kuluessa Juhani heittää komean repliikin, joka päättyy näin:”Niin sinkoilee täällä miehen aatos, ja ken taitaa viskellä verkkoja sen teille?" (9). Edellä olevassa jutussa ajatukseni sinkoilevat siinä määrin, että saan samaan verkkoon suomen kielen sanavartalot ja homo sapiens sapiens-lajin DNA:han pujahtaneet neandertalilaisten DNA:t. Onko tällaisella tuumailulla mitään virkaa? Ymmärrämmekö asioita paremmin, kun yhdistämme asioita tällä tavoin?

          Vastaan kysymykseen siirtymällä puhumaan ajattelemisen muodosta sen sisällön sijasta. Meillä on ajattelua varten erilaisia kaavoja. Yksi tällainen kaava on asioiden rinnastaminen, kun havaitsemme niissä samanlaisuuksia. Esimerkiksi sydän ”pumppaa” verta, ja me puhumme toisinaan sydämestä ”pumppuna”. 
          Rinnastin sanavartalot biologisiin ilmiöihin esittämällä, että kaikki olemassa olleet DNA-ketjut eivät ole selviytyneet meidän päiviimme, vaan osa niistä on hävinnyt. Vastaavasti kaikki sanavartalot eivät ole pysyneet mukana kielen kehityksessä, vaan jotkin niistä ovat saaneet väistyä muiden vartaloiden tieltä. Tällainen rinnastaminen on jännittävää, vaikka biologisia aiheita kalasteleva maallikon verkkoni onkin kovin suurisilmäinen. Osa verkosta saattaa olla jopa särähtänyt vai mikä se mielenkiintoinen verbi taas olikaan, jota juttuni alussa käytin. Kyse on asioiden analogisesta tarkastelusta eli niiden asettamisesta suhteeseen toistensa kanssa (< kr. analogia 'suhde', ana- '(jonkin) mukaan', logos mm. 'järki, ymmärrys'). Analogiat ovat läheistä sukua metaforille, vertauksille. Kielentutkija Raimo Anttila sanoo mielenkiintoisesti analogiaa käsittelevässä kirjassaan, että "metaforinen selittäminen on järkiperäistä ja metafora on pääasiallinen keino laajentaa kielen käyttöämme" (10). Toivon, että ne analogiat, joita tässä blogissa olen esittänyt, ovat laajentaneet lukijoitteni käsityspiiriä. Ainakin itseni kohdalla on niin tapahtunut.
        Niin sinkoilee täällä miehen aatos...         
Kirjalliset viitteet:

    (1) Lauri Hakulinen. Suomen kielen rakenne ja kehitys. Helsinki: Otava. 1979.
    S. 78–84.
    (2) Erkki Itkonen – Aulis J. Joki – Reino Peltola. Suomen kielen etymologinen sanakirja. VI. Hakusana vuori2 . Helsinki: Suomalais-ugrilainen seura. 1978.
    (3) Auli Hakulinen ja muut. Iso suomen kielioppi. SKS:n toimituksia 950. Helsinki: SKS. 2005. S. 87–88.
    (4) Suomen kielen rakenne ja kehitys, s. 80.
    (5) www.iltalehti.fi/ulkomaat/2015091420351533_ul.shtml
    (8) Petri Kallio. Kantasuomen konsonanttihistoriaa. Teoksessa: Samit, sanit, satnehamit. Suomalais-ugrilaisen seuran toimituksia; painos 253. Helsinki. 2007. S. 246.
    (9) Poimin repliikin osoitteesta http://www.aleksiskivi-kansalliskirjailija.fi/fi/index.php?option=com_content&task=view&id=51
    (10) Raimo Anttila. Analogy. The Hague: Mouton Publishers. 1977. S. 18. 

    Kuvat: 
    - DNA-kuva osoitteesta ots.artoulu.fi
    - Homo sapiens-luuranko ja neandertalilainen osoitteesta fi.wikipedia.org

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Voit mielihyvin kommentoida blogejani. Du kan gärna lämna kommentarer på mina bloggar. You are welcome to comment on my blogs. Bonvolu, skribu notojn pri miaj blogoj.