Kielisoppaa

Perheessäni on neljä lasta, jotka ovat jo ehtineet aikuisikään. Päivittäin he käyttävät perheen arkikieltä suomea ja ympäröivän yhteiskunnan pääkieltä ruotsia. He ovat siis tavallisia kaksikielisiä ruotsinsuomalaisia, ja varmaan tämä on osaltaan vaikuttanut siihen, että he kuuntelevat tarkkaan sekä muiden että omaa kielenkäyttöään. He leikkivät mielellään kielellä, keksivät omia ilmauksiaan ja kokeilevat niiden kelpoisuutta. 

          Yhtenä päivänä kuopukseni naureskeli sille, mitä kesälomalla oli tapahtunut: perheemme koira oli mennyt laiturin päähän ja haukkua räksyttänyt sorsille, jotka pyrkivät rantaamme. "Se toisti sen kolme kertaa," kuopus sanoi ja hätkähti: "Muuten, voiko toistaa kolmannen kerran?"
          Lapseni pähkäilivät hetken keksimättä kuitenkaan, miten asian voisi muullakaan tavoin ilmaista. Keskustelun tiimellyksessä vaihtoehdot eivät tulleet mieleen.
         Siis voiko toistaa kolmannen tai useamman kerran? Toki voi, vaikka se tuntuukin vähän kummalliselta, koska toistaa-verbi on johdettu sanasta "toinen : toise-". Toisaalta, miksi emme käytä omaa teonsanaa kutakin kertaa varten, esimerkiksi tähän tapaan: toistaa, kolmastaa, neljästää jne.? "Koira ryntäsi laiturin päähän ja kolmasti räksytyksen." Se siis räksytti sorsille kolmannenkin kerran.
          Suomen kielen sanakirjoista kyseiset teonsanat puuttuvat, mutta Internetistä niitä saa haaviin. Tässä yksi esimerkki: "Ei ollut ensi maistamalla suuriakaan makuvirheitä. Tämä testi piti toistaa, jotta asia varmistuisi. Testi piti myös kolmentaa, neljäntää, viidentää." "Kolmentaa" viittaa tässä samaan tekemiseen kuin edellä käyttämäni verbi "kolmastaa".
          Vaikka Internetti tarjoaakin esimerkkejä "kolmastamisesta/ kolmentamisesta" jne.,vaikuttaa siltä, että "kolmastamista" ("kolmentamista") ja sen kertauskumppaneita ei tarvita kielessämme. Tämän kannan vahvistavat em. sanakirjat. 

          Olen aiemmassa blogissani kertonut Björn Coranderista (ks. tästä). Hän on koonnut listan, josta käy ilmi käsillä olevaan aiheeseen liittyvä ero suomen ja ruotsin välillä. Kyse on siitä, miten näissä kielissä sanallistetaan eri käsitteitä. Tässä vähäinen otos Coranderin vertailuista:
 

aika hyvin = skapligt, aikaisemmat vaiheet = förhistoria, aikansa elänyt = dammig, aineellisista arvoista piittaamaton = världsfrånvänd, ajaa autolla = bila, ajaa häikäilemättömästi = blåköra, ajaa kolari = krocka, krascha, ajaa polkupyörällä = cykla.
          

          Huomaamme, että Coranderin listan suomenkieliset ilmaukset ovat järkiään sanaliittoja ("ajaa (polku)pyörällä", "aineellisista arvoista piittaamaton"), kun taas ruotsinkieliset ovat johdoksia ("cykla") tai yhdyssanoja ("världsfrånvänd"). 

          Toki suomessakin osataan tiivistää: "(polku)pyörällä ajamisen" ohella me myös "pyöräilemme", "kolarin ajamisen" lisäksi saatamme epäonneksemme "kolaroida". Mutta ehkä on silti niin, että pareksumme, anteeksi, pidämme parempana asian esittämistä sanaliiton avulla kuin johtamattomien ilmausten tai johdosten keinoin.
          Miksi suomen kieli poikkeaa ruotsista sanotulla tapaa, on mielenkiintoinen kysymys. Kielenhuoltajat ja muut suomen kielen parissa askaroineet ihmiset ovat esittäneet vuosien mittaan lukuisia uudissanoja, jotka monesti ovat merkinneet ilmaisun tiivistymistä. Kielen käyttäjät eivät vain ole aina ottaneet omikseen noita ehdotuksia. Pitkään puhuttiin esimerkiksi "joukkotiedotusvälineestä", kunnes professori Terho Itkonen ehdotti "joukkoviestintä", mutta luulenpa, että professorin johdos yhä kamppailee suomenpuhujien suosiosta. Miksi "osto(s)keskuksen" tilalle ei hyväksytty "puhosta", "metallilangan" paikalle "vanunkia", "puolivalmisteen" vaihtoehdoksi "auniota" jne.? Selityksiä on varmaan monta. Tässä koetan yhtä.
          Viestimiseen tarvitaan vähintään kaksi: puhuja/kirjoittaja ja kuulija/lukija. (Kielen sisäisestä ja sosiaalisesta käytöstä ks. blogiani Yhteinen ja sisäinen kieli.) Minä en voi käyttää itsekeksimiäni sanoja, jos haluan tulla ymmärretyksi. Ehkä suomalaisten rakastamat sanaliitot ovat läpikuultavampia ja siten vaivattomammin tulkittavissa kuin merkityksiä tiivistävät johdokset.
          Käytin edellä pareksua-teonsanaa, mutta anteeksi pyydellen vaihdoin sen sanaliittoon "pitää parempana". Jälkimmäinen on kaikille suomenpuhujille tuttu, edellinen ei. Lukijalta saattaa kulua aikaa pareksua-ilmauksen ymmärtämiseen. Kenties hän lopulta keksii, mitä se tarkoittaa ja riemastuu: "Ai niin, todellakin: "parempi" ja "pareksua" kuten "pahempi" ja "paheksua"!" Kriitikot eivät kuitenkaan helpolla vakuutu; joku heistä saattaa jopa ilkeillä, että johan ehdotuksen heikkous paljastuikin: "pareksuminen" sekoittuu "paheksumiseen". Tuohon en sano "haha" enkä "raha", en "kuha" enkä "kura".
         Suomeksi asiat esitetään monesti laveammin kuin muissa kielissä, mutta onko siitä oltava huolissaan? "Talo elää tavallaan." Suomenkielisessä yhteisössä sanomme ja käsitämme asiat suomalaisittain, muissa kieliyhteisöissä niiden tavoin. Puhuttakoon "parempanapitämisestä", jos kerran "pareksuminen" tuntuu liian töksähtävältä, ja "joukkotiedotusvälineistä", jos "joukkoviestimet" eivät heti avaudu. (Modernit kielenkäyttäjät ovat tietenkin siirtyneet medioiden maailmaan.)

         Kieli on monimerkityksinen sana: se viittaa elimeen, se voi olla ruokalajin nimi - poronkieli-suppilovahverovoileivän reseptin saa tästä - ja se tarkoittaa ihmisyhteisössä käytettyä tunteiden ja ajatusten ilmaisukeinoa. 

Tuleeko valmista?

         Kieli on tärkeimpiä sosiaalistumisen ja ihmiseksi kasvamisen välineitä, ja siitä on pidettävä huolta. Kieltä on vaalittava, sen ongelmista ja voimavaroista on keskusteltava. Tässä työssä tarvitaan monta kokkia. Sananlasku "Kuta useampi kokki, sen huonompi soppa" - "Ju flera kockar, desto sämre soppa" ei päde siihen.